…Vuoden loppuun mennessä Danganronpa 3 kunnialla pakettiin or bust. Takana keskiankaraa flunssaa sekä mörppi-/gradukierrettä/laiskuutta, mutta eiköhän tämä tästä! Koska tässä on kuitenkin ollut jotakuinkin kahden kuukauden ennenkuulumaton tauko, lienee pikainen tarinakertaus paikallaan myös Despair Arcin puolella, vaikkei jakson alussa kertausta nähdäkään.
…
…
…Puhuhu.
Tuohon kappaleeseen – ja poistettuun toiseen, jossa aloin kertoa Despair Arc #9:n tapahtumista – jäi pikku Danganronpa-blogini kahden… vuoden ennenkuulumattomalle tauolle, josta tekstitiedoston viimeisimmän muokkauksen päivämäärä 29.10.2018 klo 01:22 kivuliaasti muistutti, kun palasin 2 528-sivuista Word-tiedostoa kymmenen vuotta uutterasti palvelleelta muistitikultani etsimään. Keskiankara flunssa nauratti, sillä semmoisesta voisi tulla nykyään sanomista.
Milloin mitenkään olen saanut näinkin paljon tekstiä irti hassunkurisesta pelisarjasta? Eikö minulla tuolloin ollut parempaakaan tekemistä?! Tästä voidaan siis päätellä, että viimeisin päivitys blogiin tuli jotakuinkin kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten maailmassa, jota ei luultavasti tulla ihan heti näkemään. 2020 on ollut merkillinen vuosi täynnä tapahtumia, joissa työnnetään tikku syvälle ja ollaan näkemättä muita, jotta muut eivät saisi tikusta. Jos tikun muuttaa murhaksi ja globaalin pandemian luokkaoikeudenkäynniksi, jossa on vain mustuneita ja leikkiä johtaa COVIDkuma, jonka puhuhu on biohyökkäys, aletaan olla melko lähellä ontuvaa vertauskuvaa. Mutta ei hätää, 2021 on viimeistään Danganronpan vuosi; parhaassa tapauksessa jopa viimeinen, jos oikein innostun.
Itsehän mustuin murhaamalla noin sata ja risat sivua tieteellistä tekstiä, ja kunhan saan siitä joulukuussa tunnustusta, voin paeta ihmishistorian suurimpaan, hirveimpään ja traagisimpaan tapahtumaan. Eräät voisivat nykytilanteen valossa luonnehtia tätä globaaliksi pandemiaksi, toiset työnhauksi. Minä luonnehdin tätä ottamalla rennosti ja pysymällä neljän seinän sisällä, koska sellainen nyt on ollut muotia tovin jos toisenkin.
Toisin sanoen mikään ei ole pahemmin muuttunut. Olen yhä laiska, koska blogi on ollut lievästi sanottuna tauolla, viihdebacklogini tulvii pahemmin kuin koskaan pelaamattomia videopelejä ja katsomattomia elokuvia ja televisiosarjoja… ja mörppikierre jatkuu. Final Fantasy XIV on ollut erottamaton osa arkeani jo siitä asti, kun tämän blogin päivitystahti alkoi yskiä. Keskiankaran flunssan muistan saaneeni juurikin syksyllä 2018, kun ihan välttämättä piti käydä Cittarissa ja hukkua kaatosateeseen. Tuolloin olin XIV-lisäri Heavenswardin pauloissa ja muistan viettäneeni pari viikkoa heräten, yskien, niistäen, Main Scenario Questeja jatkaen, yskien, niistäen ja nukkuen. En ole sen koommin ollut noin pahasti kipeänä, jollei mörppiaddiktiota lasketa.
Vaikka XIV on vienyt elämästäni tuhansia tunteja, jotka periaatteessa ovat olleet pois ajasta, jonka olisin voinut käyttää blogikirjoitteluun, olen kuitenkin sitä mieltä, että elämässä voi olla kesken kerrallaan vain yksi etenevä megaprojekti, mitä tulee tekstin tuottamiseen. Minulla tämä oli muutama vanhempi blogi (joita niitäkin pitäisi varmaan jatkaa…?), pari yhä julkaisematonta scifikäännöstä, Danganronpa ja… gradu.
Tämän blogin hyytymisen aikaan valmistumiseni yliopistolta oli kiinni gradusta. Tein puolitietoisen päätöksen priorisoida asioita ja keskityin tekstiin, jonka kirjoittamisessa sai hassutella huomattavasti vähemmän kuin blogissa täynnä juttuja, jotka eivät menisi välttämättä läpi akateemisissa ympyröissä. Nyt jo huomaa, että olen kaivannut blogailua, vaikka en ole päässyt vielä edes asiaan. Ihmekös tuo, kun gradustakin tuli keskimääräistä pidempi. Gradu on joka tapauksessa kirjoitushetkellä tarkastuksessa ja tuli siitä lopputulokseksi mitä tahansa, se on nyt ohi viiden vuoden mannerlaattamaisen työstämisen jälkeen ja voin keskittyä olennaiseen. Ainakin hetkeksi.
Sanottakoon tähän väliin, että blogiin ei tule enää vuosien mittaisia taukoja. Kuukaudet jäävät nähtäväksi, koska en oikeasti tiedä, miten pahasti on blogiformaatissa kirjoittelu päässyt ruostumaan ja milloin aikainvestointi alkaa tuntua ottaen huomioon, että kyllähän tähän aikaa kuluu, mutta ihan hyvinhän minä kaikesta huolimatta olen pärjäillyt. Onhan tämä sentään harrastus, ja jos harrastuksen parissa ei ole kivaa, voi keksiä jotain muuta. Ei siis sillä, etteikö minulla olisi Danganronpan parissa ollut kivaa, päinvastoin! Muu elämä kiilasi vain edelle ja nyt suunta on viimeinkin avoin, ovi (epä)toivoon avattu.
Se itsereflektiosta, jota harrastin jo reflektoivassa loppuesseessä noin kuukausi sitten. Vaikka olen aikatauluasioista tilivelvollinen vain ja ainoastaan itselleni, koin välttämättömäksi saattaa arvon lukijani ajan tasalle siitä, missä mennään. Ja tässä mennään nimenomaan siinä, mitä jo uuden funktion saaneessa blogiaihiossa lupailinkin: pikainen tarinakertaus lienee paikallaan. Muistan hämärästi, että viime kerralla kuoli jotain väkeä ja olin ilmeisesti katselemassa jotain asiaan liittyvää animea stressaillen pirusti etukäteen, mitä hittoa oikein teen kuvakaappauksien kanssa Danganronpa V3:ssa, josta sellaiset on spoilerisyistä tiettävästi blokattu. Se oli hienoa aikaa se. Ajatella, että joskus blogailin Danganronpasta! Ajatella, että pääsen taas blogaamaan Danganronpasta.
Tarinakertaus tarkoittaa käytännössä sitä, että korkkaan Danganronpa 1・2 Reloadin, joka sisältää pelisarjan osat Danganronpa: Trigger Happy Havoc ja Danganronpa 2: Goodbye Despair. Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun pelialusta vaihtuu PS Vitasta PS4:lle. Läpäisen ne molemmat täydellisesti, josta palkitaan yhdellä platinatrophylla, koska saavutuslistaa on kokoelmaan tiivistetty, vaikka tämä tarkoittaa käytännössä samaa ajallista panostusta kuin ennenkin. Kerron äärimmäisen tai ainakin melko tiiviisti, mitä niissä tapahtui, koska kyseessä on kuitenkin tarinakertaus ja täydellinen mahdollisuus jäsentää kertausta kirjalliseen muotoon. Ykkösestä ja kakkosesta on kuitenkin kulunut jo huomattavasti kauemmin kuin Ultra Despair Girlsista ja kolmosanimen puolikkaasta, joten yksityiskohtia on varmasti päässyt unohtumaan.
Käsittelen samaan tapaan myös viimeksi mainitut, tosin Ultra Despair Girlsin kohdalla pitää harkita, hommaisiko pelin uudestaan PS4:lle, kun minulla on kuitenkin siitä PS Vita -versio ja tuntuu pelottavalta käynnistää käsikonsolia, joka on ollut vähintään pari vuotta horroksessa. Tulisipa jo seuraava Big in Japan -alennusmyynti, koska DAE: UDG on siellä satavarmasti. Kaikki tämä johtaa kuitenkin siihen, mihin viimeksi jäätiin, eli Despair Arc ysiin. Ja, tietenkin, veekolmoseen, kaiken loppuun.
Lisäksi ja aivan ehdottoman tärkeää on ottaa selvää, oliko pelisarja paluun arvoinen, kun kaikki pähkähullut juonenkäänteet on kuitenkin tullut jo nähtyä ja raportoitua lähestulkoon autistisen tarkalla pieteetillä genressä, jossa se ensimmäinen kierros tuppaa olemaan se huikein kokemus. Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun pääsen pelaamaan aiemmat Danganronpat alusta loppuun ilman kirjoitustaukoja. Ei enää kuvakaappauksia, koska ne on jo tehty. Ei enää kuvatekstejä, koska ne on jo kirjoitettu. Sitä paitsi Lemuria-vitsipankkini alkaa olla tyhjillään, jos pitää jotain keksiä Yasuhiro Hagakuren kohdalle.
Blogi palaa kyllä tuttuihin uomiinsa ennen pitkää, mutta nyt on aika palata takaisin Hope’s Peak Academyn käytäviin ja luokkahuoneisiin selvittämään, mitä ensimmäisessä – tai toisessa, koska oppilaitoksen viidennen kerroksen oppilaskunnan joukkoteurastus oli se ensimmäinen – murhaleikissä oikeastaan tapahtui.
Ai nytkö jo? Puhuhu, ensi kerralla. Sitä odotellessa erään journalistin sanoin: HELLO, and welcome back to video games.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti