252 - Another Episode - Luku 3, osa 2

Kurokuma (Erin Fitzgerald) ei ole varsinaisesti mikään tarkkaan varjeltu salaisuus, sillä kokomusta (kuroi tarkoittaa japaniksi mustaa aivan kuten shiroi valkoista) mafiakarhu esiintyy Another Episoden promomatskussa suunnilleen yhtä tiiviisti kuin sankaritytöt, Toivon Soturit ja Shirokuma, peruskumista nyt puhumattakaan. Siellä se killutinkarhu virnistelee tälläkin hetkellä hyllyni päällä pelin erikoisversion kotelossa ja on myös syytä mainita ja muistuttaa, että erikoisversion mukana tuli Kurokuman käheä kravatti ja siinä roikkuva merkillinen metallihärpäke, jonka installoin ryijyyn. Persona 4 Arena Ultimaxin mukana tullut puhallettava Teddie peri silmälapun. Solukämpän swägin feng shui on eriarvoisen oleellista.

King's Landingissa on uusi pomo.

Toivon Soturien leirissä olevan pörröisen mafioson esittely jää vain maistiaiseksi ja taustat hämärän peittoon, kun don Kuma molottaa kornilla wiseguy-aksentillaan räävitöntä monologiaan siitä, kuinka puhuminen on tosi hienoa ja kuinka aikuisista voisi vääntää nakkimakkaroita ja kaupitella niitä eteenpäin. Jatkuva verbaalinen tykittely korostuu horinan pelkistyessä pikakelatuksi konekivääriaudiometakaksi. Kurokuman trollaus tuntuu kulkevan hieman eri sfääreissä kuin murhaleikkien tiedostavalla Monokumalla, vaikka mielikuvani muodostuikin hatarasta pintaraapaisusta. Kolme lasta kuuntelee karhun harhaista hohotusta kovin vaivautuneesti ja onkin paha sanoa, johtaako Kurokuma heitä vai toisinpäin.

Trump pois Twitter-tililtä.

Tämä kuulostaa animelta.

Robotti on ruosteessa.

Voi niistä soppaakin keittää.

Ja synteettinen kuola pärskyy.

Kyllä heitä nyt kaduttaa.

Parhaat laikit ja dislaikit säästetään viimeiseksi. Hetkinen nyt, tässäkö pelin kasti nyt siis on kokonaisuudessaan?

…Takaisin Towa Toweriin, jossa kaksi demonia on palannut kakkoskerroksen hätäuloskäyntikäytävälle, koska tikkaat eivät vieneet muualle. Jossain välissä ne kylläkin kääntyivät 90 astetta oikealle, hmmm. Mitenköhän epäeuklidisesti ne kiemurtelivat siinä pagodakorkkiruuvivaiheessa?! Olin melkein oikeassa tikkaista, sillä ne eivät ole huoltotikkaita vaan hätätikkaita ja Komarulla ja Tokolla on teknisesti ottaen hätä. Jälkimmäisellä jonkin verran enemmän, koska paluu pimeän tornin uumeniin ei liiemmin houkuttele. Myös Komarun vaikeiden sanojen (shrewish) osaamattomuus ärsyttää oppinutta. Ihastelen vängästi toteutettua jokiraittia ja astun pimeyteen.

Koska tämä on vain puoliksi hätätilanne.

Niitä on vedetty, kyllä.

Toko on aivan oikeassa neljännen Star Oceanin laadusta.

Silmä lepää siluetissa.

Lay of the Towa Tower land 2F redux.

Ei täällä edes ole kovin hämärää, mutta eipä kyllä täällä ole mitään erikoistakaan. Jonkinlainen varastohuone, ne ovat aina jännittäviä. Toinen samanmoinen on oven toisella puolella, mutta erääseen seinään on upotettu generaattori, joten tärskäytän liikeluodilla rakennukseen valot samaan tapaan kuin sairaalassa silloin kauan, kauan sitten.

"Senpai!!"

00:28 TIMBER 

***

Avaan vain silmäni.

Nämä värittömät, hajuttomat ja mauttomat huoneet on siis valjastettu kognitiiviseksi haasteeksi! Komaru on aina innoissaan haasteista. Kyllä välillä ahdistunut itku tirahtaa, mutta arvoituksissa avatarneitini on omimmillaan. Nurkassa on säpissä ovi ja vieressä salasanan vaativa läppäri. Ratkaisu on jossain täällä, ja vaihdoin lippaaseen havaintoluodin, koska huoneiden välisen seinän juureen on jätetty maalipurkkeja. Purppurakeilan kautta havaitsen seinän olevan keltamaalin peitossa, mutta väriläiskään on jäänyt pari suorakulmiota putipuhtaaksi. Kuinka epäilyttävää.

Komaru on Riddless.

Tästä kuvasta paljastuu, mihin Jimmy Hoffa on haudattu. (seinän sisään)

Koska minua ei suljettu pelkästään tähän huoneeseen, palaan aiempaan jatkamaan pähkäilyä. Katkaisen valot valokatkaisijasta Tokon mielipahaksi ja epäilyttävän väliseinämän halkeamiin vuotaa naapurista valoa. Reiät muistuttavat sopivasti numeroita, mutta niitä on liikaa. En kokeillut vielä läppäriä, mutta jos se on yhtään samanlainen kuin aiemmat, se hyväksyy nelinumeroisen koodin. Nyt niitä on kuusi. Varmemmaksi vakuudeksi generaattorihuoneeseen palattuani Komaru tuumii samaa. Tietenkin voisin näpytellä 251907:n kaikki permutaatiot, kun luvusta nappaa pois kaksi numeroa, mutta tätä pulmaa en bruteforceta, joku roti sentään. Siispä tähtäsin havaintoluodin takaisin seinään, jossa numerot näkyivät epäselvästi takaa, ja yritin päätellä, mitkä numeroista osuisivat seinän hehkumaalittomiin kohtiin.

Beverly Hills 251907.

Yhtä monta kertaa kuin olen pyytänyt olemaan vaiti.

Piipahdin ensimmäisessä huoneessa, hoksasin ratkaisun olevan nokkela viittaus WipEout 2097 -peliin ja näpyttelin takuuvarman vastauksen. Että olen nero.

Tässä kuvassa on muutakin väärin.

No ei sitten! Lisäksi numerojärjestys meni muutenkin ysin ja nollan kohdalla väärin mainiolla lähimuistillani, enkä tiedä mitä ajattelin yrittäessäni päätellä sokkona paljaiden seinäkohtien sijaintia vastakkaisella puolella. Peeloiltuani typeryksenä Komaru mutisi jotain lukkokaapeista, jotka olin sivuuttanut tyystin. Siinä ne kököttivät generaattorihuoneessa vastakkaisen seinän vierellä, joka on vastapäätä huoneiden väliseinästä. …Ja tarkalleen ottaen vastapäätä niistä maalittomista kohdista, joihin tytöt kaapit työntävät. Palaan ykköshuoneeseen varmistamaan ratkaisun, jossa femma ja oh lakkaavat olemasta, koska kaappien läpi ei valo kulje. Yksinkertainen mutta mukavan kevyt puzzle, jonka tein itselleni nöyryyttävän monimutkaiseksi. Enkä huomannut heti niitä hemmetin kaappeja!

Ei ole juuri nyt asiaa Narniaan.

Fun fact: WipEout Puren FX300-liiga sen sijaan sijoittuu tälle vuodelle.

Tuolla taululla näyttäisi olevan ratkaisemattomia arvoituksia.

Keskuskolmiota ympäröivä kerrosmaisema on tuttua kauraa viime luvusta, tosin juuri tähän nurkkaan ei ollut mitään asiaa erinäisten sortuneiden kohtien vuoksi. Tämä on vain pikavisiitti, sillä reitti sukeltaa pian porraskäytävään. Bongaan sentään kimalluksesta piilo-Jataron Masarun kaveriksi helvettiin ja sain tapettua laakista sekä sireenikuman että kolme pallokumaa, joita pidin kunnioitettavana ja varteenotettavana uhkana niiden tepastellessa töppöraajoillaan joko uhkaavasti tai hooposti. Tanssitin sireenikumaa, joka houkutteli pallot luokseen ja keilakaato teki kööristä historiaa. Listin lisäksi porraskäytäväoven tienoilta irrallisemman taviskuman raatoa silpomasta, jotta tienasin arvokkaan lopun pussisaagalle.

Tokon kaunokirjalliset tuotoksetkin päättyvät aina niin surullisesti.

Keep rollin' rollin' rollin'.

Viesti meni perille.

Portaat vievät alas, joten ei niistä sen enempää. Seinätöherrykset toivat mieleen matkan Masarun taisteluareenalle silloin joskus. 

Värityskirjatkin on hei keksitty.

Olen nyt maanpinnan tasolla, avaan kovin tutunlaisen kultaisen oven ja astun uudenlaiseen pakohuonevarianttiin, jossa tavoitteena ei ole ensisijaisesti joukkomurha yhdellä iskulla. Joku rääpäle ojentaa vielä Komarulle lappusen haasteeksi, jossa kerrotaan suunnilleen, mistä kiikastaa. Tutoriaali kertoo seikkaperäisesti loput. Nyt tulee siis navigoida ilkeiden petokumien ohi ja löytää oikeaan rautaneitoon (joka muistuttaa epäilyttävän paljon Trigger Happy Havocin avaruusrakettia, jolla Hope’s Peakin rehtori-giri teloitettiin!) sulloutunut monolapsi. Lapsi lallattelee autuaan onnellista Monokuma-laulua vinkkinä oikeasta suunnasta ja vertikaalisesta sinkkiarkusta ja näytölle ilmestyvä rinkula pullistuu ja purppuraantuu (sic), mitä lähempänä Komaru on oikeaa osoitetta.

Jos tämä olisi tasoloikkapeli, jonka jokaisella objektilla on silmäpari, sen nimi olisi Beasto-Kablooie.

Kolme on muutama eikä paljon.

Blast Off!

Tämän Toko oppi piileskeltyään koulukiusaajilta.

Lay of the Towa Tower land 1F redux.

Mononeidot sijaitsevat neljässä bunkkerissa 2x2-gridissä ja arkkualkovien sisäänkäynti on itäpuolella, joten lännestä alkavan sisäänkäynnin vuoksi tulee pitää silmät auki kolmen pedon varalta, jotka vaeltavat systemaattisesti etelästä pohjoiseen ja toisinpäin, mutta eivät synkronoidussa rivissä. Huoneen uloskäynnillä on kolme petoa lisää, jotta minulla olisi kurjaa asioiden mennessä päin helvettiä. Ja nehän menivät päin helvettiä, kun kuikuilin shakkilattiaturvahuoneesta pakohuoneeseen ja siinä vieressä eteenpäin könynnyt kaamea peto huomasi minut. Minä kun luulin näitä helvetin esikartanoita turvasatamiksi. Kirosin, metsästin pedot sukupuuttoon ja latasin tallennuksen (tornin huipulta!), jotta saisin tästäkin luvusta A-arvosanan. Jotkut kutsuvat tällaista huijaukseksi, minä optimoinniksi. 

Komaru poseeraa kuin levynkannessa konsanaan.

Toisella yrityksellä etenin vaivihkaa takimmaiselle käytävälle ja sieltä koillisbunkkeriin, josta ipanan molotus kumpusi. Laulun lakatessa petokumat (ja oletuksena muutkin karhut) menevät totaalis-spastiseen oikosulkuun, jotta ne voi napsia hengiltä kaikessa rauhassa. Puolustuskyvyttömiä ei saisi kiusata täydellisessä maailmassa, mutta tämä ei ole täydellinen maailma ja nuo ovat Monokumia.

Suon vielä hetken kertosäkeelle ennen kuin käräytän.

Rikon ensin hänet.

"I don't feel so good, gotta go to the hospital."

Ovi vie keskuskolmioaulaan, josta seikkailu Towa Towerissa alkoi ja johon se päättyy, tarkalleen ottaen sisäänkäyntiin, joka on tästä vinkkelistä uloskäynti. Eksymisvaaraa takaisin rappukäytävän kautta yläkerroksiin ei ole, kun pohjoispuoli on saavuttamattomissa erinäisen roinan vuoksi. Sopivasti tämän ympäröivän maailman perusrakenteet sortuvat, jotta en vahingossakaan päädy väärään suuntaan, mutta eipä minulla mitään poimittavaa jäänytkään matkan varrelle. Uudet asiakirjat, vainajien viimeiset viestit luomakunnalle ja kaunokirjalliset teokset odottavat ihan kiltisti tällä puolella aulaa. Niitä ei täällä ensivisiitillä tietenkään ollut olemassa. Ihan varmasti joku lapsi ne pudotti. Tai Monokuma. Tai kaulapartainen pelisuunnittelija. Poiminkin heti kättelyssä lähinurkasta suurta proosaa.

Onko niitä muitakin aaveita?

Aina repee äärisynkille premisseille.

Goodreadsin kirja-arvio jätetään omaan arvoonsa, mutta teoksen aihetta ei. Tokon krooninen pimeän pelko on ollut huipulta asti tapetilla, kuten myös paranormaalit ilmiöt, nuo lähestymiskieltoiset setäpenteleet, jotka pikkutunneilla kömpivät ikkunasta huohottamaan turvattoman mutta hyväuskoisen Komarun makuuhuoneeseen. Komaru yhdistää pimeyden ja haamut ja otaksuu säikkyjän pelkäävän tyhjästä materialisoituvia kaapumyyriä, mutta Toko tarkastelee maailmaa loogisesti. Haamujengi on yhtä humpuukia kuin litteä Maa. Toko ei tykkää hiillostuksesta, mutta antaa periksi ja paljastaa joutuneensa pentuna lukkojen taakse kolmeksi vuorokaudeksi säkkipimeyteen. Komaru arvelee loukkoa komeroksi, mutta Tokon tuntien totuus on jotain huomattavasti pahempaa, eikä iäksi traumatisoitunut toveri paljasta enempää. …Josef Fritzlin kellarissa tavataan!

On se hyvä, ettei sinusta ole vielä tullut feministiä.

"He walks up to the closet/He comes up to the closet/Now he's at the closet/Now he's opening the closet..."

Niistä muodostuu draumark.

Voisin vitsailla lisääkin, mutta aina ei viitsi.

On aulassa lisääkin luettavaa, mutta niin on karhujakin, tavallisia ja palloja ja hissipylvään luona räjähde-ekspertti. Tavikset tallustavat hiukan miten sattuu, mutta ne osuvat välillä pallokuman keilaväylälle. Tyylipuhdasta kaikki kuoliaaksi yhdellä iskulla -suoritusta täällä ei silti saa edes millintarkalla optimoinnilla, mutta ei sellaista ei-pakohuoneessa vaaditakaan. Pääasia on, että pallokumat on tarkoitettu vieritettäväksi, tällä kertaa jokseenkin diagonaalisella akselilla. Ainoa suora konflikti sellaisen kanssa on yhä ollut ensitapaaminen viime luvun puolella, kun myöhemmin ne seisoskelevat kyssäselkä alttiina tai tepastelevat koomisesti eteenpäin. Olettaisin, että niitä vastaan taistellaan rehdistikin joskus toiste, mutta jos ne eivät ole rehtejä, en ole minäkään.

Monokuma oikealla ei näytä uskovan silmiään.

Älähän nyt pallokaveriasi räjäytä.

 Tämä löytyi keskushissin ohjauspaneelin ääreltä, josta ei enää löytynyt Taichin ruumista. ...Selviytyikö hän siis sittenkin hengissä?

Kiitos ja hyvästi, Towa Tower.

Toko on ulkona uuvuksissa, mikä on ymmärrettävää, sillä eihän hän saanut viime yönä unta palloon. Lisäksi hän rymisteli rappuset päistikkaa alas ja paiskautui räjähdysaallosta seinään, joten tämä ei ole aivan hänen päivänsä. Nyt on kuitenkin hyvä hetki käydä läpi tornin tapahtumia väliaikaisessa turvassa raittiissa urbaanissa ilmassa. Toko arvaa pentujen päässeen kärryille hatarasta kommunikointiyrityksestämme, kun taas Komaru haikailee yhä veljensä perään.

Pitihän tämän luvun jollakin konfliktilla alkaa.

Toisin sanoen teillä ei ole tulevaisuutta.

Tytöillä menevät napit vastakkain Komarun kitistessä olevansa tavis (tämä on selkeästi tytsyn suosikkiaihe) ja Tokon todetessa kylmästi olleensa tappoaikeista tosissaan, jos asiat alkavat eskaloitua siihen suuntaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin Isännän hyvinvointi. Komaru tyrmistyy ja lamaantuu toverinsa ärähtäessä, ettei heidän ”ystävyytensä” muuta mitään. Näyttääkin siltä, että antisosiaalisen puolipsykopaatin mielestä käytännön pakosta mukana roikkuva Makoton sisko on jatkuvasti ollutkin pelkkä rasite. Nyt se ainakin tulee selväksi.

"Life is simply unfair, don't you think?"

Toko olisi jopa kolme vuorokautta pimeässä loukossa.

Jos lausut sen aina läpikuultavilla lainausmerkeillä, et taida olla tosissasi.

Kyllä nyt toveruuden syövereitä koetellaan.

Jätän ultraepätoivotytöt murjottamaan Towa Towerin juurelle, sillä jossain korkeuksissa lapsivallankumouksen tyyssijassa Kurokumalla on yhä asiaa. Mustakarhun gimmick on se, että mafiaotso (mafiotso?) tykkää omasta äänestään ja poskettomista jutuistaan. Ja juttua piisaa: keikkailuhaaveita, saatanallisia lihabileitä ja erityisesti joukkomurhalla mehustelua.

Uneksivatko robottikarhut akustisista rockvainajista?

Ei ole ohi ennen kuin lihava karhu laulaa, eikä ole ohi silloinkaan.

Mitä te oikein teette niille aikuisten raadoille?!

Saarnaa sitä, veli.

En ole ennen kuullutkaan Erin Fitzgeraldin beatboksaavan mafia-aksentilla.

Jutuissa ei ole minkäänlaista tolkkua, ja Nagisa kuuntelee mustalaisen monologia kyllästyneenä. Vasta Monaca saa mahtikäskyllään pikkuvanhaa ystäväänsä solkenaan solvaavan robotin hiljaiseksi. Mykkäkoulu nauratti, kun Kurokuma jäi tärisemään horkassa. Voin vain kuvitella repliikkien pinoutuvan tekoälyn syvimmissä sopukoissa.

Vielä kolme lukua ja mahdollinen epilogi.

Kurokuma on kävelevä interjektio.

Aina oppii uusia akronyymejä.

Tähän olisi sopinut Monacan itkupotkuraivarikin.

Kurokuman servomotorisen tärinän simuloimiseksi kehotan tärisyttämään näyttöä, kun en jaksa luoda animoitua gifiä.

Kolme Toivon Soturia tuumii, ettei Kurokuman neuvonanto ole välttämättä se paras ratkaisu. Vaikka mafioso onkin heidän virallinen neuvonantajansa ja oletuksena valtoimenaan riehuvien lelukarhujen jonkinlainen pääjehu, Nagisa ei voi sietää häntä ja Kotokonkin mielestä elukan hyöty on kyseenalainen, kun he keksivät ihan itsekin hienoja ideoita aikuisten tappamiseksi. Monaca toteaa, että Kurokumaa voidaan pitää toistaiseksi äänettömällä, ja kysyy sitten Nagisalta tämän suunnitelmasta, jolla vastarinta liiskataan sotkuksi kengänpohjassa.

Sietäisitkö jatkuvaa mainostulvaa, jos tuo Monokuma olisi visiiri?

Insomniac Gameskin sai jossain välissä sarjasta tarpeekseen.

Suunnitelma on yksinkertainen, suoraviivainen ja barbaarinen. Vastarinta liiskataan sotkuksi kengänpohjassa. Nagisa jo tietää aikuisten piileskelevän maan alla ja rivien välistä tulkitsen hänen tietävän tarkan sijainnin. Todennäköisempää on, että joku monolapsi seuraa tyttöjä viemäriin ja joudumme aikuisten paskalistalle karhujen vyöryessä joka suunnasta. Täsmähyökkäys siis viemäriin ja vastarinta huuhtoutuu likaveden mukana Japaninmerelle. Spoilausspekuloinko jo itselleni loppuluvun tapahtumat?! Toisaalta mihin muuallekaan Komaru ja Toko jatkaisivat matkaa?

Hyppäävät sulkuportin tasolta suoraan valtavaan viemärisammioon alapuolella.

Kotoko on hännystelijänä ihan täpinöissään Nagisan ja Monacan ilkeilystä, kun toverit oikeuttavat aikuismurhailunsa silkkana velvollisuutena yhteistä isosiskoa kohtaan. Demonien on kuoltava, koska Junko Enoshima sanoi niin.

Nyt lirahti silkasta ilosta.

Pidän tätä oikeusmurhana.

Mukuron kanssa ei sovittu mitään.

Aikasi koittaa pian, mutta aika ei ole hyvä.

Monaca toistanee repliikkinsä tarinan loppupuolella ypöyksin.

Toivon Soturien aatteellisuus on niin voimakasta, että Kurokumakin havahtuu luvatta horkkavapinahorroksestaan ylpeänä kersojen kasvamisesta murhailun jalossa maailmassa. Asiaa tulee liukuhihnalta, mutta varsinainen asiasisältö on toissijaista. Läpänheitto on Kurokuman elämänlanka.

Kauhtunut fedora pysyy karvakuupassa kuin liimattuna.

Ei, en ole ottanut selvää Googlen kuvahaulla sääntö #34:n vuoksi.

Noin hyvien juttujen vuoksi sallittaneen poikkeuksia.

Pöljille lokalisointisanaleikeille ei voi olla myhäilemättä.

Kurokumasta tulisi maailman huonoin salainen agentti.

Soturit meinaavat taas pitkästyä, kunnes he saavat seuraa Palvelijasta, jonka funktio tässä tarinassa on… palvella. Viimeksi Nagito Komaeda raijasi vangitsijoilleen pirtelöitä. Nyt Kotokolle tarjoillaan kastanjoita, jotka on kuorittu päin helvettiä, sillä niitä ei ole kuorittu. Mikäli Kotokon tykkäykset ja inhokit ovat päässeet unohtumaan, neitihän nimenomaan tykkää kuorituista kastanjoista ja vihaa kuorellisia kastanjoita. Kyllä, tämä on tärkeää niin pitkään kuin Kotoko on elossa, mikä ei liene kovin kauaa. Kenties hänet kohdataan jo tämän luvun lopussa?

Mölinä jatkuu, mutta supisten.

Nagiton oli käytävä Euroopassa.

Kotoko on myös niin pahis, ettei pidä ananaksesta pizzassa.

Kun Palvelija vielä kehtaa muistuttaa taistelijatyttöä tämän synkästä menneisyydestä, Kotoko murisee kuolemaa ja antaa sitten somasti anteeksi.

Filmitähdet ovat niin pahuksen kranttuja.

Nuo sarvet ovat teräviä.

Sepä oli...

...kilttiä.

IT’S PUNISHMENT TIME!

Kermaleivosväkivalta on huumorin alalajeista mitä jalointa.

Seuraavassa luvussa suuhusi kaadetaan merisuolaa.

Maanpinnan tasolla draama on huomattavasti vakavampaa välittömän välirikon häämöttäessä. Tiehensä marssiva Komaru tuhahtaa, ettei hänen matkasuuntansa kuulu Tokolle. Toko tuhahtaa takaisin, ettei Komaru ole saanut mitään aikaiseksi. Komaru ei edes ihme kyllä itke, vaan näyttää ja kuulostaa vihaiselta väittäessään olleensa saamastaan avusta huolimatta hyödyksi. Toko ei valitettavasti ole se paras henkilö kiittelemään vuolaasti, koska ei ole ennenkään kiitellyt tai ylistänyt ketään. No jos Isäntää ei lasketa, mutta keskustelu on parhaillaan sen verran kipakkaa, ettei tilaa ole Isäntä-huumorille.

On sinulla otsaa sanoa, että on minulla otsaa.

Nuokin rappuset kävelin äsken alas ihan itse.

Arvoituskuningattaruus on kunniakysymys.

"We've come a long long way together, through the hard times and the good, I have to celebrate you, baby, I have to praise you like I should."

Kun Komaru täräyttää, ettei Tokolla ole syystä ystäviä, pointti pureutuu syvälle ja tuttu änkytyskin palaa Tokon mutistessa pärjäävänsä mieluummin yksin ja kuolevansa yksin, jos niikseen tulee. Mieluummin yksin kuin Komarun seurassa. Kun neitini vaatii selitystä, Toko latelee tiskiin tylyjä argumentteja. Hän pitää Komarua pelkurina, joka verhoutuu tekosyihin, jankuttaa tavallisuudestaan ja antaa vastoinkäymisten olla.

Toko ei ole edes Facebookissa.

Et nyt palaa torniin hyppäämään sieltä alas.

Joku yhtä päähenkilö.

Laitettua ei yritetä.

Tämä viimeksi mainittu seikka itse asiassa esiintyy varsin usein japanilaisessa fiktiossa ja oletettavasti syvälle juurtuneessa japanilaisessa kulttuurimentaliteetissakin. Vapaasti käännettynä ”ei voi mitään” eli shikata ga nai sopineekin valtiolle, jonka niskaan on satanut pari lannistavaa atomipommia ja joka nyt sattuu sijaitsemaan maanjäristysvyöhykkeellä alttiina luonnonvoimille, joille nyt ei oikein voi mitään, jos alueellinen maailmanloppu kohdalle sattuu. Toki useimmissa kielessä on omat shit happens/c’est la vie -varianttinsa, mutta shikata ga nai ainakin vaikuttaa perustavanlaatuisemmalta ilmiöltä.

Danganronpan kontekstissa kollektiivinen epätoivo saakin aivan uusia ulottuvuuksia, jos sitä peilaa shikata ga nain kautta. Kenties siksi japsifiktiossa törmääkin niin usein absurdeihin maailmanlopputeemoihin ja ahdistaviin skenaarioihin, jotta kesyt ja passiiviset japsihahmot reagoivat niihin olankohautuksella. Länsimaisissa teiniangstisissa silmissä shikata ga nai voikin tuntua turhauttavalta ja ymmärrän myös, miksi Komaru voi vaikuttaa turhauttavalta itkuvinkuhahmolta malliesimerkkinä tällaisesta ajattelutavasta. Myönnän tyttöni mun koettelevan toisinaan rauhallisia hermojani, mutta jos on yhtään perillä Nipponin ihmismielestä – mitä ei taatusti voi koskaan olla, ellei ole syntynyt sinne – Komarusta tulee heti paljon parempi hahmo ja ”tällainen minä nyt olen, ei voi mitään” -kitinälle tulee edes jonkinlainen konteksti. Nyt ainakin tykkään, kun hän on kerrankin piristävän vihainen, eikä tuherra katkeraa, kullankeltaista itkua.

Ihan eri sukupuoltakin.

Onneksi on Toko, joka yrittää potkia Komarua persuksille, vaikka nyt näyttääkin, ettei dissauksesta ole mitään hyötyä. Komaru nielaisee kiukkuiset kyyneleensä ja tokaisee lähtevänsä Shirokuma-jahtiin. Valkokarhu ei ainakaan ole tuollainen tyhmä kakkapäinen ilkimys. Toko voi Komarun puolesta jäädä jälkeen, jos viemäriläävä ei kelpaa.

Sakkoa napsahti.

Menen komean Haijin kainaloon, mitäs siitä sanot, häh?

Towa Citystä paetaan yhdessä.