Lukujen
välisessä suvantolimbossa on hyvä summata näppituntumalta irrallisia ajatuksia.
Another Episoden toinen luku tuntui
hiukan ensimmäistä paremmalta jo ihan hurjasti vaihdelleen ympäristön puolesta.
Siinä missä ykkösluvussa pyörittiin lähinnä yhdellä suuremmalla alueella sairaalassa,
Towa Cityn kaduilla, hotellissa, kaduilla, sillalla, kaduilla, taas sairaalassa
ja kaduilla ja mainitsinko vielä kaduilla, kakkosluvun matkakertomus oli
lineaarisempi: metro, ostari, viemäri, jokiraitti, Towa Tower. Kaikki nämä
paikat erottuivat visuaalisesti edukseen, kun taas ykkösluvussa aloin hiukan
pitkästyä, kun loppupuolella piti jahdata monolasta takaisin sairaalalle.
Towa
Cityn suunnasta toiseen risteävä katuverkosto oli kyllä ihan nokkelasti
suunniteltu, ei siinä mitään, mutta jäin kaipaamaan vaihtelua. Vaikka metro ja
varsinkin viemäri ovat miljööpaperilla perinteisen tylsiä ratkaisuja, tykkäsin
silti niiden flow’sta ja ennen kaikkea fiiliksestä, että tyttöduo jopa eteni
johonkin. Metro oli lyhyt lämmittelyputki hauskalla luhistumistwistillä,
Mukiguri-ostari melko perinteistä talsimista, viemäri geneerisyydestään
huolimatta siitä paremmasta päästä peliviemäreitä suojeluteemalla ja
turvasatamahengähdyksellä, jokiraitti vähintäänkin visuaalisesti päräyttävä
sienireissu ja Towa Tower luultavasti parasta tähän asti. Ennen kaikkea
tutoriaaliapupyöriä on höllennetty tuntuvasti, sillä tässähän saa jopa
pelatakin tuntematta itseään talutetuksi. Tai siltä tuntuu. You died -haastetta
kannattaa etsiä jostain muusta pelistä, mutta en minä sellaista Another Episodelta vaadikaan. Vaadin
vain lisää älyvapaata japsihassuttelua, kevyttä pulmapelailua ja
juonitykittelyä. Komaru ja Toko täydentävät erinomaisesti toisiaan.
Vaikka
tyttöjen päämääränä onkin ollut koko ajan paeta kaupungista, saatiin mukaan ihan
näppäriä välitavoitteita: mennään vastarintaliikkeen luokse ja sieltä
lähettämään viestiä Future Foundationille… mutta tulevien lukujen tapahtumat
ovat yhä hämärän peitossa. Se lienee varmaa, että Toivon Soturit kohdataan
perinteisesti yksi kerrallaan, mutta mihin esimerkiksi Towa Towerista edetään?
Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pelastaako Future Foundation meidät? Onko Makoto yhä
hyvä tyyppi? Kuka pelastaa kiikkiin jääneen Togamin? Miten jo tässä vaiheessa
kertomusta edesmenneen Junko Enoshiman epätoivo liittyy Toivon Sotureihin,
jotka kutsuvat tätä isosiskoksi? Nähdäänkö Towa Cityssä lisää Trigger Happy Havocista tuttujen
hahmojen tuttavia? Mitä uusia Monokuma-malleja tulee vastaan? Tekeekö Genocide
Jack jotain kamalaa? Lakkaako Komaru itkemästä joka asialle? Miten Socki-sukan
saaga jatkuu?
Let’s jump right in, shall we? Chapterrrr
thrrreeee…:
Naegi-sisarusten
Skype-jälleennäkeminen on hämmentynyt mutta onnellinen. Komaru vallan
herkistyy, mutta hän nyt herkistyy useimmista asioista, kenties siitepölystäkin.
Makoto Naegi (Bryce Papenbrook) oli myös
systeristään huolissaan, sillä kumpikaan ei uskonut enää näkevänsä toisiaan
hengissä. Ex-protagonisti ei osaa vastata tiedusteluun heidän vanhemmista,
sillä aikuiset eivät ole Future Foundationin tutkassa.
Nagito voi puolestani pitää äärimmäisen onnen.
Huolestuisin, jos herroittelu olisi normaalia Naegien perhearjessa. Japaniksi tässä lienee joku sensei tai semmoinen.
Ilmankos olitkin Trigger Happy Havocissa sellainen.
Tuohan voi olla ovelasti luotu postmortem-tallenne tai Alter Egon toinen ilmentymä.
Ruumiit eivät ole vielä alkaneet lahota, joten kunnossa ovat.
Makoto pitää silti
kiinni toivosta, koska on hyvä toivossa, mutta eiköhän se liene selvää, että
jossain pelin puolivälin jälkeen isketään draamaydinlataus, kun rakas sisko
löytää herra ja rouva Naegin mestattuna kuralammikosta. Olisihan se tietysti
kivaa ajatella positiivisesti, mutta tarinan perin synkeä antiaikuisteema ei
juuri anna syytä siihen.
Kerrankin se tyhmä veli välittää vanhemmistaan.
Ja hyvä hupparimaku.
Komaru
kertoo heidän sijaintinsa, mutta alkaa sitten ihmetellä, miksi juuri Makoto
vastasi toisessa päässä. Yksinkertaista, sillä kuten Goodbye Despairissa kävi ilmi ja kuten Komarulle käy nyt ilmi, veli
on futufoundaation leivissä, tarkemmin sanottuna 14. osastossa. Ei ole
äärimmäisellä toivolla ilmeisesti mitään asiaa kymppikerhoon. Kun Komaru pyytää
Tokolta vahvistusta, Makoto häkeltyy, sillä jakomielitautisen katoaminen kyllä
huomattiin. Toko ei usko kenenkään jääneen kaipaamaan pelkkää pahaista
harjoittelijaa varsinkin kun Isäntä oli menossa mukana. Jotain tällaista Makoto
uumoilikin.
Makoto nakitettiin puhelinvuoroon.
Parempi hän kuin Genocide Jack.
Isäntä ei ainakaan.
Genocide Jack pakotti.
Komaru
puolestaan häkeltyy, kun Makoto ja Toko tuntevat toisensa. Taisi jäädä Tokolta
epähuomiossa tällainen pieni detalji kertomatta, vaikka aikaa paljastukselle on
ollutkin noin kaksi lukua. Ilmankos hän olikin koko ajan perillä Komarusta.
Toko nurisee jumittaneensa itkusiskon seurassa käytännön pakosta, mutta onpa
kaitsemiskokemuksesta hyötyä ruusuisessa tulevaisuudessa Isännän kanssa.
Toko vaihtaa mielellään Isännän vaipat.
Komarun kunniaksi USA:ssa järjestetään vuosittain Superbawl.
Kun
Isännästä on puhetta, Toko kertoo komistuksen joutuneen panttivangiksi. Se ei
ole Makotolle uutta tietoa, mutta sitä on yhä vaikea uskoa. Nyt Komaru kuulee
myös ensi kertaa Togamin olevan äärimmäisen varakas jälkeläinen, sillä heitä
kaikkia (paitsi keskinkertaista Komarua) yhdistää äärimmäisyys ja Hope’s Peak
Academy. Koska tietämätöntä tyttöä ei ole päivitetty ajan tasalle Trigger Happy Havocin tapahtumista tai
oikeastaan mistään tärkeästä, on oppitunnin paikka.
Miksei vaikka Hiro? ...Mitä hittoa Hiro edes nykyään touhuaa?
Voit pitää häntä äärimmäisenä panttivankina.
Pieni maailma, pienempi akatemia.
Tämä lienee sellainen broidipuskompleksi.
Nostalgiset
takaumakuvat täydentävät Makoton tiivistä kertausta Hope’s Peakin 78.
vuosikurssista, vankeudesta ja murhaleikistä. Komaru kuuntelee epäuskoisena,
kuinka oppilaat pakotettiin tappamaan toisensa. Toko lisää, että koko irvokas
ohjelmanumero lähetettiin suorana maailmanlaajuisesti, koska Tragedian takapiru
halusi levittää epätoivoa. He olivat toivon symboleita, jotka suistuivat
yksitellen epätoivoon.
Previously on Lost.
Ensimmäistä kertaa huomasin Sayakan heijastuksen kuvan oikealta puolelta!
Ei ooppera ainakaan.
Olisi lähettänyt 144p-kuvanlaadulla maksimaalisen epätoivon vuoksi.
Sinähän se vitsiniekka olet.
Mutta
eivät kaikki menehtyneet, sillä takapiru nujerrettiin ja viimeiset osallistujat
pääsivät sulkuportista vapauteen, joka ei ollut ihan niin valoisa kuin mitä
toiselta puolelta kummunnut loiste antoi ymmärtää. He päätyivät lopulta Future
Foundationin hellään huomaan, jossa he saivat uuden päämäärän elämälleen, sillä
vaikka takapiru olikin poissa – no, ainakin periaatteessa – takapirun
aivopesemät epätoivon rippeet eivät olleet. Another
Episodessa ei ainakaan vielä keskitytä kertomaan lisää Hajimen &
kumppanien ilkitöistä, sillä eiköhän niille ole varattu runsaasti aikaa The End of Hope’s Academyn Despair-puoliskosta.
Kronologisesti on kuitenkin syytä olettaa, että Goodbye Despairin pääkasti on parhaillaan riehumassa tuolla
jossakin ja heidät kytketään Neo World Programin Jabberwock-simulaatioon
pelastettaviksi myöhemmin.
Toivottavasti kaikki mahtuvat tuosta raosta.
Jos epätoivon rippeet ja Toivon Soturit tappelis, kumpi voittais?
Patoutuneet
tulvaportit murtuvat, sillä Toko pillahtaa lohduttomaan itkuun. Nyt on tämäkin
nähty. Vaikka mieleltään hauras tyttö onkin kypsynyt yllättävän
kovapintaiseksi, kamalat muistot eivät katoa mihinkään. Maailman kauheudesta
huolimatta Komaru ei voi olla ihailematta muita, jotka eivät luovuttaneet yhtä
helpolla kuin hän. Hän uskoo veljensä muuttuneen, mutta vaatimaton Makoto kertoo
saaneensa runsaasti apua. Toko tuhahtaa Makoton intoilleen äärimmäisestä
toivotittelistään, eikä malta olla dissailematta kuusikon keulassa
päsmäröinyttä veljeä muutenkin, mutta Komaru huomaa isoveljen kasvaneen isoksi.
Komaru ei tunnu kasvaneensa vankeudessaan tai sen jälkeen yhtään mihinkään.
Kaikki ne sekunnit, joiden aikana Toko ei ollut katsekontaktissa Isännän kanssa.
Komaru olisi murhaleikissä melko selvä ensimmäinen uhri.
Minäkin toisinaan tallensin.
Lähetti aiheesta postikortin kaikille tuttavilleen.
Ei ole enää hupparia.
Komarun mielestä huppari ei ollut järin kypsä.
Vankeudesta
päästäänkin seuraavaan suureen paljastukseen, joka ei ole pelkkää vanhan
kertausta. Makoto pyytää siskoltaan anteeksi, sillä vankeus on oikeastaan hänen
ja muiden äärimmäisyyksien syytä. Takapiru halusi vauhdittaa murhaleikkiä
keksimällä raflaavia motiiveja, jotta oppilaat tappaisivat toisensa. Mondo
kilahti synkästä salaisuudesta, Celeste ahnehti massia ja niin edelleen.
Jabberwockin murharetken motiivit vastaavasti peilasivat kierosti Hope’s Peakin
tapahtumia.
Yhä samat vaatteet.
Mutta
eräs motiivi jäi takapirulta nokkelasti käyttämättä. Kunkin murhaleikkiläisen
joku läheinen henkilö kidnapattiin toistensa tapettavaksi, jotta leikki jatkuisi
mahdollisessa tylsässä suvantovaiheessa. Trigger
Happy Havocin ykkösluvun DVD-yllärit Makoton särjetystä perheestä ja
Sayakan listityistä idolikavereista olivat siis vasta esimakua. Jos aseella
(tai Monokumalla) uhattaisiin vaikkapa omaa mielitiettyä, murhaisitko
mieluummin satunnaisen oppilastoverin? Leikki kun ei kaikilta osin mennyt
suunnitelman mukaan, jos takapirulla edes selkeää suunnitelmaa oli. Celeste
tappoi kaksi, Sakura itsensä ja Hope’s Peakin salaisuudet alkoivat rakoilla
epätoivosiskosten paljastuessa. Towa Cityn uumeniin jäi ainakin viisitoista
panttivankia, kun takapiru suistui lopulta epätoivoonsa. Eli Komaru, Hiroko,
Taichi, Yuta ja kaikki nimet tappolistan sivuilta. Kukaan ei ollut täällä
sattumalta. Vaikka takapiru heittikin henkensä, Makoto olettaa epätoivon
rippeiden jatkaneen uskollisina vanginvartijoina pitäen huolta, ettei Future
Foundation saisi heistä vihiä. Vaikka murhaleikki olikin ohi, sen selviytyjiltä
oli yhä tärkeät henkilöt kateissa.
Murhaleikkiception!
Hetkinen nyt, tappoivatko Sayakan idolikaverit siis toisensa?!
Toisinaan tulee mietittyä, kaavailtiinko Komarusta spinoffin päähenkilöä, kun Trigger Happy Havocia tai oikeastaan Distrustia vielä suunniteltiin.
Muiden käyttämättömien motiivien joukossa on esimerkiksi "Joku teistä äänesti Trumpia."
Ei tule toista samanmoista takapirua tilalle jäljittelijöistä.
Sitten
FF:lle kilautettiin vinkki ja pukuagentit lähtivät Togamin johdolla pelastamaan
kerrostaloon vangittua väkeä ja samanaikaisesti Towa Cityn karhumellakka
käynnistyi. Sattumaako? Ei kai sentään. On sinänsä mielenkiintoista, että
kaikkia vankeja pidettiin samassa rakennuksessa, sillä tappolistojen
perusteella valtaosa porukasta pääsi sieltä karkuun ympäri kaupunkia. Togami
jäi rytäkässä vangiksi, liian moni heitti henkensä ja tässä sitä nyt ollaan.
Edes Makotolla ei ole mitään hajua, miksi täällä riehuu juuri Monokumia.
Minulla on vastaus: Danganronpa. Toko
inttää koko kupletin juonen olleen pelkkä ansa suuremmassa suunnitelmassa, jota
tyttö alkaa kutsua melkoisen osuvasti teurastusleikiksi, jossa entiset vangit
joutuivat demonijahdin kohteiksi ja muut aikuiset hautaan. Murhaleikki,
murharetki, teurastusleikki/demonijahti, mitä seuraavaksi? No The End of Hope’s Peak Academy ja Killing Harmony tietenkin.
Togami ja klooniagentit, joiden hiuksetkin ovat karvaa myöten identtisiä.
Togami lienee vähintään Danganronpa: Togami -light novelin päähenkilö, jos ei muuta.
Siellä on jollakin ollut sekuntikello kourassa.
Vapaamuurarit, ne penteleet.
Jos jossain Danganronpassa riistaeläimet joutuvat tappamaan toisensa, pelin nimi on Game Game.
Nyt
Komaru tajuaa vihdoinkin konkreettisesti, miksi juuri hänellä ja muilla
vastaan tulleilla on pommiranneke. Se toinen Naegikin pääsee tilanteen tasalle
kauhukakaroista, sillä nähtävästi joko Future Foundationin tiedustelujaosto
haisee tai koko kaupunki on blokattu niin tehokkaasti, ettei ulkopuolelle leviä
mitään.
Eikös tämän pitänyt olla jo selvä juttu?
Eniten Makoto kuitenkin häkeltyy kuullessaan Tokolta Junkosta, jota
pentujen riveissä kutsutaan isosiskoksi. Koska kolmosluvun intron teemana on
kärsivällinen kertaus ja Komarun valistaminen, protagonistia valistetaan Junko
Enoshiman, todellisen äärimmäisen epätoivon, takapiruilusta. Toko valistaa joka
välissä naikkosen tisseistä, koska nuo seikat ovat tärkeitä ja koska hän on
vissiin niin kade. Kestovitsiä sen olla pitää.
Mo' like Big Tits Junko.
Junko oli koulun headmastermind.
Et ole vielä nähnyt Alter Ego Junkoa.
Mukuro oli vain äärimmäinen epätoivo.
Junkon
muisto kuitenkin elää pelisarjassa vahvasti, sillä suurten animepahisten (”KONO DIO DA!!”) tapaan Junko ei suostu
kuoltuaan kuolemaan. Liekit nuolevat rosoista katukuvaa Makoton kertoessa
hirmulortokkeen toimivan epätoivon rippeiden marttyyrina. Jotenkin hänestä
tuntuu, että juuri sellaista Junko oli kaiken aikaa kaavaillutkin.
Lopputuloshan nähtiin Goodbye Despairin
korruptoivana tekoäly-Junkona, mutta vielä on kertomatta tarina, miten tämä
tarkalleen ottaen installoitiin kyberjärjestelmään. Onhan tässä yhä kolme lukua
aikaa, ellei tarina jatku tuolta osin jossain light novelissa, mutta vähän
epäilen. Jokin Junkoa ja Toivon Sotureita silti yhdistää, se lienee ilmiselvää.
Ehkäpä iso-J toimi lapsenvahtina?
Tällaisissa tarinoissa takapirulla on takapiru.
Lakatkaa ajattelemasta Junkoa, teette sitä nytkin.
Toivon jumalatar onkin melkoinen vosu.
Kenties jossain välissä kyllästyn helppoihin Trump-vitseihin, mutta se lienee epätodennäköistä.
Luomua sen olla pitää.
Komaru
on kuullut tänään ihan tarpeeksi tolkuttomuuksia ja anelee epätoivoisena
veljeään rientämään avuksi. Koska Makoto ei oikein tiedä mitä sanoisi, Toko
kyllä tietää ja toteaa jyrkästi ei. Eikö? …Jaa, no ei kai siinä sitten mitään,
ihan turhaan kavuttiin tänne asti. Vai tuonko vuoksi matkakumppani oli
vaikuttanut koko tornireissun ajan vastahakoiselta? No ei täsmälleen tuon
vuoksi, vaan Isännän vuoksi. Korskea uros on hänen mielestä kidnapattu tasan
tarkkaan siksi, jottei Future Foundation astuisi vallattuun kaupunkiin.
Sen verran iltapäiväruuhkaa, että menee vähintään pari tuntia.
Togamilla on niin paljon massia (tai no ainakin oli), että hän on pankki.
Toko
latelee tiskiin tasan yhden vaihtoehdon. Lapsille on antava selkäsauna. Olin
kyllä antamassa muutenkin, mutta nyt sille on pätevä syy. Siis senkin lisäksi,
että kersat ovat tappaneet lukemattomia aikuisia ja olleet urpoja. Komaru ei
taaskaan usko kelpaavansa yhtään mihinkään äärimmäisyyksien ja Hope’s Peakista
valmistuneiden ihmeiden keskellä. Tätä uusavutonta kitinää on kuultu ennenkin
lähestulkoon kyllästymiseen asti (ja minä olen ihan riittävän kärsivällinen),
mutta nyt olisi edes rakas isoveli oljenkortena.
Käperry tuonne nurkkaan kerälle.
Osaat toistaa itseäsi.
Tuolla alkoi sataa, meneekin kolme tuntia.
Jos menemme pelastamaan Isännän, kuka sitten teloitetaan?
Niinpä
sisko anelee, veli kuuntelee jokseenkin kahden vaiheilla ja neiti Fukawa
ärähtää, että jos Makoto yrittää sankaroida…
Rakas ystäväni.
Niin,
minähän olen tässä kaveerannut epätasapainoisen puolisarjamurhaajan kanssa,
jolle vain Isäntä merkitsee yhtään mitään. Olisiko jo aika hipsiä soolouralle
ennen kuin tulee saksista? Makotosta ei ainakaan ole tällä haavaa auttajaksi.
En
kyllä olisi näköalaikkunan kautta turvaan hypännytkään. Toko arvaa, että
signaalin katkeamisesta päätellen meidät aiotaan vangita tänne maailman
huipulle. Vielä kun torni roihahtaisi tuleen, mutta eiköhän seuraavassa
tempauksessa ole tarpeeksi sulateltavaa.
Tulisivat valeasuissa, jotka eivät muistuta ilmiselvää agenttikostyymia.
"DARKNESS CONSUMES ALL WORLDS!!"
Taitaa olla pitkäksi venähtänyt valomerkki.
Toko
saa kauhistuttavan pimeyshepulin eikä onneksi tapa minua, sillä täältä päästään
valoon vain yhdessä.
Noin röyhkeästi viet minulta happea.
Viimeinkin
pelattavaa! Paitsi että eihän täällä näe yhtään mihinkään. Pimeys ei ole vain
pelkkä löysä harmaafiltteri, vaan kokonaisvaltainen tosiasia, joka hämää
hahmotuskykyä ja todellisuudentajua. Perässä jolkottava Toko nielaistaan melko
tyylikkäästi tyhjiöön jossain metrin päässä minusta ja Komarua ympäröi
onnettoman himmeä valokehä, jottei pelikuva olisi täysin pikimusta. Sokkosuunnistus
on silti jopa vaikeampaa kuin Dark
Soulsin Tomb of the Giantsissa ilman alkeellista valonlähdettä, kun
lattiaakaan ei erota. En ole nähnyt missään pelissä aivan tällaista
anti-illuminaatiota, mutta tämä on vain kehu pelissä, joka ei käsikonsolitaustansa
vuoksi näytä järisyttävän PC Master Racelta.
"Look as hard as you are able. You'll not find even the smallest glimmer of light!" (paitsi Tokon yläpuolella)
Eräästä
suunnasta tarjotaan kimalteleva kiintopiste, jota kohti ei tarvitse suunnistaa
kovin montaa haparoivaa askelta ennen kuin...
00:16 Miten täällä on yhtäkkiä näin valoisaa?! Pätee koko videoon. Toisaalta realistisessa videossa ei näkyisi yhtään mitään.
***
Let there be slightly more light! Takamuksen
helmoista törröttävä ravetikku valaisee tästä eteenpäin Towa Towerin
näköalatasannetta edes sen verran, että lattian ja lähiympäristön suunnilleen hahmottaa, mutta pimeys on
silti ympäröivä ongelma, koska kauemmaksi ei yksinkertaisesti näe ennen kuin
sinne etenee Usami pöksyissä. Ei alkeellisia seinien ääriviivoja, ei mitään.
Vain Tokon nurinaa, sillä tällainen tilanne on tytön neuroosinemesis.
Lay of the Towa Tower observation deckistä ei ole iloa, mutta sentään muoto on tarkka.
Viime
videossa tosin hienovaraisesti vinkattiinkin, mitä tulee tehdä. Havaintoluoti
ei silti toimi varsinaisesti taskulamppuna, sillä se valaisee pimeydestä vain
monolapsen etääntyvät ja näkymättömän maalin töhrimät jalanjäljet.
Toivottavasti ipana tietää, miten täältä pääsee alas. …Tai heitän hänet sinne.
Minusta täällä ei ole edes järin fiksua edetä alituisen havaintokeilan varassa,
sillä kamera pysyy disorientoivasti zoomattuna eikä varsinkaan silloin ole
minkäänlaista käsitystä, missä parhaillaan kulkee. Näkökenttäkin on niin kapea,
ettei ravetikun valokehä auta yhtään. Ei ole suuri vaiva havainnoida
jalanjälkiä silloin tällöin, jos haluaa poiketa reitiltä, sillä ne näkyvät
kuitenkin aina jossain.
"Whose footprints are these?!" (viimeksi käytin tätä Trigger Happy Havocissa)
Toko yrittää imitoida mauttomasti vainajia.
Pelivaihetta
Towa Cityn stratosfäärissä voisi pitää eräänlaisena sokkelona, sillä vaikka
oikea reitti kenkäparin perässä ei todellakaan ole hurjan mutkikas tai ylipitkä,
valottomuus saa mielessä aikaan ylimääräisiä mutkia. Tahtikin oli minulla
ennätyshidas, kun en halunnut missata mitään oleellista ja nuohosin kaikki
nurkat. Nettosinkin tuplasti luettavaa ja Masaru-säihkytarran piilolapsien
seuraavalle sivulle. Väkisinkin menee suuntavaisto sekaisin, kun yrittää melko
identtisessä maastossa selvittää, missä on jo käynyt. Koska näköalakerros on
massiivinen lautanen, jonka keskellä on hissikuilupylväs, paikan pinta-ala on rajattu
realismin ehdoilla (koska Danganronpa-pelit
ovat tunnetusti realistisia), mutta kerros ei ole aivan avoin. Askeleet
lähtevät esimerkiksi kiertämään baaritiskin vasenta laitaa myötäillen oikealle
ja reitti jatkuu väliseinän oviaukon kautta kerroksen toiselle pizzasegmentille
myötäpäivään. Tämä kaikki on vieläpä yhtenäistä aluetta, sillä mikään ei ole
ärsyttävämpää kuin hyppiä sokkona ”huoneesta” toiseen, jos sattuu eksymään
suunnasta.
Toivottavasti jalanjälkien kuvio ei muodosta mitään härskiä.
No, se on Monokuma.
Jumala ei tarvitse taskulamppua.
Monolapsi
mutkittelee ihan tahallaan ja hämäännyin hetkeksi, kun keltaiset kengät
kopisivat lattian yläpuolella. Kävi ilmi, että hän oli loikannut väylää
blokkaaville tuoleille, tasapainotellut tiskillä ja muljahtanut sen toiselle
puolelle. Jälkijahdissa ei revitellä sentään ihan yhtä antaumuksella kuin
neljännessä Metal Gear Solidissa. Se
nyt vielä puuttuisi, jos tässä pitäisi paikantaa useampia jalkapareja, joista
vain yksi on oikea, ja joutua väijytyksiin.
Tuosta se kersa kipitti oikeasta alalaidasta jakkaroiden kautta vasemmalle ja yli!
Hieman
myöhemmin vastaan tulee karhuja, sillä säkkipimeys takaa paskahalvauksen, kun
Monokuma sanoo pöö. Olin jo varautunut vihulaisiin kaukaa kantautuneen pehmeän
tepsuttelun perusteella, mutta säpsähdin silti ensimmäiselle karhulle. Tiesin
sen olevan lähellä, koska havaintoluoti näyttää myös kätevästi pimeydessä
hehkuvan Mono-logon, mutta ei sen todellista sijaintia voinut ennakoida. Olen
jo tottunut aktivoituvan Monokuman biomekaaniseen ääniboottausefektiin ja punaiseen
huutomerkkiin hohotuksen tai muun stock-repliikin säestämänä, mutta en ihan
tällaisissa olosuhteissa. Ja noin lähellä, hitto soikoon. Tietenkin voisi
olettaa, että Monokuman se häijympi silmä hehkuisi varoituksena pimeässä, mutta
se alkaa hehkua vasta karhun ollessa sotajalalla ja hehkuukin helvetin
pelottavasti. Ainakin se tarjoaa oivan osumakohdan. Monokumia on yhteensä kolme
ja ne kaikki tuntuvat joko seisoskelevan tai partioivan monolapsen kulkureitin
ulkopuolella, joten voisin melkein olettaa, ettei niitä tarvitse välttämättä
kohdata. Ne lienevät siis reitiltä poikkeamisen rangaistuksia. Mutta minä
välttämättä poikkesin rahan ja kokemuksen perässä, koska kaikkien ’kumien on
kuoltava.
Onpas pelottavaa.
On pelottavaa.
Yleisestä
sokeudesta ja hahmotuskyvyn puutteesta huolimatta bongasin majakkana hehkuvan
tappolistan, jonka kohteena on…
Grand Bois Chéri Ludenberg, Taeko ”Celestia
””Celeste”” Ludenberg” Yasuhiron kissa! Kai se on aikuinen, kun se on
tapettava, vaikka luulinkin paratiisin doktriinin koskevan vain ihmisaikuisia.
Mutta kattihan oli panttivankina mahdollisena murhamotiivina Trigger Happy Havocissa, joten anything
goes. Oletan Hirokon adoptoivan otuksen, jonka emäntä on tuhkakasa. Heh heh, Nekonekomaru. NEKOMARU NIDAI!!!
Kaksi
viimeistä Monokumaa sijaitsevat samalla segmentillä, johon monolapsi on
livistänyt. Siellä se pentele yrittää kävellä käsillään tai mitä tyhmää nyt
tuommoiset vintiöt vapaa-ajallaan tekevätkään. Tyttöjä ja pienempää tyttöä
erottaa vain kalteriseinämä, jonka toiselle puolelle kiertää, kunhan näkee
hiukan vaivaa. Erityisesti karhuvaivaa. Juuri ennen pieksäjäisiä bongaan
seinältä kerroksen kartan, jonka sisäistämisestä tuli melkoinen ahaa-elämys.
Tuohon kun lisää kaatuneita pöytiä, tuoleja ja muita luonnollisia ja vähemmän
luonnollisia esteitä, voi päätellä, missä onkaan tullut tarvottua. Ainakin
suunnilleen. Tämähän vaihe oli ihan mukavaa vaihtelua.
Nuo härpäkkeet oikealla eivät ole Monokuman kynsiä vaan huonekasvin lehtiä.
Taita niskasi.
Tuokin karhu pelkää pimeää ja haluaa vain juosta valoon ja kimppuuni.
Socki-sukka ei pelkää pimeää. Tämä löytyi jostain nurkasta, jota en ala tarkkaan selittää.
Reitti alkoi oikeanpuoleiselta sinitäplältä (infotiski, jossa puhuttiin Makotolle), kiersi vasemman sinitäplän ulkokautta, sujahti oviaukosta luoteissegmentille, jonka ulkoreunan kautta se jatkui oviaukosta koilliseen, jossa jalanjäljet mutkittelivat ja kiersivät kello kahden tolpan takaa Tässä olet nyt -punatekstille, josta jatkan tuohon ahtaaseen käytävään yläkautta. Selkeää.
Seuraavassa
vaiheessa kurmotetaan nulikkaa.
***
…Tai
nulikka kurmottaa meitä. HUOMIO! Tokon keskisuuri aivotälli palkitaan maailman
komeimmalla Byakuya Togamilla, joka on taas kerran petipuuhissa mielitiettynsä
voihkivassa seurassa. Melkein toivoisin uusiakin kuolaskenaarioita, mutta
ainakin kuvasarja alkaa meemiytyä vahvasti, jos ei muuta. Nyt Isäntä valistaa
uguu waifuaan pyykinpesusta. En tiennytkään, että viinaksien läträyksellä värit
eivät haalistu. Ei kukaan tiennyt.
Toko on Isännän likapyykkiä.
Oho hups koko absinttipullo levisi kalsareille mitenkäs nyt näin hassusti kävi.
Toko
havahtuu horroksestaan uutta kuhmua ja aivoverenvuotoa rikkaampana.
Hätäuloskäynti kyllä löytyi, mutta se otti ja räjähti. Pidän enemmän
vaihtoehdosta, jossa lapsi räjäytti itsensä. Toko nurisee koko sotkun olevan
edesvastuuttoman Komarun syytä, kun tänne asti piti tulla pikaviestittelemään.
En ota kitinästä nokkiini, kun seuralaiseni tuntuu kärsivän erittäin akuutista
valodeprivaatiosta ja tunnen jopa alkukantaista sääliä.
Et ole kauaa, jos siinä makaat.
Ihanko tosi?!
Universumilla on taatusti suuri suunnitelma tätä varten.
Toko on valopää.
Näköalakerroksen
viimeisellä minisegmentillä (muualle ei ole enää asiaa) on aavistuksen
valoisampaa, sillä yksi ikkunasäleiköistä on epäkunnossa ja sen alta tihkuu
valoa. Pommikuma partioi joutilaana sopivasti siinä lähellä ja jos tumpuloi sen
kuoliaaksi väärässä kohdassa, voin vaikka vannoa toisen tulevan tilalle, sillä
epäkuntoikkuna on särjettävä. Poimin lisäksi lakipykäliä.
Rikon ensin karhun.
Ei näytä kirkkaalta.
Kotatsut ovat siis niitä perinteisiä kääpiöille suunnattuja japsipöytiä, joiden alla olisi totisesti kurjaa.
Valo
on peräisin verenpunaiselta taivaalta, mutta se on silti valoa ja Toko on yhtä
onnessaan kuin jos olisi Isäntänsä seurassa. Minä en olisi onnessani
pudotuksesta, koska matka jatkuu ikkunaringin vaarallisemmalla puolella.
Kerrosta ympäröi luonnonvoimille altis kapea kehä, jota ei kaiteettomuutensa
vuoksi ole tarkoitettu turistikäyttöön, Huoltohenkilöstölle
itsemurhaloikkarinki voisi olla omiaan, sillä kunhan olen ravannut jonkin
matkaa eteenpäin ja mehustellut Wonderful Deadin remixiä 003 (joka luvussa uusi
versio, voi kyllä!), tallennusankan lisäksi vastaan tulevat tikkaat. Ne vievät
tuhottoman monta kerrosta kauas alas. Onneksi kumpikaan meistä ei myönnä
pelkäävänsä korkeita paikkoja.
Plot twist! Toko on vampyyri.
Mennään takaisin sisälle, täällä on koleaa.
Decreases laser sight move speed (SP 2). Eli sama kuin Precision Shot, mutta, öh... presiisimpi. Olen itse asiassa jättänyt sekä Precision Shotin että laseria nopeuttavan Quickfire Skillin sittenkin aktivoimatta, sillä kummastakaan ei ole mainittavaa hyötyä, jos osaa muutenkin tähtäillä. Siksi superkykykin jää turhaksi, mutta ehkä siitä on jollekulle iloa.
Olisi hauskaa, jos tässä voisi oikeasti pudota.
Vaikka Towa Tower on Towa Cityn korkein rakennus, nuo korkeat rakennukset horisontissa näyttävät korkeammilta! Ellei tässä ole useamman sadan metrin rehvasteluantennia katolla.
Sillä
aikaa kun tyttöduo kapuaa alas eikä mitään merkittävää tapahdu, siirrytäänpä
hetkeksi Toivon Soturien tyyssijaan, jossa tunnelma ei ole katossa. Näytelmätaistelija
lohduttaa lellikkimaagia, vaikka kumpikaan heistä ei oikeasti vaikuta olevan
murheissaan veljensä kuolemasta. Sekä Kotoko että Monaca kun vihasivat Jataroa,
mikä varmasti miellyttää hörhöä tuonpuoleisessa. Jotain muistoksi pitäisi silti
kyhätä, mutta Monaca ei viitsi tällä kertaa edes järkätä hautajaisia. Masarun
alttari kököttää huvittavasti syrjässä retuperällä. Näin paljon nämä
kullannuput välittävät toisistaan, vaikka he kaikki tietysti välittävät vain
Monacasta, ja Monaca itsestään.
Ei noin sievä tytöntyllerö saa tuollaisia kauheuksia ajatella!
Aina muistoissamme.
Tiedätkö kuinka paljon ne maksavat?!
Lisäksi hautajaiset ovat aina niin surullisia ja ikäviä tapahtumia.
Kotoko
ei silti jaksa täydellisesti uskoa Jataron kuolemaan, sillä aivan kuten Masarun
kohdalla, ruumista ei löytynyt. Yksinkertaista, tuhat monolasta repi Jataron
tuhanneksi riekaleeksi ja sirotteli ne roskiksiin ympäri Towa Cityä. Monacan
seurassa Kotoko ei silti kannata ilmaista mielipiteitään, koska sievä pikku
Monaca alkaa taas huutaa yksittäisiä sanoja vimmaisina virkkeinään ja
heilutella äkäisiä raajojaan. Hän ei ole koskaan väärässä. Kotoko kauhistuu
virheestään ja pyytelee nonsequiturien juttujen kautta vuolaasti anteeksi
uteliaisuuttaan.
Tai edes se naamari.
Pois alta risut ja männynkävyt.
Pitääpä kokeilla.
Juu ihan miten vaan.
Nyt tuli loppu vertauskuville.
Sinun se tulisi rakastaa Monacaa ikuisesti.
Monaca
leppyy nopeasti ja sanoo hellästi adjektiivin, joka laukaisee tenavatähdessä
synkkiä muistoja menneisyydestä. Herra nimeltä H (oletan kirjainten jatkuvan
vastarinnan suunnalta, jossa monitorin luokse kerääntyi ainakin aikuiset E, F
& G) oli aavistuksen nuoremmalle Kotokolle hyvinkin hellä - kaikki
showbisneksessä olivat. Tärisevää tyttöparkaa näköjään retuutettiin
tapahtumasta toiseen, eikä hän oikeasti näyttänyt nauttivan olostaan
jakamattoman huomion keskipisteenä. Jokin tuossa kuvassa, H:n lipevän maireassa
äänensävyssä ja erityisesti koko mielikuvassa häiritsee pirusti, mutta niinhän
häiritsee Toivon Sotureissa oikeastaan kaikki. He ovat semmoisia rikkinäisiä
pieniä ihmisiä.
Ihan kuten Monaca tai siis.
Olet sinä makeakin.
Kotoko näyttäisi varmasti tosi iloiselta, ellei hän hikoilisi ja vapisisi, mikä ei ilmene pysäytyskuvasta.
Tuo käsi varsinkin.
Kotoko
alkaa tuhertaa lamaantunutta itkua hokien itselleen suostuvansa vaikka mihin,
kunhan häntä ei hellitä. Monaca tuijottaa ystäväänsä lasittuneilla
lautasokulaareillaan jokseenkin häiritsevästi ja naurahtaa sitten sanoneensa
tyhmästi, mutta oikeasti Kotokon sirpaleinen tausta on vain demonien syytä.
Tuhmat sanat ovat sen sijaan ihan okei.
Monaca vyöryy tuolillaan Kotoko-mytyn juurelle ja alkaa lyödä tätä
pikkuruisella nyrkillään kasvoille kiroten pahoja aikuisia, jotka Kotokon näin
pahasti rikkoivat. Demonit voivat olla helliä, mutta Monaca ei ole. Jos
dialogia ei edistä, Kotoko saa lättyynsä noin kvintiljoonasti.
Rui Komatsuzakin hahmotaide loistaa näissä helvetin häiritsevissä molotussilmissä.
Monaca antaa uusia arpia.
Monaca
lopettaa hellän mukilointinsa ja halaa alamaistaan hellästi. Kotoko jupisee
lämpimässä sylissä raivoissaan haiseville demoneille ällöä
kakkatukehtumiskuolemaa.
Nytkin kuristaa hengiltä.
Kyllä joku taho sellaisista maksaisi.
Ihan kuten niissä filmeissäsi!
Runollisen kaunista myös.
Nagisa marssii paikalle ihmettelemään, mitä
helvettiä täällä taas tapahtuu, sillä paratiisissa on vaikka kuinka paljon
tekemistä. Kotoko naljailee kateudesta ja Nagisa menee ihan hämilleen. Voi
näitä Toivon Soturien keskinäisiä nokkimisjärjestysrituaaleja mukamas viattoman
Monacan mielistelemiseksi. Jopa Monaca on kaikesta kujalla, vaikkei oikeasti
olekaan.
#tyttöjenjuttuja
Vielä jonakin päivänä Nagisa saa naisen.
Jos Nagisa edes huolii naista.
Hieman tähän tapaan?
Oli
Nagisalla asiaakin, sillä Toivon Soturien parhaillaan ainoan miehenalun korviin
kantautui tietoa liikkeistämme Towa Towerissa, jotka eivät taida olla kovin
arvaamattomia, sillä kyllä ipanat tietävät, mille porukalle yritimme kilauttaa.
Nagisa kertoo katkaisseensa viestittelyn ja muistuttaa panttivangista, jonka
vuoksi Future Foundation ei uskalla tehdä mitään. Hänellä on myös vastarinnan
nujertaminen mielessä. Hartaasti toivon, etteivät Komaru ja Toko keksi palata
viemäriin, sillä heitä voitaisiin aivan helposti seurata. Haiji Towa varmasti
tykkää tosi paljon, kun Monokuma-armeija vyöryy niskaan.
Luku vaihtui hetki sitten.
Aivan kuten scifissä, Future Foundationissa ei saa olla lapsia.
Käytätte meitä hyväksi kuten aikuiset Kotokoa höhöhö.
Monaca kuulee ensi kertaa säieteoriasta.
Nagisa
ei ole tottunut helliin halauksiin, joita Monaca jakelee tänään vuolaasti
nyrkiniskujen ja raivokohtausten ohessa. Pyörätuolityttö on yksinkertaisesti
onnellinen paratiisista, joka on jälleen askeleen lähempänä, koska Nagisa osaa
johtajana asiansa. Minusta tuntuu, että Nagisa saisi helposti paratiisin
valmiiksi huomisiltaan mennessä, jos hänen ei tarvitsisi sotkeutua
vaivautuneeseen perseilyyn ystäviensä seurassa.
Nagisan hormonit jylläävät.
Nagisa on allerginen kissoille.
Tässä kohdassa on erityisen huvittavaa, kun Monaca pyörii hurjaa vauhtia tuolillaan ympyrää autuaan onnellisena.
Nagisa on kuin se yksi tyyppi Dickensin romaanista.
Monaca
kertoo lähestyvästä paratiisista myös eräälle… karhulle.
Puhuhu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti