242 - Another Episode - Luku 1, osa 3

Komaru kuuli, ettei blogia ole päivitetty noin kuukauteen.

Komaru voi vain tuijottaa kohti siltaa ja Yutaa, jotka ovat lakanneet olemasta, sillä tuollaisesta merimiinamaisesta räjähdyksestä ei voi selviytyä ilman käsittämättömiä ihmetemppuja. Vähintäänkin Yutan käsivarsi on riekaleina, mutta taitaa koko tyyppi olla peruuttamattomasti vainaa. Kyllä tyttöni on varmasti tämän epämääräisen Towa-seikkailunsa aikana nähnyt seiniin naulattuja, haiseviin läjiin pinottuja ja Monokumien popsimia ihmisraatoja useamman terapiakäynnin tarpeisiin, mutta potentiaalisen poikaystävän räjähdys ottaa silti Komarulle koville.

Hän aikoo lähteä pelastamaan Yutaa, mutta Toko palauttaa hänet tylysti todellisuuteen ja vasta sitten kuolemasta tulee hänelle totta. Eihän siinä auta kuin murtua täysin ja lyyhistyä sillan juurelle polvilleen parkumaan. Toko seurailee vaivautuneena mutta riittävän hienotunteisena tunteilua jonkin aikaa ja kehottaa sitten Komarua lähtemään liikkeelle, jotteivat he päädy helpoksi karhusyötiksi.


Mo’ like isn’t.


Jos todellisuus on Aurinko, sen katsominen on kivuliasta.


Uusi ilme -laskuri sanoo nyt ding.


Joissakin peleissä rangaistaan, jos yrittää pyrkiä pelialueen ulkopuolelle.


Kyllä Ash Ketchumkin heräsi henkiin kaikkien Pokémonien parkuessa.


Nessupaketitkin putosivat sillalta.


Minulla ei ole suuta ja minun täytyy itkeä yhyy.

Toko näyttää ja kuulostaa suorastaan vihaiselta – eikä vain sellaisella perinteisellä antisosiaalisella kiukuttelutavalla – Komarun sopertaessa jotain tavallisuudestaan ja hyödyttömyydestään, koska häntä kuitenkin odottaa tässä metropolissa vain kuolema. Toko ei anna Komarun luovuttaa ja ottaa ja kuolla pois, vaikka jos tämä kuolemaa etsii, mikäs siinä sitten.


Normaalit tytöt eivät räjäyttele karhuja megafonilla.


Laskuri kilahtaa taas ding.

Synkkistyttö tylyttää, ettei neiti protagonisti tule tätä menoa koskaan enää näkemään perhettään, mutta Komaru masentuu jo ajatuksestakin. Tokoa ei uskoisi puhumaan positiivisuuden puolesta, mutta ainakin hän yrittää saada asvaltilla röhnöttävän epätoivoisen nyyhkymytyn liikkeelle, sillä jos ei mikään muu auta, aina voi yrittää paeta. Jos Komaru on täydellisen valmis kuolemaan, on parempi paeta ja kuolla kuin jumittaa paikoillaan ja heittää henkensä.


Olisiko tuossa parin metrin päässä parempi paikka ottaa ja kuolla?


Valokuvakin jäi vankilaan.


Toko voisi harkita uraa mielenterveysterapeuttina.


Tämä on niitä Danganronpa-sarjan suuria ja osasta toiseen toistuvia avainviisauksia.


Kunhan katson myös eteeni.


Koska Toko on semmoinen päivänsäde.

Komaru kömpii pystyyn ja kuulee, ettei Future Foundationin vara-apulaisassistenttituuraajakokelas aio edelleenkään hylätä häntä, vaikka jatkuva itkeminen selkärangan jossain välissä kasvattanutta Tokoa ärsyttääkin. Komaru laskeskelee olemattomia pakovaihtoehtoja, koska se ainoa pakoreitti lakkasi äskettäin olemasta, mutta Toko muistaa Towa Cityn metrojärjestelmän. Ehkäpä he voisivat seurata raiteita vapauteen kuin Stand by Me -leffassa, koska junaliikenne toimii yhtä tehokkaasti kuin VR. Komaru katsahtaa kohti vesimassoja ja Yutan riekaleita ja omistaa heidän pakomatkansa tämän muistolle Tokon nuristessa itsekseen, että Yutasta täytynee kertoa tämän siskolle.


Tuollainen kielletään jyrkästi virallisten ohjesääntöjen viimeisellä sivulla.


Pöllimme tietenkin Toivon Soturien lentävän tukikohdan.


Eikä sovi unohtaa niitä luotijunia, joita näkyi parissa kuvassa, mutta niiden kiskoilla tasapainottelu voi olla haastavaa.


Resiina on keksitty.


Monokumat kaappaavat haltuunsa liekehtivän metrovaunun ja jyräävät meidät, mainio suunnitelma.


Komaru omistaa heidän pakomatkansa myös Yutan sakelle.


Älä sitten kutsu veljeä hienotunteisesti idiootiksi yleisurheilijaksi.

Toko ei tiedä, missä metroasema sijaitsee, mutta minäpä tiedän. Oikeastaan jo arvasinkin, ettei Towa Cityn asemakaavan hyötykäyttö suinkaan ollut vielä tässä, koska kartalla näkyy vielä jonkin verran käymätöntä korpimaata. Hotellin pohjoispuolella kulkee katuja, jotka mutkittelevat ja pirstaloituvat miten sattuu, eikä rakennustyömaan toisella puoliskolla ole vielä käyty. Kuten Metal Gear Solid 3:n Zero ohjeistaisi: ”Head North.”


”Marker placed.”


Mutta kun halusin vielä lausua haikurunon Yutan muistolle.


Lay of the olen käyttänytkin tämän vitsin tällä kartalla mutta tällä virkistetään muistia land. Tuosta tuonne ja sitten tuolta tuonne ja tuonne. Eteläpuoli koluttu, pohjoinen jäljellä.


Jos löydämme toisen sillan, tämä menee sekavaksi.

Pohjoiseen suuntaan ihan kohta, mutta poimin sitä ennen sillan juurelta Yuta Asahinan viimeisen viestin luomakunnalle. Taisi ilmeisesti pudota hänen taskustaan, koska en minä sitä aiemmin nähnyt. Samalla hoksasin pojan infopaketin ilmestyneen People-välilehdelle, mikä on siltapakomatkan sijasta tässä vaiheessa ihan hyvä veto, koska se sisältää massiivisen kohtalospoilerin.


Kumma kun epätykkäyksissä ei ole Blowing up ja Drowning.




Toivon, että ruumiisi ainakin ajautuu vastarannalle.

Sillan juurelle ja hotellin edustalle on ilmestynyt lisää Monokumia. Yksi kontin päällä seisoskeleva pommikuma viskoo kranaatteja yllättävän kauas ja sen vääjäämättömällä kuolinräjähdyksellä tuhoutuu myös asvaltilla norkoileva peruskuma. Toinen pommikuma voi yllättää herkemmän seikkailijan erään läheisemmän kontin takavasemmalta. Yllätyinpä minäkin, mutta säästyin kynsiltä ja räjähteiltä. Alueen toinen peruskuma ravaa kimppuun, kunhan jatkan oikeaan suuntaan hotellin seinämän ja kauppaseinämän välistä nimenomaan sinne, johon Toko kielsi viime päivityksessä menemästä, koska olisin sekvenssisärkenyt narratiivin.


Kyllä, kranaatit yltävät suunnilleen jalkojeni juurelle.

Another Episode näyttäisi rajaavan pelialueensa jos nyt ei täydellisen uskottavasti niin ainakin melko uskottavasti. Olenkin jo kirjoitellut niistä sivuteitä sulkevista vesistön lähelle sinänsä sopivista satamakonteista ja asvalttia repivistä maanjäristysrailoista, jottei Towa Citystä tulisi hiekkalaatikkoa. Nyt kun olen palannut sillalta takaisin vanhalle tutulle alueelle, en esimerkiksi enää pääse kadun poikki kulkevalle sillalle, koska kiviläjät – ilmeisesti sillasta irronneet – blokkaavat portaikkoja molemmista päistä. Ei minulla mitään asiaa sillalle olekaan, mutta entä jos haluaisin palata hotelliin, jos esimerkiksi jokin keräiltävä kirja olisi jäänyt sviittiin? Nyt uloskäynnin tai tästä suunnasta sisäänkäynnin eteen on ilmestynyt tuore ruumispino, joten ei sitten. Sen sijaan aulaan pääsee kyllä toisesta ovesta, joka häämötti aularotkon toiselta puolelta. Tälle uudelle ovelle päästäkseen täytyi joka tapauksessa hoitaa siltaepisodi alta pois. Tokon kitinästä huolimatta käväisen siis hotellissa ja ravaan aulasta nysälle käytävänpätkälle poimimaan uuden kyvyn. Tielleni syöksyy lasimosaiikista kaksi kokkikumaa, ja vähän meinasi tulla räiskimisestä taas ahdasta. Tällaiset sivupolut ovat kuitenkin mukavaa vaihtelua.


Komaru pukeutui kerran Parthenoniksi.


EXP obtained increases slightly (2 SP). Vaikka slightlyn määritelmää ei kerrota, kytkin päälle, jottei lopussa tarvitse grindata tasokattoon ainakaan niin paljon.


Minä kun luulin krapulaiseksi Gordon Ramsayksi.


It is a sad world.

Pääsen vanhalle tutulle monoankalle tallentamaan ja jatkan tyttöduon matkaa kauppakadulle. Vaikka varsinaiset puljut ovat säpissä, joku monolapsi on tarttunut tilaisuuteen ja pystyttänyt kadulle homssuisen myyntikojun, vähän samanlaisen kuin missä kersat myyvät idyllisen jenkkilähiön kadun varrella sitruunalimua neljännesdollarilla.


”Got some rare things on sale, stranger.”

Tässä pelissä ei osteta monokolikoilla virvokkeita vaan tuhon välikappaleita, tarkemmin sanottuna blingiä totuusluoteihin ja päivityksiä saksiin. Koska mikään ei ole Danganronpassa normaalia, Bling Bulletit ovat… adverbeja. Kyllä. Jokaiseen offensiiviseen ammustyyppiin mahtuu tasan kaksi blingiä, jotka nostavat ammusten parametrejä, joiden viralliset nimet valkenivat viimeinkin: Effect, Capacity ja Speed. Melko yksiselitteisiä, mitä nyt efektillä ei tarkoiteta mitään roolipelimäisiä statusefektejä, vaan puhdasta voimaa. Ostettuja blingejä voi vaihdella slotista toiseen miten haluaakin, eiväkä ne eivät ole kertakäyttöisiä tai kuluvaa käyttötavaraa.


Eiiiii liiketalouden kurssi eiiiiiiii.


Toivottavasti myynnissä on myös Alphabetically.

Parasta blingissä on se, että omille ammuksilleen saa kombotettua blingillä hyvin daijuja nimiä. Nykyinen hajotusluotini esimerkiksi tottelee nimeä Largely Energetically Break. Monokumat hajoavat siis paljolti ja energisesti. Tutoriaalin perusteella blingiä on ostettavissa vaikka kuinka, mutta ykkösluvussa myynnissä on vain kuusi. Ihan kaikkea en ostanut, sillä pitää pahan päivän varalle jotain jättää, mutta ostin pelin suosittelemat blingit ja yhden ylimääräisen ja loput sitten joskus. Luoteja modatessa Komarun ja Tokon chibiversiot antavat ymmärtää, milloin adverbiyhdistelmät ovat erityisen päteviä, sillä parametrit nousevat oikeilla luodeilla vielä lisää. Näin kävi juurikin Largelyn ja Energeticallyn tapauksessa ja voin rehvastella yhteensä 70 hajotusluodilla. Aiemmin niitä mahtui 40, eikä silloinkaan niistä ollut varsinaisesti pulaa. En ole kokeillut ampua luotivarastoa tyhjäksi ja poimia monokoneesta luotitäydennystä, mutta voin vahvistaa, että kyllä niitä ainakin 19 saa kerralla yhdestä dropista. [Addendum: Ainakin normaalilla vaikeustasolla luotidropista saa enintään 20 luotia kerralla!]


TIME TO DECIDE!


YOUR CHOICE IS MADE!


Komarun kannustava tumppupeukku miellyttää ihan liikaa.

Genocide Jackin saksipäivitykset ovat yksinkertaisia. Massia keisaroimalla kutakin murhalyylin tappoarvoa voi päivitellä pysyvästi paremmaksi tasan kolmesti. Mukana on esimerkiksi pidempiä komboja ja yhä pimpatumpi himomittari. Ostin summamutikassa muutaman päivityksen ja huomasin, että toiseen päivitykseen vaaditaan jo reippaasti enemmän valuuttaa. Jos Genocide Jack oli jo alussa OP, lopussa hän lienee OP as fuck.


Mutta kun haluan hinkata manuaalisesti Genocide Jackin optimaalisia statseja nettilaskureilla elämäni jokaisena ylimääräisenä hetkenä.


Make Your Decision!

Kun kaupat on hierottu ja aseet päivitetty, jatkan kadun poikki erään rakennuksen luokse. Rakennuksen nimi on Koban. Otin asiasta selvää ja sain tietää, että kōbanit ovat poliisin toimipisteitä, joissa pidetään huolta opastuksesta, kadonneista tavaroista sekä rikos- ja hätäilmoituksista. Niitä ei kuitenkaan tule sekoittaa Britannian police boxeihin kuten TARDISiin. Japanissa kōbaneja on noin 6 000. Ja tämän katolla vilkkuu hälytyslamppu, joten kenties joku ystävällinen poliisisetä pelastaa pian meidät. 

00:05 ”Police brutality, coming right up!”

***


Maailmankaikkeudessa voi olla olemassa vain kuusi sireeniä.

Tuo poliisisetä ilmeisesti luulee meitä tummaihoisiksi ja pyrkii tappamaan meidät. Sireenikuma on Monokuma, jonka pääasiallisena funktiona on hälyttää paikalle joutilaina seisoskelevat karhukaverinsa, joten strategisempi pelaaja hankkiutuu eroon näistä mulkeroista ensimmäisenä. Optimaalisinta tietenkin olisi, ettei sireenikumien kanssa joudu kahnauksiin, sillä silloin perässä on kokonainen otsokolonna, mutta koska kyseessä on opettavainen tutoriaali, nyt tämä sireenikuma on huomannut meidät – näkyihän se jo tuossa välivideossakin – ja joudun taistelemaan sitä ja sen kahta peruskaveria vastaan. En huomioinut sireenikuman olevan varsinaisesti virkaveljiään sitkeämpi, mutta kaksijalkaiset pärisijät ovat suorastaan ahdistavan nopeita. Jos tavallinen Monokuma pääsee iholle, sen ohi voi useimmiten juosta alueen toiselle puolelle ja saavuttaa jonkinlaisen kaulan, mutta sireenikuma hengittää jatkuvasti feraalilöyhkäänsä naamalleni. Pienen panikoinnin jälkeen tapoin trion ja opin taas jotain uutta. Sireenikumien on kuoltava.


Et peli anna nyt juuri vaihtoehtoa.


Ei se minun vikani ole, että tuo sireenikaverinne pitää hirveää meteliä.


Noin kymmenen yli kaksitoista ei tarkoita mitään verenpunaisen taivaan valtakunnassa.




Aina välillä tulee muistuttaa Towa Groupin erinomaisuudesta, jos se ei tullut jo selväksi.

Varsinkin jos niitä hyödynnetään puzzleissa. Kōbanin kultaovi tarkoittaa sitä, että sen toisella puolella on shakkilattiasatiiniseinäverhoiltu pakohuone, joilla näköjään rytmitetään perinteisempää seikkailua. Pääsen taas lunttaamaan MONOKU-MAN -pömpelistä sen varsinaisen pakohuoneen asemakaavan, mutta sitä ennen monolapsi lahjoo Komarua uudella totuusluodilla: tanssilla. Kuten ravintolaprologissa kokeilinkin, tanssi lamaannuttaa karhun tassulla koreaksi ja näyttää erinomaisen hupsulta. Jos ripaskalla lasauttaa sireenikumaa, se jää tanssimaan ja hälyttää lähitienoon nallet luokseen.


Uusi pulkka.


UNCE UNCE UNCE UNCE


Osata ei tarvitse.


Definitely Dance kuulostaa aivan täydelliseltä yhdistelmältä. Tuohon vielä Drastically tai Demonically perään.


He eivät täysin hallitse toimenkuvaansa.

Jos lauma sattuu jumittamaan liikeluodilla käynnistyvän sähköauton tiellä, loput voi arvata. Niin, tuo on juuri tämän pakohuoneen ratkaisu ja kunhan ei mene hölmöilemään parkkipaikalle vaan pysyy sen laidalla, kaikki vihulaiset saa listittyä yhdellä iskulla. Ja juuri siihen pakohuoneissa pyritäänkin, jos mielii saada ne halutuimmat arvosanat oletuksena luvun lopussa.


Ajattelin ampua hajotusluodeilla kannet irti viemäreistä ja jallittaa nallet ansaan, mutta on tuokin ihan hyvä strategia.


Nyt olisi kurjaa, jos joku pysäköisi tänne koslansa.


Look at me, I’m an attention bear.


Auto halusi vain tulla tanssimaan.




A rulen kökkö kielioppi nyt vielä menee pitkin hampain, mutta a manar jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Parkkipaikka vie lopulta valtavien kerrostalojen ja rakennusprojektin reunustamalle kadulle, jonka suljetulta sivupolulta paikannan urhean selviytyjän ja valinnaisen keskustelun. Tai ei tämä sininen siluettimies järin urhea ole. Jalkansa murtanut salaryman on menettänyt karhuille vaimonsa ja vanhempansa ja surkuttelee nyhveröyttään. Komaru tarjoaa turhaan yhteistyötä, koska mies ei aio vaarantaa enää muiden henkeä taakkana. Tämän Tokokin allekirjoittaa, sillä mies voisi selviytyä piilossa. Tuntuu kurjalta jättää tuntemattomia nyyhkyttämään itsekseen, mutta koska tämä äijä on sininen siluetti, ei hänen kohtalollaan ole niin merkitystä. On kuitenkin mukavaa, että Another Episodessa pääsee juttelemaan merkityksettömien tapauksienkin parissa, joille on äänitetty geneeristä yes no gubbb -dialogia.


Olen Kid A.


Kukapa nyt ei näiden neitien seuraan haluaisi?


Ilmeisen väkivaltainen tyyppi kyseessä.


Toivotan siis hänelle jäähyväisenä break a leg.


2 girls 1 pity.

Tallennusankan lisäksi löydän kadun puolivälin nurkasta Power Rangerseja apinoivan teiniopuksen. Toko julistaa roskasta arvattavan mielipiteensä ja pahastuu Komarun kommentoitua kaikkien poikien fanittavan joskus supersankareita. Ai jaa, en minä vaan. Tai en tullut tuossa iässä koskaan lukeneeksi tai hiffannut, mitä erikoista jossain Prätkähiirissä on (hyi). Pentuna pläräsin Aku Ankat puhkit ja vasta näin aikuisiällä olen alkanut arvostaa Marvelin tuotantoa suuruudenhullun Cinematic Universensa vuoksi. Niin ja kenties JoJo’s Bizarre Adventure on eräänlaista supersankarointia sekin. Tai hypersankarointia. Mutta viis minusta, sillä Toko ärähtää, ettei hänen Isäntänsä alennu koskaan noin lapselliseksi. Toko ärähtää uudestaan Komarun verrattua Togamia supersankariksi, sillä kirjailijan fantasioissa vain hänet saa pelastaa. Komarun maininta Togamin täydellisestä ajoituksesta saa kuitenkin Tokon mietteliääksi, sillä Monokuma-hyökkäyskään tuskin oli pelkkä yhteensattuma. Olisiko Future Foundationin saama Komaru-vinkki ollut sittenkin ilkeiden pentujen käsialaa?


Tämä on turvallista seutua, koska sähköjohdoissa ei roiku ruumiita.




On hetkiä, jolloin voi vain todeta juuh elikkäs.


Enköhän minä sinulle täältä jostain Dostojevskia löydä.


Minusta tuntuu, että olen ollut muutaman viime vuoden ajan visual novel phasen pauloissa.


Togami lukee vain Karvista.


Ihastusta ilmassa.


Komaru pitääkin enemmän Marvelista. 

Maan ytimeen sukeltava metroportaikko löytyykin jo kadun perältä. Oikeastaan niitä on kaksi. Ongelma on siinä, että oikeanpuoleinen on kivimurskan peitossa ja vasemmanpuoleisen portti on lukossa. Toko kehottaa Komarua olemaan marisematta ja hälyttämättä paikalle vastarintaa, sillä eiköhän lukolle jotain voi tehdä. Koska emme ole epälukottamisen mestareita, joudumme koluamaan lähiseutua avaimen perässä.


Luulin metron sisäänkäynnin näyttävän juhlallisemmalta.


Jos se sulkeutuikin itsestään!

Kiinnitinkin jo ennen lupaavampaa metron sisäänkäyntiä huomiota nurkassa kyhjöttävään yksinäiseen ruumiiseen. Nyt sen luona kimaltelee. Komaru otaksuu ex-äijää asemavalvojaksi ja löytää tämän taskusta avaimen. Olipa helppoa! Jostain persiistä ryllyää monolapsi, joka tuuppaa Komarua takaapäin (”Phrasing!”), nyysii sen ja pinkaisee pakoon. Eipä ollut helppoa! Jossain kyynisemmässä kontekstissa tätä voisi kutsua pelin pitkitykseksi, mutta koska kartalla on yhä tuntematonta lääniä, pidän tätä pelialueen hyödyntämisenä. Komaru ja Toko ryhtyvät ipanajahtiin enkä oikeastaan edes välitä, pääseekö mestarivaras rytäkässä hengestään.


Ällömpää kuin härskiintynyt maito.


Kirkasta valotehostetta.


”At last, the Keyblade’s chosen one.”


Amerikkalainen jalkapallo on suunnattu tolloille mongoloideille.


Tämä on kai sellaista vapaata kasvatusta.


Metrolippukin pitäisi hommata.

Joten käännytäänpä takaisin. Katualueen vastakkaiselle laidalle parkkipaikan viereen on ilmestynyt tikapuut, joiden yläpuolella monolapsi härnää tyttöjä ja jatkaa pakoiluaan. Tikapuilta pääsemme vähän miten sattuu aseteltujen konttien reitille, joka johtaa lopulta takaisin kadulle, jolta pääsisi takaisin hotellin alkuperäiselle sisäänkäynnille ja rakennustyömaalle ellei katu olisi katkipoikki. Tosin raksalle johtaa tältä puolelta toinen ovi, jota voro on epäilemättä hetki sitten käyttänyt. Lisäksi kadulla pönöttää mekaaninen Monokuma-opaste varmistamassa, etten varmasti eksy suunnasta, mutta ehkäpä tämä kaikki on vain Toivon Soturien pystyttämää sokkeloa ja olemme testirottia labyrintissä. Listin lisäksi parkkihallin katolta ja kadulta kaksi mukamas ovelaa Monokumaa.


Näin puhutaan lapsille.


Tässä olisi haastetta, jos teitä kyhjöttäisi siellä kolmekymmentä.


Kontteja, kontteja kaikkialla.


Etsi kuvasta sokeahko Monokuma. (se on tuossa vasemmalla)

Bongaan hotellin seinän viereltä aivan uudenlaista korkeakirjallisuutta. Satunnaisten viestien, kaunokirjallisten teosten ja tappolistojen lisäksi Another Episodessa keräillään perheen pienimmille suunnattuja ultrasöpöjä kuvakirjoja, jotka kertovat sukasta nimeltä Socki. En keksi näitä juttuja päästäni, vaikka minulla toisinaan levoton mielikuvitus onkin. Monolasten hylkytavaraa tämäkin ja Toko muistuttaa itseään, että nämä kamalat kääpiökansalaiset ovat lopulta vain lapsia. Ei heitä voi ymmärtää, kuten minäkin hiljalleen kolmeakymppiä lähestyvänä voin allekirjoittaa.


Socki-sukka antaa jaloille sockihoitoa.


Socki-sukka on aina in. Varsinkin jaloissa.

Mutta takaisin raksalle!

00:12 Hui kun pelästyin.
00:33 Tokoa taitaa viluttaa.

***

Monolapsi pitää tyttöjä pilkkanaan. Hänen on kuoltava. Raksatontti on tältä puolelta aavistuksen kookkaampi kuin se puolisko, jossa pommikumat kohdattiin ensi kertaa. Valtaosan alueesta vie pakohuone, jossa kikkaillaan taas tanssiluodilla. Muutama Monokuma ja yksi pommikuma tallustavat ilmakuvassa järjestelmällisesti ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja aaltoilevan karhurivistön perällä kököttää sireenikuma. Tavoitteena on ampua tanssiluoti sireenikumaan siten, ettei luoti osu matkalla muihin karhuihin, ja viimeistellä sireenikuman luokse ravannut lössi räjäyttämällä pommikuma seulaksi. Yhtälö ei vaadi mitenkään millintarkkaa ajoitusta ja puzzleilu jatkaakin yhä helpolla linjalla, mutta kyseessä on vasta ensimmäinen luku ja pakkaa voidaan sekoittaa vaikka miten. Ainakin toivottavasti.


Tontille voisi pystyttää vaikkapa pakokerrostalon.


Onneksi rakennustyömaalla on aina dynamiittia.


Komaru ei arvosta keskenään bilettäviä laiskuriduunareita.


Pysäytyskuvissa kaikkialle linkoavat Monokumat näyttävät koomisen aneemisilta.




Komaru ei seuraa ilmeisiä matkaohjeita. 

Raksa-alueen jälkipuoliskolla on hiljaisempaa, sillä Monokumia ei tule enää vastaan. Reitti vie rakennusluurangon keskivaiheille, jossa monolapsen pitäisi lymyillä, mutta täältä löytyy vain yksinkertainen viesti.


Olisit odottanut siellä luvun alussa.

Jaa tämän vuoksi siellä sairaalassa oli niitä käytäviä ja huoneita, jonne ei ollut ensivisiitillä mitään asiaa! Karttaympyrä siis sulkeutuu ja ympäri pitäjää juoksutettuja teinityttöjä alkaa jo sapettaa. Minä puolestani olen yhä ihan riittävän utelias, vaikka alankin jo kaipailla pidempiä juonikuvioita. Toisaalta Another Episode ei olekaan täysiverinen visual novel, koska ihan oikeaa pelattavaakin löytyy. Ja mikäs tässä pelatessa, ihan mukavan kepeältä tämä yhä tuntuu.


Minäkin haluan turhautua samalla tavalla.

Raksalta johtaa ovi takaisin kadunpätkälle, jossa olen ollut ennenkin, vaikka en täsmälleen tässä kohdassa. Käännyn vasemmalle ja törmään keltaista graffitiseinää toljottavaan pommikumaan. Kun otus räjähtää, seinä räjähtää myös. Sen toisella puolella jatkuu tuttu katu, josta pääsisi takaisin raksan ensimmäiselle alueelle (ellei ovi olisi läpipääsemätön) ja rantaraitille.


Jos reittiä ei ole, sellainen tehdään.

Jos uusavuton pelaaja on täysin suunnasta sekaisin, Spike Chunsoftin avuliaat koodarit ovat luoneet vielä yhden keinon, jolla viimeistään löytää perille. En oikein ymmärrä, miksi pelissä hyysätään näin paljon, koska ei reitti todellakaan vaikeaselkoinen ole, mutta toivottavasti apupyörät putoavat joskus. Niin, se keino on sellainen ilmassa levitoiva ufo, jota tulee halutessaan ampua liikeluodilla. Sen jälkeen lentävästä lautasesta pullahtaa esiin MINIMARU NIDAI!!!, joka ampuu silmästään rooibosta (vaikka Googlen kuvahaun perusteella se on keltaisen sijasta punertavaa, mutta on se sopivampaa kuin kolajuoma), joka muodostaa oikeaan suuntaan osoittavan nuolen. En edelleenkään keksi näitä juttuja päästäni. Aina saa repeillä aiemmista peleistä tutuille jutuille, vaikka ufot hieman kaukaa haettuja ovatkin. Tytöt keskustelevat asiasta lennosta ja arvelevat niitä monolasten leluiksi. Toisaalta olen täydellisen valmis hyväksymään oikeat avaruusolennot Danganronpan universumissa, sillä mitä helvettiä nyt taas. Opastusufoja tulee tästä eteenpäin silloin tällöin vastaan eikä niistä tarvitse sen kummemmin välittää. Tuleepahan ainakin ylimääräistä käyttöä liikeluodille.


Ufolla ei pääse toistaiseksi lentämään.


OH SHIT I HAVE TO POINNNNNTTTTTTTTT!!!

Sairaalalle pääsee tutun rantaraitin kautta. Monokuma yllätti minut puolimatkassa, sillä en vieläkään tiedä, mistä se ilmestyi taakseni. Tähän mennessä mikään karhu ei ole spawnannut täysin tyhjästä, joten ehkä tämä yksilö loikkasi jostain hyvin salamyhkäisestä piilosta, katolta tai jostain. En vaivautunut tarkistamaan asiaa. Sairaalan luona on lisää murhattavaa. Sireenikuma äkkäsi minut välittömästi, joten se on menoa sitten. Tuon lisäksi peruskarhuja tuli vastaan vähintään kaksi, saattoi olla kolmekin. Joka tapauksessa hirviöitä oli liikaa ja päätin kokeilla pikaisesti Genocide Jackin luonnonvoimia, koska en aio säästellä niitä loputtomiin. Olenhan minä jo sarjamurhaajaa hiukan pimpannutkin, vaikka en huomannut mitään välitöntä tasoeroa viuhuessani saksibalettia. Karhut kuolivat ja vaihdoin välittömästi takaisin Komaruun, jotta Duracellit eivät hupenisi.


Oikeastaan tuntuu kuin tämä välikohtaus olisi luotu Genocide Jackille.


Genocide Jackin sakset viuhuvat yli 50 kilometriä tunnissa.

Ankkatallennettuani astun autioon sairaalaan, jonka pakohuoneaulan karhut ovat kadonneet. Uskon niiden levittäytyneen ympäri Towa Cityä. Ilmassa leijailee vain ufo, jonka apua en tarvitse, koska suuntia on vain yksi. Socki-sukan tarina jatkuu pakohuoneen sivukammiossa ja painun käytävälle, jossa pari päivitystä sitten panikoin kahden Monokuman parissa ja kauhistelin Mikania. Oi niitä aikoja. On tuostakin jo varmaan puolitoista kuukautta aikaa, pitänee kiristää tahtia.


Sairaala toimisi kätevästi, jos potilaat vain kärrättäisiin lepraiseksi läjäksi aulaan odottamaan.


Socki-sukka kärsii liikepahoinvoinnista pesukoneessa.


Socki-sukan mahdottoman kawaiin välilehden esittely meinasikin unohtua.


Tujummat kuukautiset tai siis.

Halvatun kakara on paiskannut käytävän väliovet auki ja johdattelee meitä pitkälle käytävälle, joka mutkittelee muutaman kerran ja välissä on valinnainen sairaalahuone, mutta en ravaa tuonne ihan vielä.


Monolapsi voisi vaihtua toiseen monolapseen eikä kukaan huomaisi eroa. Kenties tämän vuoksi Towa Cityn kadut ovat olleet pakoilun alusta asti tyhjillään muista kakaroista!


Ei siis mennyt kirjaimellisesti seinän keskeltä läpi.

Hetken mielijohteesta mietin, onkohan vanhoilla alueilla muuttunut mikään, joten seurasin vanhoja askeleitani takaisin… ensin siihen huoneeseen, jossa kohtasin tarinan ensimmäisen monolapsen lahjapaketteineen… sitten takaisin käytävälle ja portaat ylös toiseen kerrokseen, jossa kytkin valot päälle silloin joskus… ja lopulta katolle. Komarun laskuvarjo on siellä yhä. Ja vähän muutakin.


Huomentapäivää.

Olen ehkä aiemmilla kerroilla hieman liioitellut yllättymisiäni, mutta odotin katon olevan tyhjää täynnä, koska eihän tänne tarvitse palata enää koskaan, tai ainakin olettaisin niin. Mutta että neljä pommikumaa! Myönnän yllättyneeni ja säntäsin sivummalle kranaattisateesta. Jäin hiukan ahtaalle peräännyttyäni nurkkaan ja yhden kranaatin paineaalto osui Komaruun suunnilleen samoihin aikoihin, kun pommikvartetti räjähti valtavassa ketjureaktiossa. Kahjoa meininkiä. Niin juu, kranaattiosumasta menettää kaksi sydäntä!

Tulinko tänne ihan turhaan? Itse asiassa en, sillä kattopömpelin vastakkaiselta laidalta löytyy Toivon Soturien toinen tappolista. Kohteena on…



Takemichi Yukimaru, Crazy Diamondin jäsen! Jaa, joku kovisteini, jolla on selvä prätkäyhteys edesmenneeseen Mondo Owadaan. En ainakaan muista, että Takemichista olisi ollut koskaan mitään puhetta, koska Mondon jutuissa mainittiin korkeintaan Daiya-veli. Takemichi pitäisi pelastaa paikalliselta kirjastolta, mutta aloin epäillä, tapahtuuko tällaista välttämättä ollenkaan, koska tytöt eivät keskustelleet uudesta uhrista lainkaan ja voin jo spoilata, ettei tänne katolle tarvitse palata juonen mukana. Toisin sanoen Takemichin olemassaolon voi missata. Vai pelastetaanko Ishimarun isä, koska hänet esitellyt tappolista tuli pakostakin vastaan hotellilla? Ovatkohan nämä tappolistan jäsenet myöhemmin mahdollisia sivutehtäviä? Vai tappolistan sivut pelkkiä kerättäviä dokumentteja? Tulevaisuus jää nähtäväksi.

Takaisin ykköskerroksen käytävälle ja nimenomaan sille uudelle käytävälle, jonne monolapsi pakeni. Täällä on hiljaista ja uudessa sivuhuoneessa vielä hiljaisempaa. Löysinpä sieltä Toivon Soturien levottomia käskyjä ja useimpiin vaihtoehtoisiin mestoihin on pystytetty monokone luotisydänparistovaraston täydentämiseksi, joten hukkareissuja nämä sivupolut eivät ole. Käytävällä on syystäkin hiljaista, sillä Another Episodessa pedataan järkyttäviä asioita. Viimeisen mutkan jälkeen käytävä päättyy seiniin, jotka on vuorattu syvien kynsiviiltojen lisäksi ympäriinsä naulituilla ihmisraadoilla.


On hetkiä, jolloin huone ei inspiroi kuvatekstiä.


Tuossa ajassa tulikuuma kahvi ehtinee armollisesti jäähtyä.


”Come back here, Jessica…!”


Hätätila totisesti.


Hoitovirhehuone. 

En haluaisi goretaideteosten vuoksi astua leikkaussaliin, mutta koska se perhanan pentu karkasi sinne, kai se on pakko.

 

00:16 Tässä Monokumassa on valmistusvirhe.

***


Kiinassa halpatuotettu piraatti-Monokuma.

Öh. Tuo kammottavan ruma lattialla temmeltävä klöntti tuossa on romukuma, ja se haluaa kaikkien Monokumien tapaan tappaa minut ja Tokon ja kaiken hyvän maailmassa. Peliterminologiassa tätä ensikohtaamista voisi pitää minibossina, joka valmistelee minua siihen, että näitä frankenkumia tullaan näkemään vielä joskus rivivihollisina. En ottanut selvää, kuinka paljon sen iskut sattuvat, mutta perääntyessäni jatkuvasti siitä poispäin huomasin, ettei romukuma ole hurjan nopea. Romukuma osaa ainakin loikkia puolen huoneen poikki ja läpsiä raajoillaan joka ilmansuuntaan. Seurailinkin sen riehumista Tokon perässä jonkin aikaa ja ammuin sen täyteen hajotusluoteja. Mutta ei se hajonnut, ei ainakaan niin helposti kuin kaikki muut karhumallit. Täysosuma punasilmään pysäyttää romukuman hetkeksi. Tässä vaiheessa kaikki karhut räjähtäisivät, mutta laskin vähintään kolme silmäosumaa eikä tuo groteskius kuollut silloinkaan. Räiskin lisää ja lopulta romukuma otti ja räjähti. Tässä vaiheessa on hankala sanoa (ottaen huomioon Bling Bullet -modauksetkin), kuinka monta perusosumaa tai täysosumaa romukuman tuho vaatii, mutta näiden karhujen idea ja vitsi on se, että ne vaativat suhteessa paljon kuritusta.


Noita kasvoja ei äitikään rakastaisi.


Romukuma näyttää erehdyttävästi orgaaniselta kuumoduulilta.


VERY NICEU CAESAR-CHAN


Kuten Ratchet & Clankista olen oppinut, tanssi pysäyttää ihan kaikki.

Iäksi traumatisoituneet tyttöset palaavat käytävälle, jossa se tavoittamaton kakara ilkkuu, karkaa, paiskaa viereltään väliovet auki ja jatkaa matkaansa rappusia ylös yläkertaan. Nyt käytävät muodostavat täydellisen ringin eikä minun tarvitse kiertää koko hemmetin kerroksen ympäri, kun tästä oikaisee alta aikayksikön kakkoskerrokseen. Kaikki tämä yhden avaimen perässä, mutta ei tuo peikon siittämä äitinsä häpeä voi paeta ikuisesti.


Esim. blunt trauma.


Lonkerokumia odotellessa.


Maratonin.

Käytäväkomppaus jatkuu kakkoskerroksessakin ja väliovien tuolta puolen paljastunutta uutta lääniä on hiukan alakertaa enemmän, tai vähintäänkin yhtä paljon. Täällä on myös Monokumia, joita vyörytetään tielleni pariin otteeseen. Kiintopisteenäni pysyy yhä monolapsi, joka pysähtyy aina käytävämutkassa pomppimaan paikoillaan ja heiluttelemaan käsiään, jotta Genocide Jack voi pikapuoliin leikata ne pois.


Hengityksesi löyhkää.


Jos monolapsen sulkisi pyöreään huoneeseen, hän pakenisi nurkkaan.

Luettavaakin löytyy. Ja avonaisesta sairaalahuoneesta uusi kyky ja huoneeseen vaivihkaa hiippaillut Monokuma. Ei siellä kyllä karhua ollut koluttuani kaikki nurkat, mutta ainahan se olisi voinut könytä käytävältä. Tosin pelimekaanisesti Monokumat eivät näemmä osaa siirtyä pelialueelta toiselle.








Ja sitten Trump äänestettiin presidentiksi.


Healing Item Effect +1 (SP 2). Koska pelissä ei tunneta puolikkaita sydämiä, oletan saavani tämä päälle kytkettynä jokaisesta sydändropista kaksi menetettyä sydäntä takaisin yhden sijasta. Päivityksen loppumetreillä Komarun tasot ja niistä kerrytetyt kykypisteet riittävät tämän aktivointiin.


Petkuhuiputusta, spawnasit tyhjästä kuitenkin!

Ramppaan pitkän käytävän päähän, käännyn vasemmalle, koska en voi kääntyä oikealle, tuhoan Monokuman ja käväisen kerroksen toisessa sivuhuoneessa. Lisää levotonta kirjallisuutta, mistä ne keksivät näitä juttuja? Komarun ja Tokon jutut ovat olleet tämän päivityksen aikana melko suppeita ja tilannekohtaisia huomioita, mutta kaikki varsinaiset kirjat näyttäisivät käynnistävän aina hahmoja syventävän keskustelun.


Nyt minäkin haluan Monokuma-hiirimaton.


Monokumien turmio on vapaasti pyöriteltävä kamera.






Sitcomin ainekset ilmassa.

Koska teoksen teemana on perhe, tytöt puhuvat perheestä. Kunhan Toko on tietenkin tyrmännyt ensin niteen kuvottavaksi ja arvannut, miten ruusuisesti tarina päättyy. Hänellä on myös valistunut arvaus Komarun tavisperheestä. Komaru ei pidä nelihenkistä perhettään tavallisena, vaikka saa sen kyllä kuulostamaan tavalliselta. Äiti vahtaa töllöä, isä ei yleensä aja partaansa viikonloppuisin ja joku Makoto käy juppikoulua. Heidän tavallisuuttaan voisi pitää liiankin tavallisena, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Tokon udeltua velisuhteesta Komaru kertoo, ettei ole kovin läheinen veljensä kanssa, mutta on Toko kuullut huonommistakin sisarussuhteista. Tai kenties kirjoittanut sellaisista. Komaru on joka tapauksessa perheestään huolissaan.


Esimerkiksi tällaista.


Shiteraturea.


Pian Komarustakin tulee masentava kirjallisuuskriitikko.


En myönnä edes poliisille.


Makotokaan ei sheivaa.


Komaruja mahtuu sata kymmeneen.


Lukiofilosofian paluu.

Käytävä ja sairaalamatka päättyy johtajan huoneeseen, jossa puoli päivitystä jahdattu monolapsi odottelee hihitellen itsekseen. Minua, Komarua tai Tokoa ei hihitytä… eikä tuota skidiä voi edes motata, koska siitä tulisi sanomista. Komaru ei ryhdy väkivaltaiseksi, koska tähän huoneeseen on pystytetty arvoitus, jonka ohjeet minulle ojennetaan. Koska Komaru tuntuu nauttivan näistä pikku haasteista ja pikkupentujen älyllisestä pieksemisestä, hän ottaa haasteen vastaan.


Pitäähän Kazutaka Kodakan jossain asua.


Sullon sinut tuonne kassakaappiin niin lujaa, että kuristut.


"Rule the ninth. You are required to recite back to me this full list of rules at any moment I request, again, keeping in mind the naming conventions I outlined in the very first rule."


Yhteenlaskettu ÄO:mme on kaksi.



Huoneessa on salasanan vaativa läppäri, luultavasti oikealla sanasanalla avautuva kassakaappi, jonka etupuolella on piktogrammeja täynnä oleva lappu, lattialla on lahjapaketti ja takaseinällä roikkuu neljä vanhojen ukkojen muotokuvaa. Ilmeisesti sairaalan entisiä johtajia tai leikkauspöydälle kuolleita vanhuksia. Poimin heti pois alta aikaisen joululahjan, jota ilman tätä haastetta ei voi ratkaista. Another Episoden neljäs ammustyyppi on violetti havaintoluoti, joka liikeluodin tapaan on turha taisteluissa. Havaintoluoti langettaa Komarun eteen taskulamppumaisen valokeilan, jonka tapahtumahorisontissa voi tapahtua oikeassa paikassa jännittäviä asioita. Luotia – ja niitä on tietenkin loputtomasti, koska puzzle-esineissä kitsastelu olisi typerää – ei tarvitse edes ampua, sillä se aktivoituu ja pysyy käynnissä niin kauan kuin tähtää.


Olisin jäänyt jumiin, jos en olisi havainnut tätä luotia.


Ei paljasta synkimpiä salaisuuksia, ainakaan toistaiseksi.


Tällä luodilla saan muut näyttämään hupsuilta. 

Hoksasin riittävän vikkelästi, että kassakaapin tuherrukset viittaavat ukkotaulujen tuherruksiin, jotka näkyvät vain havaintoluodin energiakeilassa. Tauluja ei ole suoraan numeroitu ykkösestä neloseen, mutta ukkojen nimet ovat epäilyttäviä: vasemmalta oikealle Ichiro Soneda (ja ichi on japaniksi tietenkin yksi), Barret Wong, Heath Reed ja Antony Belfour. Jotenkin oletan ichin perusteella, että japsiversiossa kolmeen viimeiseen nimeen on upotettu ni, san sekä yon/shi (shi tarkoittaa japaniksi myös kuolemaa, joten sen käyttöä pyritään välttämään, vaikka Danganronpaan se kierosti sopisikin).


Arvokkaita miehiä.

Niin, nuo nimet lukevat periaatteessa taulujen alla olevissa plakaateissa ainakin tekstiboksien perusteella, mutta peligrafiikassa niissä lukee ihan eri asioita, joita tihrustelin turhan trivian perässä. Minulle tuli hyvin vahvasti mieleen Final Fantasy VII:n Jenova, jonka alkuperäisessä kyberkypärässä lukee suunnilleen MADE IN HONG KONG ALL RIGHTS RESERVED 1996 SQUER COMPANY LIMITED, kun Another Episoden johtajatauluhuoneen ensimmäisen ja neljännen taulun plakaatissa lukee THANKS MOM & DAD FROM TOSHIKI & AYA JUNE 25, 2007, toisen taulun plakaatissa lukee WEDDING ANNIVERSARY TOSHIKI & AYA JULY 7, 2007 ja kolmannen taulun plakaatissa lukee THANK YOU MICHIKO FROM AYA JUNE 25, 2007. Googlasin ihan piruuttani ”Toshiki & Aya wedding” enkä uskonut löytäväni mitään järkevää, mutta ellei kyse ole jostain Spike Chunsoftin lähipiirin jutusta tai omituisesta sisäpiirivitsistä, nuo kolme nimeä löytyvät New York Timesin artikkelista vuodelta 1989, jossa kerrotaan Japanin prinssi Ayan häistä jonkun Kiko Kawashima -nimisen taviksen kanssa. Artikkelissa mainitaan myös vuosina 1989-1991 palvellut Japanin pääministeri Toranosuke Ishimaru Toshiki Kaifu sekä yhä keisari Hirohiton heilana toimiva keisarinna Michiko. Yhteensattumaako?!? Tuskinpa! Erosiko prinssi Aya siis Kikosta ja meni myöhemmin naimisiin Japanin pääministeri (tai ex-sellainen) Toshikin kanssa keisarinna Michikon ilmeisellä hyväksynnällä?! Mikä skandaali! En tajua enää yhtään mitään, joten mennäänpä eteenpäin.

Aivan, ne taulut. Ukkoihin on töherretty näkymättömällä maalilla Gandalf-parta, thomaspuha-kulmakarvat, Kekkos-rillit sekä Ronald McDonald -afro, mutta haasteessa nämä tulee asetella kassakaappikuvien mukaan järjestykseen karvat-afro-parta-kakkulat ja dekoodata ratkaisu numeroina läppäriin. Eli 2413. Kassakaappi avautuu, Komaru lesottaa minkä ehtii, monolapsi parkaisee ja karka…isee (ja toivottavasti murtaa lonkkansa portaissa) ja poimin sen viheliäisen avaimen, jota kukaan keskenkasvuinen ei enää varmasti nyysi. Toko maalailee Monokumia seinille ehdottaen avaimen käyvän vain polkupyörään, mutta jos asia sattuu oikeasti olemaan noin kurjasti, sittenpähän poljemme Towa Citystä vapauteen. Oletetaan nyt ensi alkuun, että tällä kapistuksella pääsisi sinne pahuksen metroon.


Vähemmän arvokkaita miehiä.


Vähintään sata kertaa yritin.


”MEDIOCRE!”


Boo hoo ja tee hee, muuta ei supliikkiin kommunikointiin vaadita.


Saat kyllä silloin kävellä.

Joten takaisin toiselle puolelle karttaa! Peli tekee hienon tempun ja työntää meidät sairaalan juurelle. Temppu olisi vähemmän hieno, jos sairaalaan olisi jäänyt keräiltävää, koska takaisin ei enää pääse edes sisäänkäynnistä Tokon nurinan ylittäessä kaikki raja-arvot. Kaikkein kätevintä olisi, jos meidät olisi heitetty suoraan metroaseman äärelle, mutta kuten kaupungin kartasta oletinkin, vielä on koluamatta pari hajanaista pikkualuetta pohjoispuolelta, johon kenttäsuunnittelu pyrkii pelaajan työntämään. Rantaraitille kun ei enää pääse, koska tielle on kasattu ruumiita, joiden päällä pomppii iloisia lapsia. Oikea reitti avautuu ihan siitä vierestä, kun keltaisen töherrysseinämän läpi syöksyy Monokuma. Monokämmenen tapettuani huomaan oikean reitin jatkuvan seinämän toisella puolella kohti pohjoista. Näillä keltaisilla seinillä on vissiin tärkeä funktio tulla jossain vaiheessa pelialuetta tuhottavaksi. Nähtäväksi jää, kuinka paljon tätä ideaa tullaan kierrättämään täysin uusilla alueilla, joihin janoan jo, koska vaikka tämä kaupunginosa on rakennettu ihan nokkelasti, on siellä kierrelty riittämiin.


”Light the fuses, bitches – I’m ready to BLOW!”


Kuinka konvenienttia.

Ennen kuin jatkan matkaa uuteen pakohuoneeseen, Another Episode huomauttaa ystävällisellä tutoriaalilla uudesta pelimekaniikasta, joka on sidoksissa havaintoluoteihin. Kun havaintoluodin sai sairaalassa, silloin kerrottiin, että kannattaa pitää silmällä spraymaalipurkkeja vihjeinä salaisuuksista, mutta täällä ulkosalla opetetaan myös, että kuhunkin lukuun on kätketty viisi lempilastani kimalteleviin kohtiin milloin mihinkin. Vähän kuten siis Goodbye Despairin pehmokumia. Kimalluksen salaisuus paljastuu, kun havaintokeilan kohdistaa hetkeksi sopivalle seinäpläntille. Ensimmäinen kimallus on heti tässä sairaalan ulkoseinällä, ja nettoan Masaru Daimonin chibiversion, jota voi ihastella Files-välilehden Hidden Kids -osiosta. Masaru saa paluumatkalla metrolle seuraa Jatarosta, Kotokosta, Nagisasta ja Monacasta, joita bongailin esimerkiksi erinäisistä seinistä ja auton konepelliltä. En aio yleispätevänä läpipeluuohjeena kertoa tähtipölyjen tarkkaa sijaintia, sillä aika sokea saa olla, jos joku niistä jää välistä. Ainakin tässä ensimmäisessä luvussa. Jotenkin jäi tiheästi ripotelluista piilolapsista myös sellainen mielikuva, ettei tätä lukua ole välttämättä enää hurjasti jäljellä, mutta mistä sitä ikinä tietää?


Nianticille bisnesidea.


Collect-a-thon -koukku on uponnut syvälle.


Toisten sokaiseminen on ruma temppu.


Cuteness is justice.


Komarun videopelitodellisuus alkaa rakoilla.

Menin piilolapsissa aavistuksen asioiden edelle, sillä jotkut niistä kerätäkseni minun täytyy tietenkin palata kohti metroa. Matka ei ole onneksi enää pitkä. Ensimmäisenä tulee vastaan se kadulle kyhätty pakohuone, jossa on jopa potentiaalia tyhmään kämmiin, sillä tein ensimmäisellä yrityksellä tyhmän kämmin, eivätkä karhut kuolleetkaan kertalaakista. Pakohuone rakentuu suunnilleen siten, että huoneen länsipuolella on pari seinäestettä, joiden takana voi lymyillä ja seurailla turvassa, mitä huoneessa tapahtuu. Esteiden oikealla puolella seisoskelee pommikuma. Sen vieressä sijaitsee sireenikuma, joka tallustelee välillä sähköauton eteen ja sieltä takaisin pommikuman luokse. Sähköauton toisella puolella norkoilee muutamia Monokumia, jotka eivät liiku sieltä mihinkään auton ollessa tiellä. Tavoitteena on ampua liikeluoti sähköautoon ja ajoittaa osuma siten, ettei se osu sireenikumaan. Ekalla yrityksellä sireenikuma litistyi ja kiroilin itsekseni, kun koko lauma kajahti. Se siitä kertalaakista. En tiedä mitä ajattelin. Mutta tallennuksen lataus on keksitty ja jos pitää huolta hyvinvoinnistaan, on viimeksi tallentanut palattuaan sairaalasta. Kun auton saa onnistuneesti syrjään, sitten vain panee sireenikuman tanssimaan, odottaa tyhmien karhujen kevätkokousta ja pommikumaräjäyttää kaikki tuonpuoleiseen. Ei ollut vaikeaa. Ellei tehnyt tyhmää kämmiä.


Kässärissäkin irvaillaan pakohuoneiden epäloogisuudelle.


Onko kolme varsinaisesti paljon?


Trappi on sprungattu.


Sprung.

 

Pakohuoneesta katu jatkuu luotisuoraan kohti itää ja metroa. Periaatteessa tämä on samaa aluetta kuin raksan länsipuoli, mutta nyt olen katurotkon pohjoispuolella. Rotkon luota löydän täytettä leikekirjaan Masaru Daimonin muistelmien muodossa. Ne ovat melko lapselliset muistelmat, koska Masaru on lapsi ja tyhmä lapsi onkin.


Nuo kansalaiset lukivat Masarun muistelmat ja päättivät kaiken olevan turhaa.




Päiväkirjan tuhriminen kakkapökäleillä antaa kypsän vaikutelman.

Tielleni on ripoteltu ensin ensimmäinen ja sitten toinen pommikuma ja jälkimmäinen räjäyttää disintegroituessaan tieltäni keltaisen seinämän, jolta pääsen kätevästi takaisin hotellin länsipuolelle. Sieltä kapuan rampilta konttien päälle ja seuraan jo haalenneita jälkiäni takaisin viimeiselle kadulle, jonka ääripäässä odottaa maan sisään sukeltava metroportaikko. En edelleenkään pidä tätä keinotekoisena pelin pitkityksenä, sillä tulipahan pelialue koluttua nyt läpikotaisin ja opittua kaikennäköistä uutta. Pääasia on, että varsinaisesta pelaamisesta alkaa tulla rutiinia. Sivumennen sanoen tässä vaiheessa voisi vielä teoriassa palata takaisin sillalle, jos sinne sattui jotain elintärkeää jäämään, joten ei tätä pelialuetta ihan ole rajattu joka ilmansuunnasta mutkittelevaksi putkeksi.


Tuohan on se hyypiö The Thingin kansikuvasta.


Reppua ei kannata lastata liian täyteen.


Kyllä Towa Cityn virkailijoilla on sitten maailmanlopun jälkeen hauskaa tätä sotkua siivotessa. (piilolapsikimallusta Komarusta oikealla)

On tällä metrokadulla muutakin koettavaa, sillä joku monolapsi on pystyttänyt puljun ja pari monokonetta varastotäydennyksiä varten. Ostin kaupasta Sadly-adverbin, koska Definitely Sadly Dance kuvastanee tanssitaitojani parhaiten. Mitään ylimääräisiä bonuksia yhdistelmästä ei saanut, mutta piti tuo sana johonkin kytkeä. Havaintoluoti kun ei liikeluodin tapaan tue blingiä. Nostin myös hitusen Genocide Jackin tappotaitoja ykköstasolla ja jätin kukkaroon täytettä. Ihan mukavasti tässä on kyllä rahaa putoillut karhujahdissa, olen jopa nähnyt pari kertaa hopeakolikkoja, jotka tuntuvat olevan kultaisia harvinaisempia, vaikka vähemmän arvokkaita. Putosi sellainen ainakin siltä romukumalta. Täysosumista sentään saa useimmiten kultaa.


Mutta nuohan ovat käänteisessä aakkosjärjestyksessä.


Hiljalleen kohti jumaluutta.

Maanpinnan viimeinen yksityiskohta on täydellinen hermoraunio, jonka tulkitsin Mikanin äidiksi I’m sorry -frekvenssin perusteella. Violettisiluettinen statistinainen nimeltä Adult (Adultwoman), jolla tuskin on mitään tekemistä kammottavan hoitsun kanssa, änkyttää paniikissa sekavia mahdottomasta hirviöstä ja huojentuu kuultuaan, ettemme liity mitenkään valtoimenaan riehuviin keskenkasvuisiin. Komarulta on virhe kysellä lisää hirviöstä, sillä Adult murtuu läpikotaisin loppumattomaan I’m sorryyn, eikä tästä saada enempää koherenttia irti. Minun tuurillani se hirviö lymyilee tuon viereisen portaikon pohjalla.


Ei varmaan energiajuomaa.


Voldemort, noin helppoa se on.


Komaru tulee niin hyvin toimeen muiden kanssa.


Seuraavan I’m sorryn jälkeen tapan.


Lama.

Tallennan ja astun metroportaikkoon. Tiellä on toki yhä se portti, mutta Komaru ilahtuu kunnolla, kun se liukuu avaimen naksahdettua syrjään. Yhä syvemmälle maan sisään johtava reitti kuitenkin epäilyttää Tokoa ja Komarukin alkaa empiä, oliko tämä sittenkään niin fiksu idea. Jos Toko ei jotain toverissaan arvosta niin empimistä. Koska Komaru kuitenkin näyttäisi tottelevan nöyrästi Tokon käskyjä, Toko käskee heidät eteenpäin.


Oho, taisi katketa.


Voimme varmaan käydä palauttamassa sen avaimen sinne kassakaappiin ja antaa olla.


Henkilökohtainen orja on syntynyt.

Joten… eteenpäin.













Kenties tämä ei sittenkään ollut niin fiksu idea.