259 - Another Episode - Luku 4, osa 3

Toisinaan Another Episode muistuttaa olevansa tarinan lisäksi myös peli – mitä ei aina visualnovelihtavilta peleiltä uskoisi – sillä matka Towa Cityn liikekeskuksen tornitalojen välistä siksakkaavien katkonaisten katujen poikki kohti sinistä kerrostaloa on täynnä pelattavaa. Mukavaa vaihtelua esimerkiksi verrattuna viime päivitykseen, jossa lähinnä juostiin rappuset ylös ja yritettiin selviytyä pseudobossimatsissa hengissä.

On myös vaihtelua juosta rappuset alas.

Jotta meno ei äityisi pelkäksi sisällöttömäksi katukomppaukseksi ja satunnaiseksi karhujahdiksi, temppeliltä sekulaarimmalle reitille palattuani monolapsi kiikuttaa kätösiini haasteen, josta Komaru ei kieltäydy, koska nämä tämmöiset keskenkasvuisten ojentamat haasteet ovat hänelle ilmeisesti pyhä periaatekysymys. Aarrejahdit varsinkin.

Pöksynne.

Ei voi olla vinkki lopussa, kun sen jälkeen tulevat vielä kirjaimet Q, E ja D!

Kaikki aikanaan, tyttöseni.

Komarun haastetahto siirtäisi vuoria, jos niiden alla olisi aarteita.

Lay of the X marks the spot or perhaps L I don't know at this point land.

Kuten kuvasta käy nykyisen olinpaikkani ja tulevan menopaikkani lisäksi ilmi, aarrejahti levittäytyy koko puolitutulle kartalle. Ensimmäinen aarresymboli tuleekin vastaan heti ensimmäisessä risteyksessä, jossa suojelin Nagisaa viimeisen kerran pallokumilta ja vahtikumilta. Sitä ennen teen lähempää tuttavuutta risteyksessä risteilevien Monokumien kanssa, koska pitäähän tyhjät kadut toiminnalla täyttää. Otukset voi tietysti listiä tasan miten lystää, mutta kätevintä on tärskäyttää sireenikuma tanssimaan, jolloin pari silpomispuuhissa könyävää peruskumaa ja muuten vaan könyävää vahtikumaa ravaa ihmettelemään epämääräistä performanssia, jolloin koko pesueen voi lamauttaa pehmolelujen tuonpuoleiseen. Tai sitten vain ampuu/silpoo kaikki.

Miehen perjantai-iltana kotiin kiikuttama kukkapuska?

Jaksaa se Komarukin naurattaa.

Punaisilla ei ylitetä suojatietä!

Tämän päivityksen puolipakollinen Genocide Jack -kuva.

Aarrearkut ovat oikeammin roskiksia tai roskiksia muistuttavia pömpeleitä, joille en keksi muutakaan funktiota Towa Cityn infrastruktuurissa. Havaintoluotiluotaus paljastaa niiden pinnasta kirjaimen – T:n, X:n tai L:n. Ja nimenomaan monolapsen vinkin mukaan X merkkaa spotin, jos se on L, muttei ihan kuitenkaan. Tai jotain. Ihmettelin jonkin aikaa sattumanvaraisia kirjaimia ja vähintäänkin hämärää vinkkiä, kunnes ravasin risteyksestä vähän matkaa länteen toiselle roskisaarteelle, jonka äärellä Komaru mietiskeli itsekseen ratkaisua puhuen poluista. Sitten minullakin välähti.

Maassa on ainakin kaksi I-kirjainta tai pienellä kirjoitettua ällää.

Vaikka olen tähän mennessä (ja kirjoitushetkellä ne kaikki, mutta eipäs saivarrella) löytänyt vasta kaksi arkkua, ne sijaitsivat risteyksissä ja mutkissa. X-arkku voisi olla myös +-arkku, sillä sen lähistöllä katu haarautuu joka ilmansuuntaan. Tai kaksi katua leikkaa toisensa 90 asteen kulmassa, miten sen nyt ottaa. Vastaavasti täällä kartan länsiluoteessa kulkureitti tekee L-mutkan L-arkun luona, koska katu päättyy kivimurskaan lännessä reitin jatkuessa pakohuoneeseen. T-arkku vastannee T-risteystä. Koko kartta – tai ainakin sen mutkat – on siis suunniteltu näppärästi haastearvoituksen ehdoilla. Mutta missä X ei ole X vaan L, vai onko mutka peräti kokoa XL? Väärin ei kannata arvata, sillä kämmiroskiksesta loikkaa Monokuma ja Komaru marisee kämmänneensä. Opportunisti avaisi kaikki väärät roskikset lisäekspan toivossa, mutta minusta kovasti tuntuu, että se varsinainen palkinto jää silloin puuttumaan.

X marks the not.

"I don't sit like this because I want to. I have to sit like this. If I were to sit normally, my deductive skills will immediately be reduced by roughly 40%."

Arkkuja sikiää kartalla kourallinen ja joku niistä on se oikea, mutta pakohuone on lähempänä. Sinne ei ole pakko mennä, mikä on yllättävää, sillä kyllähän kaikissa – tai ainakin suurimmassa osassa, en enää muista (mikä kertoo enemmän tämän blogivaiheen hidastelusta kuin mistään muusta) – on tähän mennessä väkisinkin käyty. Mikä yllättävintä, pakohuoneen jälkeen reitti näyttäisi jatkuvan täällä päässä pohjoiseen ulos kartalta. Nelosluvun ensimmäisessä päivityksessä oletin, että tuolta suunnasta palataan lopulta tänne, joten nyt jää nähtäväksi, onko sinitalo sittenkin vesiperä, josta palataan tänne.

Jossain tehtaalla monolapset uurastavat yötä päivää, jotta Towa Cityyn saadaan samanlaisia ovia.

Spekulointi sikseen, pakohuone kutsuu! Kadunpätkälle kyhätty kognitiivis-logistinen ongelma aiheutti aluksi päänvaivaa, koska en ihan oikeasti huomioinut kadulla kiemurtelevaa vesilätäkköä. Sillä pelikerralla olin väsynyt ja sählättyäni menin nukkumaan. Alueen keskellä on kolme hologrammiprojektoria, joista keskimmäisen vierellä on Monokuma.  Lisää Monokumia – vahtikumia – on pohjois- ja etelälaidalla, pohjoisessa kaksi lössiä ja etelässä kolme yksittäistä, jotka näyttäisivät olevan linjassa projektorien kanssa. 

Haaleissa lätäköissä kärvistelee kuusi vahtikumaa ylälaidan tuolla puolen.

Kaikkia projektoreita ei kuitenkaan pidä aktivoida, vaan Komarun vinkkelistä vain etummainen ja takimmainen. Tällöin etelästä ravaa kaksi tyhmää karhua pömpeleiden luokse. Ennen kaikkea toinen vahtikumista on nyt peruskuman vieressä. Vaikka ne seisovatkin kahdessa eri vesilätäkössä, lamautusluodin miljoona volttia osuu niihin molempiin ja tapposhokki kulkeutuu vetisesti kaikkiin karhuihin. On hienoa, että pelin jälkipuoliskolla saa jopa ajatellakin! Hieman.

 

Olette te tolloja.

Olette te kuolleita.

 

Karhujen yhteiskuoltua yksinäinen polku kulkeutuu metsän siimekseen ja minä sen mukana pois pelialueelta kohti Unknownia, sillä temppelissä ei edelleenkään ole karttaa. Aivan niin, tämä vaihtoehtoreitti palaa samalle temppelille, jossa koettiin viimeksi kunnon teinidraamaa ja Nagiton perseilyä. Olinkin kuikuillut portaikossa pelialueen ulkopuolelle ja ihmetellyt, miksi muurin tuolle puolelle oli mallinnettu ylimääräistä lääniä muiden muurien sisäpuolelle. Tämä on vain sivupiha, johon on jätetty turkasen paljon lahjapaketteja. Epäilemättä pakohuoneen palkinnoksi. Väriltään muista poikkeava loota laukaisee muutaman hönttikarhun onnettoman offensiivin ja muista saa massia paitsi viimeisestä ihan perällä, josta nettoaa uuden levelöitymistä boostaavan kyvyn. Kohti ysiysiä ja sen yli.

Ihan kuin Silent Hill 2:n metsäpolku.

Toisin kuin väreistä voisi olettaa, punaisesta saa lahjan ja vihreästä rangaistaan. Mikäli oikein muistan, tässä ei ole ollut pahemmin johdonmukaisuutta.

Miten te mahduitte noin pieneen lootaan?

EXP obtained increased greatly (8 SP). Kykylistassa nimi on tosin Ultra Study Technique.

Kipitän takaisin äksplusristeykseen ja jatkan jo maatuneiden askelteni etsiskelyä idässä, josta temppelille alun perin tultiin. Etelään vievässä mutkassa odotin kovasti pommikuman ilmestyvän keltaseinämän luokse, jotta pääsisin tutkimaan reittiä pohjoisessa, mutta nähtävästi seinämä räjäytetään toiselta puolelta myöhemmin.

On siinä melkoinen lasipalatsi, kun ei heijasta painostavaa taivasta.

Joten etelään kohti risteystä, jossa rivitalokatoille ilmestyi rutosti pommikumia lasauttaakseen Nagisan kiertoradalle. Nyt on hiljaisempaa, mutta ei kauaa, sillä eräs räkänokka kiikuttaa Komarulle upouuden totuusluodin: polttoluodin! Toki esimakua siitä koettiin prologissa, mutta niin koettiin kaikista totuusluodeista ja vasta myöhemmin niitä pääsee hyödyntämään kunnolla.

Sick burn -meemit intensifioituvat.

Tutoriaali vihjaa polttoluodin tepsivän erityisen hyvin petokumia vastaan, mutta otaksun kaikkien karhutyyppien kaatuvan ennen pitkää Gehennan lieskojen edessä. Mikäli Another Episodessa leikitään elementeillä enemmänkin, sopii olettaa, että polttoluodilla poltetaan asioita esimerkiksi pakohuoneissa, mutta jospa nyt ensiksi testataan sitä karhuja vastaan, kun en kehtaa kerrostalon seinääkään kurittaa kokeilumielessä.

Jos vielä epilogissa tulee tutoriaali niin tapan.

Especially against living things.

Tuolta sopivia uhreja lentääkin!

00:07 Mihin se hormonilehmä katosi?!

 

***

 

"I am The Fury... The flames of my rage will incinerate you! I came back from space, and as I returned, I had one vision... the world set ablaze! And do you know what I saw? Fury! A great and terrible fury at being alive! Now you will feel the scorching heat of that horrible blackness"

Tuhokuma on Another Episoden viimeinen vihollistyyppi, sillä yhden listittyäni kuului ding ja trophyn tiedoissa kerrottiin, että olen kukistanut kaikensorttiset karhut. Nyt pääsenkin siis esittelemään sekä polttoluodin että tuhokuman, kun ensin mainitusta ei ollut prologissa pahemmin sanottavaa ja jälkimmäisistä en silloin edes tiennytkään. 

 

Polttoluoti on ainoa luotityyppi, jota voi ampua nopealla ja melkoisen tyydyttävällä sarjatulituksella liipaisin pohjassa. Liekinheittimeksi megafoni ei kuitenkaan muutu, sillä liekehtivät energiapallerot ovat yksittäisiä. Voi palleroita röpötellä harvakseltaankin, mutta luotityypin pointti menee hukkaan, kun lipas on huomattavasti muita totuusluoteja suurempi. Mitäpä sitä osumatarkkuudella rehvastelemaan, kun teinityttö kylvää tulta ja kuolemaa kaikkialle. Oletan polttoluodin aiheuttavan muita luoteja vähemmän vahinkoa, jos puhutaan yhdestä luodista, mutta joukossa on voimaa.

Pimppasin heti kättelyssä palamisen kivuliaaksi ja surulliseksi, koska tottahan se on ja tuo nalle lienee samaa mieltä.

Käsittelen polttoluodin tuhokumien yhteydessä, koska tuhokumat osaavat myös polttoluotien salat. Onhan niillä tassuissaan rakettireppuun kytketty liekinheitin, joka syytää kivuliaita palleroita suuntaani. Rakettirepun avulla tuhokumat levitoivat tyylikkäästi, mutta eivät onneksi näyttäisi nousevan katutasolta ionosfääristä ammuskeleviksi ärsyttävyyksiksi. Jetpackin ehdottomasti vaarallisin funktio on lainattu Japanin sotahistoriasta, koska tuhokumat eivät lopulta piittaa hengestään kamikazesyöksyessään päin Komarua. En ole vielä ottanut selvää, päättyykö kunkin tuhokuman tarina vääjäämättä itsemurhaan vai millä logiikalla ne joko räiskivät tai syöksyvät, mutta syöksy on joka tapauksessa kätevin hetki ampua tulta munille, kun eivät ne kuolonglooriassaan ainakaan väistä.

En ihmettelisi, vaikka vastaan tulisi vielä OIKEA karhu.

Gotta kill 'em all.

Tuhoan kumat ennen kuin kumat tuhoavat minut, luotaan risteyksen T-roskiksen ja ravaan aivan luvun alkuun pitkälle kadulle, jonka tallennusankka on tallella. On täällä L-roskiskin, mutta noin muuten kaduilla on yllättävän hiljaista, vaikka tilaa vastarinnalle olisikin. Autiot suurkaupungit ovat karmivampia kuin karhujen täyttämät. Jokseenkin huvittavasti aivan reitin ääripäässä seisoskelee tasan yksi Monokuma, joka toljottaa mietteliäänä kerrostalon seinämää. Tirskahdin näkymälle ja ammuin sitä silmään.

Tuohan on ilmiselvä vasara.

Ratkaisu voi olla noissa liittymäkylteissäkin.

Tutkimus: Kissaa ei kiinnosta.

"I have two rules: First, I'm never wrong. Second, if I'm wrong... back to the first rule."

Et ole nyt taidegalleriassa.

Palaan T-risteykseen ja sieltä vähän matkaa etelän L-risteykseen, josta noukin pari päivitystä sitten BDSM-kirjallisuutta. Nyt siellä ei ole L-roskiksen lisäksi yhtään mitään komeiden barrikadien, iäksi pysäköityjen autojen ja kivimurskan lisäksi. 

"Why are you staring at me? Are you annoyed that I am the only one who has cake?"

Ainoa kulkureitti eteenpäin kulkee lievästi ahdistavan hormonilehmäportin alta ahtaalle tielle, jota ei oikein kaduksikaan kehtaa kutsua. Kelmeillä kylteillä varustetut tyylitellyt mörskät reunustavat reittiä, joka myötäilee sinistä kerrostaloa ympäröivää muuria. Puolimatkassa Komaru tunnistaa mainosvalot baareiksi. Ilmankos tiiviissä tunnelmassa olikin kieltämättä lievästi samaa kuin Tokion Shinjukun Golden Gaissa. En ole tietenkään tuolla itse käynyt, mutta kaipa virtuaalikäyminenkin lasketaan, kun Shin Megami Tensei IV:n Golden Gaissa oli hyvin samanlaista, jos hieman toisenlaista maailmanloppua ei lasketa. Erityisesti paikasta tuli mieleen Yakuza-sarjan Kamurochon (oik. Kabukichōn) klaustrofobinen Champion District kyykkykääpiökokoisine juottoloineen.

Ei täällä kyllä kultaista ole.

Tiellemme ei eksy resuisia juoppoja; vain muutama Monokuma ja vahtisellainen, joiden päihtymyksestä en ole täysin varma. Ylväänä kohoavan sinitornin pohjoispuolella reitti jatkuu joko eteenpäin itään tai pohjoiseen. Menen sinne, mihin ei pidä juonen perässä mennä, eli pohjoiseen.

Kyllä täältä yksi juoppo limbo-otso löytyy.

Genocide Jack juo hänen puolestaan.

Jos spottaa katolta kersoja, jotka taittavat pudotessaan niskansa, saattaa myös huomata kimallusta sinirakennuksen kyljessä... luvun tuoreimman piilolapsen.

Vasemmanpuoleinen mesikämmen näyttäisi juoksevan kauhuissaan karkuun ystävänsä kaamean kohtalon vuoksi.

Parin karhun kuoltua alitan kyberhormonipossuportin (aivan niin) ja ilmestyn itäläntisesti lääniä leikkaavalle kadulle, jossa partioi kaksi tuhokumaa, mutta ei kauaa. Poimin monokoneen viereltä luettavaa ja päädyn itäpäässä risteykseen. Idästä reitti on keltaseinämätukossa, pohjoisessa tihrustan häiriköiviä monolapsia ja etelä jatkuu takaisin Golden Towan baariskeneen. Kartasta lunttaan varmuuden vuoksi, että eteläreitti looppaa idän kautta takaisin tähän risteykseen ja pohjoisesta pääsee lännen kautta sen ensimmäisen keltaseinämän nurjemmalle puolelle. Kaikki on yhteydessä kaikkeen. Kaikkialla käyn, koska aarrejahti ei ole ohi. Muutakin mukavaa voi tarttua messiin.

Röh röh.

Komarulle pysäköity auto on akuutein uhka.

Todelliset värit paljastunevat Danganronpa 3 -animessa, ellei kyseessä ole mustavalkoinen sarja.

Ensin etelään. Olisin voinut mennä pohjoiseenkin, mutta elämä on täynnä merkityksettömiä valintoja, joiden odottamattomat sivuvaikutukset paljastuvat, kun kaikki päättyy ja katuminen on myöhäistä. Pubiryömintää ei kestä pitkään, sillä minimökkiseinät päättyvät pakohuoneeseen. Ennen sitä lähistöllä kimaltaa ja poimin teoksen, jonka toinen meistä on kirjoittanut.

Vai tämän opuksen takakannesta Nekomaru Nidai oppi indubitably-sanan.

Näin viipyvi valtameri on niin kova opus, että jopa kaksikon manga-addikti on astunut ulos mukavuusalueeltaan ja lukenut sen ja piti siitä. Tokon itsekehu kirjansa suhteen on jokseenkin äärimmäistä. Näillä taidoilla Komaru on satavarma Tokon ruusuisesta tulevaisuudesta Togamin kanssa, mutta Toko ärähtää teoksensa olevan vain fantasiaa, jolla ei ole tasan niin mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kirjoissaan Toko luo ihanteellisen maailman, joka ei toteudu koskaan. Kun omakohtaisten kokemusten peilaus otetaan puheeksi, Tokon mukaan onnelliset ihmiset luovat iloista ja pinnallista huttua, kun taas maailman polkemat lähestyvät tekstillään kauneuden syvintä olemusta. Tätä menoa runosuoni katkennee, kun Toko ei selvästikään ottanut masentavan kirjallisuusyhtälönsä laskuihin mukaan uutta ystävää ja… iloa. Sitä hän ei tietenkään koskaan myönnä Komarulle.

SLtO OMG.

Vähintäänkin kirjoittamansa romanttisen kertomuksen sivuilla.

Scifi- ja fantasiakirjailijat varsinkin.

Mein Kampf on hieno teos.

Pinnallista kuin kaverisuhteet Facebookissa.

Tuossahan olisi jo oiva hahmoaihio seuraavaan teokseesi.

X-risteykseen on rakennettu pakohuone, jossa on ensimmäistä kertaa mukana tuhokumia. Tuhokvartetti vain seisoo – oikeastaan ilmaseisoo – paikoillaan karvamuurina puzzlekäytävän länsipäädyssä keltaseinämän juurella. Sen sijaan kolme pommikumaa – tarkemmin sanottuna yksi ja pari – tallustelee siinä lähistöllä lännestä itään ynnä toisinpäin siten, että niiden kulkureitit risteävät. Parivaljakko tallustelee yksinäistä susikarhua aavistuksen enemmän länteen kohti tuhokatrasta. Ne kaikki tulisi räjäyttää yhdellä iskulla. Kiertoratapommitusta ei hyväksytä.

Katujyrän paikka.

Sallittujen luotien listalle oli merkitty räjäytystarkoitukseen säästetyn luodin lisäksi myös tanssiluoti, mikä tarkoittaa sitä, että yksin käppäilevä kuma tulee pysäyttää tanssimaan sen ollessa lännessä. Sitten vain odotellaan, kun kaksi kaverusta käppäilee vähemmän kaverinsa viereltä lähemmäksi tuhoajia. Kun soolo-otso on räjäytetty, dominoteoria hoitaa loput. Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että minulla kesti liiankin pitkään keksiä se. Kaiken kukkuraksi hivuttauduin seuraamaan räjähtelyä niin läheltä, että tuhokumat ehtivät kilahtaa ennen tuhoutumistaan. Ei tullut congratulationsia, joten kiroiltuani latasin lähimmän tallennuksen ja läpäisin helpon pakohuoneen, josta tein puolivahingossa itselleni liian vaikean.

Pommikuma suorastaan säteilee onnesta.

Savun hälvettyä sitä luulisi, että jättiläisräjähdyksessä keltaseinämäkin pirstoutuisi, mutta koska puzzle tapahtui teknisesti pakohuoneen (tai pakokadun) sisällä, pystyssä se yhä on. Noin kaksi sekuntia, kun juuri sopivasti sen vierelle pelmahtaa pommikuma, jonka kaadan mukkelismakkelis ja kuuluu ruma pum. Tällaista pelisuunnittelua osaa arvostaa, enkä ole nyt edes järin sarkastinen.

Komaru vain rikkoo ja pilaa kaiken.

Aukosta pääsee takaisin risteykseen, josta pakohuoneeseen tulin, mutta tässä nimenomaisessa risteyksessä on vielä aarrearkku nimeltä X, koska tynkäkadut haarautuvat joka suuntaan jämähtäen heti kättelyssä barrikadeihin. 

X marks the not here either.

En piittaa aarteesta, koska täällä kimaltaa muutakin: tappolista, jonka kohteena on…

 

Fujiko Yamada, oletuksena… jaa, enpä oletakaan mitään, paitsi että hän on jotain sukua Hifumi Yamadalle! Pikkuveli? Pikkusisko? Isä? Äiti? Isoisoäiti? Panen rahani likoon (ainakin seuraavan tukisatsin tultua ja silloinkin vertauskuvallisesti) pikkusiskon puolesta, sillä veljen yaoi-innostus olisi hiukan liian paksua, joskaan ei Danganronpalta odottamatonta. En edes vielä googlaa Fujiko Yamadaa mahdollisten spoilereiden vuoksi, jotta voin sitten Another Episoden lopussa tirskahtaa, kuinka väärässä olinkaan. Ei tuollaisista tyylitellyistä puuronaamoista kuitenkaan aina tiedä, kun tappolistallakin käytetään it-pronominia.

Nyt risteyksestä risteykseen – koska tässä päivityksessä ei voi olla liikaa risteyksiä – ja pohjoisen sivupolulle. Monolapsilauma häröilee kadulla yhä ruumiiden ja auton luona. Auton luona voi halutessaan triggeröidä pienimuotoisen keskustelun, jossa Komaru ja Toko miettivät viimeaikaisten tietojen perusteella, mikä noita pentuja vaivaa.

Siinähän nuo vanhemmat ovat somasti samassa kuvassa.

Helvetti äiti nauhoitit Pikku Kakkosen päälle!

Kas, uusi pakohuone kadun länsipuoliskolla! Tämä kadunpätkä on aavistuksen monimutkaisempi kuin päivityksen ensimmäinen enigma, mutta tavoite on sama: Monokumien on kuoltava vesilätäkköshokkiketjureaktiossa. Yhtälöön on ympätty hologrammiprojektori veden vallassa, kaksi siirreltävää sähköautoa (takimmainen on huijausta), sireenikuma ja kaksi karhurypästä eri väylillä.

Tämähän näyttääkin ihan kilparadalta.

Tovin ihmettelin ratkaisua – pitäisikö kaikki karhut saada samalle väylälle, kun auto on kuitenkin tiellä? – kunnes huomasin lätäkön jatkuvan vähän matkaa toiselle väylälle. Ensin siis hologrammilla hankitaan sireenikuman jakamaton huomio, sitten auto ajaa nokkakolarin barrikadiin, seuraavaksi sireenikuman tanssilla hankitaan muiden kumien jakamaton huomio ja lopulta kaikki joko seisovat tai pyörivät ympyrää lätäkössä ja myöhemmin paikassa, johon karhut kuollessaan joutuvat. Liian liipaisinherkkä ei pidä olla, koska karhut saattavat tyhmäillä jonkin aikaa etsiessään viivasuoraa reittiä tanssibileiden luokse. Eräskin epeli hilautui barrikadia vasten ja pyöri hilpeää dodekaedria, kunnes löysi omiensa joukkoon. En pidä tätä tyhmänä tekoälynä vaan ominaisuutena.

Kyllä vahtikumia ketuttaa, kun kosla on tiellä.

Tanssii zäppien kanssa.

Pakohuoneen perällä pelimaailma tekee L-mutkan kohti keltaseinämää, jota ei pommikuman jälkeen enää ole, koska aivan oikein arvasin aika monta kappaletta sitten. Ennen kaikkea L-mutkassa on aarrearkku. Siinä lukee X. Hmm. Avaan sen.

X marks the spot...?

Ei tuollaisen halvaantuneen puolivirneen kanssa voi olla surunaama.

Sinähän handlasit sen jo.

Komaru can run even when the Hacking Gun is readied (6 SP). Nyt tulee muistuttaa, että Komaruhan osaa tähdätessään kävellä, kun ei tämä ole mikään Resident Evil 4. Tämän taistelukyvyn (mitä ne muut sitten ovat?) avulla esimerkiksi väistely on marginaalisesti sujuvampaa.

Komaru on lesotuksensa ansainnut. Ja minä uuden kyvyn + taskurahaa. Seuraavaksi keskityn olennaiseen, koska kaupungin tämä sektori on tyhjennetty epäolennaisesta mutta pelin täydellisen läpäisyn kannalta epäilemättä ehdottoman olennaisesta sisällöstä. Keltaseinämältä oikaisee näppärästi takaisin Golden Kamurocho Districtin ahtauteen, ja tällä kertaa jatkan matkaa itään… hormoni…hevos…portin (aivan niin) ali.

"Today, Funny Horsie offers his opinion on the state of modern television."

Päädyn kadulle, josta matka metrolle ei ole pitkä. Johan jo asvaltista törröttää avulias ja ystävällinen M-kyltti. Onneksi Towa Cityssä ei ole M:n muotoisia risteyksiä. Mutta vielä yksi L-risteys! Pitäähän kulkureitin joskus kääntyä sinirakennuksen sisäänkäynnille. Lisäksi L-risteyksessä on vielä yksi L-aarrearkku, jolla on aarrejahdin ratkettua niin vähän merkitystä, etten edes viitsinyt avata sitä, vaikka olisinkin kenties netonnut yhden Monokuma-tapon.

Eat fresh.

"The bells are very loud today."

Tapoista ei ole täällä pulaa, sillä vaikka kaupunki olikin odottamaani autiompi, tässä mutkassa kimppuuni ryllyää joka suunnasta kolme romukumaa. Mutkan keskellä on vesilätäkkö, jota fiksummat pelaajat voivat hyödyntää, ja minä pidän itseäni toisinaan ihan fiksuna pelaajana. Fiksuudesta, viisaudesta, älykkyydestä ja silkasta ylimaallisesta neroudesta huolimatta romukumat kaatuvat vähintään kolmesta vesisähkötällistä, sillä ovathan ne nyt virallisesti (kun tuhokumatkin nähtiin) pelin sitkeimpiä rivivihollisia. Niiden asemointi kastumaan oli yllättävän hauskaa pyörimistä, kun eivät nuokaan penteleet ole järin vaarallisia, jos pitää silmänsä auki.

Takimmainen romu vain nauroi ystäviensä rankaisulle.

Mutkassa on kahden KSP:tä auton katolla pelaavan kersan lisäksi myös luettavaa vanhoista tutuista, joista joku ei taida pahemmin perustaa.

Soitin ja pankkitilini tyrehtyi, mitä helvettiä.

Sisäänkäynti maan alle on niin lähellä mutta niin kaukana, sillä vielä on tilaa yhdelle pakohuoneelle peliä rytmittämään. Se on käytännössä mutkikkaampi toisinto kolmosluvun uniikista pulmasta, jossa tähyiltiin petokumien täyttämällä alueella, mistä kummasta monolapsen epävireinen Idols-laulu kumpuaa. Nyt alue on mutkikkaampi, mononeitoja (eli pömpeleitä, joista vain yhdestä löytyy monolapsi) on huomattavasti enemmän ja petokumien partioreittiä tulee silmäillä tarkemmin. Selvyyden vuoksi kuva selvittää alueen rakenteen paremmin kuin minä ylipitkässä kappaleessa.

Sanot pachinkojen valtakunnassa.

"This is Big Boss... Operation Intrude N313. Infiltrate the enemy's base Outer Heaven and destroy the ultimate weapon, Metal Gear!"

Lyhyesti sanottuna koko alue tulee kiertää koillisnurkasta lähtien myötäpäivään ja oikea mononeito löytyy luoteislaidan ”karsinasta.” Sinne pääseminen tactical espionage actionisti onkin tyystin toinen juttu, vaikkei lopulta kovin kummoinen juttu. Ensinnäkin aluetta kiertää vastapäivään kaksi petokumaa. Toisekseen kahdessa karsinassa partioi edestakaisin kaksi petokumaa. Loput kaksi karsinaa ovat turvasatamia, joissa voi kyttäillä sopivaa livahtamistilaisuutta. Select-nappulasta pääsee tuttuun tapaan ilmakuvaan, joka voi välillä unohtuakin, kun yleensä seurailen tilannetta shakkihuoneen turvasta ja unohdan paikan päällä koko apukeinon, koska omatkin silmät on keksitty.

Toko on vihollisille yhtä näkymätön kuin The Last of Usin rymistelevät tekoälykaverit.

Pakohuoneessa oli kyllä ihan mukava kuumotus päällä, kun en ollut ihan täysin varma petokumien näkökentästä. Tietenkin on sulaa hulluutta kokeilla onneaan verenpunaisena hehkuvan silmäparin edessä, vaikka kaikki karhut kovin puusilmiä ovatkin, mutta en lähtenyt arpomaan, kuinka läheltä petokuman vierestä tai takaa voi kulkea. Siispä odotin vastapäiväkarhun tepsuttelevan ohi ja aivan siinä vieressä tepsuttelevan karsinakarhun liikkuvan syrjään ja säntäsin seuraavaan turvaan, melko huomaamattomaan kivimurskanurkkaukseen eteläväylän keskellä. Sieltä oli helpompaa juosta seuraavaan turvalliseen karsinaan ja lopulta viimeiseen karsinaan, jossa viimeinen todellinen uhka ravasi edestakaisin. Laulu raikasi karsinan länsipuolen vasemmanpuoleisesta mononeidosta ja sen luokse juostessani toivoin pirusti, ettei muutaman metrin päässä möllöttänyt petokuma kääntyisi. Eikä se kääntynyt.

"Iron Maiden? Excellent!"

 

Oikosulku leviää hyvin tyydyttävästi kaikkiin petoihin ja päästin ne vähemmän armeliaasti mutta sitäkin tyydyttävämmin päiviltä. Innostuin räiskimään polttoluodilla liikaakin, kunnes tajusin petojen kaatuvan silkkaa heikkouttaan yhdellä kudilla ja ryhdyin säästölinjalle. 

Monotan kulkusille ja juoksen karkuun.

"YOU WILL ALL BURN!!"

Koska tähän hätään ei ole jännää cliffhangeria ja olisi epärehellistä sellaista hatusta keksiäkään, ensi kerralla maan alle... taas!