Epätoivon äärimmäinen akatemia: heinäkuuta 2017

Mikäli Another Episode seuraa aiempien osien lukurakennetta, puolivälissä mennään! Oli jo aikakin. Siis ei pelin osalta vaan omalta osaltani tajuttomassa viihderuuhkassa, johon olen joka suunnalta hiljakseen ajautunut. Vaikka en kovin tarkkaa hahmokohtaista spekulointia viitsi harrastaakaan tarinassa, joka ei perustu pudotuspeliin, tarinan jälkipuoliskon alkuasetelma on vähintäänkin mielenkiintoinen, sillä olin olettanut, että Toivon Soturit kohdataan… no, pelimäisesti yksi kerrallaan ja vaikka juuri näin on käynytkin, Kotoko ei kuollutkaan ja Nagisa jos ei nyt vaihtanut leiriä niin on ainakin väliaikaisesti Komarun ja Tokon puolella. Phantom Thieves of Heartsin tapaan en koskaan nähnyt sen tulevan.

Tietysti tämä voisi olla katala ansa, mutta rohkenen epäillä. Eihän nyt noin ahdistunut Nagisa valehtelisi? Eihän?! Vaikka vakavahenkinen kokoomusnuori näyttäisi haluavan passittaa meidät matkoihinsa luodakseen urpon utopiansa, arvelen Monacan asettuvan kuningasideaa vastaan. Ja mitä läpeensä nöyryytetty Kotoko touhuaa tästä eteenpäin? Kastelee mansikkapöksynsä hellästi areenalätäkössä? Lyöttäytyy takaisin yhteen Monacan kanssa Nagisaa ja meitä vastaan? Palaa kotikulmille ratkomaan kryptoja? Eiköhän neljäs luku pääty jollain ilveellä perinteiseen areenamatsiin Nagisaa vastaan, koska se olisi kaavamaisuudessaan melkein hauskaa. Onkin tyystin eri asia, miten tuollaiseen tilanteeseen päädytään.

Ja ennen kaikkea… miten Junko Enoshiman vääjäämättömään jälleensyntyyn päädytään? Lienee selvää, että resurrektiokuviolla viitataan Goodbye Despairin Alter Ego Junkoon, koska jopa tälle spinoffille olisi liian paksua nostattaa Junkon fanien riekaleiksi repimä raato kuolleista äärimmäiseksi zombiksi. Kenties Towa Groupilta nyysitään tekoälyvirukseen tarvittava huipputeknologia. Onhan tässä loppupeli aikaa ja tahtia on ainakin pyrittävä kiristämään, sillä syksyllä saapuu Danganronpa V3: Killing Harmony.

Neljäs luku alkaa tasan siitä mihin viimeksi jäätiin, jos Monacan kryptinen kutsuloitsu unohdetaan. Kolmen tytön ja yhden pojan kengät ja sukat jatkavat kastumistaan tulvivalla areenalla, kun Nagisa anelee yhä Komarua ja Tokoa pakenemaan kaupungista. Toivon Soturien pikkulinnut ovat kaikkialla ja Nagisan petos leviää kuin meemi Internetissä, kun eräs räkänokka filmaa meidät itse teossa. Pätkän vastaanottaa vanha tuttu.

Anelet vielä viidennen luvun alussa.

"Sä pääset kuule tänään Youtubeen kusipää!"

Uusi viraalihitti on syntynyt.

Komeat Monacan töherrykset kasvoilla! Katakanoilla kirjoitettu "aho" tarkoittaa idioottia.

Pakotarjousta ei ohiteta laiskasti millään juuh okei lähdetään täältä + lopputekstit -kombolla, koska Nagisa haluaa aivan välttämättä teroittaa, että häneltä odotetaan paljon aivan kuin Dickensin siinä yhdessä teoksessa. En silti usko kenenkään odottaneen Nagisan vaihtavan leiriä, ja hänkin taitaa aavistaa sen jatkaessaan anelua. Aina yhtä herttaisen skeptinen Toko arvelee temppua ansaksi, mutta Nagisa on tosissaan. Salaryman-polvistumisesta (miksi kastelet housusi?! Eikö näitä neuvotteluja voisi hoitaa vaikkapa areenan kuivalla kumpareella? Miksi olen huolissani pelihahmojen märistä vaatteista?) huolimatta pojan totisuus ei mene läpi, joten Nagisa vapauttaa Komarun demonijahdista.

Minulla on matalat odotukset.

Rahat vai kolmipyörä?

Nyt se yrittää hukuttaa itsensä.

Rukoilee kohti Mekkaa.

Heikkoa tekoa nämä pommirannekkeet.

Puristikin rannetta kurjasti.

Toivon Soturit arvelevat Monacalle tulevan suru puseroon, mutta Nagisa uskoo lellikkipennun kyllä ymmärtävän – jotenkin minusta tuntuu, ettei Monaca lainkaan ymmärrä, vaan teurastaa Nagisan ihastuttavan väkivaltaisesti raivokohtauksensa jälkeen tarinan loppupuolella – ja aikoo johdattaa meidät salakäytävän poikki pakoon. Vieläpä ehjin nahoin, koska Monokumat eivät häneen koske. Juu eivät varmaan, uskon kyllä.

Pyörätuoli vain pyörii alakuloisesti.

Minusta tuntuu, ettei Monaca taida hoksata maailman menoa.

Löydän sinne havaintoluodilla itsekin.

Joten joko mennään? Ei ihan vielä, sillä Toko tenttaa aloitekyvyttömältä Komarulta, aikooko tämä todellakin suostua. Ei vastausta, ainakaan täh-interjektiota kummempaa. Nagisa ei ymmärrä, mistä tässä kiikastaa, sillä Komaruhan halusi koko ajan paeta. Eikö Toko aio tukea ystäväänsä? Ilmeisesti suostuttelu menee kuitenkin perille, kun tytöt lähtevät Nagisan perään. Mutta eivät kaikki tytöt, koska Nagisa käskee Kotokoa Monacan vihan uhalla olemaan seuraamatta. Siispä viime luvun hellästi kohdeltu bossi jää seisoskelemaan hylättynä areenalle, jonka massiivinen vesivahinko imeytyy litroittain hänen kinttuihinsa.

Eihän Komarulla ole mielipiteitä.

Täällä on niin kotoisaa.

Monacan kipakkaa vihaa ei kukaan halua.

Kotoko kertoi huonon vitsin.

Niin hellää.

Minua ei taluteta salakäytävälle, koska sinne pitäisi ensiksikin päästä. Edessäni avautuu varsin nätti ja pelkistetty näkymä Towa Cityn verenpunaista – tuskin iltaruskoista sentään – taivasta heijastelevista massiivisista lasipalatseista ja niiden välistä työntyvästä leveästä kadusta, jonka ääripäähän Nagisa säntää välinpitämättömänä omasta tahdistani, joka sanelee, että tämän viivasuoran reitin kaikki nurkat on tutkittava. Katsastan myös karttakuvan ja jopa hämmästyn, sillä tällähän tienoolla näyttäisi olevan lääniä melkeinpä koko luvun ajaksi, jos väliin ripotellaan juonenkuljetusta ja jonkinlainen suurempi rakennus kuten hotelli. Ainakin täällä näyttäisi olevan pakohuoneita, koska ne erottuvat väkisinkin kartalta tummempina tiloina. Sokkeloisuus lienee vain illuusiota, koska ykkösluvun mutkikasta kaupunginosaakin kompattiin lopulta pala palalta lineaarisesti, mutta miellyttää maisema silti. Ehkä se johtuu noista kaikkialla kohoavista tornitaloista, joista paikan koko tai sen illuusio välittyy. Vihdoinkin jotain muuta kuin viemäriä ja edestakaisin rampattavaa jokiraittia! Ei sillä, että niissä varsinaisesti vikaa olisi ollut, mutta vaihtelu virkistää.

Ja sitten Nagisa clippasi maan sisään.

Lay of the secret passageway is this way land.

Olin jo ehtinytkin unohtaa viimeaikaisten setpiece-tapahtumien jälkeen, millaista on tutkia Towa Cityn apokalyptisia nurkkia varoen hunajaverenhimoisia kauhukarhuja. Vaikka pelillinen anti sinänsä toissijaista onkin verrattuna kiehtovan omintakeiseen juonenkuljetukseen ja pähkähulluihin hahmoihin, mikään ei silti voita sulavaa liikuskelua Komarulla jammaillen uusimman Wonderful Dead -remixin tahtiin. Another Episode ei toimisi pelkkänä visual novelina, koska jo alkuperäiset Danganronpat vaativat tasapainokseen eteeristä haahuilua Hope’s Peakin käytävillä tai Jabberwockin saarilla.

Japanilaisissa peleissä on aivan normaalia, että lapset juoksevat koko ajan, mielellään pientä ympyrää kylän keskustassa.

Nagisaa tulee seurata itään, mutta ravaan aluksi kapinallisena väärään länsisuuntaan. Kauaksi en pääse valtaväylän tukkivan kivimurskan vuoksi, mutta paikannan kimalluksesta luvun ensimmäisen piilolapsen ja paluumatkalla oikeaan suuntaan bongaan kuormurin takaa luettavaa. Hieman kyllä nämä aikuisten viimeiset viestit luomakunnalle toistavat sisällöltään itseään, mutta ovatpahan apeita muistutuksia maailman nykytilasta.

Toko pelkää vaaratonta havaintoluotia.

Mallikas taskuparkkeeraus ja valkoinen kimallus helmasta oikealla sisältää:

En tullutkaan ajatelleeksi, että lapset voivat ihan hyvin olla robotteja. Identtinen ruumiinrakenne ja kaikkea!

Katu on suunnilleen yhtä leveä kuin sortunut silta silloin joskus kauan sitten, ja skenaariokin on melko samanlainen seuratessani verkkaisesti etunenässä pinkovaa Nagisaa, josta tulee jotenkin mieleen ykkösluvun Yuta Asahina. Yhtälöstä puuttuu vain Monokumien yllätyshyökkäys, jota ei tietenkään tapahtuisi, kun Nagisa on nallejen puolella. Kerrankin saan olla rauhassa.

Kukaan ei saisi koskaan tietää pientä tapaturmaa.

00:06 Melko koomista, että nyt ravataan täyttä kyytiä, kun olin äsken chillaillut leppoisasti eteenpäin.

00:19 Olette karhuja, ette kameleontteja.

00:38 Migreeni iskee, kun sitä vähiten odottaa.

***

Pitipä tämäkin päivä sitten nähdä, että Toivon Soturia pitää suojella. Voisin tietenkin jättää tärkeilevän nassikan oman onnensa nojaan ja hipsiä takavasemmalle hihittämään, mutta en löytäisi salakäytävää, vaikka menisinkin sattumalta juonen sanelemaan suuntaan. Ja juuri nyt juoni sanelee, että busseista tulvivien Monokumien on kuoltava.

En minäkään tiedä.

Vastarintaa tarjotaan maltillisesti. On perusnalleja ja sireeninalleja, siinä se. Pehmonisäkkäät rynnistävät tarkkojen laskelmieni mukaan kolmessa aallossa, joista kukin sisältää yhden hälyotson. Tienristeyksen nurkissa on kolme sähköautoa, joten optimaalisen voiton voikin päätellä, kun sireenikuma tepastelee kuin sattumalta uhoamaan auton kulkureitille. Tassut siis tanssiksi, jolloin loppulauma jolkottaa töllistelemään julkeaa esitystä ja koko kööri jää elektris-autonomisen ääri-islamistin yliajamaksi. Mahdolliset selviytyjät voi teurastaa haluamallaan tavalla ja toki koko tappelun voi hoitaa vähemmän hienostuneella turpiin vain ja onnea -taktiikalla, mutta nuo autot ovat täällä parkissa syystä.

"Vihdoinkin raitista ilmaa", keskimmäinen Monokuma huokaisee päästyään jaloittelemaan bussista.

Näin käy, kun kävelee punaisia päin.

Kamppailun alkupuolella kiroilin, kun kamera poukkoili juopuneesti sinne tänne kuin edesmenneessä Jyrkissä, kunnes tajusin, että Autolock oli jäänyt jostain tallennuksesta päälle. Ilmankos olinkin suunnasta sekaisin, kun tähtäykseni lukittui sinne tänne säntäilevään lähimpään Monokumaan. Lukitus on kyllä ihan kätevä, jos vihulaiset pönöttävät horisontissa, mutta kun niitä tulee joka suunnasta joko suojelukohteen tai minun perääni, se on valtava ja umpiturha riesa, kun ei tämä peli muutenkaan järin vaikea ole, tällä perusvaikeustasolla varsinkaan. Autolockilla ei siis oikeastaan tee mitään, ellei ole tosi huono pelaaja, ja tuossa tapauksessa suosittelenkin lobotomiaa tai Candy Crush Sagaa.

Olisi kaiken huippu, jos sähköauto olisi asemoitu jyräämään Nagisan.

Kyllä minä teidät löydän ja kasvatuksellisesti kyseenalaisen selkäsaunan annan.

Nagisa on attentaatista aivan yhtä ihmeissään kuin tytöt ja vannoo, ettei pettänyt meitä, koska kyllähän hän pommirannekkeenkin Komarulta irrotti. Poika uskoo paratiisiinsa enemmän kuin kukaan muu ja arvelee äskeistä hyökkäystä pelkäksi väärinkäsitykseksi, joka ratkeaisi perusteellisella juttutuokiolla Monacan seurassa. Veikkaanpa herttaisen pyörätuolitytöntyllerön saavan itkupotkuraivarin ja kysyvän teennäisesti, miksi vaikeita puhuva Nagisa saa hänet niin surulliseksi.

Nyt tiedät millaista on olla vastapuolella.

Huhut liikkuvat vikkelästi.

Sittenhän pikku klubisi pitäisi olla Paratiisin Soturit.

Monaca odottaa, että selität riittävän helppotajuisesti.

Kukaan ei tykkää hikeistä.

Matka jatkuu pohjoiseen ja itään myötäillen kaupungin ruutukaavaa, jota ajoittaiset ajoneuvotukokset, barrikadit ja rotkot Maan keskipisteeseen pirstovat. Kuikuilin kaukaisuudesta jotain vehreää ja torii-portin, sillä ei kaupunki pelkkää betoniviidakkoa ole. Nagisa sprinttaa yhä kärjessä eikä vaikuta kärsimättömältä, vaikka viivyttelisin matkalla muutaman viikon. Onneksi Another Episode ei ole peli, jonka NPC:t alkavat nalkuttaa, jos poikkean reitiltä kaksi sekuntia. Tai no poikkeus nähdään hetken kuluttua, mutta hieman eri syystä.

Metsä täynnä puukumia.

Koska sininen rakennus erottuu muista, olen miltei varma, että siellä on joko pakohuone tai muuta jännää.

Satunnaisia karhuja ei tule missään vaiheessa vastaan ovista, ikkunoista tai taivaalta mattopommituksena, koska tajusin toisessa risteyksessä, että tällä alueella – tai ainakin Nagisan ollessa matkassa – ne on varattu pienimuotoisiin suojelutehtäviin, koska tänään koko maailma vihaa Nagisaa.

Snake huomattiin, äkkiä karkuun.

Tämähän on silkkaa ekstremismiä.

Nyt Monokumia – eikä mitä tahansa Monokumia, vaan pommikumia – ilmestyy röykkiöittäin risteyksen itäpuolen rivitalon katolle. Toisinaan joku niistä putoaa kadulle välittömäksi uhaksi, mutta useimmat pysyttelevät katolla iloisessa rivissä kuin tivolin nallipyssykojussa. Lamautusluoti oli paras ystäväni katolla ja selätys puolestaan kadulla. Ainoa varsinainen haaste oli ennakoida, mihin kohtaan kattoa seuraava karhusatsi lyllersi. Lopuksi koko pahuksen katto täyttyi pommiepeleistä, joten siitä sitten vain sähkövirtaa ketjuttamaan. Nagisa ei ollut missään vaiheessa vaarassa, vaikka uskoisinkin pommien olevan tuhoisia, jos erehtyy kaivamaan nenää keskittymisen sijasta.

Voit olla Master, mutta pommikuma on Master Blaster.

Kolmikko on niin cool, ettei räjähdyksiä tarvitse katsella.

Latingilla voisi potkustartata Buickin.

Tämä alkaa olla jo naurettavaa.

Vintiöiden silmitön pakokauhu on aina yhtä terapeuttista.

Keskustelu ei seuraa taistelua. Sen sijaan Nagisa säntää pohjoiseen ja minä etelään, koska pakkohan siellä on jotain ylimääräistä olla. Olisi ilmeisesti rivitalokorttelissakin, jonka uumeniin työntyy kapeampi reitti jonkin hemmetin hormonilehmäportin alta, mutta sinne ei ole mitään asiaa, koska mitäpä sitä nyt vielä lukua lähtisi sekvenssisärkemään pakoreitin ollessa toisaalla.

Alkupuolella lukee hormoni, kahdesta viimeisestä kanjista ei mitään hajua, koska netin kanjipiirroskäännössoftat toimivat miten sattuu. ...Lehmä?

No mutta kun halusin nähdä hormonilehmän.

Etelämpänä jatkuu leveä katu (josta nelosluku teknisesti ottaen alkoi), joka katkeaa barrikadeihin lännessä ja idässä. Itäpäätyyn on sullottu palikkatason sähköautopuzzlen taakse tappolista, jonka kohteena on…

Aloysius Pennyworth, Byakuya Togamin hovimestari! Jos Towa-silta viittaa siihen samaan siltaan, joka sortui pelin alkupuolella, herra Pennyworth taitaa palvella parhaillaan kaloja. Mutta ennen kaikkea… milloin ihmeessä pääsen takaisin jututtamaan Hiron äitiä ja tuomaan hänelle nämä tappolistat?! Sitä ihmetellessä käväisen kadunpätkän toisessa nurkassa poimimassa sadomasokistista roskakirjallisuutta.

Neiti Anaka onkin junakonduktööri.

Komaru otaksuu näin ronskin matskun kelpaavan nirppanokalle, mutta Toko leimaa S&M-setin pelkäksi rasvaiseksi fanficiksi, kun nimikin on ihan kamala. Kyllä hän osaisi kirjoittaa maukkaampaa sidontatekstiä, vaikka tuollaista roskaa joku julkeaakin kustantaa. Komaru kysyy uteliaana toverinsa masokismitaustasta, sillä tottahan toki Tokolla on oltava kokemusta, jotta tämä voi kirjoittaa aiheesta. Toko luottaa mielikuvitukseensa, jota kipeät, sairaalloiset Togami-unelmat lietsovat. Kyllä Toko tosin kerran sidottiin kolmosluokalla puutarhaletkulla puolapuihin epämääräisen lounasväärinkäsityksen vuoksi, mutta se ei oikein liity sidontaleikkeihin, vaikka jossain kehon sopukassa kovasti kutittelikin ja Tokosta tuli tuommoinen, ilmeisesti monestakin syystä.

Fifty Shades of Fukawa.

Viidettä Star Oceania kokeilin.

HUOMIO! Tokon fantasia

Taidamme jakaa saman mielikuvituksen.

Voisi sanoa, että she was hosed.

Jokaisen pitää kokea.

Palaan Nagisan perään ja vaihdan PS Vitan teknisten rajoitusten vuoksi pelialuetta saman kartan pohjoispuolelle, mutta käytännössä samalle katuverkostolle. Seuraavassa risteyksessä ei tule suurhyökkäystä, mutta huomaan reitin jatkuvan sitten myöhemmin pohjoiseen. Tiellä kun on merkitsevä keltainen graffitiseinä, jonka pommikuma imploosiossaan räjäyttänee ehkä jopa ensi päivityksessä säleiksi, jotta pääsen jatkamaan matkaa pirstaleiseen itään. Toistaiseksi ainoa leveä kulkureitti jatkuu länteen kohti seuraavaa risteystä, jossa kimppuumme – oikeastaan etupäässä Nagisan kimppuun – hyökätään kypäräkersojen ilkkuessa bussien katolla. Toivottavasti putoavat ja taittavat niskansa.

Ehkä jopa seuraavassa risteyksessä.

Kolmas välikohtaus sekoittaa mukavasti pakkaa, sillä tällä kertaa ruvetaan keilaamaan pallokumilla kumoon busseista tulvivia vahtikumia. Voisi tappelun hoitaa perinteisestikin, mutta se olisi luotivaraston kannalta epäedullista, koska vahtikumia on helvetisti ja jo yksittäiset pallokumat nielevät luoteja helvetisti. Siksipä selätysluoti on oikotie onneen, koska se tärskäyttää pallon – ja kaikki sen tiellä – kohti tuonpuoleista äärimmäisen tyydyttävästi.

Pallokumakin tietää, että suojatiellä on turvallista.

Ei tullut täyskaatoa.

Asettautukaa nätiksi kolmioksi.

Tappelussa tuli myös opittua (tai sitten olin autuaasti unohtanut) kantapään kautta, että pallokuma lähtee kierimään tasan siihen suuntaan, mihin sen kuono tärskäytyshetkellä osoittaa. Siinä sitten toljotin ymmyrkäisenä, kun pallo jyräsi Nagisan, jonka sydämet hupenivat laakista nollaan, ja tervehdin Game Overia. Kannattaa siis edes hiukan pitää silmät auki suojatin terveydentilan puolesta. Pallokumat saa kylläkin kieritettyä suoraan Komarun lasauttamaan suuntaan, kunhan otus ensin tanssii. Kun pallokumaa asemoi oikeaan kierityskulmaan, busseista tömistelee kilpikolonna hitaasti kohti Nagisaa. Palloja vaikutti olevan sen verran paljon, että huditkin sallittiin. Kunhan kämmi ei tietenkään listinyt paratiisi-Nagisaa. Itsessään palloista ei ollut hurjasti vaaraa, vaikka Vitan näyttö kerran peittyikin homeisiin nuudeleihin ja eltaantuneihin suolasilleihin. Lisäksi loppumetreillä kuvaannolliselle keilaradalle loikkasi yllärinä muutama romukuma riehumaan. Riehuinpa minäkin kotvasen Genocide Jackin saksiparilla lähinnä näön vuoksi.

No se nyt meni ihan väärään suuntaan.

I'm gonna fwwwwp yo' ass.

Naulaan sinut vielä takkani yläpuolelle!

Tyhmien pentujen hajaannuttua Nagisan mainostama salakäytävä näyttäisi tämän kulkusuunnan perusteella sijaitsevan pohjoisessa kartta-alueen laitamilla tai todennäköisemmin sen tuolla puolen, mutta käväisen tekemässä ylimääräisen mutkan lännessä, josta vahtikumat tulvivat. On siellä rakennus, jonka tunnistin ovesta pakohuoneeksi. Vahvasti otaksun, että tuolta palataan myöhemmin tänne ja jatketaan matkaa keltaseinämän taakse kohti itää, mutta koska ovi ei avaudu ja koska Nagisa kitisee kuitenkin, seuraan orjallisesti pahista kohti vehreitä mantuja ja ylväänä kohoavaa torii-porttia, jonka takana rappuset kohoavat luontoon.

Oikealla on hieno ramppi vielä hienompaa rekkastunttia varten.

Pienellä aukiolla kohoaa myös kuvottava ruumisläjä täynnä pahoja, ilkeitä, rumia ja tyhmiä aikuisia. Komaru on kauhuissaan. Ihan kuin tämä olisi ensimmäinen näkemäni ruumisläjä! Tai no en tiedä miten reagoisin, jos näkisin kauppareissulla läjän sinisiä ja punaisia siluettiruumiita, mutta Komarulle silmittömän veripaltun luulisi olevan jokapäiväinen näky, varsinkin vankeuden jälkeen. Tosin tämä läjä tässä näin on huomattavan korkea lajissaan ja Komaru on ah niin herkkä tyttö. Ilmankos kaduilla olikin niin autiota, kun lähitienoo on kärrätty tänne maatumaan.

Normitorstai Syyriassa.

Tokokin välttelee murhapaikan vilkuilua, jottei gallonittain läikkynyt veri aiheuttaisi muodonmuutosta. Nagisa ei tunne yhtään mitään, koska nuo ovat tai siis olivat vihollisia. Komaru arvelee silti Nagisan tunteneen pelkoa aikuisten seurassa, ja siinä hän on aivan oikeassa, koska ilman aikuisia maassa olisi rauha ja ihmisillä jos ei nyt hyvä niin ainakin aikuisvihainen tahto.

Olisitte edes pinonneet nuo impressionistiseksi tilataideteokseksi.

Mutta eivät ruumiita.

Jos aikuisia ei olisi, ei teitäkään olisi.

Aikuispelon lisäksi Toivon Sotureita yhdistää koulutustausta, joka on aikuisten syytä. Kuten Shirokuma minulle kertoikin, viisikko tuupattiin Hope’s Peakin ala-asteen ongelmaluokalle, koska he olivat ongelmatapauksia. Tosin Nagisan mukaan heidän vanhempansa – tietenkin maailman kamalimmat – loivat ne ongelmat.

Muu luokka taisi olla kuvauspäivänä flunssassa.

Ei noilla silueteillakaan mäihä käynyt.

Esimerkiksi Nagisasta koulittiin perinteisen pirtsakkaan japanilaiseen pänttäys tai hauta -tyyliin huippuoppilasta hyvin kyseenalaisin menetelmin. Tippaa suoneen, roppakaupalla piristeitä ja päivästä toiseen, aamusta iltaan raakaa opiskelua, ilman lepoa ja taukoa. Nagisan viljelemin roolipelitermein mokoma sadismi kuulostaa melkeinpä grindaukselta. Häneltä odotettiin ihan liikaa sekä kotona että koulussa, jossa isäukko sattumoisin opetti ja tutki lasten lahjakkuutta. Jos Danganronpa jotain opettaa niin sen, ettei lahjakkuus aina kannata. Nagisan isukki taivutti äärimmilleen, koska tiede. Ilmankos piinattu poika nykyään jankuttaakin korkeista odotuksista ja luulee Monacankin odottavan häneltä vähintään Kuuta taivaalta. Komarua ei naurata, vaikka Nagisa ilkeästi tuskalleen virnuileekin.

Ai niin, pitäisi graduakin jatkaa.

Voi tämä kuvastaa yliopiston pääsykokeisiin valmistautumistakin silloin kauan sitten.

Todennäköisimmin tämä on eksakti kuvaus blogiprosessista.

Pitäähän sitä ylpeä olla jälkikasvusta.

Tirsk.

Kaverit kokivat pahempaa vanhempiensa käsissä. Nagisa ei kertaa kaikkien kohtaloita, mutta Masarunhan vanhemmat olivat kamalia juoppoja, Jataron vanhemmat mitä ilmeisimmin vähän semmoisia, kun pojasta tuli tuommoinen, Kotokon siittäjät kohtelivat kersaansa kaikkien aikuisten tapaan hellästi ja niin edelleen. Se sen sijaan on uutta tietoa, että perheensä vuoksi – tarkemmin sanottuna isän ja isoveljen vuoksi – Monaca on raajarikko. No sepäs… mukavaa?

Kädetöntä toimintaa.

Kaiken tämän reiluuden Toivon Soturit hyväksyivät, sillä poikkiteloin vanhempien eteen ei pidä asettua, näin on aina kerrottu muinaisissa kääröissä. Rääkkäys yhdisti heitä, ja eräänä vähemmän kauniina päivänä he kohtasivat kerrostalon katolla pako mielessä.

No nyt olemme siellä.

Common knowledge is not so common.

Taas ne venäläiset kiipeilevät ja kuvaavat huimia temppuvideoita nettiin.

Vaihtoehtoisesti tämä on assasiinien salainen initiaatioriitti heinäkasan kera.

Sitten tuli urhea isosisko – no ei ehkä kirjaimellisesti katolle, sillä voi tämä kertomus olla osittain vertauskuvallistakin – joka opetti heidät taistelemaan pahaa maailmaa vastaan. Kun paha maailma repi itseään kappaleiksi hieman muista epätoivosyistä, kukaan ei pahemmin kiinnittänyt huomiota viiteen kadonneeseen lapseen, jotka siepattiin kaikessa hiljaisuudessa auton perällä uuteen, huomattavasti hilpeämpään elämään. Junkolta he saivat rakkautta ja unelman lasten paratiisista. Ennen kaikkea he oppivat aikuisten olevan demoneita, koska vissiin kahjon Junkon mielestä se oli tosi hassu läppä heh heh. Oleellisinta oli, että aikuiset olivat valehdelleet heille vuosia väkivallasta, aikuisten kunnioittamisesta ja muusta mukavasta.

Sitten Junko tuuppasi heidät ilmalennolle.

Aiheena elämä, mutta Junko vaatinee salaa epätoivoa.

Ensimmäinen assosiaatio, en voi itselleni mitään.

Tämä kuva oli Another Episoden spessuversion soundtrackin takakannessa ja ihan totta oletin kersojen torkkuvan sängyssä.

Miltei tukahdutti halauksillaan ryntäisiinsä.

Kepu pettää aina.

Nagisa muistelee heidän listineen aluksi jonkun satunnaisen henkilön ja koska he pystyivät siihen, he pystyivät mihin tahansa. Koska tasokattoon oli vielä matkaa, heidän oli grindattava ekspaa ja roolipelaajathan tietävät, että eniten ekspaa kertyy taisteluista. Sillä välin Junko kieri epätoivosta, koska lapsitappajat tursusivat epätoivoa.

Ja kun soundtrackista oli puhetta, tämä kuva komeilee etukannessa.

Jos tämä olisi animoitu gif, virke päättyisi sanaan Demons noin sekunnin kuluttua.

Tokon mielestä lapsia käytettiin hyväksi kultissa osana Junkon unelmaa, jossa paratiisi oli varmaan pelkkä sivuseikka. Vai mahtuisiko lasten paratiisi muka Junkon Junkomaahan? Tarvitseeko äärimmäinen epätoivo absurdissa epätoivokliimaksissaan lakeijoita? Nagisa ja ilmeisesti muutkin Toivon Soturit – ja nimenomaan Toivon eikä Epätoivon Soturit, koska Junko antoi heille toivoa – antoivat mieluummin Junkon kuin aikuisten hyväksikäyttää heitä, koska he pääsivät viimeinkin eroon demonibosseista.

Mikään ei ole niin poliittisesti epätoivoista kuin vallankumous.

Asmodeusta kuonoon.

Minä niin näin tämän naapurikunnasta asti.

Komaru järkyttynee saadessaan vielä joskus tietää, että jotkut eläimet syövät vanhempansa. (muistaakseni)

Isän- ja äidinmurha oli aivan erityinen taistelu heille kaikille ja suuri harppaus kohti lasten paratiisia, jossa muutkin lapset pelastettiin ilkeiltä vanhemmiltaan. Isosisko meni kuitenkin hupskeikkaa kuolemaan ja he olivat hukassa… tai olisivat olleet ilman Monacaa, joka uskoi Junkon unelmaan ja toivoon kaikkein eniten. Oikeastaan varsinainen vallankumous alkoi vasta silloin ja Nagisa vannoi täyttävänsä Junkon unelman, koska Junko oli tosi hieno ihminen ja sehän riittää pitkälle. Junko Enoshima saa kyllä Danganronpassa jatkuvasti myyttisempiä sävyjä ja alan uskoa pian häneen itsekin.

En myönnä mitään.

Ja tämä nätti kuva komeilee tietenkin soundtrackin sisällä molemmilla puolilla.

D'awww, pikkusisko Junko.

Jotain Nagisa vielä jauhaa huonoista perheistä, hyvästä paratiisista ja ennen kaikkea toivosta, joka saa pelisarjassa jatkuvasti häiriintyneempiä sävyjä, mutta Komaru toteaa ääni väristen, etteivät kersat tajua olevansa väärässä. Nagisa viisastelee oikeuden ja pahuuden olevan aikuisten juttuja, koska puhdasta pahuutta ei ole olemassakaan. Vastaavasti oikeus on luotu satuttamaan. Kenguruoikeus varsinkin.

Kirjoittakaa Junkon elämäkerta.

Historiakin koostuu seikoista, joita jotkut osapuolet voivat pitää tosi väärinä.

"First, God does not exist. But don't worry, what does exist is good as opposed to evil. So if you believe in God, you believe in good, and that's as it should be. You are just fine. If you believe in evil, you probably need a whack on the back of the head with a big fucking stick."

Toko ei jaksaisi jauhaa syvällisiä, sillä häntä kiinnostaa, miksi juuri tämä kaupunki valittiin tuhon tyyssijaksi ja mistä Monokumat sikisivät. …Monacan pyhästä hengestä tietenkin, koska Monaca on maagi. Tämä selvä. Koska kaikki on Junkon syytä ja koska Junko on nykyään mähmäläjä teloituspuristimen pohjassa ja Hope’s Peakin seinillä sekä Nagiton käsivarsi, kaikki on Monacan syytä ja Toko aikoo tehdä asialle jotain vastaväitteistä huolimatta. Komaru puolestaan aikoo tehdä jotain unelmalle, jossa muita satutetaan. Nagisa ei taida toiste ryhtyä keskustelemaan naiivien tollotyttöjen kanssa, vaan näyttäisi haluavan päästä heistä eroon.