230 - Danganronpa: The Animation - jakso #6

 

Kuudes jakso on kolmannen luvun Daily Life ja aivan mahdoton urakka tiivistää yhteen jaksoon, mutta jotenkin siinä silti onnistuttiin. Tosin kompromissina murhatutkimukset jätettiin erikoisena ratkaisuna seuraavaan jaksoon, kun olin olettanut joka toisen jakson keskittyvän pelkästään oikeudenkäyntiin. Pian näenkin, oliko ratkaisu onnistunut, sillä kolmannessa luvussa viimeistään iskee informaatioähky peliin perehtymättömille.


Näillä tehdään vähintään taidetta.

…Sillä tuplamurhakuvio on taatusti yksi Danganronpa-sarjan mutkikkaimmista, silleen hyvällä tavalla. Sitä ennen toki nähtiin muutakin, kun alkupuolella kolmoskerros koluttiin ja kuvioihin tuotiin Alter Ego -läppäri, joka osittain johti Hifumin ja Ishimarun kuolemaan. Järkytyksestä halvaantunut Ishimaruhan flippasi totaalisesti kuultuaan läksytystä Alter Ego Mondolta ja muuttui megamiehiseksi ja umpipöljäksi dudebroismin ruumiillistumaksi eli Kiyondoksi (Kiyotaka + Mondo)… tai siis Ishidaksi (Ishimaru + Owada) Funimationin sukunimittelyn vuoksi. Mutta Kiyondo > Ishida, koska Kiyondo kuulostaa hupsummalta. Hifumi puolestaan sai tekoäly-Chihirosta pikkutunneilla ainoan ystävänsä ja olihan se ihan sympaattista. Kun läppäri eräänä päivänä katosi, miehet olivat luonnollisesti sotajalalla.


Kukaan ei ole koskaan aiemmin nähnyt pianoa.

Celeste näki tilaisuutensa koittaneen ja järjesti oikeusvasaroista ja eriskummallisesta Robo Justicesta mutkikkaan murhajupakan, johon hyväuskoinen Hifumikin sotkettiin ja Celeste veti pientä selviytyjäjoukkoa ympäri Hope’s Peakin kerroksia kuin pässejä narussa sekä Hiron että Kyokon loistaessa poissaolollaan.


“Hi! I am Clippy, your office assistant. Would you like some assistance today?”

Mutta tuosta lisää myöhemmin, sillä hoidanpa musiikkiteeman tähän väliin pois alta. Tällä kertaa minulla ei edes ole aiheesta kovin hurjasti sanottavaa, koska huumorin ja animoinnin kaltaiset aiheet tyrehdyttivät blogaussuoneni toviksi enkä nyt tällä haavaa ala seikkaperäisesti kertoa musiikkimaustani jonkinlaisen viitekehyksen luomiseksi. …Tai hyvä on avaudutaanpa sitten. Nuorempana en ollut niinkään kiinnostunut musiikista ja jäin koukuttumatta nuoruus-/lapsuusvuosien pinnalla olleisiin genreihin kuten grungeen, ysäridanceen ja poikabändeihin, koska oli minulla tuolloinkin jo standardini, joiden muottiin nuo eivät ainakaan sopineet. Sitten löysin vähitellen …konemusiikin ja se oli menoa se, kun astuin melko nopeasti altaan syvään päähän eli IiDeeäMmään, jonka älykkyys, tanssittavuus ja musiikillisuus ovat kiisteltävissä. IDM-kattotermi on muutenkin kätevän elitistinen, sillä se tarkoittaa sitä, että kuuntelen vain hyvää musiikkia ja tiedostan itseni niin perhanasti. Scooter, Tiesto, Armin van Buuren, Skrillex ja nämä muut pinnalliset auraalispedet eivät ole hyvää musiikkia. Mitään luetteloa en Virallisesta Hyvästä Musiikista tähän kirjoita, sillä tarjoan siihen kätevän linkin.


Ishimaru huutamassa omaa uutta nimeään puoli minuuttia oli jakson hauskinta antia.

Musiikista ja nimenomaan elektronisesta sellaisesta innostuminen oli muutenkin WipEout-pelisarjan ansiota, sillä tuo futuristinen antigravitaatioaluskisailu iski minimalistiselta tyyliltään täysillä (The Designers Republic!), sisälsi kilpa-ajopelisarjojen ehdottomasti päheimmän taustaloren ja näytti Marioon totutelleelle maailmalle, että pelit ja pelaaminen voivat aivan hyvin olla coolejakin harrastuksia. Tai siinä mielessä coolia mikä nyt ysärillä oli coolia. Rohkenisin väittää WipEoutin olleen ensiaskel tai kunnon kimmoke lisensoidun musiikin käyttöön videopeleissä. Ja oli niissä hyvää musiikkia, voi kyllä. …Mutta tämä ei ole WipEout-blogi, joten siirrytäänpä eteenpäin toiseen aiheeseen eli pelimusiikkiin.


Xvideosista löytyy vaikka mitä.

Koska en ole sellainen naavapartainen peliharrastaja, joka itki onnesta nähdessään valkoisen viivan pyörivän mustalla ruudulla, minulla ei ole pahempia tunnesiteitä sellaiseen kenotsooiseen rutinaan, josta aivan yhtä kenotsooisten pelilaitteiden onnettomat, kenotsooiset pelit saivat äänellisen sisältönsä. Vastaavasti olin hiukan liian nuori hypätäkseni Nintendon kelkkaan palvomaan Nintendon ajattomia Mario-melodioita, vaikka toki sinne suuntaan täytyy tunnustusta jakaakin. Pelimusiikkisydämeni on – vähemmän yllättäen – pleikkarin leirissä. Ajattomat melodiat ovat minulle tuttuja pleikkarin tasohyppelypeleistä: Crash Bandicootin vängät viidakkorytmit, Spyron taianomaiset progemelodiat, Ape Escapen drum ’n’ bass… tässä meikäläisen nostalgia. Myöhemmin toki hurahdin japsiropeihin ja löysin Nobuo Uematsun sävellykset ja kun peligenremaku laajeni entisestään, erinäisten herrojen kuten Jesper Kydin (Assassin’s Creed, Borderlands), Terry Scott Taylorin (Skullmonkeys) ja Shoji Meguron (Shin Megami Tensei) tuotanto osui ja upposi. Onhan noita pelejä loistavine soundtrackeineen ihan liikaa listattavaksi, vaikka Ace Combat -sarjalle on pakko antaa erityismaininta suorastaan koomisen eeppisestä pauhauksesta, jota ei ole koskaan ylitetty eikä tulla koskaan ylittämäänkään. …Paitsi Rez pääsee melko lähelle.


Kuunnelkaa, lapset, Togami puhuu.

Ja sitten on Masafumi Takada, Danganronpan eräänlainen hovisäveltäjä, joka on tehnyt myös paljon yhteistyötä Goichi Sudan (killer7, No More Heroes, God Hand) kanssa. Jos Danganronpaa ja Vanquishia ei lasketa, Takadan tuotanto ei ole minulle tuttua. Tuo ei niin haittaakaan, koska Danganronpa vakuutti minut hepun taidoista, sillä tähän sarjaan on luotu harvinaisen onnistuneita biisejä useimpiin tilanteisiin melankolisista pöhköihin. Jos yksittäisiä suosikkeja pelisarjan biiseistä hakisi, ne olisivat kaiketi pääteema (energinen, yksinkertainen, jää soimaan päähän), Monokuman teema (tähän ei kyllästy, aina hymyilyttää, kuka edes keksii tällaista?!), Jabberwock Islandin teema (rentouden ja melankolian epäpyhä liitto) ja aina oikeaan aikaan käynnistyvä New World Order.


Genocide Jackin ilmeet ovat parhaita.

The Animation tietenkin kierrättää valtaosan pelin raidoista ihan ovelissa kohdissa. Esimerkiksi New World Order on toisinaan soinut jakson lopussa ja jäi mieleen ensimmäisestä jaksosta Sayakan hajoillessa. Vastaavasti chilli murhatutkimusbiisi sopii myös uusia kerroksia tutkiessa. Musiikkia on siis käytetty ihan fiksusti animen puolella ja toki uuttakin musiikkia kuullaan. Olettaisin sen olevan Takadan käsialaa, mutta The Animationin omat biisit jäävät jotenkin taka-alalle tai eivät herätä sen erityisempiä fiiliksiä. Ne vain soivat siellä tutumman taustamusiikin seassa luomassa tunnelmaa. Mieleen ovat jääneet lähinnä painostava A Very Despairing Story ja Wishing on the M78 Nebula, joka tulee soittumaan seuraavan teloituksen kynnyksellä varsin komiasti. Jätän intron ja lopputekstien musiikin käsittelemättä, sillä ne sopivat aivan hyvin omaksi teemakseen sitten joskus, vaikkapa ensi kerralla. Mutta näin tiivistetysti ja tarpeettoman pitkällä pohjustuksella The Animationin musiikki toimii ja uudetkin renkutukset menevät siinä sivussa ja uskoisin jopa sellaisten pitävän siitä, jotka pitävät animeadaptaatiota muilla tavoilla surkeana. Tai sitten kannattaisi hankkia parempi musiikkimaku.


Tuon siitä saa, kun viettää liikaa aikaa Xvideosissa.

Takaisin jaksoon! …Josta minulla ei niin hurjasti ole sanottavaa, sillä voisin taas tyytyä moittimaan jatkuvaa kiirettä ja mennä elämässä eteenpäin, mutta kuten alkupuolella sanoinkin, kolmosluvun murhakuvion tiivistäminen selkeäksi kokonaisuudekseen on aivan mahdoton urakka animen aikarajoitteiden puitteissa. Jos pelin puolelta Celesten suunnitelmasta ei ole tietoa, jakson loppupuolisko on suunnilleen sitä, että säntäillään luokkahuoneesta toiseen rymistellen portaita edestakaisin, kaikkialla on oikeusvasaroita ja Hifumi on kuollut paitsi ei ollutkaan ja nyt hän sitten vissiin kuolikin ja Ishimaru myös. Ja Hifumin ja Ishimarun ruumiit siirtyvät paikasta toiseen.


Kyeehahahaha.

Oli tätä sekoilua kyllä hauska seurata nopeine leikkauksineen ja jopa rauhallisine hetkineen (Aoin hajoilulle annettiin kivasti aikaa ja Hifumin viimeiset sanat olivat oikeasti koskettavia, vaikka heppu hieman urposti sössöttääkin kuin suussa olisi kilo hiekkaa), mutta minä ainakin olisin täysin hukassa, jos en olisi nähnyt hitaampaa versiota pelin puolelta, jotta edes tietäisin, missä kerroksessa parhaillaan mennään ja mikä seikka liittyy mihinkin. Fiksumpi tietysti keksisi Celesten olevan kaiken takana ja Hifumin ja Ishimarun inhoavan toisiaan Alter Ego -selkkauksen vuoksi, mutta yritäpä nyt sitten kymmenminuuttisen perusteella osua naulan kantaan ja selittää, mitä hittoa juuri tapahtui ja mitä hittoa vielä tulee tapahtumaan, kun tilanne jäi auki ja porukka hajaantui muutenkin vähän sinne tänne. Hiro ja Kyoko kun ovat yhä kateissa eikä Robo Justicea näy missään.


Hienot muuvsit pariskunnalla.

Olen oikeasti aika huolissani jatkon suhteen. Miten kolmas luku viedään kunnialla päätökseen? Makotoko syyttää heti oikeudenkäynnin alussa Celesteä? On oikeastaan jännittävää, millaiseen umpikujaan The Animation on joutunut. Minua ei sinänsä hurja tahti harmita, koska ei tämä adaptaatio varsinaisesti mikään huono ole, mutta vähän kyllä surettaa niiden puolesta, jotka ovat tämän erinomaisen tarinan joutuneet kokemaan animena.


Hifumi sai lopulta 3D-waifunsa

Seuraavan jakson teemana ovat alku- ja lopputekstit.

229 - Danganronpa: The Animation - jakso #5

 

Viides jakso koostuu toisesta oikeudenkäynnistä ja sen jälkipyykistä eli tarkemmin sanottuna Genocider Syon Genocide Jackin henkilöllisyyden paljastumisesta, Chihiron sukupuolen paljastumisesta, mustuneen henkilöllisyyden paljastumisesta, Togamin murhakuvion sotkemisen paljastumisesta, Ishimarun mancrushin paljastumisesta, Mondon ja Chihiron taustan paljastumisesta, Mondon teloituksen palj-… hyvä on, ei se varsinaisesti paljastunut, sekä kuudennentoista oppilaan ja vakoojan paljastumisesta kulissien takana. Paljon asiaa siis mahtuu hiukan yli pariinkymmeneen minuuttiin, huomattavasti enemmän kuin ykköstrialissa.


Kyllä COUNTER on parempi.

Otin tämänkertaiseksi puheenaiheeksi huumorin lähinnä siksi, että huomasin näiden parin tuoreen jakson aikana repeilleeni tyhmille vitseille ja jutuille, joita The Animationin dialogiin oli upotettu. Tämä ei toki tarkoita, että aiemmat jaksot olisivat haastaneet vakavuudessaan eduskunnan kyselytunnin, sillä ihan hilpeitä nekin olivat. …Mutta en olisi uskonut kaikista hahmoista juuri Togamin kykenevän tuumaamaan kuivasti Tokosta, että tämä on ilmaantuessaan joko Syo tai no-Syo. Kuten viime kerralla kerroin, Syo lausutaan sho eli vähän kuin show. Joko naurattaa? Eikö? No ei sitten. Hiron puujalkaärähdys hyljetti diilin.


Tulihan se hirsipuugambiitti sieltä! Pelissähän ratkaisu olisi SCHIZO, joka ei käsittääkseni täysin vastaa dissosiatiivisen identiteettihäiriön tunnusmerkkejä.

Huumori on suunnilleen maailman subjektiivisin asia, jopa musiikkimakuakin henkilökohtaisempi. Väittäisin silti Danganronpan olevan tai vähintäänkin yrittävän olevan objektiivisesti humoristinen sarja. Synkistä kuolemista ja toisinaan asiallisesta draamasta huolimatta eteen työnnetään toinen toistaan kahjompia hahmoja ja älyttömämpiä tapahtumia. Mikään ei ole irvailussa liian pyhää. Onkin eri asia, huvittaako tuollainen. Minua se huvittaa, ja se kaiketi on tässä yhtälössä oleellisinta. Ymmärrän toki niitäkin, joiden mielestä Danganronpan huumori edustaa sitä, mikä Japanissa on pielessä. Tai hyvä on, en ymmärrä; saman sakin mielestä anime lähtee lapsesta hakkaamalla ja Nippon olisi pitänyt pommittaa lasiksi.


Onkin ollut raastava ikävä.

Jos luettelisin kaiken, mikä minua huvittaa ja mikä taas ei pätkääkään, siitä tulisi loputon lista, mutta pitäähän minun nyt hiukan valottaa seikkoja, jotka saavat minut vähintään hymähtämään, omien juttujeni lisäksi siis. Noin lähtökohtaisesti en kuitenkaan pidä itseäni järin nauravaisena persoonana – harvemmin esimerkiksi repeän itsekseni ääneen ellei ole oikein täsmäpommitettu ja poikkeuksellisen nokkela juttu kyseessä. Viimeisin kunnolla muistamani onneksi kukaan ei ollut kuulemassa ellei kämppis sitten -repeäminen tapahtui Arrested Developmentissa, kun Charlize Theronista näytettiin kuva ennen kauneusleikkauksia ja potretissa komeili Theron Aileen Wuornos -lehtokurppana.


Celeste huomauttaa, ettei pidä Togamin nenästä.

AD onkin ollut näitä viime aikojen suuria välistä jääneitä yllätyksiä, kun enimmäkseen suosin brittihuumoria (Monty Python, Spaced, Father Ted Irlannista), jos huumoria nyt pitää tarkastella tiukan maantieteellisesti. Tosin animaatiopuolella jenkeistä on tullut kunnon tykitystä (vaihtelevasti South Park, BoJack Horseman, Family Guy puolestaan ihan kammottavaa kuraa), jos hajalle nauretut sitcomit sulattavat naaman. Ja kyllä, japsihuumori on aivan oma lukunsa, suomalaishuumori myöskin. Näin tamperelaistaustaisena on pakko tykätä Kummelin pöljäilystä, joka kyllä iski pentuna paljon enemmän, mutta ykkönen on yhä Studio Julmahuvi. Pulttibois on enemmän sellaista ehheh onpas hauskaa -dorkailua, kun taas Jugistyle ja ihan kaikki lauantai-illan Putoukset ja sen sellaiset aiheuttavat lähinnä pahaa mieltä ja ankaraa myötähäpeää.


Togamilla on ylempi käsi.

Pidän mustasta, lakonisesta, absurdista ja metaisasta huumorista, kehnojen leffojen (mutta ei huonoutensa tiedostavien, feat. Sharknado) huumoriarvosta, valikoidusti meemi-/mitähelvettiänyttaaskamasta (YouTubePoopit, erityisesti TimAJH:n tuotanto sekä Hank of the Hill), netti-ilmiöiden puolella Cr1TiKaLista ja RedLetterMediasta, Channel Awesomen erinäisiin persooniin kyllästyin jossain vaiheessa, stand-up ja roastaus on aina ja poikkeuksetta idiooteille suunnattua nollahauskaa ajanhukkaa (poikkeuksena ajaton Bill Hicks) ja on olemassa runsaasti asioita, joiden hauskuutta en yksinkertaisesti ymmärrä. Huono huumori on parasta. En väitä olevani hienostuneelta huumorintajultani uniikki lumihiutale tai edes ylimielisesti muiden yläpuolella, mutta tällaisella löyhällä viitekehyksellä silti arvioin Danganronpan hahhah-hauskuutta. Tämä löyhä viitekehys on osaltaan inspiroinut bloginkin tekstiä, kun kuvatekstit on kyllästetty ties millä viittauksilla.


Diamond Is Breakable.

Ja onhan se hauska, Danganronpa siis. Enhän minä tätä pelaisi, jos touhu olisi haudanvakavaa. En kuitenkaan taida enää keskittyä ruotimaan varsinaisen pelisarjan huumoria, kun sitä on kuitenkin tullut vähän joka yhteydessä kehuttua. Hassut hahmot reagoivat hassusti toisilleen ja popkulttuuriviittauksia paiskotaan sarjatulella, välillä tulee obskyyrimpaa japsispesifiä läppää, siinäpä se. Ei kaikki hupailu toimi, mutta suurin osa iskee täysillä huumorisuoneeni.


Hienovaraista streamauspalvelun mainontaa havaittavissa.

Kuinka hauska sitten The Animation on? Lähes yhtä hauska ja tuorekin jopa, kun siinä pyöritellään eri skriptiä, joka kiehtoo ja häiritsee yhtä paljon. Oikeastaan vasta huumoripuolen oivallettuani tajusin, mikä tässä uudessa Monokuman tulkinnassa vaivaa, sillä tämä Greg Ayres selvästi yrittää ihan täysillä olla hauska ja tykittelee kaikkien rakastaman Monokuman suuhun niin paljon verbaalista hassuttelua ja vertauskuvia, ettei hienovaraisuudesta ole tietoakaan. En nyt väitä Monokuman muutenkaan olevan mitenkään hienovarainen hahmo, mutta Beacock veti karhun läppäpuolen paremmin ja… hienovaraisemmin. Kai. Animaatio-’Kuma on sellainen lauantaiaamun hyperaktiivinen rähisijä, joka selittää selittämistään ja rakastaa omaa ääntään. Enpä tiedä, onko ääninäyttelyssä yhtään adlibbausta mukana, mutta siltä välillä tuntuu. On Ayres ihan nokkela sanailemaan, mutta ei häntä jaksaisi pitkään kuunnella, kun jossain vaiheessa alkaa vain rasittaa. Tämä on ehkä vähän omituinen vertaus, mutta tästä tulkinnasta tuli jokseenkin mieleen Zero Punctuationin Ben ”Yahtzee” Croshaw, jonka ylimpiin ystäviin en ole koskaan kuulunut, vaikka hänen juttunsa toisinaan huvittavatkin. Tosin valitsin sanani Monokumasta aiemmin väärin, sillä otso ei sentään höpötä teloituskomppaniatahdilla, mutta hänen juttunsa on tungettu niin täyteen epätoivoista vitsailua, että ihan ähky tulee. Ja suurin osa vitseistä menee ohi vain puolinokkelana sanahelinänä, kun dialogi ei koostu omaan tahtiin etenevistä tekstilaatikoista.


Ishimaru vaatii tietää, mihin Mondon silmät ovat kadonneet.

Poikkeuksiakin löytyy jutuista, jotka ovat oikeasti jos nyt eivät tappohauskoja niin ainakin huvittavia. Esimerkiksi tirskahdin, kun Monokuma kutsui Togamia Riku Rikkaaksi ja kaikkia oppilaita hahmostereotyypeiksi. Pitäähän sitä nyt vähän Danganronpallekin irvailla. Lisäksi viittaukset ovat aina toimivia, tai melkein aina. Viime jakson kuvatekstin Dragon Ball -viittaus tosiaankin tapahtui, mutta kuten eräs uskollinen blogin lukija (ei Pelit.fissä, koska siellä ollaan hiljaa, vaan Blogspotin puolella) eräässä asiayhteydessä huomautti, Ishimarun suuhun Kamehameha ei sovi, koska moraalikompassi ei tylsimyksenä animea vahtaa tai videopelejä pelaa. Ellei sitten dudebro-ystävyys Mondon kanssa paljastanut Ishimarun olevan oikeasti otaku. Hifumi sen sijaan voi aivan vapaasti nakella ZA WARUDOa ja muita animemeemejä.


Tämän vuoksi Neo World Programin dataan on ympätty Usami.

Monokuma on kyllä hauska nähdä liikkeessä touhuamassa omiaan, mutta pitääkö hänen välttämättä oikeudenkäynnin taustalla ronklata yhtä ja samaa hunajapurkkia? Koska NALLE PUH TYKKÄÄ HUNAJASTA, GEDDIT?! Kauhistuin myös, kun välillä Monokuman keikkuessa puolelta toiselle kuuluu Metal Gear Solid 3:sta tuttujen Kerotan-lelusammakkojen vaakkumisääniefektiä. Näen yhä painajaisia pelin loppupuolen kiitorata-/metsäajelusta, jonka aikana noita mulkeroita piti snaippailla. Hassunhauskat äänet tuovat muutakin hupaisaa eloisuutta jaksoihin. Esimerkiksi Hifumin raivotessa jotain epäkoherenttia kuulostaa kuin joku takoisi jurrissa rumpusooloa. Ainoastaan sitä Monokuman ilmestymisen humpsahdusääntä kaipaan pelin puolelta.


Chihiro on ihan dumbstruck.

Kaipaan myös tietynlaista roisiutta tai vähintään särmää sinne tänne mutta harvemmin napakymppiin roiskivaan sanailuun. Kukaan ei esimerkiksi kiroile kunnolla edes sensuroituna, mikä melko varmasti johtuu jostain Funimationin enkkudubin rajoitteista. En nyt sanoisi sadattelun olevan automaattisesti hauskaa, mutta Mondon mörinä kaipaisi f-pommeja, kun ei pelissäkään rumia sanoja kaihdettu. Ekassakin jaksossa tuntui oudolta, kun Leon marisi jotain tyyliin ”who gives a flying rat’s ass” (tai jotenkin sinnepäin), kun tuohon olisi niin hyvin sopinut fuck. Muutenkin välillä tuntuu kuin jutuissa tasapainoiltaisiin liian kesyllä linjalla. Siksi repesinkin kunnolla eräälle ylilyönnille, kun Genocide Jack solvasi Togamia persnaamaksi.


Ishimaru voi huonosti seurailtuaan kieppumista ja vaatii Monokumaa lopettamaan.

Kun siirrytään takaisin varsinaiseen jaksoon, koska ei huumorista jaksa ikuisuuksiin jauhaa, Genocide Jackin tulkinta on animessa aivan mahtava eikä häpeä yhtään pelin rinnalla. Animen Jack kuulostaa rajulta, ronskilta ja hävyttömältä, kun pelissä Tokon pimeä puoli on pikemminkin umpikajahtanut kikattaja. Onkin hankala sanoa, kummasta murhalyylistä pidän enemmän, mutta on tässä uudessa kyllä lupausta! Tosin Tokon suuri paljastus tuli ennätysnopeasti muutamassa minuutissa jakson alussa, jossa muutenkin hypättiin heti asiaan, joten mitään suurta dramatiikkaa siihen ei ehtinyt kuulua. Narratiivinen höyryjuna puksutti hurjaa vauhtia kohti Togamin osallisuutta rikospaikan sotkemiseen ja tietenkin Mondon syyllisyyteen Makoton laukoessa faktoja, jotka olisivat pelissä herättäneet huomattavasti enemmän keskustelua. Animessa hiukan huvittaa, kun Makoton (ja Kyokon) totuudet hyväksytään yleensä heti.


Mutta mummolla on edelleen pyörä.

Mondon alistunut tukalan tilanteensa hyväksyminen ja Ishimarun angstaus oli toteutettu hyvin ja jälkimmäinen mukavan överisti. Loppupuolella annettiin tässä jatkuvassa kiireessä yllättävän paljon aikaa sekä murhatun että murhaajan taustalle mainion tunnelma-ambientin tahtiin ja taas kerran ihmettelin, miten jaksoon mahtui näinkin paljon asiaa, kun murha taustoineen oli kuitenkin huomattavasti mutkikkaampi kuin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä. Oikeastaan vain jakson alkupuolella armoton hoppu ja asiasta toiseen hyppiminen häiritsi, vaikka toisaalta Togamin omahyväinen virnuilu hymyilytti ja jatkuvat paljastukset panorointeineen tekivät salidraamasta sangen kiihkeää seurattavaa. Jakso oli oikeastaan yhtä viihdyttävä adaptaatio kuin edellinenkin silkan sisältönsä vuoksi (jos nyt toteutus jättikin toivomisen varaa), vaikka jatkuvasti huolettaakin, kuinka suoraksi mutkia oiotaan… sillä vaikka väki vähenee, kerrottavaa on tarinassa yhä vaikka kuinka paljon.


Genocide Jackia kiinnostaa tosi paljon.

Seuraavan jakson teemana on musiikki.

228 - Danganronpa: The Animation - jakso #4

Ja heti lisäystä edellisen jakson teemaan pelimäisyyksistä, sillä hämmästelin tämän uusimman jakson todellakin perinteisestä eroavaa introa. Vai voiko edes puhua perinteisestä, kun tähän mennessä kaikissa jaksoissa on ollut eri intro? Käsittelen introt ja lopputekstit joskus toiste, mutta nelosjakson aloitus ansaitsee erityismaininnan, sillä se näyttää kuin suoraan Bullet Time Battlelta eli siltä oikeudenkäyntien temporytmiminipeliltä. Argumenttien sijasta siinä posautellaan vissiin alkutekstejä ja biittikehällä hytkyy Monokumia, kun taustalle nousee hämmentävään oopperahörhelökolttuun sonnustautunut jätti-Kuma. Olettaisin hupsun Mono-laulun olleen alkuperäisen Monokuma-näyttelijän tulkitsema, mutta otan viimeistään asiasta selvää introteematekstiin mennessä.


Mitä helvettiä minä taas näen!

Neljäs jakso on oikeastaan ensimmäinen tuore jakso, sillä ensimmäiset kolme jaksoa katsoin hetken mielijohteesta noin kuukausi sitten ottaessani selvää, toimiiko DVD. Kyllä toimi. Hyvä kun en innostunut koko sarjaa silloin katsomaan. Tapahtumiltaan nelonen kertoo koko toisen luvun Daily Lifen eli toisen kerroksen tutkimuksen, Chihiron murhan ja murhatutkimukset. Koulun koluamisessa keskitytään erityisesti uimahallin pukuhuoneiden sukupuolijakoon ja kirjastolla Togamin ikävä asenne suututtaa Mondon. Murhaa ja sen motiivia edeltävinä välipäivinä nähdään kaikennäköistä kommellusta, kun Makoto saa tietää Tokon ihastuneen arkiston aarteita lueskelevaan Togamiin ja joutuu seuraamaan Mondon ja Ishimarun syventävää saunasessiota. Celesten viehättävällä räjähtämisellä Hifumille puolestaan pedataan kolmosluvun kauhuja.


Togami ei pidä tuollaisista hiuksista.

Murhamotiivinahan ovat tällä kertaa nolot paljastukset, jonka vuoksi Chihiro ripustetaan kristilliseksi figuuriksi kuntoiluhökötykseen ja murhatutkimusten aikana Togami valistaa Makotoa Genocide Jackista… tai siis Genocider Syosta, kuten saksisarjamurhaaja animessa valitettavasti tunnetaan. Luulin irvisteleväni raiskatulle nimelle enemmänkin, mutta kyllä tuohon nyt tottui, kun Syo kuulostaa lausuttuna Sholta. Ylimääräistä ärrää kansanmurhassa en kyllä tajua sitten millään, ilman niin paljon parempi. Pidän silti hurjasti enemmän Jackista tai Jillistä, kun lännessä on olemassa näppärä Viiltäjä-Jackin käsite ja Jack and Jill -loru. Siihen surkeaan Adam Sandler -leffaan tuskin parivaljakolla viitataan. Syo tuskin tarkoittaa länkkäreille yhtään mitään, vaikka se kävisikin Japanissa maskuliinisena tai feminiinisenä sanana.


Aoin silmät näyttävät kärsivän jonkinlaisesta allergiareaktiosta.

Mutta viis sanoista, sillä tämän jakson teema sivuaa edellistä jaksoa. The Animationia on parjattu halvalla tehdyksi, mutta koska en ole mikään animen suurkuluttaja, en voi oikeastaan sanoa tuohon juuri mitään, sillä silloin The Animationin käsittelyn alussa luetelluista animeleffoista ja sarjoista valtaosa on sellaista suuremman profiilin kamaa, joka taatusti näyttää The Animationin perushyvää tasoa paremmalta, mutta vertailu ei silti tee The Animationista mitenkään järin rumaa. Ruma anime on sellaista, jossa tyylitaju on tiessään ja jossa animointi on tehty vähän sinnepäin.


Terapeuttista.

Tietysti yksittäisten freimien ottaminen esimerkeiksi on jokseenkin epäreilua, sillä kyllähän The Animationistakin voisi etsimällä etsiä kökömpiä otoksia, joihin on nähty vähemmän vaivaa. Tuollainen pikkuriikkisten yksityiskohtien jahtaus menisi vähän samanlaiseksi kuin näytellyissä elokuvissa, joiden leikkausten välillä jokin merkityksetön pikkuseikka muuttuu ja niistä pidetään Internetissä tarkkaa kirjaa. Hauskahan noista kämmeistä on lukea, mutta en minä ainakaan niitä aktiivisesti etsi ellei jotain tosi hupsua osu heti silmään.


Noin komeaa ukkoa pitääkin stalkata.

Koska en ole juurikaan kyllästänyt näköaistiani kurjan näköisellä animella, paha minun on The Animationin piirrosjälkeä moittiakaan. Pääasia kun on, että se näyttää tyylillisesti esikuvaltaan eli peliltä ja on muutenkin peruspätevää jälkeä. The Animationia katselee ihan mielellään, sillä on se silti mielenkiintoisemman näköistä kuin jokin geneerinen bulkkianime. Johtunee siitä psykopoppiudesta. Hahmot näyttävät aavistuksen pyöreämmiltä kuin pelissä. Tälle on ihan looginen selitys, kun he ovat pelissä tyyliteltyjä ja teräväpiirteisiä pahvipotretteja, mutta animessa oppilaat näyttävät niin kolmiulotteisilta kuin he voivat kaksiulotteisina näyttää. Oli tässä vertauksessa kai jotain järkeä.


Voin kuvitella tämän kaksikon harrastavan tällaista tuonpuoleisessa.

Joka tapauksessa hahmot ovat animessa – yllätys, yllätys – eloisampia kuin pelissä. Varsinkin Monokuman jatkuva absurdin hyperaktiivinen puuhastelu piristää päivää otson keikkuessa miten sattuu ja kopeloidessa mitä sattuu ilmavan sarjakuvamaisesti. Se lieventää jopa ääninäyttelyn inhoreaktioita. Pakko myöntää pitkin hampain, että kaipa olen nyt siihenkin tottunut, vaikka jatkuvasti tympiikin. Oppilaat nyt ovat enimmäkseen ja kärjistetysti sellaisia paikasta toiseen liikkuvia ja paikallaan pönöttäviä puhuvia päitä, koska tämä ei ole sellainen actionanime, jossa jatkuvasti sattuu ja tapahtuu ja kehot vääntyvät luonnottomiin asentoihin.


Tässä ihan oikeasti sanotaan kamehameha ja yli 9 000.

Oletan animen säästelleen kustannuksissa siten, että osa sen kuvastosta on napattu suoraan pelistä, vaikka nuo tutut kohtaukset on animoitu uudestaan. Asennot ja tilanteet ovat kuitenkin identtisiä. Viittaan tällä niihin erillisiin event-kuviin, joissa ei ole pelkkää hahmon potrettia puhumassa 3D-taustalla. Tiettyihin potretteihin kyllä viitataan, kun välillä jonkun hahmon kasvot tai asento on suoraan pelistä. Näitä onkin hauska bongailla. Vastaavasti pelin videopätkät on konvertoitu animeen animoimalla ne uudestaan. Varsinkin teloituspätkät näyttävät tyylillisesti aavistuksen erilaisilta kuin pelissä. Aivan kuin niissä olisi käytetty rotoskopiaa kylkiäisenä tai jotain. Tiedän, etten ole suuremmin perehtynyt filmikuvauksen tai animoinnin terminologiaan ja siksi tuntuu kuin heittelisin termejä ilmaan tietämättä tasan tarkkaan, mitä ne tarkoittavat. Joku sankari on kuitenkin tehnyt aiheesta kiehtovan vertailuvideon, jossa Trigger Happy Havocin, The Animationin ja THH:n Distrust-prototyypin (tai betan, miten sen nyt ottaa) Leon-teloitukset pyörivät vieretysten. Distrustista voisi kyllä joskus kirjoitella enemmänkin.


Celeste on kaunis nainen.

Jostain oikeaoppisesta leikkauksesta ja sen sellaisesta kinematografiasta tiedän vielä animointiakin vähemmän, kun voin arvioida jälkeä vain mutun perusteella, mutta kun sarjan hurjan tahdin ottaa huomioon, ainakaan The Animation ei ole turhan sekavaa katsottavaa. Tykkään dramaattisista lähikuvista, ovelista panoroinneista ja ennen kaikkea siitä, että tämä kaikki näyttää Danganronpalta. Olisi aiheesta voinut kenties jotain henkevämpääkin kirjoitella paremmilla tiedoilla ja harkitummin, mutta eiköhän tämä teema riitä. The Animationin visuaalisuus saa siis hyväksyntäni. Parempaakin on nähty, tottakai. Ei tämä nyt mikään Tekkonkinkreet sentään ole.


Togami ihastelemassa installaatiotaan.

Koska nelosjakso oli pitkästä aikaa tuoretta The Animationia, saattaa johtua yksinomaan siitäkin, miksi pidin tästä jaksosta niin paljon. Tai olivat aiemmat jaksot olleet ihan kivoja ja toimivia, mutta tämä neljäs oli ensimmäinen jakso, josta oikeasti tunnuin tykkääväni. Voi olla, että olen jo tähän mennessä tottunut The Animationiin, ettei sitä tekisi mieli silmäillä avoimen kriittisesti pitäen peliä jatkuvasti ylittämättömän korkealla jalustalla, vaikkei anime silti koskaan peliä päihitäkään tai pääse edes lähelle. Siitä olen varma, että olen jo enimmäkseen tottunut uusiin ääninäyttelijöihin. Jotkut heistä ovat vielä tosi sopivia! Monokumaan en totu koskaan; nytkin häntä parhaimmillaan sietää. Ehkä. Keksin jo kyllä, mikä muu hänessä mättää, mutta avaudun aiheesta joskus toiste. Lisäksi käyn vielä animeblogin loppupuolella jossain teemapläjäyksessä läpi hahmot äänineen yksitellen läpi, kun nyt heitä on tullut nähtyä ja kuultua vain murto-osa.


Tuostako tunnistaa heti sukupuolen?

Voi myös olla, että jaksoon mahtui niin monta hilpeää ja pelistä tuttua hetkeä, että jo pelkän sisältönsä vuoksi jakso maistui, vaikkei toteutus välttämättä ihan sitä priimaa aina ollutkaan… mutta viis nillityksestä tällä kertaa! Kaikki Togamiin liittyvä oli jaksossa mainiota, Tokon epäsosiaalinen kohellus oli symppiskamaa ja Mondon ja Ishimarun miehekäs saunasessio huvitti yhtä paljon kuin pelissä. Jos jotain kehnoa pitää etsiä niin se perinteinen, jonka mainitsen todennäköisesti jokaisessa päivityksessä… eli tahti oli jälleen älyttömän nopea. Mutta! Suorastaan hämmästelin, kuinka pitkältä jakso tuntui, sillä vaikka jakso varmasti tavallisen mittainen olikin, siihen mahtui älyttömän paljon asiaa eikä edes tuntunut, että mitään erityisen tärkeää olisi saksittu pois. Murhatutkimusmontaasinkin koomisen ripeyden annan anteeksi, kun siinä ihan tyylikkäästi zoomattiin poispäin murhapaikalta ja ruutuun tuli pikkuikkunoihin totuusluoteja jokseenkin perustellusti. Turhaa tyhjäkäyntiä siis ei ainakaan ollut. Toisaalta tässä vaiheessa olisin juonesta hukassa, jos ei olisi pelistä kokemusta, sillä asioita vain tapahtui hurjaa vauhtia. Nyt tähän voi suhtautua vain olosuhteiden pakosta johtuvana tiivistyksenä, jolle ei voi mitään. Alan olla niin heikoilla jäillä, että oikeasti kehnointa jaksossa oli ihan alun Makoton teinipylly suihkussa. Olisi ollut edes Aoi. Tai Hifumi.


Kohtaus olisi parempi, jos opus olisi ylösalaisin.

Seuraavan jakson teemana on huumori.

227 - Danganronpa: The Animation - jakso #3

Heti alkuun pieni lisäys viime jakson teemaan eli lokalisointiin, sillä unohtui silloin mainita asiasta. Myös jaksojen jokseenkin epämääräiset nimet lienevät eri perua kuin NIS American kohdalla. Tämä jaksojen omituinen Not Normal Arc -alkuotsikkovaihtelu ei ole edes pahinta, kun myöhemmin otsikot alkavat mennä vähän miten sattuu, vaikka ne jokseenkin pelin lukujen nimiä myötäilevätkin. Olisiko silti Daily Life ja Deadly Life -jaottelu liikaa pyydetty? Tosin en vieläkään tiedä edes pelin puolella, mihin viidennen luvun sadan mailin syöksyllä ja roskaruokanarkin tuskalla tarkalleen ottaen viitataan, joten ehkei tällä ole niin merkitystä. Japsit ja hassut lukujen nimet… olivathan Steins;Gatenkin luvut osastoa Chaos Theory Homeostasis.


All rise!

Kolmas jakso käsittää koko ensimmäisen oikeudenkäynnin ja ensimmäisen teloituksen. Koska aikaa ei ole liiemmälti haaskattavana, jaksosta nipistetään pois erilliset intro- ja lopputekstisekvenssit. Alkutekstit kyllä ovat esillä alussa Makoton kerratessa Sayakan murhaa ja porukan astuessa hissistä ja vastaavasti lopputekstit vierivät Leonin kuoltua, kun oppilaat hajoilevat keskenään ja Monokuma vain nauraa. Tarkemmin sanottuna jakson noin kymmenminuuttiset puoliskot jakautuvat siten, että Leonia aletaan syytellä kunnolla vasta jälkipuoliskolla, kun sitä ennen otetaan selvää Makoton syyttömyydestä ja saadaan tärkeää tukea Kyokolta.


Nuo ovat totuusluoteja eivätkä mitään verbaaliluoteja.

Jos outroa ja takaumia ei lasketa, kokonaan yhdessä huoneessa tapahtuva jakso toimii yhtä yllättävän hyvin kuin huomattavasti pidempi peliversio. Tai oikeastaan peliversiokin tuntuisi ylihelppona tutoriaalina nykyään ennätyslyhyeltä, mutta olisi animeadaptaatio silti sitä lyhyempi, väkisinkin. Koska oikeudenkäynnit ovat eräänlaisia tarinallisia kliimakseja, on niihin nähty ylimääräistä vaivaa, sillä täytyyhän niiden näyttää esikuvaltaan eli peliltä.


Sakuran teekuppi näyttää surkean pieneltä.

Siksi debatteja ei voi noin vain typistää pelkäksi keskusteluksi, vaikka oikeastaan juuri näin tehdäänkin, sillä mitään minipelejä ei tietenkään sellaisenaan näytetä. Debattikäyttöliittymä on kylläkin tavallaan olemassa, kun Makoto tunkee mielensä lippaaseen totuusluoteja valmistautuessaan koitokseen jakson alussa. Muiden heikot argumentit jopa tuhotaan täysin samalla tavalla kuin peleissä, kun totuusluoti viistää viistosti kohti totuutta. Tämä tosin nähdään vain muutaman kerran – viimeisen kerran korvaamassa olemattoman diskominipelin loppua – koska japsikirjaimet eivät todellakaan vilise alituisesti ilmassa. Debatista muistuttaa myös muutaman kerran nähtävä pyörivä panorointi tuomiopiirin keskellä, joka nähdään peleissä poikkeuksetta jokaisen debatin alussa.


Vielä joskus osaan lukea noita vänkyröitä.

Loppupäätelmän mangasivuja ei ole työnnetty pitkäksi pötköksi oikeudenkäynnin loppuun, vaan sivuja näytetään harvakseltaan pitkin oikeudenkäyntiä. Tämä konkretisoi kivasti kiivastahtista keskustelua, jotta hidasjärkisinkin tollo (toivottavasti) käsittää palasina, miten murhakuvio avautuu. Kuva myös pirstaloituu ratkaisujen hetkillä ja lähikuva Makoton silmistä välähtelee ruudun keskellä miellyttävän tuttuina ”I got it!” -nyökkäyksinä pelin suuntaan. Ja COUNTER! Loppupäätelmän astraalikohtaaminen Makoton ja murhaajan välillä on tietenkin läsnä. Saapa nähdä, nähdäänkö tulevissa oikeudenkäynnissä esimerkiksi viittauksia hirsipuuhun vai jatketaanko irrallisempien debattitekstien linjalla.


SKRONK

Pelin puolelta lainatut visuaaliset tyylikeinot näyttäisivät olevan muualla animessa pienemmässä roolissa. Totuusluoteja keräillään murhatutkimusmontaasissa, ajan vierimisestä eteenpäin muistuttaa päivälaskuri, joka ei ollut suoraan lainattu pelistä (eikä edes School Modesta!), mutta se toi silti mieleen Persona 4: The Animationin kalenterin, ja useimmat jaksot näyttäisivät alkavan todella lyhyellä Monokuma-teatteri-insertillä, jossa ei edes puhuta mitään.


Sakura is disappoint.


Ihan kuin personan kutsuisi.

Pelin tuntevat myhäilevät viittauksille hyväksyvästi, kun animenyypät lähinnä näkevät perusanimesta poikkeavat elementit tyylittelynä ja kikkailuna. Missään nimessä nämä pelimäisyydet eivät silti häiritse, kun niitä ei tuputeta mitenkään peliä mainostavasti esille. Koko totuusluotitouhun olisi periaatteessa voinut poistaakin animesta, mutta ilman sitä Danganronpa ei olisi Danganronpa missään mediassa. Järkeilyn kiteytyminen mielen lippaaseen ladattaviksi luodeiksi on kuitenkin hauska, omintakeinen ja psykopop idea.


Ei päästy kolmospesälle.


Leon voisi käydä silmälääkärissä, ei näytä terveeltä.

Jos pelipuoli unohdetaan, kehäkeskustelu pysyi yksinkertaisuudestaan huolimatta kiinnostavana, kun kuvakulma panoroi hahmosta toiseen, välillä nähtiin nopeita leikkauksia näkökulman vaihtuessa ja kaikille annettiin riittävästi ruutuaikaa. Kikkailua tuntui siis olevan hiukan enemmän kuin alkujaksoissa ja siksi oikeudenkäynti tuntuikin omanlaiseltaan kokemukselta. Äänipuolellakin onnistuttiin, kun välillä tuttujen debattibiisien sijasta kuului painostavaa ambient-huminaa ja nopeissa kuvakulmanvaihdoksissa kuului whoosh-ääniefektejä salin pyöriessä kuin väkkärä.


Leonin unelmat ovat kohta murskana.

Pidin erityisesti Togamin ja Celesten kirpeistä kommenteista ja Kyoko oli ihan yhtä terävä kuin pelissäkin. Leon myös raivosi ja hajoili hauskasti mölisten epäkoherentisti. Pelissäkin on onnistuttu niissä övereimmissä irvistelypotreteissa, joten animessa ilveily on hauska nähdä livenä.


Tällaista on siis menettää kasvonsa.


Balls of steel.

Vaikka tahti oli taas hurja eikä kaikkea taatusti käsitelty yhtä seikkaperäisesti kuin pelissä, oikeudenkäyntiadaptaatio oli ihan näppärä enkä löytänyt siitä suurempaa moitittavaa. Tietyt muutoksetkin olivat ihan onnistuneita. Makoton Sayakan menetyksen jälkipyykistä välittyi henkilökohtaisempi tunnelma, kun Kyoko kävi lopputekstien jälkeen kylässä ja jakso loppui kuten pelin ensimmäinen luku, kun päähenkilö peri uhrin selvänäön, ainakin mukamas. Pelissähän oltiin luvun loppuun asti oikeussalissa.


Makoto kosi juuri.

Seuraavan jakson teemana on animointi.