238 - Another Episode - Prologi, osa 1

Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls


 

Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls (tästä eteenpäin Another Episode, DAE, UDG tai DAE:UDG, mutta ihan aikuisten oikeasti se ensimmäinen) on Spike Chunsoftin toivottavasti mestarillista käsialaa (Japanissa julkaisu 2014, lännessä 2015) oleva täysiverinen Danganronpa-sarjan pääosien jatko-osa/väliosa/spinoff/sivutarina/mikä lie, joka työntää visual novel -juurensa hiukan sivuun aina yhtä muodikkaan selviytymiskauhun tieltä. Se sijoittuu kronologisesti johonkin Trigger Happy Havocin ja Goodbye Despairin välimaastoon, siinä nähdään tuttuja ja uusia hahmoja, jopa Danganronpan mittapuulla moraalisesti arveluttavia asioita ja satoja Monokumia, jotka kaikki haluavat tappaa minut.

On tässä vissiin varsin pätevä ja kerrankin totutusta murhaleikkikaavasta poikkeava visual novel -elementeillä ja välivideoilla etenevä juonikin, jonka vuoksi pelin olemassaolo on oikeutettua ja jonka vuoksi Another Episoden otin seuraavaksi blogiprojektikseni. Kiinnostaa se toissijainen pelimekaniikkakin lähinnä sen osalta, miten joku etupäässä visual noveleita tehtaileva japsifirma osaa muka sellaisen tehdä. Räiskintäkokemuksena tämä ei ole kuulemma kovin kummoinen, mutta en mitään sellaista koskaan odottanutkaan. Jos Another Episode ylittää kenties lähimmän vertailukohtansa eli Dirge of Cerberuksen (japsiropejättiläisen pelillisesti parhaimmillaankin tosi keskinkertainen kolmannen kuvakulman ammuskeluviritelmä), se riittää minulle. Dead Space -sarjan ja niiden uudempien Resident Evilien sarjaan (kutonen varauksella!) kun on vähän pidempi matka, jos oletetaan, että tässä todellakin on selviytymistä, kauhua (Monokuma, hui!) ja rajattuja ammuksia eikä mitään hassunhauskaa Uncharted-huliviliäksöniä.

Suunnilleen mitään muuta ehdottoman oleellista en Another Episodesta tiedäkään, joten tämä on hyvä hetki katkaista johdanto ja hypätä suoraan uuteen ja ihmeelliseen peliin. Näin blogaajan näkökulmasta on syytä ravistella blogiformaattia yhdellä tärkeällä tavalla. Ei, tekstimuotoinen narraatio ja tapahtumien parafraasaus eivät katoa mihinkään. Kuvia tulee jälleen olemaan todennäköisesti ihan mahdottoman paljon, koska Vitan kuvakaappailu on niin helppoa ja hauskaa ja kuvatekstien kirjoittelu vielä hauskempaa. Kaikki tulee olemaan ihan samanlaista kuin ennenkin… MUTTA.

Another Episodessa on ainakin alun perusteella huomattavasti enemmän välivideoita kuin niissä murhaleikkipeleissä. Niistä on hankalampi ottaa hienoja kuvakaappauksia ellen halua altistua järjettömälle saveload-pelleilylle. Siksi esitän nämä hienot välipätkät sellaisenaan. Kulissien takana siis nappasin Youtubesta jonkun sankarin All Cutscenes -megavideon, jota leikkelen palasiksi, koska jostain mielipuolisesta syystä kukaan muu ei ole irtovideoita Youtubeen lataillut tai ainakaan minä en löytänyt sen verran pintapuolisella haeskelulla, etten mistään spoilautunut.

Vaihtoehtoisesti sopivia videoita olisi voinut ollakin, mutta tämän blogin tarpeisiin järkkymättömät vaatimukset ovat 1) enkkuraita 2) eikä minkään valtakunnan helvetin kammottavaa narraatiota, jossa pääosassa on joku känisevä, huutava, epähauska, jonninjoutava, surkeita kommentteja joka väliin mölisevä mongoloidi, jolla on kymmeniätuhansia faneja, koska mikäpä olisikaan parempaa kuin seurata tarinoita JOITA JOKU MUU PELAA JA KOMMENTOI PILATEN KOKO KOKEMUKSEN krhm anteeksi (et saa, NicoB). Hauskaahan tässä on se, että minä tavallaan pilaan myös Danganronpa-pelikokemuksen pelaamalla ja kommentoimalla sitä, mutta ehkei siitä tarvitse niin välittää!

Oikeastihan Danganronpa-pelisarjasta kiinnostuneet ovat jo pelinsä läpäisseet ja vahtaavat parhaillaan maailman tahtiin Danganronpa 3:n edistymistä ja heille tämä pikku blogini on mitä parhain alusta myhäillä hyväksyvästi tyhmille jutuilleni tai pudistaa päätä väärille mielipiteilleni. Kukin seuratkoon kuitenkin tätä projektiani syystä tai toisesta, sillä pääasiassa luon tätä itselleni silkkana edesvastuuttomana yliopistosta valmistumisen viivyttäjänä… ja Danganronpa on hieno tarina kerrottavaksi tavalla tai toisella. Mutta hei, jos sinä joku siellä olet ollut remmissä alusta asti etkä näe mitään syytä olla olematta remmissä loppuun asti, olet silmissäni äärimmäisyys.

Eksyin hieman aiheesta, mutta pointtina on se, että tässä blogivaiheessa on entistäkin enemmän videomatskua; käytännössä näillä näkymin kaikki ne kohdat, joissa en ohjasta päähenkilöä tai edistä teksti-ikkunapohjaista narraatiota. Aion värittää näitä videoita kommenteillani, jotka eivät todellakaan kuulu sieltä videomatskun seasta tai edes hassunhauskoina annotaatioina. Sen sijaan pyrin ymppäämään lähes jokaiseen videoon pätkän alapuolelle aikaleimattuja huomioita, joita halukkaat voivat öh… halutessaan kelailla oikeisiin kohtiin. Suosittelen katsomaan ensin videon ja sitten vasta huomiot. Saapa nähdä, tuleeko tästä mitään, mutta ajatustasolla tämä kokeilu jo viihdyttää kummasti!

…Okei, nyt hyppään siihen peliin, jotta saan sen vielä joskus läpäistyäkin. Another Episode vakuuttaa jo alkuvalikossa. On se ihan hienon tyylitelty leikekirjamaiselta layoutiltaan ja kaikkea, mutta se musiikki! Enää ei peli tervehdi Danganronpan teemalla, sillä tilalle on tullut mielettömän tarttuvaa renkutusta, jossa joku Robert Owens -kopio jammailee YEAH YEAH, YEAH YEAH YE-YE-YEAH mm-MM-MM mm-MM-MM heyyy yeaaahh uuu uuu woou-wo-ouuu sillä erotuksella, että Owens on löysää hyvätkin artistit pilaavaa huljuttelusontaa ja tämä ei. Jos olisin sellainen pulska neonoksennukseen pynttäytynyt aurinkolasikuuppainen PANO_ÄIÄ, irstailuklubillani soisi tauotta tämä valikkotaideteos. Muun muassa Beyond Hope -minisoundtrackilta löytyvän Wonderful Dead 001:n päävalikkovariantti siis vetelee juuri oikeista naruista ja virittää juuri oikeanlaiseen urbaaniin tunnelmaan.


Enkä paina, sillä kuuntelen tämän ensin loppuun, vaikka se looppaakin ikuisesti.

Painan vapisevin käsin mitä tahansa näppäintä ja leikekirjalle paiskataan veret seisauttavan naisrääkäisyn siivittämänä New Game ja Load Game. Asetuksista voi murehtia myöhemminkin, koska niitä ei vielä ole, sillä edessä on ensimmäinen suuri päätös! Vaikeustaso. Aiemmissa Danganronpissakin oli kolme vaikeustasoa, joista hyppäsin aina kultaiselle keskitielle. Voisi joskus testata, onko niillä parilla muulla mitään käytännön merkitystä, helpoimman luulisi olevan läpihuutojuttu. Selviytymiskauhun mekaniikoista en sen sijaan osaa ennakoida mitään muuta kuin sen, että kaikkein vaikeimmalla kenties pihdataan kuteja ja kuollaan möllin vilkaistessa pahasti.

Another Episoden vaikeustasonimillä on hassuteltu kerrakseen. Genocide Mode eli Super Ultra Pumped Genocide Mode on tarkoitettu tarinafiileille ja menee varmaan läpi itsestään, Komaru Mode eli Working Hard for a Normal Girl Mode on varma valinta ja valitsen sen hetimmiten, kunhan olen käväissyt verenpunaisessa (siis oikean veren eikä tyylitellyn pinkin) Despair Modessa eli Ultra Despair Modessa, jossa värisevä valintakehä saa ahdistavan terävät kulmat. Kultaisella keskitiellä mennään. Sitten tehdään suuri alustava päätös kamera-asetuksesta (manuaalinen tietenkin).


Mihin Yasuhiro muka on syyllinen?


Minua ei mikään suttupaperiin töherretty kumiankka määrää!

Ja sitten kaikki alkaa.

00:01 Oih, tämä biisi!
00:22 Ei minun mummoiltani tuolla tavalla karkkia saanut.
00:43 Free Monozyx.
01:15 Fanipalvelua, erinomaisesti alkaa!
02:31 Prinsessa Pigglesiä on ollutkin ikävä. Ja noita Junkon stock-muotilehtipinoja.
03:40 Tuoleja kolmelle Komarun vankeudessaan kehittämälle mielikuvitusystävälle.
05:39 Hauskoja yksityiskohtia eikä edes yhtään kirjoitusvirhettä.

***

Another Episoden protagonisti ja uusi megawaifuni on siis Komaru Naegi (Cherami Leigh), Makoton soma pikkusisko, joka on tähän asti ollut olemassa vain siinä yhdessä DVD-pätkässä, jossa systeri ja vanhemmat lähettävät terkkuja ennen kuin ydinlataus pudotetaan huoneeseen. Perhepotretti roikkuu Komarun vankilaolohuoneen seinällä yllättävän yksityiskohtaisena relatiivisesta postimerkkikoostaan huolimatta. PS Vita -alkuperästään huolimatta Another Episode näyttääkin yllättävän nätiltä, kun pääsen Lerchen luomasta animeintrosta pelimoottorimaisemman Kuma-offensiivin jälkeen vihdoinkin pelaamaan.


Inhokkien perusteella Komaru suorastaan vihaa Snaken kamalan kornia ”You were the lightning in that rain” -repliikkiä Metal Gear Solid 4:stä.

Tuo yli viisiminuuttinen alkupätkä oli kyllä oikein mainio, tykkäsin tunnelmoinnista ja Komarun narraatiosta. Sitä jotenkin olettaisi, että tällaiseen nichepeliin tuherrettaisiin korkeintaan keskinkertaista animevideota, mutta yllättävän vakuuttavaa tai ainakin peruspätevää jälkeä Lerche on saanut aikaiseksi. En vielä ole juuri mitään mieltä tytön ääninäyttelijästä näin lyhyellä näytöllä, muttei hän ainakaan kehno tunnu olevan. Haikeahko narraatioääni ainakin miellytti ja introssa käsiteltiin hyvin vankeuden arkea. Miksi olen vankina? Kuka minut vangitsi? Miksi juuri Makoton sisko? Alkuasetelma on kutkuttava ja Monokuma uhkaa tappaa söötin tyttöpolon. Nyt minun tulisi ohjastaa hänet pois täältä.

Ongelma on siinä, että samassa huoneessa on Monokuma, joka vaappuu kynnet ojossa minua kohti eikä edes heitä mitään läppää. Kuolen pian. Tietenkin liioittelen, sillä pelin ensimmäinen vihollinen on umpitollo. Minulla oli suunnattoman hauskaa pyöriä ruokapöytäympyrää ja seurailla karhun tekoälyn raksutusta, kun otso välillä miettii, kääntyisikö sittenkin toiseen suuntaan vastakkaiselta puolelta. Ehdin myös rattoisasti ihailla Komarun olkkaria pelikonsoleineen, kirjahyllyineen ja sänkyineen, kun Monokumalla oli välillä tolkuttomia vaikeuksia päästä oviaukosta peremmälle.

Onko pelin tekoäly siis jo nyt ihan paska? Enpä tiedä, sillä ei yksi vihollinen kerro vielä mitään ja minusta on ihan piristävää, jos perusvihut ovat tolloja. Tässä vaiheessa peliä täytyy nähdä kuolemiseen ihan liikaa vaivaa, sillä jos osaa pysyä edes vähän etäällä Monokumasta, intro-otuksesta ei ole mitään vastusta. Vasta ihan vieressä kynnet heilahtavat ja takkiin tulee, mutta tässäkin vaikutti olevan lievää viivettä. Kolme iskua ja Komaru on vainaa, mutta demonstroin tämän, jos satun oikeasti joskus heittämään pyyhkeen kehään. Toistaiseksi testailin vain Monokuman vaarallisuutta ja naureskelin, kun otso ilmaa raapiessaan murahti: ”Dammit!”


Vasemmassa oviaukossa olkkari, oikeassa vapaus, takana aikainen hauta.

Pelaaminen on toistaiseksi hyvin yksinkertaista, koska puolustautumiskeinoa ei ole. Komaru osaa kävellä tai juosta joka ilmansuuntaan vasemmalla tatilla ja kameraa voi pyörittää manuaalisesti oikeasta tatista. Vaihdoin heti Y-akselin päinvastoin, koska olen sellaista koulukuntaa, jolle ylös tarkoittaa alas ja päinvastoin. Ensivaikutelman perusteella Another Episodea pelataan käytännössä kuin mitä tahansa olan yli kuvattua selviytymiskauhua. Juurikin Dead Spacet ja uudemmat Resident Evilit tulevat mieleen, vaikka Komarua on letkeämpi ohjastaa. Liikkuminen siis toimii eikä ärsytä, check. Tästä on hyvä jatkaa. Edes kamera ei ärsyttänyt. Tosin aika harvassa pelissä kamera ärsyttää, vaikka se toisinaan vikuroisikin.


Ei ole joka teinitytöllä kahta telkkaria.

Olin jo maininnut pelin näyttävän nätiltä, joten luonnehditaanpa sen ensivaikutelmaa vielä tämän kappaleen verran. Alter Ego Junkolla oltiin nähtävästi testattu pelitiimin 3D-hahmomallinnusosaamista tässä pahvipotrettien tyylillisessä valtakunnassa, sillä Another Episoden grafiikassa hahmot ovat kokonaisessa kolmessa ulottuvuudessa ja näyttävät vielä suhteessa pirun hyviltä. Toki yksinkertaisilta ilman niitä miljardeja next gen -pelihahmojen polygoneja, mutta Vita-mittapuulla tällainen simppeli animetyyli miellyttää. Kenties eniten hahmomalleista tulevat mieleen Persona 3:n ja 4:n teinit, vaikka Another Episoden hahmot ovat piirun verran nätimpiä. Ennen kaikkea hahmot on animoitu suhteellisen sulavasti siinä missä esimerkiksi muuten mainiossa Zero Time Dilemmassa hahmot liikehtivät rautakanki persiissä ja eräänkin neitosen letti glitchasi neljässä ulottuvuudessa. Tärkeintä kuitenkin on, että hahmot ovat ilmeikkäitä ja kuten olen useasti argumentoinutkin… näyttävät Danganronpalta.

Hyvä on, vielä toinen kappale muusta grafiikasta, vaikka olen tähän mennessä ollut tasan yhdessä huoneistossa. Hahmojen tapaan maisemagrafiikka on mukavaa ja danganronpamaisen pirtsakkaa psykopoppia. Huippuresoluutiolla, volumetrisillä jumalsäteillä ja muulla myötähävettävällä PC MASTER RACE -hapatuksella ei tietenkään pröystäillä ja graffojen voisi väittää karkeasti olevan sitä PS2/PS3-tasoa, johon Vitan graffoja yleensä verrataan, mutta laitteen elinkaaren huomioon ottaen Another Episode on tyyliteltyyn tyyliinsä nähden yksi Vitan näyttävimmistä peleistä.


Perhepotretin lisäksi se pelin aloittanut Maa-taulu on nähtävillä pelissä keittiössä!

Eteenpäin! Monokuman väistelyoperaatio on pikkujuttu, sillä tässä vaiheessa tulee vain astua keittiöstä eteiseen, koska olohuoneen ja makuuhuoneen yhdistelmässä ei ole mitään tärkeää. Komarun hienon pelikonsolin lisäksi. Eteisestä siirrytään punahehkuiselle käytävälle. Hehkulle on pätevä syy, sillä kalteroiduista ikkunoista alkaa puskea tulenlieskoja, jotka ovat ihan samanlaisia kuin Celesten teloituksessa! Käytävällä on uusavuttomille mahdollista jopa eksyä, sillä jos Komarun kämpän luota lähtee tarpomaan suoraan eteenpäin, liekit katkaisevat pian tien. Liekeistä ei ole koskaan varsinaista haittaa, joten höyläsin jonkin aikaa tulta päin ja käännyin järkevämpään suuntaan. Tässä vaiheessa Monokuma ei älyä lähteä perään, mutta kun kotiovelta jatkaa oikealle, hohottavasta kiusankappaleesta ei pääse eroon. Ei siis auta kuin paeta. Se on yhä kakunpala.


Nuo ovat vain roskasäkkejä tunnelmavalaistuksessa.


Ehkä tuo söpö nalle tietäisi vastauksen.


Apu on tulossa jo käytävällä.

Porraskäytäväkin kylpee tulessa ja parin mutkan jälkeen infernaalinen putkijuoksu päättyy hissiaukiolle, jossa…

00:07 Hetkinen nyt! Vastahan minä olin hissiaukion lähellä ja nyt juoksen uudestaan samoja käytäviä sinne!
00:16 Kyllä, tuo oli se japsiversion upupu eikä puhuhu. Olenko järkyttynyt? En erityisemmin. Ayresin paluusta olisin. Näyttäisi siltä, että geneerisempien Monokumien joissakin stock-mölinöissä käytetään japsiraitaa, ainakin välivideoissa. Eiköhän Beacock pääse myös ääneen, sillä tuo aiemmin mainitsemani dammit oli häneltä peräisin.
00:26 En tiedä virnistinkö enemmän Togamin paluulle vai kloonatuille Future Foundation -ukkeleille.
00:42 FATALITY

***

 

Byakuya Togami (Jason Wishnov) pelastaa päivän! Ja hänellä on sama vanha tuttu ääni! Oi onnea, kuin olisi kotiin palannut. Vastahan minä sieltä lähdin. Ja ovat nuo geneeriset klooniukkelitkin ihan kivoja jo siksi, koska aiemmissa Danganronpissa on ollut vain se pääporukka sekalaisia äärimmäisyyksiä eikä koskaan ketään muuta ns. NPC-hahmoa. FF-divisioonalla ei ole kuitenkaan niin merkitystä, sillä päädyn keskustelemaan melko lyhyesti Togamin kanssa ja peli muuttuu viimeinkin visual noveliksi. Kun 3D-hahmot liikkuvat ja ilmehtivät 2D-potretin ja teksti-ikkunan lomassa, on kuin pelaisi Personoita! Ehdottomasti tärkeintä ja hienointa tässä kuitenkin on se, että ne ääninäytellyt geneeriset hey/whoa/what’s up -stockreplat ovat historiaa. Toisin sanoen kaikki dialogi ääninäytellään! Toivottavasti tämä pätee koko pelin ajan. Transkriptikin on kätevästi olemassa pelivalikossa esimerkiksi tätä blogikäyttöä varten ja replat voi lukea ja kuunnella uudestaan. Valikkoon pääsee Startista eikä siellä ole toistaiseksi mitään muuta hirvittävän oleellista auki.


Plebeijien perusteella Togami viettää liikaa aikaa netissä.

Togami ei ole tuntemattoman pituisen ajan saatossa juuri mukavammaksi muuttunut, mutta siksi pidänkin hänestä niin paljon. Komaru ei saa osakseen mitään erityisen lämminhenkistä kohtelua, vaikka Togami tulikin häntä pelastamaan Future Foundationin vihjeen perusteella, sillä taidan kuitenkin olla jonkinlainen itkupilli. Kieltämättä Komaru on ollut jo jonkin aikaa hädissään, mutta karmeaa Mikan-tasoa ei vielä lähestytä. On kuitenkin otettava huomioon, että protagonisti on ollut yli vuoden neljän seinän sisällä ja nyt on talo liekeissä ja karhu kimpussa, joten sulateltavaa on melkoisesti. Komaru keskittyykin lähinnä toistelemaan ihmeissään Togamin juttuja äijän ollessa äänessä.


Komaru itkee, kun Togami on niin komea mies.


Olen niin ylpeä tästä vitsistä.

Togami käväisee vilkaisemassa Monokuman komeasti irronnutta päätä ja on ymmällään Monokumista. Siis monikossa. Hän ei käsitä ajoitusta, sillä jossain käynnistyi samoihin aikoihin mellakka, joten Future Foundationin liikkeistä oltiin kaiketi perillä. Komaru-vinkkikin saattoi olla huijausta. Togami huomioi onnellisen tietämättömyyteni kaikesta, ihan tulee eräs toinen tapaus mieleen. Varmaan se yksi Komarun veli.


Etsivät hunajaa.


Monokuma on tässä kuvassa pääosassa.


Juopuneita jalkapallohuligaaneja.


Komaru on menettänyt paljon.

Togami melkein läikyttää papuja asiasta, mutta sitten eräs geneerisistä FF-ukkeleista älähtää ja monta asiaa tapahtuu.

00:09 Olipa ukkeleista hyötyä.
00:57 Joka Danganronpassa tulee olla JoJo’s Bizarre Adventure -viittauksia.
01:24 Togami on äijä.
02:01 Synkkää ja nihilististä! Oikeasti melko karua meininkiä.
02:33 Jabberwock Islandin ruokapaikan ja Teruterun muisto elää.
03:07 Näin pienestä soittaa kytät paikalle!
03:09 Poliisit ovat väkivaltaisia.
04:01 Tämä pöytälyöntikohtaus on hienon näköinen!
04:04 Monokuma tuossa oikealla on nekrofiili.

***

Se murhaleikkien Monokuma voi olla vekkuli veitikka hassuine juttuineen, mutta nämä vapaalla jalalla rellestävät kyberhirviöt ovat jo nyt hävyttömän häiritseviä! Väkivalta alkaa olla jo nyt melkoisen groteskia pelkällä ajatustasollakin, kun möllit vain jatkavat uhriensa järjestelmällistä silpomista höhöttäen tai karmivammin täysin vaiti. Hurmeen pinkki värisävy ei lievennä sitä, mitä ulkomaailmassa oikeasti tapahtuu… ja vasta Another Episodessa tuho ja kuolema koetaan ensi kertaa omakätisesti. En vähästä hätkähdä, kun on sitä tullut kaikennäköistä verta ja paskaa vuosien varrella nähtyä (viihteessä tietenkin), mutta synkissä vesissä tässä tarinassa kyllä luovitaan, se on tullut selväksi! Tietysti Monokumat voisi vaihtaa koska tahansa geneerisiksi zombeiksi, mutta ei se olisi lainkaan sama asia. Onnettomiin NPC-hahmoihin kohdistuvaa väkivaltaa näemmä lievennetään peittämällä heidät räikeisiin punaisiin ja sinisiin siluetteihin, mikä on ihan toimiva tyylillinen ratkaisu, samaa sarjaa verivärin kanssa. En minä kuitenkaan ketään heistä tunne, joten voivat minun puolesta olla ihan mitä väriä tahansa. On kuitenkin nastaa, että ravintolassa nähtiin ihan tavallisia ihmisiä eikä vain pelkkiä geneerisiä Future Foundationin puku-ukkeleita. 

Mutta niin, Komaru lakkasi angstaamasta ja otti hakkerointipyssyn kauniisiin kätösiinsä. Toki megafonin muotoisen hakkerointipyssyn realistisuudesta voisi kiistellä, mutta niin voisi aika monen muunkin seikan realistisuudesta. On otsot sotkevassa signaalivehkeessä silti oma logiikkansa ja hauskaa vaihtelua se on johonkin tylsään haulikkoon. Pääsen kuitenkin ampumaan megafonilla karhuja! Missä muussa pelissä tällaista nähdään?! No ehkä tangentilla Final Fantasy VII:n Cait Sith operoi samaan tyyliin. Komaru siis listii asioita megafonilla ja eteeni tuupataan tutoriaali, jossa kerrotaan miten pyssy sanoo pum ja miten sen erikoisia kutityyppejä vaihdetaan. Pyssy sanoo pum siten, että vasemmalla liipaisimella tähdätään ja oikealla ammutaan. Kuten noin kaikissa moderneissa selviytymiskauhuissa. Lonkalta ei voi näköjään paukutella.


”To look around, look around.”

Luoteja on monenlaisia ja niiden valitsemiseen on pari tapaa. Neliöstä peli pysähtyy ja ammustyyppirinkula ilmestyy eetteriin. Suuntanäppäimillä tai kosketusnäytöllä valitaan luotityyppi ja suuntanäppäimillä sama onnistuu lennosta ilman jättivalikkoa. Jälkimmäinen osoittautui testikäytössä tosi sujuvaksi jahka opettelen ulkoa, missä erinäiset kudit sijaitsevat.


Mutta kun haluan olla pasifisti.

Pohjoisessa on Break-luoti, olkoon vaikka suomeksi hajotusluoti. Tämä lienee se pelin perusluoti, johon tarjotaan useimmiten ammuksia ja joka ainakin tässä ravintolassa tappaa kaikki karhut laakista. …Meninkin jo asioiden edelle, mutta sama kai se on kertoa: Komarun tulee listiä harjoituksena ja selviytyäkseen ravintolan kaikki karhut! Sitä ennen kuitenkin kaikkien muiden luotityyppien ensivaikutelmat.


MONOLITY


”Especially against living things.”

Koillisessa on Knockback-luoti, olkoon vaikka suomeksi selätysluoti. Tämä luotityyppi ei näyttänyt aiheuttavan vahinkoa tai jos aiheuttikin niin minimaalista, mutta latinki lasauttaa ursuksen komeassa kaaressa selälleen. Veikkaan luodin olevan haulikkomainen ja toimivan tilanteissa, joissa voi kaataa vaikkapa kourallisen Monokumia suoraan edestä pois tieltä.


Ei enää hurttia knock knock -huumoria tässä blogissa.

Idässä on Dance-luoti, olkoon vaikka suomeksi tanssiluoti. Tanssiluoti on kuin uudempien Ratchet & Clankien Groovitron eli se pakottaa Monokumat jalalla koreaksi. Testikäyttö huvitti jo yhden karhun kohdalla, mutta suututin piruuttani ravintolan kaikki karhut perääni – niitä on kuusi – ja sain lopulta tanssitykityksellä neljä niistä bailaamaan yhdessä lössissä. Pelimekaanisesti privaattibileet tietenkin estävät tilapäisesti Monokumaa kiusaamasta minua, sillä lambada on tärkeämpää. Tai en minä tiedä mitä tanssia Monokuma edustaa, kun otus lähinnä hytkyy iloisesti vasemmalta oikealle.


Kenties onnellisimpia kuvakaappauksiani koskaan.

Kaakossa on Paralyze-luoti, olkoon vaikka suomeksi lamautusluoti. Tämä kapistus on helkkarin vaarallinen! Sen sain tuta kaikissa soluissani, kun lasautin suunnilleen millistä erästä nallea, sillä lamautus vaikutti minuunkin ja menetin sydämen. Oli vielä pakko testata pari kertaa läheltä ja kuolin pois, mutta niin taisivat kuolla testikarhutkin. En ole itse asiassa ihan varma, sillä olin niin tyrmistynyt. Tarinan opetus on se, että lamautusluoti tulee ampua kauempaa. Olisikohan tämä eräänlainen vastine räiskintäpelien kranaatinheittimelle?


Iskee kuin miljoona lentävää satunnaista merkkiä.

Etelässä on Move-luoti, olkoon vaikka suomeksi liikeluoti. Monokumia vastaan siitä ei ollut mitään hyötyä ja oletan erittäin vahvasti, että ehkä sillä liikutetaan (olen nero) asioita tai aktivoidaan asioita. Kyllä sillä varmasti jotain liikutetaan, sillä Monokuma ei sillä liiku.

Lounaassa on Burn-luoti, olkoon vaikka suomeksi polttoluoti. Se… polttaa asioita. Korvensin paria Monokumaa, mutta ei niiden synteettinen turkki näyttänyt roihahtavan kokonaan tuleen. Ehkä siinä on joku todennäköisyysprosentti, mutta näytti se vahinkoa silti tekevän. Polttoluodin testailu jäi aika vähäiseksi, kun en pitänyt sitä järin erikoisena, mutta saapa nyt nähdä.

Lännessä on Detect-luoti, olkoon vaikka suomeksi havaintoluoti. Liikeluodin tapaan se on turha karhujahdissa. Ehkä. Peitti se lähitienoon violettiin energiapiiriin, joten sopii olettaa, että se on eräänlainen taskulamppu, jolla… havaitaan asioita. Niin.

Luoteessa on Link-luoti, olkoon vaikka suomeksi linkkiluoti. Asearsenaalin viimeinen kuoleman välikappale on pelin eriskummallisimpia, sillä se tekee sen, mitä liikeluoti ei tee Monokumille. Linkkiluodilla pääsee kontrolloimaan Monokumaa! Sen vaikutus on rajallinen (aikaraja näkyy punasilmässä), mutta ehdin silti silpoa Monokumallani toista Monokumaa, joka oli äkännyt kontrollipuuhissa olevan Komarun ja pelastin vihollisellani sankarillisesti itseni viime tingassa. Ehkäpä Mono-possessointiin kätkeytyy jonkinlaisia yllätyksiä, sillä tyylikkäässä käyttöliittymässä luki Normal Type, joten pakkohan tässä on muitakin tyyppejä olla. Oletin kolmion vaihtavan uhrini ”tyyppiä”, koska näppäimen kohdalla luki Unlock, mutta se vain katkaisi kauko-ohjauksen. Eiköhän Monokumien asiattomasta kontrolloinnista lisääkin hupia ilmene.


Olisipa näissä itsetuhonappula.

Vaikka kuolema on ravintolassa periaatteessa mahdollista, sillä uhkia on kuusi kappaletta, saa olla aika huono videopeleissä ja elämässä, jos täällä menee henkensä heittämään. Ellei tykkää paralyysipyssyllä perseilystä henkensä uhalla. Koska elän edelleen eräänlaisessa tutoriaalissa, kaikissa luotityypeissä on loputtomat ammukset. Uskon apupyörien häipyvän jossain välissä, sillä eihän tässä pelissä olisi muuten mitään järkeä. Tutoriaalimaisuudesta huolimatta saan kuitenkin edetä miten haluan ja listiä tuhovoimani edessä avuttomat kauhukarhut tasan miten haluan. Siispä testailin jonkin aikaa vähän kaikkea luotikappaleissa mainitsemillani elävillä esimerkeillä ja tapoin, murhasin ja teurastin lopulta kaikki viimeiseen nalleen Break-luodeilla, koska olen tylsä. Kikkailua ja hassuttelua kyllä seurannee lisää, kunhan peli joskus alkaa kunnolla.

Vielä muutamia huomioita ravintolasta. Alue on melko avara, käytännössä neliö, jossa on pari samansuuntaista väliseinää keskemmällä ja yhdestä neliön nurkasta pääsee pienelle käytävälle, jossa ei ole mitään järin jännää. Särkyneestä ikkunasta katselin jonkin aikaa kaupungin tyyliteltyä siluettia, ihan nätti oli. Monokumat sijaitsevat suunnilleen paritusten kolmella ravintolan käytävällä, jotta niitä kaikkia ei saa helposti kimppuunsa. Monokumat eivät ole heti sotajalalla, sillä ne keskittyvät silpomaan kurjien ihmisten läpeensä silvottuja raatoja ja ilkeilemään itsekseen. Vasta ihan vieressä karhu havahtuu Komarun olemassaoloon ja luulisin muiden karhujen innostuvan nopeammin, jos joku niistä on jo ajojahdissa. Siltä ainakin tuntui. Sulavaan asuntolaan verrattuna ehdin jo huolestua, kun ravintolan ruudunpäivitys ei ole aivan yhtä jouhevaa. Etenkin ihan ensimmäisellä kerralla peliä testatessani olin ihmeissäni, mutta nyttemmin köhiminen ei enää pahemmin haittaa, kun en muutenkaan ole mikään freimipersekuntipuristi. Heh heh, freimiperse. Palaan asiaan, jos peli muuttuu myöhemmin pelikelvottomaksi sadan otson pyöriessä jaloissa.

Herkkä tähtäily vaatii joka tapauksessa totuttelua, koska Vitan tatti – vaikka siitä tykkäänkin – ei taida olla se hienostunein hienovaraisiin manöövereihin, mutta enköhän minä jossain vaiheessa miehisty (tai Komarun pikkuhousuissa naisistu) karhujen kauhuksi, kun jokainen luoti saavuttaa karhunsa. Streiffailu osoittautui silti käteväksi keinoksi kohdistaa tähtäin kohti vihuja. Tutoriaalimainen räiskintä oli tietenkin vasta esimakua tulevasta, mutta kyllähän se nyt vähintäänkin menetteli kaikessa tuttuudessaan ja vitsikkäämmät ammustyypit ovat jo nyt aika hauskoja!

Kun viimeinenkin Monokuma on historiaa, seuraa ylimääräinen uutislähetys.



 

00:17 Komarun suun alueen animointi on lievästi kryptistä tässä välivideotyylissä, mutta nyt hämmennyin äänettömästä suun liikkeestä. Olikohan tässä japaniksi jotain?
00:34 Suosikkipentu jo nyt.
00:43 Tämä pentu puolestaan on ihan tyhmä.
00:56 Tämä violaatiopentu on hämmentävä.
01:09 Tämä pentu on aikuisena Kokoomusnuori.
01:34 Aina repee kohellukselle. :DDD
02:13 Tämän pennun silmät ahdistavat.
02:29 Another Episoden introa en kehtaa kommentoida, koska se puhuu kyllä omasta puolestaan ja on HIENO.

***

Tämä on vasta alkua. Seuraavalla kerralla esittelyssä toivon soturit ja heidän palvelijansa.

237 - Danganronpa: The Animation - jakso #13

 

Danganronpa: The Animationin päätösjakso tuntui niin hämmentävän pitkältä, etten voinut uskoa hiukan yli pariinkymmeneen minuuttiin mahtuvan aivan käsittämättömän paljon asiaa. Vasta paljon myöhemmin jakson katsottuani vilkaisin DVD-boksin sisäkannen jaksolistausta ja siinä luki viimeisen jakson kohdalla suluissa Extended Director’s Cut. Tämä lienee niitä harvoja kertoja viihteen historiassa, kun menin jakson mitasta täysin halpaan. Päätösjaksolla onkin mittaa The Animationin mittapuulla hurjat noin 37 minuuttia! Tuossahan on jo puolitoista perusjaksoa. En halua välttämättä nähdä tästä jaksosta perusversiota ja surettaa niiden kaikkien puolesta, jotka sellaisen ovat jotain kautta nähneet, jos oletuksena on, että nysäversio joskus muinoin töllössä ensiesitettiin. Päätöksen tapahtumien tiivistäminen perusmittaan kun olisi keskikokoinen pyhäinhäväistys.


Onpas siinä äkämystyneet okulaarit.

Sillä asiaa todellakin riittää, koska Junko Enoshima rakastaa omaa ääntään ja minä rakastan Junkoa, vaikka hän hieman kahjo ja ahdistava onkin. Oikeudenkäynnin jälkipuolisko ja jakson alkupuolisko eteneekin rattoisasti erinäisillä paljastuksilla, joita Junko pudottelee erinäisine persoonineen enemmän tai vähemmän nopeasti pois alta. Junko sättii säälittävää isosiskoaan, jolla oli tärkeä marttyyriosa murhaleikissä, viimeistään nyt murhaleikin filmatisoinnin teroitetaan olevan oleellinen osa maailman epätoivoaivopesuoperaatiota, kaikilta on viety kahden vuoden edestä Hope’s Peakin muistoja, maailma on loppunut ja velloo anarkiassa ja vapauteen astuminen olisi typerä veto oppilasjoukolta, joka alun alkaenkin sulki itsensä pahalta maailmalta tähän autioon oppilaitokseen. Ai niin, ja epätoivo on pop. That’s too much, man!


Onko tämä nyt kilttiä (saati kypsää)?


Lemurialaiset lähettävät taas psyykkisiä signaalejaan.

Aivan kuten pelissäkin, animessa loppuhuipennus äityy Junkon show’ksi, mutta muita oppilaita ei jätetä vain toljottamaan tyrmistyneinä ja älähtelemään mitä helvettiä täällä tapahtuu -variaatioita. Toki he myös toljottavat tyrmistyneinä ja älähtelevät mitä helvettiä täällä tapahtuu -variaatioita, huoli pois. Adaptaatiossa ei ole unohdettu Togamin hajoilua yhtiön ollessa historiaa. Vakuuttavasti hän hajoilikin. Vastaavasti Genocide Jack palaa juuri oikeassa kohdassa vahvistamaan olevansa perillä maailmanlopusta ja repeilin aivan yhtä paljon Jackin ja Junkon yksinkertaiselle moikkaukselle kuin pelissä.


Me olemme Mononymous.


Monokumalla on tuhma juhlapaikka.

Vaikka näin ruhtinaallisella kestolla jakson tahtia voisi pitää rauhallisena, sen tahti kuitenkin rauhoittuu aavistuksen verran jälkipuoliskolla, jossa Makoton ystävien toivo on tallottu pohjamutiin, kun Junko julistaa turmion koittavan kaikille, jos yksikin heistä päätyy epätoivon kannalle. Silmätikukseen hän ottaa lopulta Makoton, joka on kuunnellut tätä roskaa tarpeeksi. Lannistuneet toverit on käännytettävä yksitellen sekvenssissä, joka ei ole ihan se viimeinen pitkä debatti, jonka taustalla Junko rähjää saastuneen maailman vaaroista, mutta toivon totuusluoti runnotaan silti kaikkien rintaan. Oletin animen vetävän mutkia suoraksi, mutta jokaiselle oppilaalle annetaan yhtäläisesti ruutuaikaa. No poikkeuksena ehkä Genocide Jack, jonka osallisuus finaalissa on eräänlainen läppä, kun jokaisen mölistessä toiveikkaan palopuheensa sarjamurhaaja tyytyy käkättämään maanisesti.


Uguu desu kawaii tutturu.


Viime kerralla kirjoittelin Aoin ryntäistä ja tässä nyt taas ollaan.

Toivon sanoma tiivistyy kuitenkin Makotoon, tuohon Kyokon nimeämään superlukiotasoiseen äärimmäiseen toivoon ja vaikka Danganronpien lopussa nämä jutut toivosta ja tulevaisuudesta lipeävät jokseenkin korneiksi, anime-Makoto julistaa varsin näppärästi, että toivo on mielentila. Sitä irvistelevä ja kärvistelevä Junko ei tajua ja saa nenilleen totuusluotien äidistä eikä edes lannistu häviöstä, koska se tuottaa niin suunnatonta epätoivoa. Takapirun päästyä hengestään kaikilla mahdollisilla tavoilla – mutta enimmäkseen murskattuna – teljetyn portin luona kokoonnutaan, puhutaan henkeviä ja painutaan tarinaan, joka kerrotaan Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girlsissa. Anime yrittää vihjata myös kovasti Goodbye Despairin suuntaan, kun Monomi tulee ihan lopussa eli Monokuma onkin elossa enpä olisi arvannut -stingerin jälkeen vilkuttamaan ja puhumaan lyhyesti hassuja, mutta The Animationia jatko-osasta ei koskaan tullut. Sitä varten on periaatteessa olemassa Danganronpa 3:n Despair-puolisko ainakin saarikertomuksen taustakertomuksen osalta, mutta sitä en todellakaan käsittele vielä.


Internetissä on varmasti tarpeeksi fanficiä Genocide Jackin ja Junkon kielisuudelmista.


Ja Manaaja-fanficiä Genocide Jackista.

Sellainen oli siis kertomuksen viimeisen vaiheen ja jakson rakenteen synopsis, mutta enpä välttele ihastuttavaa aihetta enempää, sillä ihan pelkästään Junkon ansiosta tämä viimeinen oli The Animationin ehdottomasti paras jakso. Adaptaation perusteella on tehty aiemmin radikaaleja ratkaisuja suunnilleen kaikissa animen seikoissa, mutta pääpahiksen parissa ei tingitty. Odotin oikeasti Junkon performanssilta pahinta, sillä en ihan täysin vakuuttunut, kun Junko-Mukurosta oli muovattu oikein viimeisen päälle valley girl. Toki muoti-ilmiön on tarkoituskin kuulostaa pinnalliselta tyhjäpäältä ja Mukuro vain esitti siskoaan, mutta minusta juurikin tuo ihan överi laaksotyttöaksentti oli omituinen veto. Se häiritsi samalla tavalla kuin Hiron pällin ääliöaksentin kohdalla, sillä ei tyttö tuollaiselta pelissä kuulostanut ja hahmosta jää pakostakin ihan eri vaikutelma. Hölmö ääni palaa vain Junkon perusversioon, jota ei kuulla finaalissa juuri lainkaan.


Lemuriassa on tänään uusi kuningatar.


Oih kun on sööttiä!

Niissä kourallisessa muita ääniä ei ollutkaan pahemmin valittamista. Oikeastaan päinvastoin, sillä vaikka hevi-Junko kuulostaa hölmöhköltä yli-innokkaalta rähisijältä, kaikki muut pähkähullut hahmovariantit vedetään just eikä melkein nappiin! Jamie Marchi toimii Millerin/Fitzgeraldin korvaajana hemmetin hyvin, kun ottaa huomioon sen, että hän näyttelee likan kaikkia olemuksia. Etenkin Milleriltä hän kuulostaa pelottavan paljon tai ainakin välittää samanlaisen maanisen seksikkään yleisvaikutelman. Se ylimielinen brittiaksentti, purrr… Myös animen eri Monokuma otetaan huomioon, kun pehmolelua sylissään pitelevä Junko ei kuulostakaan enää veikeän vekkulilta puhuhujalta vaan rähisee samaan tapaan kuin anime-’Kuma. En laske tätä miinukseksi, sillä Marchi tulkitsee Monokumaa paremmin kuin Ayres. Oikeastaan kuka tahansa tulkitsisi paitsi Agapio Racing Team. Liioittelen vain hiukan, sillä kuten viime kerralla taisin sanoa, olen jo enimmäkseen tottunut animen Monokumaan. Kyllä käninää ja vähän sinnepäin viuhuvia juttuja enemmän sietää kuin selkäänsä ottaa.


YOUR CHOICE IS MADE.


Ganbatte, Lemuria-chan!

Ei minun tarvitse edes kirjoittaa pelkästään Junkon ääninäyttelystä, sillä Junkon performanssilla on muitakin meriittejä. Animen yksi ehdoton plussa on nähdä kaikki tutut hahmot liikkeessä ja eläväinen takapiru onkin pirullisen pirteä neiti. Yritin pidätellä itseäni kuvakaappausten parissa, mutta pakkohan sitä oli irrotella Junkon irstaan salakuvauksen parissa. Animessa korostetaan hiukan liikaa lähiotoksia mielipuolisista silmistä aika monenkin hahmon kohdalla, mutta noin muuten hahmojen hassunkurisuus välittyy valkokankaalla erinomaisesti ja erityisesti Junkon kohdalla (Genocide Jack toinen hyvä esimerkki) nautin omaperäisistä ilmeistä ja asennoista. Näyttäisi mukavasti siltä, että näillä näkymin Junkon kohdalla isketään aina kultasuoneen, oli formaatti mikä tahansa. Tosin puolalaisessa savianimaatiossa tai kabukiteatterissa olisi kestämistä.


Aoi löysi kämppäänsä uuden taulun.

Vaikka Junko oli finaalin ja hemmetti vieköön koko animen valopilkku, oli jaksossa muutakin tehty oikein. Etenkin Makoto, johon en ole niin erityisesti kiinnittänyt huomiota, liputti toivon lippua luonnottoman hyvin ja Papenbrook ei todellakaan enää kuulosta Nagitolta alkaessaan rähistä. Tässä kun on sellainen idea ja vitsi, että Nagito oli koko Goodbye Despairin ajan niin letarginen, ettei hän oikeastaan milloinkaan korottanut ääntään. Makotossa oli kuitenkin oikein mukavaa tunteen paloa asettuessaan poikkiteloin Junkoa vastaan eikä touhu tuntunut edes valahtavan noloksi ylinäyttelyksi. Hyvin tässä kyllä vedettiin oikeastaan kaikki roolit.


Makoto on niin iso julkkis, että on päässyt töllöön.


Tämä lienee jonkinlainen Toko/Jack-hybridi.

Entäpä se aina ja kaikkialla parjattu ajankäyttö? Se seikka, josta aina voin jotain kirjoittaa joka päivityksessä, jos en muutakaan keksi, koska emmätiä kai tää ihan hyvä oli kävisi jokseenkin vanhaksi. Extended Director’s Cut sai ylimääräistä aikaa ja silti pelin vihoviimeinen, tärkeä ja pahuksen pitkä oikeudenkäynti JA suppeahko epilogi pitäisi tiivistää yhteen jaksoon. Kyllä, joitakin juttuja jäi väkisinkin puuttumaan (niin merkityksettömiä juttuja, etten edes muista niitä) ja asiasta toiseen liu’uttiin pikavauhtia, mutta jos totta puhutaan, en oikeasti jäänyt kaipaamaan mitään, koska ”lisää Junkoa” on vain fanipalvelua ja sitä saa taatusti peleistäkin. Tässä kun on tarkoituksena saada stoori punottua kunnialla päätökseen eikä hassutella ylimääräistä. Ja johan tässä hassuteltiinkin; kyynisempi tuomitsisi loppuhuipennuksen tyhmäksi perseilyksi, mutta trvv fani arvostaa tekijöiden vaivannäköä.


Kyokoa helpottaa, sillä kraka oli turhan kireällä.


Kaunis täti.

Nähtiin tähän jaksoon kuitenkin enemmän vaivaa kuin yleensä eli animaattoreilta eivät rahat loppuneet kesken. Tai mistä minä tiedän, millaisella banaanipalkalla Nipponissa touhutaan? Finaali pysyi visuaalisesti mielenkiintoisena, mikä on eräänlainen saavutus, kun puolet sarjasta luuhataan yhdessä ja samassa huoneessa. Olen huomioinut kylläkin eräitä kaavamaisuuksia, kun animessa suositaan otoksia, joissa tuomiopiirissä jonkun hahmon sivuprofiili pönöttää etualalla kuvan vasemmalla tai oikealla puolella ja taka-alalla näkyy pari hahmoa, joista toinen voi olla äänessä. Lisäksi sarjan jälkipuoliskon sessioissa on yleistynyt kameran ripeä panorointi tuomiopiirin sisällä oppilaasta toiseen. En valita, kunhan huomioin. Nopeat leikkaukset ja reaktio-otokset viihdyttävät silti tasaiseen tahtiin ja loppuhuipennusta oli tosi miellyttävää vahdata, kun alusta asti olin odottanut, miten loppu toteutetaan… ja varsin mallikkaasti se toteutettiinkin, kun paljon kehnompi ja odotetumpi vaihtoehto olisi ollut armoton hätäily.


Luodilla ratsastusta auringonlaskuun.


Junko sopisi siihen yhteen Titanicin kohtaukseen.

Lisäpituus teki finaalille paljon hyvää eikä sarjan loppua olisi paremmin voinut toteuttaa, kun ottaa huomioon, että tämä olisi voinut olla nolostuttava katastrofi. Ja koska tämä päivitys alkaa olla yhteenvedon kannalta otollisessa vaiheessa ja koska syyhyttää jo siirtää katseeni sen seuraavan suuren blogivaiheen rintamasuuntaan, eikä muuten jäänyt kehno maku Danganronpa: The Animationistakaan. En milloinkaan odottanut animen olevan peliä parempi, koska se olisi täysin mahdotonta, mutta en myöskään olettanut sen olevan hirveää ryönää, vaikka Internetin syvät rivit ties mitä kuraa arvioinaan suoltaisivat.


Noin sekunti ennen plötsiä.

Mutta en minä muiden mielipiteistä välitä enkä varsinkaan negailijoiden, sillä minun on vaikea uskoa, miten tästä animesta saisi varsinaisesti huonon, kun ottaa huomioon ne aikarajalliset pakotteet, joiden puitteissa on pakko puurtaa eteenpäin. Tässä kun taisi olla vielä takana jotain sellaista, että sarja puserrettiin väkipakolla johonkin kesämarkkinoille ja Nipponin töllössä ollaan pahuksen tiukkoja animekausien jaksoformaatista tai jotenkin sinnepäin. Voisin tietysti tarkistaa nämä faktat jostain lähteestä, mutta tällaista muistan jostain lukeneeni. Sarja siis syntyi tällaiseksi olosuhteiden pakosta ja minusta on hienoa, että tämä on ylipäätään tehty.


Joka helvetin animessa täytyy jotain kirjoittaa päin helvettiä, helvetin helvetti.

Ei The Animationia ole mikään pakko katsoa ja tietyssä mielessä siitä voisi jäädä kovin kakka maku suuhun ja muihin ruumiinaukkoihin. Vähän riippuu, millä asenteella tällaista adaptaatiota lähtee katsomaan. Minähän olen oikeastaan pirun skeptinen kaikenlaisia muusta teoksesta konvertoituja animeja kohtaan, joten tämänkin räpellyksen luulisi olevan kammottava pyhäinhäväistys. Olivat jotkut ratkaisut omituisia, joidenkin hahmojen äänet ja olemukset vääriä, Monokuma oli enimmäkseen persiistä ja kaikkialla, siis ihan kaikkialla painosti kiire, koska jaksoja oli vain kurjat kolmetoista kappaletta, mutta tärkeintä on kuitenkin täysin ehdottomasti se, että tämä kaikki näytti, kuulosti ja tuntui Danganronpalta. Halusin nähdä Trigger Happy Havocin animena ja sain mitä halusin, ainakin suunnilleen. Vähintäänkin animoidut Sparknotesit.


“Once more unto the breach, dear friends, once more.”

Siitä en niinkään tiedä, mitä mieltä olisin, jos olisin nähnyt animen ennen peliä. Oikeastaan tuollainen vaihtoehto järkyttää jo ajatustasolla ja surettaa avoimesti niiden kaikkien puolesta, jotka ovat Danganronpaan tutustuneet vain animena. Ei anime huono ollut. Pelit ovat vain yksinkertaisesti parempia ja tarjoavat sen äärimmäisen ja alkuperäisen kokemuksen. Danganronpa 3 voi olla poikkeus, koska siitä ei edes mitään peliä tule. Mutta kolmonen on toisen ajan murhe. Kaikki aikanaan ja Danganronpa: The Animationin aika on nyt päättynyt. Pidin siitä, vaikka se pelkkä temaattinen välivaihe ja ns. sivuprojekti olikin. Ei siitä siis sen enempää.


Ai niin sinäkin olit olemassa.



********DANGANRONPA: THE ANIMATION -BLOGIVAIHEEN LOPPU*******

Seuraavalla kerralla ja sitä seuraavalla kerralla ja uskoisin että aika helkkarin monella sitä seuraavalla kerralla aikuiset kuolevat, toivon soturit nousevat, Monokumat, Kurokumat ja Shirokumat ryllyävät ja Towa Cityn dystopiassa viuhuvat megafoni ja sakset, sillä Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls, blogin seuraava suuri vaihe, viivyttänee yliopistolta valmistumistani taas kerrakseen.