251 - Another Episode - Luku 3, osa 1

Lukujen välisessä suvantolimbossa on hyvä summata näppituntumalta irrallisia ajatuksia. Another Episoden toinen luku tuntui hiukan ensimmäistä paremmalta jo ihan hurjasti vaihdelleen ympäristön puolesta. Siinä missä ykkösluvussa pyörittiin lähinnä yhdellä suuremmalla alueella sairaalassa, Towa Cityn kaduilla, hotellissa, kaduilla, sillalla, kaduilla, taas sairaalassa ja kaduilla ja mainitsinko vielä kaduilla, kakkosluvun matkakertomus oli lineaarisempi: metro, ostari, viemäri, jokiraitti, Towa Tower. Kaikki nämä paikat erottuivat visuaalisesti edukseen, kun taas ykkösluvussa aloin hiukan pitkästyä, kun loppupuolella piti jahdata monolasta takaisin sairaalalle. 

 

Towa Cityn suunnasta toiseen risteävä katuverkosto oli kyllä ihan nokkelasti suunniteltu, ei siinä mitään, mutta jäin kaipaamaan vaihtelua. Vaikka metro ja varsinkin viemäri ovat miljööpaperilla perinteisen tylsiä ratkaisuja, tykkäsin silti niiden flow’sta ja ennen kaikkea fiiliksestä, että tyttöduo jopa eteni johonkin. Metro oli lyhyt lämmittelyputki hauskalla luhistumistwistillä, Mukiguri-ostari melko perinteistä talsimista, viemäri geneerisyydestään huolimatta siitä paremmasta päästä peliviemäreitä suojeluteemalla ja turvasatamahengähdyksellä, jokiraitti vähintäänkin visuaalisesti päräyttävä sienireissu ja Towa Tower luultavasti parasta tähän asti. Ennen kaikkea tutoriaaliapupyöriä on höllennetty tuntuvasti, sillä tässähän saa jopa pelatakin tuntematta itseään talutetuksi. Tai siltä tuntuu. You died -haastetta kannattaa etsiä jostain muusta pelistä, mutta en minä sellaista Another Episodelta vaadikaan. Vaadin vain lisää älyvapaata japsihassuttelua, kevyttä pulmapelailua ja juonitykittelyä. Komaru ja Toko täydentävät erinomaisesti toisiaan.

 

Vaikka tyttöjen päämääränä onkin ollut koko ajan paeta kaupungista, saatiin mukaan ihan näppäriä välitavoitteita: mennään vastarintaliikkeen luokse ja sieltä lähettämään viestiä Future Foundationille… mutta tulevien lukujen tapahtumat ovat yhä hämärän peitossa. Se lienee varmaa, että Toivon Soturit kohdataan perinteisesti yksi kerrallaan, mutta mihin esimerkiksi Towa Towerista edetään? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pelastaako Future Foundation meidät? Onko Makoto yhä hyvä tyyppi? Kuka pelastaa kiikkiin jääneen Togamin? Miten jo tässä vaiheessa kertomusta edesmenneen Junko Enoshiman epätoivo liittyy Toivon Sotureihin, jotka kutsuvat tätä isosiskoksi? Nähdäänkö Towa Cityssä lisää Trigger Happy Havocista tuttujen hahmojen tuttavia? Mitä uusia Monokuma-malleja tulee vastaan? Tekeekö Genocide Jack jotain kamalaa? Lakkaako Komaru itkemästä joka asialle? Miten Socki-sukan saaga jatkuu?

Let’s jump right in, shall we? Chapterrrr thrrreeee…:

Naegi-sisarusten Skype-jälleennäkeminen on hämmentynyt mutta onnellinen. Komaru vallan herkistyy, mutta hän nyt herkistyy useimmista asioista, kenties siitepölystäkin. Makoto Naegi (Bryce Papenbrook) oli myös systeristään huolissaan, sillä kumpikaan ei uskonut enää näkevänsä toisiaan hengissä. Ex-protagonisti ei osaa vastata tiedusteluun heidän vanhemmista, sillä aikuiset eivät ole Future Foundationin tutkassa. 

Nagito voi puolestani pitää äärimmäisen onnen.

Huolestuisin, jos herroittelu olisi normaalia Naegien perhearjessa. Japaniksi tässä lienee joku sensei tai semmoinen.

Ilmankos olitkin Trigger Happy Havocissa sellainen.

Tuohan voi olla ovelasti luotu postmortem-tallenne tai Alter Egon toinen ilmentymä.

Ruumiit eivät ole vielä alkaneet lahota, joten kunnossa ovat.

Makoto pitää silti kiinni toivosta, koska on hyvä toivossa, mutta eiköhän se liene selvää, että jossain pelin puolivälin jälkeen isketään draamaydinlataus, kun rakas sisko löytää herra ja rouva Naegin mestattuna kuralammikosta. Olisihan se tietysti kivaa ajatella positiivisesti, mutta tarinan perin synkeä antiaikuisteema ei juuri anna syytä siihen.

Kerrankin se tyhmä veli välittää vanhemmistaan.

Ja hyvä hupparimaku.

Komaru kertoo heidän sijaintinsa, mutta alkaa sitten ihmetellä, miksi juuri Makoto vastasi toisessa päässä. Yksinkertaista, sillä kuten Goodbye Despairissa kävi ilmi ja kuten Komarulle käy nyt ilmi, veli on futufoundaation leivissä, tarkemmin sanottuna 14. osastossa. Ei ole äärimmäisellä toivolla ilmeisesti mitään asiaa kymppikerhoon. Kun Komaru pyytää Tokolta vahvistusta, Makoto häkeltyy, sillä jakomielitautisen katoaminen kyllä huomattiin. Toko ei usko kenenkään jääneen kaipaamaan pelkkää pahaista harjoittelijaa varsinkin kun Isäntä oli menossa mukana. Jotain tällaista Makoto uumoilikin.

Makoto nakitettiin puhelinvuoroon.

Parempi hän kuin Genocide Jack.

Isäntä ei ainakaan.

Genocide Jack pakotti.

Komaru puolestaan häkeltyy, kun Makoto ja Toko tuntevat toisensa. Taisi jäädä Tokolta epähuomiossa tällainen pieni detalji kertomatta, vaikka aikaa paljastukselle on ollutkin noin kaksi lukua. Ilmankos hän olikin koko ajan perillä Komarusta. Toko nurisee jumittaneensa itkusiskon seurassa käytännön pakosta, mutta onpa kaitsemiskokemuksesta hyötyä ruusuisessa tulevaisuudessa Isännän kanssa.

Toko vaihtaa mielellään Isännän vaipat.

Komarun kunniaksi USA:ssa järjestetään vuosittain Superbawl.

Kun Isännästä on puhetta, Toko kertoo komistuksen joutuneen panttivangiksi. Se ei ole Makotolle uutta tietoa, mutta sitä on yhä vaikea uskoa. Nyt Komaru kuulee myös ensi kertaa Togamin olevan äärimmäisen varakas jälkeläinen, sillä heitä kaikkia (paitsi keskinkertaista Komarua) yhdistää äärimmäisyys ja Hope’s Peak Academy. Koska tietämätöntä tyttöä ei ole päivitetty ajan tasalle Trigger Happy Havocin tapahtumista tai oikeastaan mistään tärkeästä, on oppitunnin paikka.

Miksei vaikka Hiro? ...Mitä hittoa Hiro edes nykyään touhuaa?

Voit pitää häntä äärimmäisenä panttivankina.

Pieni maailma, pienempi akatemia.

Tämä lienee sellainen broidipuskompleksi.

Nostalgiset takaumakuvat täydentävät Makoton tiivistä kertausta Hope’s Peakin 78. vuosikurssista, vankeudesta ja murhaleikistä. Komaru kuuntelee epäuskoisena, kuinka oppilaat pakotettiin tappamaan toisensa. Toko lisää, että koko irvokas ohjelmanumero lähetettiin suorana maailmanlaajuisesti, koska Tragedian takapiru halusi levittää epätoivoa. He olivat toivon symboleita, jotka suistuivat yksitellen epätoivoon.

Previously on Lost.

Ensimmäistä kertaa huomasin Sayakan heijastuksen kuvan oikealta puolelta!

Ei ooppera ainakaan.

Olisi lähettänyt 144p-kuvanlaadulla maksimaalisen epätoivon vuoksi.

Sinähän se vitsiniekka olet.

Mutta eivät kaikki menehtyneet, sillä takapiru nujerrettiin ja viimeiset osallistujat pääsivät sulkuportista vapauteen, joka ei ollut ihan niin valoisa kuin mitä toiselta puolelta kummunnut loiste antoi ymmärtää. He päätyivät lopulta Future Foundationin hellään huomaan, jossa he saivat uuden päämäärän elämälleen, sillä vaikka takapiru olikin poissa – no, ainakin periaatteessa – takapirun aivopesemät epätoivon rippeet eivät olleet. Another Episodessa ei ainakaan vielä keskitytä kertomaan lisää Hajimen & kumppanien ilkitöistä, sillä eiköhän niille ole varattu runsaasti aikaa The End of Hope’s Academyn Despair-puoliskosta. Kronologisesti on kuitenkin syytä olettaa, että Goodbye Despairin pääkasti on parhaillaan riehumassa tuolla jossakin ja heidät kytketään Neo World Programin Jabberwock-simulaatioon pelastettaviksi myöhemmin.

Toivottavasti kaikki mahtuvat tuosta raosta.

Jos epätoivon rippeet ja Toivon Soturit tappelis, kumpi voittais?

Patoutuneet tulvaportit murtuvat, sillä Toko pillahtaa lohduttomaan itkuun. Nyt on tämäkin nähty. Vaikka mieleltään hauras tyttö onkin kypsynyt yllättävän kovapintaiseksi, kamalat muistot eivät katoa mihinkään. Maailman kauheudesta huolimatta Komaru ei voi olla ihailematta muita, jotka eivät luovuttaneet yhtä helpolla kuin hän. Hän uskoo veljensä muuttuneen, mutta vaatimaton Makoto kertoo saaneensa runsaasti apua. Toko tuhahtaa Makoton intoilleen äärimmäisestä toivotittelistään, eikä malta olla dissailematta kuusikon keulassa päsmäröinyttä veljeä muutenkin, mutta Komaru huomaa isoveljen kasvaneen isoksi. Komaru ei tunnu kasvaneensa vankeudessaan tai sen jälkeen yhtään mihinkään. 

Kaikki ne sekunnit, joiden aikana Toko ei ollut katsekontaktissa Isännän kanssa.

Komaru olisi murhaleikissä melko selvä ensimmäinen uhri.

Minäkin toisinaan tallensin.

Lähetti aiheesta postikortin kaikille tuttavilleen.

Ei ole enää hupparia.

Komarun mielestä huppari ei ollut järin kypsä.

Vankeudesta päästäänkin seuraavaan suureen paljastukseen, joka ei ole pelkkää vanhan kertausta. Makoto pyytää siskoltaan anteeksi, sillä vankeus on oikeastaan hänen ja muiden äärimmäisyyksien syytä. Takapiru halusi vauhdittaa murhaleikkiä keksimällä raflaavia motiiveja, jotta oppilaat tappaisivat toisensa. Mondo kilahti synkästä salaisuudesta, Celeste ahnehti massia ja niin edelleen. Jabberwockin murharetken motiivit vastaavasti peilasivat kierosti Hope’s Peakin tapahtumia.

Yhä samat vaatteet.

Mutta eräs motiivi jäi takapirulta nokkelasti käyttämättä. Kunkin murhaleikkiläisen joku läheinen henkilö kidnapattiin toistensa tapettavaksi, jotta leikki jatkuisi mahdollisessa tylsässä suvantovaiheessa. Trigger Happy Havocin ykkösluvun DVD-yllärit Makoton särjetystä perheestä ja Sayakan listityistä idolikavereista olivat siis vasta esimakua. Jos aseella (tai Monokumalla) uhattaisiin vaikkapa omaa mielitiettyä, murhaisitko mieluummin satunnaisen oppilastoverin? Leikki kun ei kaikilta osin mennyt suunnitelman mukaan, jos takapirulla edes selkeää suunnitelmaa oli. Celeste tappoi kaksi, Sakura itsensä ja Hope’s Peakin salaisuudet alkoivat rakoilla epätoivosiskosten paljastuessa. Towa Cityn uumeniin jäi ainakin viisitoista panttivankia, kun takapiru suistui lopulta epätoivoonsa. Eli Komaru, Hiroko, Taichi, Yuta ja kaikki nimet tappolistan sivuilta. Kukaan ei ollut täällä sattumalta. Vaikka takapiru heittikin henkensä, Makoto olettaa epätoivon rippeiden jatkaneen uskollisina vanginvartijoina pitäen huolta, ettei Future Foundation saisi heistä vihiä. Vaikka murhaleikki olikin ohi, sen selviytyjiltä oli yhä tärkeät henkilöt kateissa.

Sillä välin Monokuma käytti sukunimiämme viuhkana.

Murhaleikkiception!

Hetkinen nyt, tappoivatko Sayakan idolikaverit siis toisensa?!

Toisinaan tulee mietittyä, kaavailtiinko Komarusta spinoffin päähenkilöä, kun Trigger Happy Havocia tai oikeastaan Distrustia vielä suunniteltiin.

Muiden käyttämättömien motiivien joukossa on esimerkiksi "Joku teistä äänesti Trumpia."

Ei tule toista samanmoista takapirua tilalle jäljittelijöistä.

Sitten FF:lle kilautettiin vinkki ja pukuagentit lähtivät Togamin johdolla pelastamaan kerrostaloon vangittua väkeä ja samanaikaisesti Towa Cityn karhumellakka käynnistyi. Sattumaako? Ei kai sentään. On sinänsä mielenkiintoista, että kaikkia vankeja pidettiin samassa rakennuksessa, sillä tappolistojen perusteella valtaosa porukasta pääsi sieltä karkuun ympäri kaupunkia. Togami jäi rytäkässä vangiksi, liian moni heitti henkensä ja tässä sitä nyt ollaan. Edes Makotolla ei ole mitään hajua, miksi täällä riehuu juuri Monokumia. Minulla on vastaus: Danganronpa. Toko inttää koko kupletin juonen olleen pelkkä ansa suuremmassa suunnitelmassa, jota tyttö alkaa kutsua melkoisen osuvasti teurastusleikiksi, jossa entiset vangit joutuivat demonijahdin kohteiksi ja muut aikuiset hautaan. Murhaleikki, murharetki, teurastusleikki/demonijahti, mitä seuraavaksi? No The End of Hope’s Peak Academy ja Killing Harmony tietenkin.

Togami ja klooniagentit, joiden hiuksetkin ovat karvaa myöten identtisiä.

Togami lienee vähintään Danganronpa: Togami -light novelin päähenkilö, jos ei muuta.

Siellä on jollakin ollut sekuntikello kourassa.

Vapaamuurarit, ne penteleet.

Jos jossain Danganronpassa riistaeläimet joutuvat tappamaan toisensa, pelin nimi on Game Game.

Nyt Komaru tajuaa vihdoinkin konkreettisesti, miksi juuri hänellä ja muilla vastaan tulleilla on pommiranneke. Se toinen Naegikin pääsee tilanteen tasalle kauhukakaroista, sillä nähtävästi joko Future Foundationin tiedustelujaosto haisee tai koko kaupunki on blokattu niin tehokkaasti, ettei ulkopuolelle leviä mitään.

Eikös tämän pitänyt olla jo selvä juttu?

Eniten Makoto kuitenkin häkeltyy kuullessaan Tokolta Junkosta, jota pentujen riveissä kutsutaan isosiskoksi. Koska kolmosluvun intron teemana on kärsivällinen kertaus ja Komarun valistaminen, protagonistia valistetaan Junko Enoshiman, todellisen äärimmäisen epätoivon, takapiruilusta. Toko valistaa joka välissä naikkosen tisseistä, koska nuo seikat ovat tärkeitä ja koska hän on vissiin niin kade. Kestovitsiä sen olla pitää.

 Mo' like Big Tits Junko.

Junko oli koulun headmastermind.

Et ole vielä nähnyt Alter Ego Junkoa.

Mukuro oli vain äärimmäinen epätoivo.

Junkon muisto kuitenkin elää pelisarjassa vahvasti, sillä suurten animepahisten (”KONO DIO DA!!”) tapaan Junko ei suostu kuoltuaan kuolemaan. Liekit nuolevat rosoista katukuvaa Makoton kertoessa hirmulortokkeen toimivan epätoivon rippeiden marttyyrina. Jotenkin hänestä tuntuu, että juuri sellaista Junko oli kaiken aikaa kaavaillutkin. Lopputuloshan nähtiin Goodbye Despairin korruptoivana tekoäly-Junkona, mutta vielä on kertomatta tarina, miten tämä tarkalleen ottaen installoitiin kyberjärjestelmään. Onhan tässä yhä kolme lukua aikaa, ellei tarina jatku tuolta osin jossain light novelissa, mutta vähän epäilen. Jokin Junkoa ja Toivon Sotureita silti yhdistää, se lienee ilmiselvää. Ehkäpä iso-J toimi lapsenvahtina?

Tällaisissa tarinoissa takapirulla on takapiru.

Lakatkaa ajattelemasta Junkoa, teette sitä nytkin.

Toivon jumalatar onkin melkoinen vosu.

Kenties jossain välissä kyllästyn helppoihin Trump-vitseihin, mutta se lienee epätodennäköistä.

Luomua sen olla pitää.

Komaru on kuullut tänään ihan tarpeeksi tolkuttomuuksia ja anelee epätoivoisena veljeään rientämään avuksi. Koska Makoto ei oikein tiedä mitä sanoisi, Toko kyllä tietää ja toteaa jyrkästi ei. Eikö? …Jaa, no ei kai siinä sitten mitään, ihan turhaan kavuttiin tänne asti. Vai tuonko vuoksi matkakumppani oli vaikuttanut koko tornireissun ajan vastahakoiselta? No ei täsmälleen tuon vuoksi, vaan Isännän vuoksi. Korskea uros on hänen mielestä kidnapattu tasan tarkkaan siksi, jottei Future Foundation astuisi vallattuun kaupunkiin.

Sen verran iltapäiväruuhkaa, että menee vähintään pari tuntia.

Togamilla on niin paljon massia (tai no ainakin oli), että hän on pankki.

 

Toko latelee tiskiin tasan yhden vaihtoehdon. Lapsille on antava selkäsauna. Olin kyllä antamassa muutenkin, mutta nyt sille on pätevä syy. Siis senkin lisäksi, että kersat ovat tappaneet lukemattomia aikuisia ja olleet urpoja. Komaru ei taaskaan usko kelpaavansa yhtään mihinkään äärimmäisyyksien ja Hope’s Peakista valmistuneiden ihmeiden keskellä. Tätä uusavutonta kitinää on kuultu ennenkin lähestulkoon kyllästymiseen asti (ja minä olen ihan riittävän kärsivällinen), mutta nyt olisi edes rakas isoveli oljenkortena. 

Käperry tuonne nurkkaan kerälle.

Osaat toistaa itseäsi.

Tuolla alkoi sataa, meneekin kolme tuntia.

Jos menemme pelastamaan Isännän, kuka sitten teloitetaan?

Niinpä sisko anelee, veli kuuntelee jokseenkin kahden vaiheilla ja neiti Fukawa ärähtää, että jos Makoto yrittää sankaroida…

Rakas ystäväni.

Niin, minähän olen tässä kaveerannut epätasapainoisen puolisarjamurhaajan kanssa, jolle vain Isäntä merkitsee yhtään mitään. Olisiko jo aika hipsiä soolouralle ennen kuin tulee saksista? Makotosta ei ainakaan ole tällä haavaa auttajaksi.

En kyllä olisi näköalaikkunan kautta turvaan hypännytkään. Toko arvaa, että signaalin katkeamisesta päätellen meidät aiotaan vangita tänne maailman huipulle. Vielä kun torni roihahtaisi tuleen, mutta eiköhän seuraavassa tempauksessa ole tarpeeksi sulateltavaa.

Tulisivat valeasuissa, jotka eivät muistuta ilmiselvää agenttikostyymia.

"DARKNESS CONSUMES ALL WORLDS!!"

Taitaa olla pitkäksi venähtänyt valomerkki.

 

Toko saa kauhistuttavan pimeyshepulin eikä onneksi tapa minua, sillä täältä päästään valoon vain yhdessä.

Noin röyhkeästi viet minulta happea.

Viimeinkin pelattavaa! Paitsi että eihän täällä näe yhtään mihinkään. Pimeys ei ole vain pelkkä löysä harmaafiltteri, vaan kokonaisvaltainen tosiasia, joka hämää hahmotuskykyä ja todellisuudentajua. Perässä jolkottava Toko nielaistaan melko tyylikkäästi tyhjiöön jossain metrin päässä minusta ja Komarua ympäröi onnettoman himmeä valokehä, jottei pelikuva olisi täysin pikimusta. Sokkosuunnistus on silti jopa vaikeampaa kuin Dark Soulsin Tomb of the Giantsissa ilman alkeellista valonlähdettä, kun lattiaakaan ei erota. En ole nähnyt missään pelissä aivan tällaista anti-illuminaatiota, mutta tämä on vain kehu pelissä, joka ei käsikonsolitaustansa vuoksi näytä järisyttävän PC Master Racelta.

"Look as hard as you are able. You'll not find even the smallest glimmer of light!" (paitsi Tokon yläpuolella)

Eräästä suunnasta tarjotaan kimalteleva kiintopiste, jota kohti ei tarvitse suunnistaa kovin montaa haparoivaa askelta ennen kuin...

00:16 Miten täällä on yhtäkkiä näin valoisaa?! Pätee koko videoon. Toisaalta realistisessa videossa ei näkyisi yhtään mitään.

***

Let there be slightly more light! Takamuksen helmoista törröttävä ravetikku valaisee tästä eteenpäin Towa Towerin näköalatasannetta edes sen verran, että lattian ja lähiympäristön suunnilleen hahmottaa, mutta pimeys on silti ympäröivä ongelma, koska kauemmaksi ei yksinkertaisesti näe ennen kuin sinne etenee Usami pöksyissä. Ei alkeellisia seinien ääriviivoja, ei mitään. Vain Tokon nurinaa, sillä tällainen tilanne on tytön neuroosinemesis.

Lay of the Towa Tower observation deckistä ei ole iloa, mutta sentään muoto on tarkka.

Viime videossa tosin hienovaraisesti vinkattiinkin, mitä tulee tehdä. Havaintoluoti ei silti toimi varsinaisesti taskulamppuna, sillä se valaisee pimeydestä vain monolapsen etääntyvät ja näkymättömän maalin töhrimät jalanjäljet. Toivottavasti ipana tietää, miten täältä pääsee alas. …Tai heitän hänet sinne. Minusta täällä ei ole edes järin fiksua edetä alituisen havaintokeilan varassa, sillä kamera pysyy disorientoivasti zoomattuna eikä varsinkaan silloin ole minkäänlaista käsitystä, missä parhaillaan kulkee. Näkökenttäkin on niin kapea, ettei ravetikun valokehä auta yhtään. Ei ole suuri vaiva havainnoida jalanjälkiä silloin tällöin, jos haluaa poiketa reitiltä, sillä ne näkyvät kuitenkin aina jossain.

"Whose footprints are these?!" (viimeksi käytin tätä Trigger Happy Havocissa)

Toko yrittää imitoida mauttomasti vainajia.

Pelivaihetta Towa Cityn stratosfäärissä voisi pitää eräänlaisena sokkelona, sillä vaikka oikea reitti kenkäparin perässä ei todellakaan ole hurjan mutkikas tai ylipitkä, valottomuus saa mielessä aikaan ylimääräisiä mutkia. Tahtikin oli minulla ennätyshidas, kun en halunnut missata mitään oleellista ja nuohosin kaikki nurkat. Nettosinkin tuplasti luettavaa ja Masaru-säihkytarran piilolapsien seuraavalle sivulle. Väkisinkin menee suuntavaisto sekaisin, kun yrittää melko identtisessä maastossa selvittää, missä on jo käynyt. Koska näköalakerros on massiivinen lautanen, jonka keskellä on hissikuilupylväs, paikan pinta-ala on rajattu realismin ehdoilla (koska Danganronpa-pelit ovat tunnetusti realistisia), mutta kerros ei ole aivan avoin. Askeleet lähtevät esimerkiksi kiertämään baaritiskin vasenta laitaa myötäillen oikealle ja reitti jatkuu väliseinän oviaukon kautta kerroksen toiselle pizzasegmentille myötäpäivään. Tämä kaikki on vieläpä yhtenäistä aluetta, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää kuin hyppiä sokkona ”huoneesta” toiseen, jos sattuu eksymään suunnasta.

Toivottavasti jalanjälkien kuvio ei muodosta mitään härskiä.

No, se on Monokuma.

Jumala ei tarvitse taskulamppua.

Monolapsi mutkittelee ihan tahallaan ja hämäännyin hetkeksi, kun keltaiset kengät kopisivat lattian yläpuolella. Kävi ilmi, että hän oli loikannut väylää blokkaaville tuoleille, tasapainotellut tiskillä ja muljahtanut sen toiselle puolelle. Jälkijahdissa ei revitellä sentään ihan yhtä antaumuksella kuin neljännessä Metal Gear Solidissa. Se nyt vielä puuttuisi, jos tässä pitäisi paikantaa useampia jalkapareja, joista vain yksi on oikea, ja joutua väijytyksiin.

Tuosta se kersa kipitti oikeasta alalaidasta jakkaroiden kautta vasemmalle ja yli!

Hieman myöhemmin vastaan tulee karhuja, sillä säkkipimeys takaa paskahalvauksen, kun Monokuma sanoo pöö. Olin jo varautunut vihulaisiin kaukaa kantautuneen pehmeän tepsuttelun perusteella, mutta säpsähdin silti ensimmäiselle karhulle. Tiesin sen olevan lähellä, koska havaintoluoti näyttää myös kätevästi pimeydessä hehkuvan Mono-logon, mutta ei sen todellista sijaintia voinut ennakoida. Olen jo tottunut aktivoituvan Monokuman biomekaaniseen ääniboottausefektiin ja punaiseen huutomerkkiin hohotuksen tai muun stock-repliikin säestämänä, mutta en ihan tällaisissa olosuhteissa. Ja noin lähellä, hitto soikoon. Tietenkin voisi olettaa, että Monokuman se häijympi silmä hehkuisi varoituksena pimeässä, mutta se alkaa hehkua vasta karhun ollessa sotajalalla ja hehkuukin helvetin pelottavasti. Ainakin se tarjoaa oivan osumakohdan. Monokumia on yhteensä kolme ja ne kaikki tuntuvat joko seisoskelevan tai partioivan monolapsen kulkureitin ulkopuolella, joten voisin melkein olettaa, ettei niitä tarvitse välttämättä kohdata. Ne lienevät siis reitiltä poikkeamisen rangaistuksia. Mutta minä välttämättä poikkesin rahan ja kokemuksen perässä, koska kaikkien ’kumien on kuoltava.

Onpas pelottavaa.

On pelottavaa.

Yleisestä sokeudesta ja hahmotuskyvyn puutteesta huolimatta bongasin majakkana hehkuvan tappolistan, jonka kohteena on…

Grand Bois Chéri Ludenberg, Taeko ”Celestia ””Celeste”” Ludenberg” Yasuhiron kissa! Kai se on aikuinen, kun se on tapettava, vaikka luulinkin paratiisin doktriinin koskevan vain ihmisaikuisia. Mutta kattihan oli panttivankina mahdollisena murhamotiivina Trigger Happy Havocissa, joten anything goes. Oletan Hirokon adoptoivan otuksen, jonka emäntä on tuhkakasa. Heh heh, Nekonekomaru. NEKOMARU NIDAI!!!

Kaksi viimeistä Monokumaa sijaitsevat samalla segmentillä, johon monolapsi on livistänyt. Siellä se pentele yrittää kävellä käsillään tai mitä tyhmää nyt tuommoiset vintiöt vapaa-ajallaan tekevätkään. Tyttöjä ja pienempää tyttöä erottaa vain kalteriseinämä, jonka toiselle puolelle kiertää, kunhan näkee hiukan vaivaa. Erityisesti karhuvaivaa. Juuri ennen pieksäjäisiä bongaan seinältä kerroksen kartan, jonka sisäistämisestä tuli melkoinen ahaa-elämys. Tuohon kun lisää kaatuneita pöytiä, tuoleja ja muita luonnollisia ja vähemmän luonnollisia esteitä, voi päätellä, missä onkaan tullut tarvottua. Ainakin suunnilleen. Tämähän vaihe oli ihan mukavaa vaihtelua.

Nuo härpäkkeet oikealla eivät ole Monokuman kynsiä vaan huonekasvin lehtiä.

Taita niskasi.

Tuokin karhu pelkää pimeää ja haluaa vain juosta valoon ja kimppuuni.

Socki-sukka ei pelkää pimeää. Tämä löytyi jostain nurkasta, jota en ala tarkkaan selittää.

Reitti alkoi oikeanpuoleiselta sinitäplältä (infotiski, jossa puhuttiin Makotolle), kiersi vasemman sinitäplän ulkokautta, sujahti oviaukosta luoteissegmentille, jonka ulkoreunan kautta se jatkui oviaukosta koilliseen, jossa jalanjäljet mutkittelivat ja kiersivät kello kahden tolpan takaa Tässä olet nyt -punatekstille, josta jatkan tuohon ahtaaseen käytävään yläkautta. Selkeää.

Seuraavassa vaiheessa kurmotetaan nulikkaa.

***

…Tai nulikka kurmottaa meitä. HUOMIO! Tokon keskisuuri aivotälli palkitaan maailman komeimmalla Byakuya Togamilla, joka on taas kerran petipuuhissa mielitiettynsä voihkivassa seurassa. Melkein toivoisin uusiakin kuolaskenaarioita, mutta ainakin kuvasarja alkaa meemiytyä vahvasti, jos ei muuta. Nyt Isäntä valistaa uguu waifuaan pyykinpesusta. En tiennytkään, että viinaksien läträyksellä värit eivät haalistu. Ei kukaan tiennyt.

Toko on Isännän likapyykkiä.

Oho hups koko absinttipullo levisi kalsareille mitenkäs nyt näin hassusti kävi.

Toko havahtuu horroksestaan uutta kuhmua ja aivoverenvuotoa rikkaampana. Hätäuloskäynti kyllä löytyi, mutta se otti ja räjähti. Pidän enemmän vaihtoehdosta, jossa lapsi räjäytti itsensä. Toko nurisee koko sotkun olevan edesvastuuttoman Komarun syytä, kun tänne asti piti tulla pikaviestittelemään. En ota kitinästä nokkiini, kun seuralaiseni tuntuu kärsivän erittäin akuutista valodeprivaatiosta ja tunnen jopa alkukantaista sääliä.

Et ole kauaa, jos siinä makaat.

Ihanko tosi?!

Universumilla on taatusti suuri suunnitelma tätä varten.

Toko on valopää.

Näköalakerroksen viimeisellä minisegmentillä (muualle ei ole enää asiaa) on aavistuksen valoisampaa, sillä yksi ikkunasäleiköistä on epäkunnossa ja sen alta tihkuu valoa. Pommikuma partioi joutilaana sopivasti siinä lähellä ja jos tumpuloi sen kuoliaaksi väärässä kohdassa, voin vaikka vannoa toisen tulevan tilalle, sillä epäkuntoikkuna on särjettävä. Poimin lisäksi lakipykäliä.

Rikon ensin karhun.

Ei näytä kirkkaalta.

Kotatsut ovat siis niitä perinteisiä kääpiöille suunnattuja japsipöytiä, joiden alla olisi totisesti kurjaa.

Valo on peräisin verenpunaiselta taivaalta, mutta se on silti valoa ja Toko on yhtä onnessaan kuin jos olisi Isäntänsä seurassa. Minä en olisi onnessani pudotuksesta, koska matka jatkuu ikkunaringin vaarallisemmalla puolella. Kerrosta ympäröi luonnonvoimille altis kapea kehä, jota ei kaiteettomuutensa vuoksi ole tarkoitettu turistikäyttöön, Huoltohenkilöstölle itsemurhaloikkarinki voisi olla omiaan, sillä kunhan olen ravannut jonkin matkaa eteenpäin ja mehustellut Wonderful Deadin remixiä 003 (joka luvussa uusi versio, voi kyllä!), tallennusankan lisäksi vastaan tulevat tikkaat. Ne vievät tuhottoman monta kerrosta kauas alas. Onneksi kumpikaan meistä ei myönnä pelkäävänsä korkeita paikkoja.

Plot twist! Toko on vampyyri.

Mennään takaisin sisälle, täällä on koleaa.

Decreases laser sight move speed (SP 2). Eli sama kuin Precision Shot, mutta, öh... presiisimpi. Olen itse asiassa jättänyt sekä Precision Shotin että laseria nopeuttavan Quickfire Skillin sittenkin aktivoimatta, sillä kummastakaan ei ole mainittavaa hyötyä, jos osaa muutenkin tähtäillä. Siksi superkykykin jää turhaksi, mutta ehkä siitä on jollekulle iloa.

 Olisi hauskaa, jos tässä voisi oikeasti pudota.

Vaikka Towa Tower on Towa Cityn korkein rakennus, nuo korkeat rakennukset horisontissa näyttävät korkeammilta! Ellei tässä ole useamman sadan metrin rehvasteluantennia katolla.

Sillä aikaa kun tyttöduo kapuaa alas eikä mitään merkittävää tapahdu, siirrytäänpä hetkeksi Toivon Soturien tyyssijaan, jossa tunnelma ei ole katossa. Näytelmätaistelija lohduttaa lellikkimaagia, vaikka kumpikaan heistä ei oikeasti vaikuta olevan murheissaan veljensä kuolemasta. Sekä Kotoko että Monaca kun vihasivat Jataroa, mikä varmasti miellyttää hörhöä tuonpuoleisessa. Jotain muistoksi pitäisi silti kyhätä, mutta Monaca ei viitsi tällä kertaa edes järkätä hautajaisia. Masarun alttari kököttää huvittavasti syrjässä retuperällä. Näin paljon nämä kullannuput välittävät toisistaan, vaikka he kaikki tietysti välittävät vain Monacasta, ja Monaca itsestään.

Ei noin sievä tytöntyllerö saa tuollaisia kauheuksia ajatella!

Aina muistoissamme.

Tiedätkö kuinka paljon ne maksavat?!

Lisäksi hautajaiset ovat aina niin surullisia ja ikäviä tapahtumia.

Kotoko ei silti jaksa täydellisesti uskoa Jataron kuolemaan, sillä aivan kuten Masarun kohdalla, ruumista ei löytynyt. Yksinkertaista, tuhat monolasta repi Jataron tuhanneksi riekaleeksi ja sirotteli ne roskiksiin ympäri Towa Cityä. Monacan seurassa Kotoko ei silti kannata ilmaista mielipiteitään, koska sievä pikku Monaca alkaa taas huutaa yksittäisiä sanoja vimmaisina virkkeinään ja heilutella äkäisiä raajojaan. Hän ei ole koskaan väärässä. Kotoko kauhistuu virheestään ja pyytelee nonsequiturien juttujen kautta vuolaasti anteeksi uteliaisuuttaan.

Tai edes se naamari.

Pois alta risut ja männynkävyt.

Pitääpä kokeilla.

Juu ihan miten vaan.

Nyt tuli loppu vertauskuville.

Sinun se tulisi rakastaa Monacaa ikuisesti.

Monaca leppyy nopeasti ja sanoo hellästi adjektiivin, joka laukaisee tenavatähdessä synkkiä muistoja menneisyydestä. Herra nimeltä H (oletan kirjainten jatkuvan vastarinnan suunnalta, jossa monitorin luokse kerääntyi ainakin aikuiset E, F & G) oli aavistuksen nuoremmalle Kotokolle hyvinkin hellä - kaikki showbisneksessä olivat. Tärisevää tyttöparkaa näköjään retuutettiin tapahtumasta toiseen, eikä hän oikeasti näyttänyt nauttivan olostaan jakamattoman huomion keskipisteenä. Jokin tuossa kuvassa, H:n lipevän maireassa äänensävyssä ja erityisesti koko mielikuvassa häiritsee pirusti, mutta niinhän häiritsee Toivon Sotureissa oikeastaan kaikki. He ovat semmoisia rikkinäisiä pieniä ihmisiä.

Ihan kuten Monaca tai siis.

Olet sinä makeakin.

Kotoko näyttäisi varmasti tosi iloiselta, ellei hän hikoilisi ja vapisisi, mikä ei ilmene pysäytyskuvasta.

Tuo käsi varsinkin.

Kotoko alkaa tuhertaa lamaantunutta itkua hokien itselleen suostuvansa vaikka mihin, kunhan häntä ei hellitä. Monaca tuijottaa ystäväänsä lasittuneilla lautasokulaareillaan jokseenkin häiritsevästi ja naurahtaa sitten sanoneensa tyhmästi, mutta oikeasti Kotokon sirpaleinen tausta on vain demonien syytä.

Tuhmat sanat ovat sen sijaan ihan okei.

Monaca vyöryy tuolillaan Kotoko-mytyn juurelle ja alkaa lyödä tätä pikkuruisella nyrkillään kasvoille kiroten pahoja aikuisia, jotka Kotokon näin pahasti rikkoivat. Demonit voivat olla helliä, mutta Monaca ei ole. Jos dialogia ei edistä, Kotoko saa lättyynsä noin kvintiljoonasti.

Rui Komatsuzakin hahmotaide loistaa näissä helvetin häiritsevissä molotussilmissä.

Monaca antaa uusia arpia.

 

Monaca lopettaa hellän mukilointinsa ja halaa alamaistaan hellästi. Kotoko jupisee lämpimässä sylissä raivoissaan haiseville demoneille ällöä kakkatukehtumiskuolemaa.

Nytkin kuristaa hengiltä.

 

Kyllä joku taho sellaisista maksaisi.

Ihan kuten niissä filmeissäsi!

Runollisen kaunista myös.

Nagisa marssii paikalle ihmettelemään, mitä helvettiä täällä taas tapahtuu, sillä paratiisissa on vaikka kuinka paljon tekemistä. Kotoko naljailee kateudesta ja Nagisa menee ihan hämilleen. Voi näitä Toivon Soturien keskinäisiä nokkimisjärjestysrituaaleja mukamas viattoman Monacan mielistelemiseksi. Jopa Monaca on kaikesta kujalla, vaikkei oikeasti olekaan.

#tyttöjenjuttuja

Vielä jonakin päivänä Nagisa saa naisen.

Jos Nagisa edes huolii naista.

Hieman tähän tapaan?

Oli Nagisalla asiaakin, sillä Toivon Soturien parhaillaan ainoan miehenalun korviin kantautui tietoa liikkeistämme Towa Towerissa, jotka eivät taida olla kovin arvaamattomia, sillä kyllä ipanat tietävät, mille porukalle yritimme kilauttaa. Nagisa kertoo katkaisseensa viestittelyn ja muistuttaa panttivangista, jonka vuoksi Future Foundation ei uskalla tehdä mitään. Hänellä on myös vastarinnan nujertaminen mielessä. Hartaasti toivon, etteivät Komaru ja Toko keksi palata viemäriin, sillä heitä voitaisiin aivan helposti seurata. Haiji Towa varmasti tykkää tosi paljon, kun Monokuma-armeija vyöryy niskaan.

Luku vaihtui hetki sitten.

Aivan kuten scifissä, Future Foundationissa ei saa olla lapsia. 

Käytätte meitä hyväksi kuten aikuiset Kotokoa höhöhö.

Monaca kuulee ensi kertaa säieteoriasta.

Nagisa ei ole tottunut helliin halauksiin, joita Monaca jakelee tänään vuolaasti nyrkiniskujen ja raivokohtausten ohessa. Pyörätuolityttö on yksinkertaisesti onnellinen paratiisista, joka on jälleen askeleen lähempänä, koska Nagisa osaa johtajana asiansa. Minusta tuntuu, että Nagisa saisi helposti paratiisin valmiiksi huomisiltaan mennessä, jos hänen ei tarvitsisi sotkeutua vaivautuneeseen perseilyyn ystäviensä seurassa.

Nagisan hormonit jylläävät.

Nagisa on allerginen kissoille.

Tässä kohdassa on erityisen huvittavaa, kun Monaca pyörii hurjaa vauhtia tuolillaan ympyrää autuaan onnellisena.

Nagisa on kuin se yksi tyyppi Dickensin romaanista.

Monaca kertoo lähestyvästä paratiisista myös eräälle… karhulle.

Puhuhu.