284 - Liite II: Ultra Despair Hagakure - osa 4

Luku 4

[Yasuhiro Hagakure]

Matkallamme metroasemalle--

Kun kävelimme räikeän värikästä kävelyreittiä pitkin, Kanon puhuu. ”Eikö sinusta tunnu kuin aivastaisit, jos katsot suoraan kirkkaaseen valoon?” ”Hm? Mistä tämä nyt tuli…?” ”Vastaa vain! Tuntuuko? Eihän sitä siis tarvitse hävetä tai mitään…”

”J-juu, kai siltä tuntuu. Se on jokin psykologinen juttu, joten ei se oikeastaan ole lainkaan noloa.” ”Joten sekään ei ole noloa, että pitää mennä vessaan, kun kävelee rantaa pitkin, vai mitä…?” ”Öh, ei, sekään ei ole noloa.” Olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta en ole varma miksi. Kanon seisoo vaiti. ”…”

”Ai, älä sano, että yrität keksiä keinoa saada rahasi takaisin minulta!” ”Hm? Voi, ei…” ”Miksi sitten olet niin hiljaa? Kunnes vastaat minulle, oletan sinun vehkeilevän!” Kanonia toruessani hän vain punastui. ”…Minun pitää mennä vessaan, okei!? Minä tässä pidättelen!”

”Jaaaa…” Joten tuo aivastuskysymys oli vai hänen siirtymänsä pottataukokyselylle? Vessakäynnin kysyminen nolottaa? Pakko sanoa, tuo on tavallaan söpöä… Joten tyttöparkaa auttaakseni menemme lähistöllä sijaitsevaan autiotaloon. Monokuma piileskeli sisällä, mutta Kanon hoiti homman helposti hakkerointipyssyllään.

Kanon päästää lyhyen henkäisyn. ”Mitä tapahtui? Kastelitko itsesi…?” ”En, tollo! Minulta vain loppuivat taas luodit.” ”…” Ensin hän ei mainitse, että hänellä on menoa kuin vasta nyt, ja nyt tämä. Hän ei tee suunnitelmia… ”No, täällä ei ole enempää Monokumia, joten on turvallista. Voit mennä lopettelemaan asiasi.”

”Selvä, tässä. Pitelehän tätä.” Kanon ojentaa minulle käsilaukun, joka riippui hänen olallaan. Otan sen häneltä, ja kun hän katoaa vessaan, ajatus puhkeaa päähäni. ”Hei… nytpä tiedän…” Minun pitäisi kurkistaa hänen käsilaukkuunsa! Koska hän on TAT Television johtokuntalaisen tytär, ehkä…

Hän saattaa piilotella siellä jonkinlaista aarretta! Jos ”lainaan” sitä ja vien sen panttilainaamoon, sitten minun ei tarvitse edes tukeutua palkkiorahaan! ”Juu, minä vain lainaan! Pitää vain… lainata sitä vähäsen…” Vihelsin viattomasti ja avasin hitaasti käsilaukun vetoketjun. Sisällä on muistikirja, lompakko ja kännykkä. Ja siinä se.

”Jaa, enpä tätä odottanut…” Lukiotytön käsilaukuksi se on melko siististi järjestelty. No jaa. Vilkaisen pikaisesti hänen lompakkonsa sisälle. ”…Hemmetti.” Luulin hänen olevan upporikas, mutta siellä ei ollut tuskin mitään.

Vain vähän pikkurahaa ja joitakin kortteja. Hän antoi luultavasti kaikki rahansa minulle, kun kerroin hänen kohtalonsa. …Tuhlaisiko joku oikeasti kaikki rahansa kuullakseen kohtalonsa juuri tapaamaltaan mieheltä? Varmaan koska hän on rikas tyttö, hän ei tiedä rahan arvoa. Hän ei ajattele asioita etukäteen.

”Tämä tyttö on vaarallinen vihittäväksi…” Panen lompakon pois, mutta sen aikana muistikirja avautuu. ”…Häh?” En voi olla päästämättä ääntä. Mitä hemmettiä tämä on…? Sivuja kääntäessäni ihoni nousee kananlihalle.

”Isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon…”

”Isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon…”

”Isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon…”

[Kuulostaako tutulta? Tämä sama teksti löytyy asiakirjana UDG:n puolelta juurikin metrotunnelista, joten... UDH on varmasti kaanonia! Ellei jopa kanonia.]

Käännän sivuja yrittäen navigoida tätä eriskummallista lemmenlabyrinttiä.

Seinä.

Käännän.

Seinä.

Käännän.

Seinä, seinä, seinä.

Käännän, käännän, käännän.

Seinä, seinä, seinä, seinä.

Käännän, käännän, käännän, käännän.

[Elämäni kääntäjänä.]

Isoveli Leon -Helvettiä jatkuu sivukaupalla. Mitä vitt--? Okei, tämä on pelottavan kahjoa! Täytyy häipyä tästä Helvetistä… Hyppään ison sivukimpun yli. Näyttää siltä, että näille sivuille päästyään häneltä oli loppumassa muste kynästä… Katson sivua toistamiseen.

”…Häh?” Päästän jälleen kerran äänen tahattomasti. Hän oli kirjoittanut siihen…

”Heitä kutsutaan ’Future Foundationiksi’, mutta se ei ole minun tulevaisuuteni. Minä murskaan tuon tekopyhän joukon yksi kerrallaan.”

[Myös tämä katkelma on tuttu UDG:sta!]

Tämä on aivan liian huolestuttavaa… Avaan silmäni levälleen käsittääkseni sen kaiken, ja alan muistella asioita, joita Kanon oli minulle sanonut…

Kun hän puhui unissaan… ”Isoveli Leon…” Kanonin reaktio povaukseeni… ”Tiedän povauksesi olevan väärässä, koska… …Minulle tarkoitettu rakastajani on jo kuollut.” Palapelin palat alkavat yhdistyä.

Kanonin täytyy olla Leonin Vanki. Hän rakastaa tätä kieroutuneella tavalla, ja syyttää meitä tämän kuolemasta… Siksi hän vihaa Future Foundationia niin paljon. Mutta miten hän tietää mitään siitä, mitä Hope’s Peakissa tapahtui, jos hän oli vangittuna kaiken tämän ajan? No, hetkinen…

Hänellä oli paljon tilaisuuksia oppia, mitä tapahtui, kun hän murtautui ulos… ”…Mutta joka tapauksessa…” Tällainen närkästys on täysin aiheetonta. Ymmärrän Leonin kuoleman olleen kauheaa, mutta hänen ei pitäisi kantaa siitä kaunaa meitä kohtaan.

Ja Isoveli Leon -Helvetin näkemiseni perusteella tämä likka on selvästi sekaisin. On ihan liian vaarallista pysyä hänen seurassaan! Kuulen vessan ovennupin alkavan kääntyä. Panen muistikirjan nopeasti takaisin hänen käsilaukkuunsa. ”Anteeksi tuosta, kiitti kun odotit.” Kanon pyyhkii kätensä nenäliinaansa. Ei näytä siltä, että hän käräytti minut nuuskimasta.

Näyttää siltä, että olen selvillä vesillä toistaiseksi. Mutta… En vain voi uskoa, että tuo tyttö edessäni omistaa tuon muistikirjan… ”Hm? Onko jokin vialla?” Nuo muistiinpanot olivat varmasti Kanonin kirjoittamia. Kanon on joku anakronistinen, lemmenriippuvainen kummajainen!

Ja hän kantaa syvää, syvää kaunaa Hope’s Peakin tappoleikin selviytyjiä kohtaan… ”Miksi ilmeilet noin?” ”…” ”Hei, senkin pervo! Sinä innostuit kuvittelemaan minut… hommissani, etkös!?” ”…Öh, juu, toki. Niin juuri.” ”…Minä pilailin… Yäk.”

Menen hänen mukanaan kykenemättä ottamaan muistikirjaa puheeksi, kun kuljemme metrolle. Mutta… En vain voi jatkaa roikkumista hänen perässään tähän tapaan. …Mitä tämä nainen ajattelee!? Jos hän vihaa Future Foundationia niin paljon, miksi hän auttaa minua pakenemaan?

Ehkä tämä on vain tilapäistä yhteistyötä, koska hän ajattelee yksin toimimisen olevan liian vaarallista? Ei, ei ikinä. Surkeaa se on myöntää, mutta minusta ei ole pohjimmiltaan hänelle lainkaan apua. Hän voisi tehdä tämän itse. Olen hänelle vain taakkana. Joten mitä mahdollista syytä hänellä voisi olla matkata kanssani?

Aikooko hän ottaa minut panttivangiksi heti, kun pääsemme pois tästä kaupungista? Ehkä yrittää hyödyntää minua vahingoittaakseen jotenkin Future Foundationia? Ei vaikuta mahdottomalta… Tai ehkä hän yrittää houkutella minut johonkin viheliäiseen ansaan metrossa, johon olemme menossa! Voisin kuvitella noinkin tapahtuvan…

Yritän turvaamistoimena lukea oman kohtaloni matkalla metroon. Näen osasia kahdesta mahdollisuudesta.

…Sortuvan tunnelin. …Kanonin itkemässä silmät päästään.

Miksi hän itkee…? No, joka tapauksessa, se tunnelin sortumisjuttu vaikuttaa riittävän pahalta. Vaikka se tosiasia jätettäisiinkin pois, että tämä tyttö on tärähtänyt, metro on jo riittävän vaarallinen. Mutta… En voi mitenkään lähteä hänen rinnaltaan… Ei kun niskassani on perhanan kahdeksan miljoonan velat. Ilman Kanonin perheen omaisuutta en käsitä keinoa, jolla maksaa sitä koskaan.

Mutta jos Kanon oikeasti kantaa kaunaa Future Foundationia kohtaan, palkitsisiko hänen isänsä minut hänen pelastamisestaan? ”Isä, ei! Uskallapas vain antaa rahaa jollekulle Future Foundationista!” ”Anteeksi, mutta kuulit, mitä hän sanoi. En anna sinulle koskaan senttiäkään rahoistani!” …Joo, noin siinä kävisi.

Joten mitä teen? Mietin pääni puhki yrittäen keksiä jotain. Hei, hetkinen! Sisällä ei ollut rahaa, mutta hänen lompakossaan oli silti luottokortteja! Jos saan nyysittyä yhden hänen korteistaan ja selvittää jotenkin hänen salasanansa, voin nostaa rahat!

”Selvä!” Minun vain pitää odotella täydellistä hetkeä, jolloin hän ei ole valppaana. ”Hm? Mikä on selvä?” ”E-ei mikään. Ei mikään, mikä liittyisi sinuun.” ”…Okeiii… No kumminkin, katsohan tuonne. Sisäänkäynti metroon.” Kanon hymyilee ja osoittaa kujalle.

Näen portaikon johtavan alas maanalaisen metroaseman sisäänkäynnille.

”…Nääh, ei mennä tuonne.” En vieläkään luota hänen suunnitelmaansa. Ja muutenkin… ”…Näin jotain.” ”Näit mitä?”

”Näin tulevaisuuden povauksessani! Jos menemme metroasemalle, sinä itket… Ja tunneli sortuu!” ”Täh? Miksi itkisin?” ”Se ei ole se pointti! Jos tunneli sortuu, kun olemme siellä, kuolemme!” ”…”

Kanon kyseenalaistaa minua hiljaa silmillään. Kuin sanoisi: ”Sinulle kävi kaikki tähän asti, mikä muuttui?” Voin käytännössä kuulla hänen sanovan noin. Mutta en anna hänen sanoa mitään. ”Kuitenkin, eipä mennä tuonne, okei? On parasta, ettei mennä. Vaistoni sen sanovat!” ”…Povaukset vai vaistot?”

”…Povausvaistot!” ”Tuo ei oikeastaan vastaa kysymykseeni…” ”O-onko sillä edes väliä!?” Kanon mulkoilee minua. ”Äääk!” Hänen silmänsä ovat niin pelottavat!

Olen nähnyt tuon katseen ennenkin, mutta nyt kun olen nähnyt, mitä hänen muistikirjassaan on… Kasvoni kalpenevat, ja Kanon huokaisee. ”En tiedä, miksi mielesi yhtäkkiä muuttui, mutta povauksesi ovat harvoin oikeassa, eikö totta?

Joten pohjimmiltaan on 70 prosentin todennäköisyys, ettei tunneli sorru.” ”N-no tuo ei ole täysin totta! Ei se välttämättä tarkoita, että päinvastainen toteutuu!” ”No, jos aiot tyrmätä minun ideani, onko sinulla parempaa mielessä?” ”…”

Pelin kakkosluvusta kierrätetyn metrolaiturin erilaiset mainoskyltit hämmentävät, erityisesti PlayStation-sponsorointi! UDG:n puolellahan nuo oli töhritty Toivon Soturien logoilla. 

Eipä ole oikeastaan tuohon vastausta. En keksi mitään erityisen vakuuttavaa syytä olla menemättä metroasemalle. Vaikka tiesinkin sen olevan vaarallista, menemme portaat alas maan alle. Jatkamme matkaa lippuportille ilmapiiri yhä epäluulosta raskaana. Kanon möläyttää yhtäkkiä jotain kuin yrittäisi herättää keskustelua.

”Miksi povaustaitosi tuli?”

”…Minulla ei ole mitään syytä kertoa sinulle sitä.” ”Okei, mistä tämä asenne? Loukkasinko sinua tai jotain? Koska jos siitä on kyse, pyydän anteeksi, jessus.” ”En käyttäydy yhtään eri tavalla kuin tavallisesti.” ”Hevonpaskaa! Jokin on vialla, etkä sinä kerro minulle.” ”Jos oikeasti ajattelet noin, päässäsi on jotain vialla.”

”Hei, ole tosissasi! Ilkeilet kunnolla, ihan puskista!”

”…Kenties sinun tulisi miettiä, miksi minulla saattaisi yhtäkkiä olla tällainen asenne sinua kohtaan.” Annoin hänelle melko suorasukaisen vastauksen oikeastaan ajattelematta mitä puhuin. Kanonin suu avautuu hiukan. Voi perhana! Keksikö hän, että näin hänen muistikirjansa!? Sitten Kanon puhui.

”…Olitko hereillä?” ”Hereillä? Milloin?” ”Sinä ensimmäisenä yönä, kun heräsin menemään vessaan… En tiedä, miksi tein sen, mutta panin hammastikun hiuksiisi… enkä saanut sitä pois…” ”Teit mitä!?” Minä tiesin sen, tämä tytsy on kajahtanut! ”Joka tapauksessa, minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa.”

Pudistan töykeästi päätäni, ja kappas kummaa, sieltä tulee ulos hammastikku. Se putoaa jalkoihini. ”…Pfft!” Kanon purskahtaa nauruun. ”Hei, ei naurata!” Huudan hänelle vihaisesti. Tunnelma muuttuu välittömästi. Kanon murjottaa ja mutristelee, kun hänelle huudettiin noin ankarasti.

”Okei, okei, jessus. Tajuan kyllä, et halua puhua minulle. Selvä. Ihan sama.” ”…” Etenemme lippuporteille huonon fiiliksen riippuessa päällämme. Menemme niiden läpi ja sitten portaita alas laiturille. Tyhjä sähköjuna on pysähdyksissä suoraan edessämme.

Junan ulkopuolella ei ole vahinkoa, mutta sisäpuoli… on läpimärkänä verestä. Mitäköhän nuo ihmiset mahtoivat tuntea viimeisinä hetkinään ennen kuolemaa… Suljen silmäni tiukasti ja pudistan päätäni ennen kuin väkivaltainen mielikuva pääsee aivoihini. Avaan silmäni ja katson tunnelin syövereihin. Ainakaan ei merkkejä sortumisesta…

Tämän metrolinjan täytyy oikeasti olla yhteydessä ulkomaailmaan. Jos voimme edetä täällä turvallisesti, meidän pitäisi päästä kaupungin ulkopuolelle. Mutta jos se oikeasti on turvallinen. On mahdollista, että Kanon tappaa minut ennen kuin edes pääsen ulos.

Huolistani tietämätön Kanon nyökkää kohti etummaista vaunua. ”Tahdotko ajaa tuolla koko matkan pois täältä?” ”Ja astua tuohon veriseen junaruumisarkkuun? Mieluummin kuolisin.” ”Heh, juu, niin minäkin…” Huomaan, että Kanonilla oli jotain muuta sanottavaa.

Hän yrittää kerätä rohkeutta korjatakseen meidän välisen suhteemme. Mutta en rohkaise häntä milliäkään. ”…” Mutta Kanonia ei hiljaisuus häiritse. ”No siis kuitenkin, kun tapasit minut, sanoit ’haljun” olevan ankeaa. Ja se sai minut melko iloiseksi.”

”…Mistä tämä nyt tuli?” Puheenaihe yllättää minut. ”No näytit äkäiseltä, joten ajattelin piristää tunnelmaa. Kuitenkin, tarkoitin sitä. Olin iloinen.” Kanon hykertelee peittääkseen nolostuksensa. ”…”

Hyppäämme pois laiturilta. Kävelen hänen vierellään. Jostain syystä yritän olla astumatta maahan. Hypin ratapölkyillä. Minusta tuntuu välittömästi säälittävältä… Ei lainkaan miehekkäältä… On Kanonin syytä, että olen edes juuri nyt hengissä.

Muistikirja oli pelottava, mutta… Sama Kanon, joka sen kirjoitti, pelasti minut. Mutta käyttäydyin niin lapsellisesti, ilkeilin hänelle tuohon tapaan… Se ei ole lainkaan siistiä. On hyvä epäillä asioita, mutta joskus vain täytyy olla täysin varma. Sen opin Hope’s Peak Academyn tapauksesta.

Epäluuloisuus povausteni perusteella on minulta väärin. ”…” Kysyn häneltä suoraan uudessa urheuden puuskassa. ”Mitä mieltä olet Future Foundationista?” Ja heti kun kysymykseni päättyy… Tai ehkä välittömästi ennen sitä…

Kanon potkaisee minua lujaa kylkiluihin. Romahdan raiteille. Hän hyppää päälleni ja kiristää kätensä kaulalleni.

***

[Kanon Nakajima]

Kanon Nakajimasta kaavailtiin oikeasti joskus Ultra Despair Girlsin päähenkilöä. Tosin pelin nimi olisi ollut eri, koska hänen aisaparikseen kaavailtiin Haiji Towaa, jonka erikoisaseena olisi ollut... avattu kipsi. Aivan.

No nyt tässä tunnelissa alkaa olla järkeä, sillä kaikki Kanon-takaumat ovatkin tapahtuneet hänen kuristaessaan Hiroa!

Istuessani yksin olohuoneessani kuulen etuoven avautuvan. Oletin vain äidin tulleen kotiin, mutta kun katsoin, näin muukalaisen seisovan edessäni… Heti kun tajusin jotain olevan pielessä, minut otettiin kiinni ja menetin tajuntani. Kun heräsin, huomasin olevani siistissä, hyvin koristellussa huoneessa.

Tämä oli vankilani puolitoista vuotta. Minulla oli tylsää. Tylsää, tylsää, tylsää. Isoveli Leonin muisto oli ainoa asia, joka piti minut järjissäni. Ajattelin häntä alituisesti. Ja vaikka vankielämäni oli Helvettiä… Se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.

Vähän aikaa vangituksi tulemiseni jälkeen Future Foundation tappoi isoveli Leonin. Sain tietää siitä heti, kun vapauduin. Se tapahtui, kun minut pakotettiin lasten leikkiin. Piileskelin yleisövessassa, kun näin pöntön päälle laitetun kansion. Avasin sen uteliaana. Toivon, etten olisi.

 

”Hope’s Peak Academyn murhaleikki

”Ultrajännittävä leikki tapahtui Hope’s Peak Academyn 78. vuosikurssilla 16 oppilaan kesken. Säännöt olivat yksinkertaisia. Sinun täytyy elää loppuelämäsi koulun sisällä. Jos haluat lähteä, tapa luokkatoverisi. Tässä täysin huikeassa leikissä seuraavat kymmenen oppilasta menettivät traagisesti henkensä…”

Leonin nimi oli listassa. Sen oli oltava valetta. Sen oli oltava virhe. Kieltäydyin uskomasta sitä. Mutta kansiossa oli valokuvia…

Sidottuna…

Lyyhistyneenä…

Ruumis…

Isoveli Leon.

”Heh… Haha…” Ei, sen oli oltava valetta. Sen oli oltava virhe. Kieltäydyin uskomasta sitä. Kieltäydyin yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta totuus toljotti minua kasvoihin. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Katsoinpa tuota miltä kantilta tahansa, tuo oli Leon. Tuo oli Leon. Tuo oli Leon Kuwatan ruumis.

Katsoin lamaantuneena kansion muita sivuja. Ja taas kerran opin jotain hirveää.

”Selviytyjät

Seuraavat kuusi oppilasta selviytyivät käyttämällä muita osallistujia haluttomina uhreina…” Kuuden oppilaan nimet ja yksityiskohdat lueteltiin. ”Nämä ylpeät oppilaat ovat valmistuneet akatemiasta ja liittyneet Future Foundationiin. Selviytyjät näyttävät maailmalle oikeudentajunsa maine ja kunnia käsissään!”

…Miksi olen yhä hengissä?

Tuo oli ensimmäinen ajatukseni.

Koko maailmani oli Leon… Miksi yhä hengitän? Miksi sydämeni yhä sykkii? Miksi seison? Miksi en ole kuollut? Miksi en pysty tappamaan itseäni…? Ei… Se on ilmiselvää.

Minä en kuollut. Leon se kuoli. Nyt elän maailman sisällä, joka on… ohi. Päättynyt. Se on ainoa asia.

Olen

suistunut

epätoivoon.

Siinä

se.

Siinä

se.

Mutta… mitä tämä on? Miksi kyyneleet eivät tule? En tunne yhtään mitään… Ovatko tunteeni jähmettyneet järkytyksestä? Vai olenko vain sellainen nainen, joka kieltäytyy itkemästä, kun maailma loppuu? Tunteet ovat tuntemuksia maailmasta, joten jos maailma on loppunut, ehkä tunteetkin loppuvat…

Kuitenkin… Minun pitäisi mennä sinne, missä Leon on. Ei ole järkeä elää maailmassa, jossa Leon on poissa. Panin käteni ovelle aikoen kävellä suoraan Monokuman kynsiin. Mutta… Sillä hetkellä tajusin jotain.

Ei vielä. Ei tänään. Koska tuolla on ihmisiä, joiden ansaitsee kuolla. Tuolla on ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin uskoisivat oikeuteen, vaikka he tappoivatkin Leonin. He ovat yhä hengissä tyhjine sanoineen, jotka kuulostavat kivoilta, mutta jotka salailevat, kuinka tyhjiä he kaikki ovat.

Minä kuolen. Kunhan tapan heidät kaikki.

Vannoin sen henkeni kautta kuin olisin leikannut sanat suoraan ihooni. Mutta en kyennyt tappamaan Yasuhiroa. Minulla oli syyni. Aluksi luulin hänen olevan vain joku satunnainen siviili. Joku naurettavahiuksinen hörhö oli tulla noiden hirviöiden tappamaksi…

Siksi pelastin hänet. Pelastettuani hänen henkensä sain tietää. Hän oli osa sitä kieroutunutta leikkiä… Ihmissaasta Numero 1. Yasuhiro Hagakure.

Halusin tappaa hänet saman tien, kun hän kertoi minulle. ”Vau, ’haljua’? Tuo vanha ysärislangi on melko ankeaa…” Se vain muistutti niin paljon sitä, mitä Leon sanoi minulle… Putosin polvilleni ja aloin parkua heti paikalla.

Näin Leonin Yasuhirossa. Jahkailin hänen tappamisessa. Kauemmin ja kauemmin…

Tiedän hänen pyrkivän isän rahoihin. Tiedän hänen olevan Future Foundationissa. Ja hän on myös täysin ankea. Mutta… hän ei ollut yhtään sellainen, jonka luulin Future Foundationin jäsenen olevan… Kun puhun hänelle, haluan tappaa hänet vähemmän ja vähemmän… Ehkä minun vain pitäisi antaa hänen olla… Tunteeni menivät jopa niin pitkälle…

Mutta. Hän vain sanoo huolettomasti minulle… ”Mitä mieltä olet Future Foundationista?” Ymmärsin välittömästi. Se kaiketi tapahtui silloin, kun olin vessassa. Hän katsoi käsilaukkuuni.

Hän näki kaiken kirjoittamani. Kehoni liikkui hetken mielijohteesta. Potkaisin häntä kylkiluihin ja taklasin hänet raiteille. Kiedoin käteni hänen kurkulleen. Työnnän peukaloni hänen aataminomenaansa vasten. Lujaa.

…Ja näin tapahtui.

Minä tapan Yasuhiro Hagakuren. Aion tappaa miehen, jossa näin ennen Leonin. ”…Gaaah…” Kuulen äänen, jota en ole koskaan aikaisemmin kuullut tulevan Yasun kurkusta.

Se jotenkin rauhoittaa minua. Tunnen silmämunieni kierähtävän ylöspäin… On kuin seuraisin tämän tapahtuvan ulkopuolisesta näkökulmasta. En ole minä. Huomaan hänen aataminomenansa uppoavan hänen kurkkuunsa. ”…” Haluan niin kovasti tappaa hänet. Tämä on Leonin puolesta… eikö vain?

Ei… Haluan tappaa hänet, koska hän näki muistikirjani. Kunhan olemme pois täältä, hän kertoo Future Foundationille kaiken, jonka näki kirjoitetun siihen. Ja jos noin tapahtuu, minun kostoni, minun elämäni päämäärä, heitetään syrjään. Minun pitää tappaa hänet. Minun pitää estää häntä puhumasta.

Hänen pupillinsa laajenevat. Hän on lähellä kuolemaa. …Minusta tulee tappaja. Näköni sumenee. Näen vain kapean viivan… Pistävä kipu syöksyy kehoni läpi.

283 - Liite II: Ultra Despair Hagakure - osa 3

Luku 3

[Yasuhiro Hagakure]

Se alkuperäinen Danganronpan betaversion eli Distrustin Yasuhiro Hagakure.

 

Seuraavana päivänä yövyttyämme ostoskeskuksessa emme päässeet sillalle. Lasten levittämä väkivalta ja kaaos oli rankempaa kuin eilen. Väijyvien Monokumien lukumäärä lisääntyi myös. Tuo hidasti meitä melkoisesti. Se antoi Kanonin harjoitella ammuskeluaan. Pyssyssä ei kuitenkaan ole loputtomasti ammuksia.

Ehkä toverini ovat pudotelleet niitä, tai kenties joku asettaa niitä ympäriinsä tarkoituksella… Mutta poimimme niin paljon luoteja kuin voimme kulkiessamme kaupungin poikki. Kaiken tämän vuoksi etenemisestämme tuli melko hidasta. Meidän täytyi pysähtyä yöksi.

Löysimme videovuokraamon ja päätimme ottaa sieltä suojapaikan, mutta kolme Monokumaa väijytti meidät. ”Ohhoh!” Hätäännyin niin kovasti, että luulin sydämeni halkeavan, mutta Kanon rikkoi ne kappaleiksi sekunneissa.

”Hmph, sinttejä.” Hän puhaltaa vitsillä mielikuvitussavua hakkerointipyssyn suusta. Hitto, hän on siisti. ”Eivätkö nämä Monokumat yllättäneet sinua?” ”Ei, yllätyin. Saatan näyttää rauhalliselta, mutta sisäisesti olen sekoamassa. Lisäksi noiden kutsuminen tuolla nimellä on haljua.”

Taas tuo. Halju. Tällä kertaa taidan väistää maamiinan. ”Juu, olet oikeassa. Noiden nimittäminen Monokumiksi…” ”Häh?” Kanon kallistaa päätään. ”Etkö aio kommentoida puheenparttani parin sukupolven takaa?”

”...En halua, että alat taas itkeä, joten yritän olla hienotunteinen.” ”Nääh, kyllä se käy, jos väännät siitä vitsiä. Itse asiassa vähän haluankin, että väännät siitä vitsiä.” ”Mutta… etkö ala taas itkeä?” ”En, en ikinä. No niin, annahan tulla.” ”…”

En tiedä, miksi hän haluaa minun yllyttävän häntä niin paljon, mutta kinastelu on turhaa. Kerron hänelle, mitä hän haluaa kuulla. ”’Haljun’ tapaisten sanojen sanominen ei ole ollut muodissa ainakaan pariin vuosikymmeneen.” ”Hmph.” Kanon tuhahtaa minulle.

Hän mulkoilee minua, nostaa kämmenpuolensa esiin ja taivuttaa sitten sille sormensa. Hän yllyttää minua. ”Tuo on niin helkkarin ankeaa, olet ihan läpeensä ankea! Kelaile uudestaan elämäntapaasi!” Olen voinut vetää vähän yli. Olin melko ilkeä. Mutta…

Kanon tuli hyppäämään käsivarsilleni nopeasti kuin luoti!

Lukiotyttö!

Hänen kehonsa!

Aivan!

Vasten!

Minua!

Hänen syleilynsä nostattaa minut pois kaikista pahoista tuntemuksista, joita minulla oli ollut tässä paikassa. ”Ah, anteeksi, anteeksi!” hän sanoo vapauttaen minut halauksestaan. ”Ei, kiitoksia.” ”Häh? Mitä tarkoitat?” ”Kuka tahansa mies innostuisi naisen kosketuksesta!”

”Okei, siis… yäk.” Okei, ehkä vedin vähän yli. ”Mutta miksi…? Miksi halasit minua, vaikka loukkasin puhetapaasi?” ”Ei syytä.” Hän mutristaa huuliaan kiusoitellen yhä leikkisällä tuulella. ”Joten takertuvatko kaikki trendikkäät tytöt miehiin nykyään ilman syytä? Hitto, myöhästyin hetkestäni…”

”Ahahaha, minunlaiseni tytöt ovat yleensäkin nertoja!” Hän sanoo tuon niin kirkkain kasvoin, hymyillen, näyttäen valkeat hampaansa. Mutta ihan sitten tunnelma muuttuu. Kanon kallistaa taas päätään. ”Ai, anteeksi, mutta sinä…” ”Hm? Mitä?”

[Nerto ei ole typo vaan Nokanin ranagammi.]

”No, loppujen lopuksi, sinä olet vain… Yasuhiro.” ”Tuonhan oli tarkoitus olla loukkaus, eikös!?” ”Ahaha, minä vain pelleilen.” Makaamme lattialla haaskaamassa aikaa odotellen yön yli. Tuijotan kattoa pystymättä nukkumaan. Kuulen Kanonin sanovan nimen, jota en ole kuullut aikoihin…

”Isoveli Leon…”

Tuo kai tarkoittaa, että Kanon on Kuwatan Vanki. Siksi hän oli täällä vankina puolitoista vuotta. Siksi hän sanoi hänen nimensä. Mutta miksi hänen äänensä vapisi…?

Lähdemme liikkeestä, ja Kanon kiskaisee hihaani. ”Yasu, näen lassin!” ”…Mitä?” ”Katso, silta!” Käännän päätäni nähdäkseni, mihin hän osoittaa. ”Oooh!”

Näen pienen sillan horisontissa. ”Pääsemme ulos kaupungista tuolta, eikös!?” ”Ehdottomasti! Kiitos minun, olet turvassa!” ”Öh… Et tehnyt mitään…” ”Kerroin kohtalosi ja pidin silmäni auki Monokumien varalta! Jos en olisi paikalla, olisit historiaa!”

”…Ihan sama.” Kanon ei selvästikään ole vakuuttunut. Mutta ketä kiinnostaa!? Pääsemme helvettiin täältä! Voin jo maistaa voittoni! Palkintoni prinsessan pelastamisesta… 8 miljoonaa, kaikki minun!

Tässä ei oikeasti ole puuttuvaa kuvaa, vaan räjähdystä simuloiva valkoruutu (oikeasti kuva välkkyy hetken epileptisesti, mutta tämä blogi ei ole niin interaktiivinen, että blogaaja vaivautuisi luomaan animoituja gifejä) värjäytyy 95-prosenttisesti harmaaksi teksti-ikkunan vuoksi.

Yhtäkkiä silta valaistuu kirkkaanoranssiksi. Räjähdysääni vapisuttaa maata jalkojemme alla. Sillalta tupruaa savua. ”…Mitä?” Ja aivan sen valtavan räjähdyksen jälkeen… Toivon siltamme sortuu veteen. Ei… Se ei ole vielä täysin sortunut.

Kaukaa katsellessani näen sillan vääntyilevän ja jännittyvän päästäen karmivaa valitusta. ”…” Mahdotonta… Onko tämä vain pahaa unta tai jotain? En usko sen olevan totta… Etsin itsevarmuutta Kanonin suunnalta.

On kuin peiliin katsoisi, kun hänellä on sama tyrmistynyt ilme kuin minulla. Hän tietää totuuden yhtä hyvin kuin minäkin. Silta on poissa. Kanon huokaisee. ”…Mitä meidän pitäisi tehdä?” ”No…” Mitä helvettiä meidän pitäisi tehdä?

”Kaikki teidät Demonit metsästetään!”

Kuulen äänen kuin suoraan animesta, ja käännyn ympäri. Näen valtavan punaisen robotin kantamassa suunnatonta kirvestä. Valtavaa kirvestä kantava robotti, kuin keräilykorttipelistä, leijailee vain metrien päässä. Näyttää kuin se leijailisi jonkinlaisen lonkista tulevan höyrykäyttöisen työntövoiman varassa…

…Hetkinen, nyt ei ole hyvä hetki miettiä sen tekniikkaa! Se on hemmetti robotti! Mitä hittoa!? Ja sitten tämä pikkutyttö… Joku ala-astelainen tyttö seisoo voima-asennossa robotin edessä. Söpöläinen, jonka pinkit hiukset ovat tuplasaparoilla. Tuntuu kuin olisin nähnyt hänet ennenkin.

Hänen kaulallaan roikkuu jokin lounasrasian näköinen ohjain.

Käyttääkö hän tuota ohjaillakseen robottia? Kuitenkin… ”…Kuka helvetti sinä olet?” ”Ai, olenpas minä epäkohtelias! En ole esitellyt itseäni!” Hän nostaa hameensa helmaa ja niiaa sirosti.

”Minulla on Taistelijan työ Toivon Sotureissa. Nimeni on Kotoko Utsugi. Ehkä on hiukan outoa, että tyttö on Taistelija, mutta innolla on väliä.” Juuri kun pikkutyttö lopettelee esittelynsä, Kanon puhuu.

”Tuo lapsi…” ”Häh? Tunnetko hänet?” ”Hän on yksi lapsista, joka pyörittää tätä pikku operaatiota. Ja lisäksi…” ”Mitä?” ”Ajat sitten hän oli lapsinäyttelijä. Supersuosittu, kaikki rakastivat häntä. On Kotokolla pata, se hautuu, poreilee, Kotoko tykkää, maistuisikos sulle?”

[Ehkä paras ontuva riimi ikinä, vaikka itse sanonkin.]

”Tuo mainossävel on kielletty!” Hän huutaa yhtäkkiä. ”Se naurettava puku ja se öklö soppa oli kauhea kokemus minulle!” ”Oikeasti? Pidin sinua supersöpönä siinä mainoksessa.” Vaikka yksi mellakoiden johtajista seisoo suoraan edessämme, Kanon ei reagoi.

Itse asiassa hän käyttäytyy kuin puhuisi pienelle serkulle tai jotain. ”Sinunlainen söpö pikkutyttö? EI sinulla pitäisi olla huonoja muistoja. Sinun tulisi olla siitä ylpeä.” ”No selvästikin olen ihq, mutta siitä ei ole kyse! En ole silti siitä iloinen!” Alakoululainen mutristaa huuliaan ja puhisee.

”Kun selvät asiat tulivat puheeksi, tiedättekö sen taikauskon, jonka mukaan pervojen ihmisten hiukset kasvavat nopeammin? Ei pidä paikkaansa! Tieteessä on esitetty, että oikeasti myöhään valvovien ihmisten hiukset kasvavat nopeammin!” Kanon ylireagoi koomisesti. ”Vauuu! En todellakaan tiennyt tuota!”

”Ufufufu, eikös tämä olekin ihquinta ikinä? Minunlaiseni ihqintoilija tietenkin intoilisi ihqnippelitiedoistakin!” ”Juu, tietenkin, nippelitiedot ovat usein pieniä ja söpöjä.” Hei, Kanon…? Miksi rupattelet tämän tytsyn kanssa?

”Ohoho! Näyttää siltä, että ymmärrät paljon, neiti!” ”No, ainoa vahva puoleni on se, että olen seurallinen ja sosiaalinen. Joten miten olisi tällainen? Pyyntönä minunlaiselta sosiaaliselta tytöltä, miten olisi, jos antaisit meidän mennä?” Ah, aivan! Kanon ei rupatellut, koska olisi unohtanut tilanteemme tai olisi halunnut ystävystyä…

Se johtuu siitä, koska hän yrittää päästä hyviin väleihin tämän tytön kanssa ja toivoo, että tämä antaa meidän olla. Mutta se ei toiminut. ”En koskaan! Kaikenlainen ihq voi kiinnostaa minua, mutta en voi antaa Demonien mennä! Vain kuolema Demoneille!” Pinkkihiuksinen tyttö huutaa voitonriemuisesti ja riuhtaisee sitten ohjaimensa vipua.

Metallinpunainen robotti syöksyy meitä kohti! Sen moottorien ääni leikkaa ilmaa. Se menee nollasta sataseen silmänräpäyksessä! Se näytti hetki sitten tuskin todelliselta, mutta nyt robotti näyttää suuremmalta kuin nelitonninen rekka… Se huitaisee valtavan kirveensä aivan päämme yläpuolelta. Ei epäilystäkään, tuo robotti aikoo käyttää tuota kirvestä tappaakseen meidät.

”Ah…” Perhana! Ei sitä voi väistää! Ja juuri kun hyväksyn kohtaloni, minut tyrmätään sivulle kuin voimakkaan tuulenpuuskan puhaltamana. Niittikö robotin jättimäinen kirves minut? Ei… Sydämenlyöntiä myöhemmin tajuan…

Kanon taklasi minut syrjään. Rysähdän lattialle ja kierin hänen vartalonsa alle. Kirves jatkaa heilumistaan halkoen ilmaa, jossa vasta olimme hetki sitten. Jos Kanonia ei olisi, kupolini olisi haljennut aivan kahtia! Se olisi ollut vastenmielistä…

Sydämeni jättää lyönnin väliin, kun kuvittelen tuota inhaa kohtausta. Saa minut oksentamaan. Mutta näköjään olen ainoa heikko täällä. ”Tsh, ei mene ohi ensi kerralla!” Alakoululaisen kiristellessä turhautuneena hampaitaan… Kanon hyppää jaloilleen aivan tytön eteen.

”Kokeile.” Hän loikkaa ilmaan, niin korkealle, että näyttää kuin hän osaisi uhmata painovoimaa.

1…

2…

3…

Hän kuroo välimatkan umpeen kolmessa sekunnissa.

Hän likistää ala-astelaisen tytön maahan silmänräpäyksessä kuin kiusallisena halauksena. ”Sanoit, ettei mene ohi ensi kerralla, mutta olen pahoillani, ensi kertaa ei tule.” Hän nappaa ohjaimen pinkkihiuksisen tytön käsistä ja heittää sen niin kauas kuin pystyy. Kanonin likistämä toinen tyttö ei voi edes hievahtaa.

”P-painaa! Painaa liikaa! Demonit ovat niin painaviaaa!” ”En ole ’painava!’ Minä vain likistän käsivarsiasi ja jalkojasi!” Kohtalon täyskäännös, ihan noin vain… Mahtavaa! Kanon vetäisee ala-astelaisen polvisukat irti ja sitoo niillä hänen käsivartensa ja jalkansa.

Hän väänsi ne tiukalle kuin köyden sitoen Kotokon niin tiukasti, että tämä tarvitsisi puukon paetakseen. ”P-pyydän, armoa! Irrota minut! Jos jätät minut tähän pervoon asentoon, en voisi näyttää kasvojani Toivon Sotureille enää koskaan! Jos minulle kehittyy tästä sitomisfetissi, sinun on parasta ottaa siitä vastuu! Yritätkö olla Isäntäni tai jotain? Aiotko taputella pyllyäni, jos haukun kuin koira!?”

Ala-astelainen vääntelehtii ja mankuu. Pinkkihiuksisen tytön valituksista piittaamatta Kanon liikkuu lähemmäksi häntä. ”Ihan tosi, mitä oikein ajattelet!? Jos en olisi täällä, tuo vanhus olisi kuule vainaa!” Jaa, minä kai sitten olen nyt ”vanhus.” Hienoa. Olen hitto vieköön vielä parikymppinen…

Mutta on totta, että olisin kuollut kuin kivi, jos Kanon ei olisi täällä. Se on varmaa. Mutta… valehtelisin, jos en sanoisi tuon satuttaneen vähän ylpeyttäni… Olen Future Foundationin jäsen, mutta silti olen täällä tarvitsemassa jatkuvasti häntä minua pelastamaan… ”Tietysti hän olisi! Halusin tappaa hänet! Hänen kuolemansa on pitkään odottamani unelma!”

”Tuhma tyttö! Jos yhä käyttäydyt noin…” ”Älä sinä ’tuhmatyttöile’ minua! Kaikki Demonit ansaitsevat kuoleman!” ”Okei, ihan oikeasti, mikä tämä ’Demoni’-juttu oikein on? Puhutko aikuisista?” ”Mmhm. Aikuiset ovat Demoneja. Demonit ovat aikuisia. Ja kaikki aikuiset ansaitsevat kuoleman.”

”Miksi…?” ”En ole sinulle selitystä velkaa! Aikuisten on kuoltava!” Hänen äänessään ei ole hiventäkään katumusta. Nämä kersat ovat teoistaan ylpeitä, sen huomaan. Kanoninkin on täytynyt tulkita asia näin. Hänen kasvoillaan näkyy pettymys, mutta hän ei läksytä pinkkihiuksista tyttöä.

”…Miksi sitten vangitsitte minut? Et sitten sano, koska olen aikuinen.” ”Häh?” Ala-astetyttö toljottaa ilmeettömänä. ”Me emme vanginneet sinua. Se typerä Towan roskaväki tuon teki.”

…Häh? Mitä hän sanoi? Kanon on aivan yhtä hämillään. Hänen ilmeensä muuttuu kovemmaksi kuin koskaan, ja hän lähestyy pikkutyttöä. ”Jos yrität hämmentää minua, se ei onnistu. Tiedät tilanteesi. Voimme tehdä sinulle jotain hirveää kostoksi.”

”Jotain hirveää? Kuten ruoskia minua, tai kaataa kuumaa vahaa päälleni!? Tiesin sen, tämä on sidontaleikki! Tunnen alkavani pitää siitä… Uusi herätys sisälläni!” ”Äh, ole hiljaa, eikä ole! Sanoit Towan vanginneen minut. Mistä oikein puhut!?” ”Mistä oikein puhun? Täsmälleen siitä, mitä sanoin. Etkö tiedä…?

Towa Group on ’Todellisen äärimmäisen epätoivon’, Isosisko Junkon, leirissä. He kidnappasivat sinut tukeakseen Isosiskon Junkon siinä koulussa leikkimää leikkiä.” Joten on ehdottoman totta, että Towa Group on yhteydessä ”Epätoivoon.” Mutta jos Kanon on Vanki… Tarkoittaako tuo, että Towa Group oli vastuussa kaikkien rakkaidemme sieppauksesta?

Näyttää siltä, että Towan ja ”Epätoivon” suhde on syvempi kuin ajattelin. Ja kaiken kukkuraksi ”Isosisko Junko”…? Jäinen tunne kömpii ylös selkärankaani. Kanon on myös jähmettynyt paikoilleen toljottamaan. Hän ei sano sanaakaan. ”…”

Pinkkihiuksinen ala-astelainen jatkaa puhumista. ”Mutta tyhmä ja kakka Towa Group petti Isosisko Junkon pahimmalla mahdollisella hetkellä. Joten… väkivallanhimoomme kuuluu kosto sitä ilkeää Towa Groupia kohtaan! Isosisko Junkon pettäminen on anteeksiantamatonta! Edes sata miljardia kuolemaa ei riitä heille!”

Okei nyt tästä tuli vielä hämmentävämpää. Ennen kuin tajusinkaan, huusin jotain. ”Hetkinen!” Molemmat tytöt kääntyvät suuntaani kuin vasta huomaisivat minut ensi kertaa. ”’Isosisko Junko’, onko tuo Junko Enoshima? Tarkoittaako tuo, että olette Epätoivon rippeiden mukana?”

Pikkutyttö väistää kysymykseni. ”Muuten, ’petturuus’ ja ’pettu’ näyttävät samanlaisilta, mutta ne tarkoittavat eri asioita…” ”Naama umpeen! Vastaa!” ”Ömmm… en. Enpä vastaa. Tämä keskustelu on tässä. Anteeksi, olemme suljettu.”

”Kanon ei vain anna sinun olla vaiti!” ”Täh? Ai, niin! En anna!” ”Ai? Kovisteletteko vielä, kun vilkaisette tuota…?” Pinkkihiuksinen veijari nyökäyttää päätään katsoen taaksemme. Kun käännyn ympäri, näen…

Valtavilla käsivarsiporilla varustetun robotin lähestyvän meitä!

Robotti rynnistää meitä kohti sysäten molempia poria eteenpäin ärjyen niiden kieppuessa. Punahiuksinen poika istuu robotin olkapäällä. ”Kotoko! Päähenkilö, johtaja, Sankari-luokka, on täällä pelastaakseen sinuuut!” Toinen!? Mitä helvettiä täällä tapahtuu!? ”Kanon, juokse!” Kanon pudistaa rauhallisesti päätään.

”Haluat vastauksia, etkös? Sitten meidän täytyy tapella!” Tuon soman repliikin myötä hän osoittaa hakkerointipyssynsä kohti syöksyvää robottia. Kanonin fyysisillä kyvyillä ja asetaidoilla tuosta robotista ei pitäisi olla liikaa vastusta hänelle, mutta…

Hän henkäisee tajuttuaan yhtäkkiä jotain. ”Unohdin, minulta on ammukset lopussa!” ”Täääh!?” ”Ne loppuivat ennen kuin tapasimme tuon kakaran. Siksi vain taklasin hänet…” Porarobotin olalla ratsastava kersa on selvästikin liian kaukana taklattavaksi…

Tuo sama temppu ei mitenkään toimisi kahdesti… ”Nyt ei ole vaihtoehtoa! Meidän pitää hemmo juosta!” Alan juosta Kanonin kanssa. Täyttä vauhtia juosten en edes katso olkani yli. Ei ole kulunut edes seitsemää sekuntia, kun en enää kuule valkokultaisen robotin seuraavan meitä. Vilkaisen riskillä taaksepäin ja näen pikkutytön.

”Hei, paskiais-Demonit! Seuraavan kerran kun näette minut, kuolette!” ”Masaru, ei! Minun se täytyy heidät päihittää!” ”Heh, siinäpähän puhut. Nyt näytät tuolta…” ”Argh, ala-astepojat ovat niin tunteettomia!”

Ei vaikuta siltä, että he jahtaisivat meitä, mutta en ole silti lainkaan helpottunut. Jatkamme juoksemista noin kymmenen minuuttia ja kumarrumme sitten tyhjän kadun kujalle.

 

Kuten tavallista, Kanon ei ollut yhtään väsynyt, mutta minunlaiselleni vanhukselle tuo juoksu oli rankkaa. ”Jestas, olet säälittävä. Mikset kävisi aina silloin tällöin lasilla?” …Ai! Salilla! Hän tarkoitti salia… Aivan. ”E-ei kuulu hemmo sinulle…” Hengähdettyäni noin kymmenen minuuttia kysyn häneltä kysymyksen.

”Keitä nuo kakarat ovat? Heillä on Monokumia ja noita muita superrobottikapistuksia…” ”Ken tietää? Mutta Towan täytyy olla sen takana. Se sopii siihen, mistä Kotoko puhui.” ”…” Rakensiko Towa Group nuo robotit… ja Monokumat? Ja se pinkkihiuksinen retku sanoi ”Isosisko Junko”… Mitä ihmettä tässä kaupungissa on meneillään…?

”Ei ole pointtia haaskata aikaa tuota miettiessä. Minun aikomuksenani ei ole päihittää lapsia.” ”Juu, aivan. Emme ole täällä välittämässä joistakin vintiöistä. Meidän täytyy häipyä tästä kaupungista.” ”Täh? Ai, joo, aivan. Aivan. Aikomuksenamme on häipyä tästä kaupungista…” ”Onko sinulla… jotain toista päämäärää…?”

”Ei, ei silleen. Ei lainkaan. Minulla ei ehdottomasti ole omia aikeita, lakkaa kysymästä. Jessus, kun olet tungetteleva.” ”…” ”No kuitenkin, ajattelin, että jos silta ei toimi, emmekö voisi käyttää sen sijasta metrojunia? Metroaseman pitäisi olla yhteydessä ulkomaailmaan!

Joo, joo! Kyllä! Tämä on päheä suunnitelma! Meidän tulisi ehdottomasti kokeilla sitä, joo. Siis mitä väliä minun suunnitelmalla on ja silleen, ihan sama!” ”…” Varmastikaan hän ei vastaisi minulle, jos kysyisin häneltä, miksi hän käyttäytyy niin omituisesti… Voisiko hän salailla jotain…? Nääh, ei voi olla.

Unohda tuo… Päätös on tehty. Mennään nyt toistaiseksi Kanonin superepäilyttävän idean mukaan.

***

[Kanon Nakajima]

Kanon näytti jossain vaiheessa Hifumi Yamadan pikkusiskolta, jolloin tämä tarina olisi huomattavasti häiritsevämpi.

 

Ensimmäinen uudenvuodenpäivä isoveli Leonin lähdettyä Hope’s Peak Academyyn. Vedin poskiani kuin maaorava. Murjotin lujaa. Nalkutan itselleni lämmitetyn pöytäni alle hartioista alaspäin kaivautuneena. ”Haljua…”

Leonin kanssa lyömästäni vedosta on nyt puoli vuotta, enkä usko koskaan heittäväni satasta… En saa sitä edes lyöntialueelle. Kuulen porukan kutsuvan minua ”neulansilmäksi” selkäni takana. Pelkästään heittoyritysteni katselu turhauttaa heitä. Kaikesta huolimatta se ei mene sisään. Siksi neulansilmä.

Enpä tiedä, ehkä se ei ole niin huono lempinimi… Se kuulostaa vähän elegantilta… Argh, ketä minä muka huijaan? ”Jessus!” Aina vedon alusta asti en ole nähnyt Leonia kertaakaan. Hänen talonsa on lähellä, mutta silti noin 15 minuutin päässä. Tarvitsisin hyvän syyn mennä häntä näkemään.

Olin niin itsepäinen; vaikka näkisinkin Leonin koulussa, kääntäisin katseeni sivuun. Ja kuluttaessani päiväni turhautuneena ja itsepäisenä Leon meni pois kouluun, asui asuntolassa… …Se juna meni jo. Vaikka halusinkin nähdä häntä miten paljon hyvänsä, välimatka oli vain liian suuri.

Ehkä minun olisi pitänyt lähettää sähköpostia tai soittaa hänen kännykkäänsä… Mutta se olisi liian… Vaikka hän olisikin huijannut minua, otin vedon vastaan. Ja kieltäytymiseni tuon vedon lopettamisesta sotkeutui rakkauteeni… Ohohoho… ”Ah…”

Haluan nähdä hänet. Sattuu. Sattuu. Sattuu. Sattuu. Sattuu. Haluan nähdä hänet. Haluan nähdä hänet. Haluan nähdä hänet. Haluan nähdä hänet. Pöydän alla vääntelehtiessäni kuulen äitini kutsuvan minua keittiöstä. ”Joten Leon on ilmeisesti tulossa käymään…” ”…Täh?”

”Hän on palannut kotiin uudeksivuodeksi. Hän haluaa tulla käymään, jotta saisi uudenvuoden lahjansa…” ”…Ihan tosi?!” ”Minähän sanoin, ettet puhu äidillesi tuolla lailla.” ”Täh!? Voi ei, anteeksi, siis… Siis, oletko tosissasi!?” ”Olen niin tosissani.” Tosissasi tosissasi!?

Hyppään pystyyn kuin pikakelattuna, menin huoneeseeni ja meikkasin valonnopeudella. En voi antaa hänen nähdä minua pyjamassani, mutta en halua näyttää liian epätoivoiselta... Pukeudun farkkuihin.

Woo hooooo! Isoveli Leooon! Isoveli, isoveli, isoveli! Näen isoveljen! Maailma On Minuuuuun! Leon on maailmani, ja maailma on aivan minuuun!

”…Siis…” Ei, hetkinen, odotahan. Rauhoitu, tyttö. Isoveli Leonin kanssa lyömäni veto ei ole vielä päättynyt… ”Ja kiellän sinua edes puhumasta minulle, kunnes pystyt siihen.”

Vaikka siitä on ollutkin puoli vuotta, enkö voi edes puhua Leonille tämän vedon takia!? Onko Leon yhä samaa mieltä…? Tuleeko hän todella käymään vain saadakseen uudenvuoden rahansa? Ihan tosi, Leon? Olet nyt lukiolainen, luojan tähden. …Mutta mikä tärkeintä!

Olemme viimeinkin saman katon alla kaiken tämän ajan jälkeen, mutta emme voi vaihtaa yhtäkään sanaa…? Tuo tekee kipeämpää kuin jos hänelle ei puhuisi, koska hän on niin kaukana… ”…Haljua…” Hartiani painuvat pettymyksestä. Ovikello soi. Se on isoveli Leon! Sinkoudun portaat alas.

Kurkistan kohti sisäänkäyntiä porraskaiteen varjoista. Siellä hän on!

O!

M!

G!

Hänestä tuli kunnon hottis!!! Hän oli tyrmäävän upea pää ajeltuna, mutta nyt hänellä on tuo seksikäs punkkariulkonäkö…

”Lääh puuh…” En mahtanut sille mitään! Jotain noin kaunista nähtyäni sanoin sen tahattomasti… ”Ai, hei sinä. Pitkästä aikaa.” ”…Täh?” …Miksi… hän puhuu minulle kuin mitään ei olisi tapahtunut? ”Että olet ankea. Kuinka pitkään sinulla kestää heittää se satanen, häh?”

…Häh? Mitä? Uskooko Leon oikeasti, että pystyn heittämään pallon noin nopeasti? Kuten hän vain oletti, että mitä tahansa hän pystyy tekemään, myös muidenkin pitäisi pystyä tehdä? Joten… isoveli Leon… ei… huijannut minua? Hän oikeasti luuli lyöneensä reilun vedon…?

”…Rakastan sinua.” ”Häh?” ”Minä rakastan sinua, Leon. Olen rakastunut sinuun vielä enemmän kuin ennen.” ”…Voinko sentään tulla sisälle? Täällä jäätyy, vielä minuutti ja olen mehujäätä.” ”Ai, joo…” Minä se tässä jäädyn! Rakastan häntä niin paljon, että ihan sanattomaksi jään!

Kiihtymykseni kohotessa Leon ja minä menemme olohuoneeseen katsomaan komediaohjelmaa yhdessä. Me vain jutustellaan, tiedäthän? Sanotaan juttuja niinku: ”Ei tämä tyyppi oikeasti niin hauska ole…” Tai niinku: ”Haha, onpas hauska juttu!” Tai niinku: ”Paaaskat, siitä on aikaa, kun olen nähnyt hänet telkkarissa!” Tai siis niinku: ”Hahahahaha!” Niinku, niinku, niinku, niinku!

En voi uskoa, että Leon ja minä oikeasti vietämme yhteistä aikaa tähän tapaan! Ehehe… Olen niin iloinen… Kun ohjelma meni mainostauolle, Leon kysyi minulta jotain. ”Eli mitä, etkö vain harjoittele tai jotain?” ”Siis harjoittelen täysin! Katsohan tätä!” Nostan käteni ylös näyttääkseni Leonille kämmentäni. ”Et ole tosissasi…”

Leon on yllättynyt nähdessään kaikki kämmeneeni kasvattamani känsät. Yksi kussakin sormen nivelessä. Se saattaa kuulostaa oudolta minun suustani, mutta se näyttää melko kivuliaalta. ”Ääh, en voi mitenkääään olla morsian tällaisilla käsilläää…” Enimmäkseen vitsailin, mutta Leon pysyi vaiti.

”…” Hänen ilmeensä puolesta hän näyttää… katuvalta. ”Hei, minä vain hassuttelin!” ”…Joten olit oikeasti tosissasi harjoittelusta…” ”Juu, kuten sinulle sanoin! Tahdon tosissani voittaa!” ”Näin kovaa harjoittelit, mutta siltikään et pysty heittämään sataa mailia tunnissa? Satanenhan on, no, ei mitään.”

”…” Aivan kuten ajattelinkin, baseball vain käy Leonille luonnostaan. Hän ei tiedä, kuinka vaikeaa se oikeasti on… Siksi hän löi niin kohtuuttoman vedon. ”…Kuulin hiljattain, että naissyöttäjän maailmanennätys on 87 mailia tunnissa…” ”…Ihan tosi!?” ”Todellakin.”

”Jos pystyt heittämään tuohon tapaan, olisit maailman nopein…” Leon hymyilee leveästi. Aivan kuten ajattelinkin, Leonin hymy on niin hurmaava… Hetkinen, mitä hän sanoi!? ”’Heittämään tuohon tapaan’!? Minähän sanoin, sata mailia on minulle mahdotonta!” ”Häh? Miksi et pysty heittämään sitä? Minä pystyn.”

”Koska olet nero supertähti! Helpota vähintään vetoa minulle!” Leon ei ihan tosissaan tiennyt, että sata mailia on todella, todella nopeaa. Jos tuosta on kyse, hänenhän pitäisi totaalisesti helpottaa vetoa… Hei, hetkinen…

”Jos luulit, että kuka tahansa pystyisi heittämään tuon syötön, sehän tekisi vedosta… todella helpon… Oli vetoa tai ei, haluan sinun näkevän minut naisena!” ”Okei, minusta tässä on väärinkäsitys… Ei se sitä ole, että luulisin ihan kenen tahansa pystyvän satasen heittoon. Suonissasi virtaa samaa verta kuin minulla. Ajattelin, että saattaisit pystyä siihen.”

”Mutta aiemmin kuulostit pettyneeltä. Sanoit, ettei satasen heitto ole, no, mitään…” ”Minusta tuntuu, että pystyt siihen, Kanon.” No, näyttää siltä, etteivät asiat suju ihan hyvin. ”…Joten haluatko, että heitän sen vai en?” ”Hm, no… en kai kumpaakaan. Mitä tahansa tapahtuu, tapahtuu.”

”…Haljua…” ”Hahaha, enkös sanonut, että tuo sana on liian vanhanaikainen sinulle?” ”…” Pitääkö… isoveli Leon oikeasti minusta? Minua jo nolottaa käytökseni pari minuuttia sitten, kun intoilin siihen malliin… ”Mutta olet oikeassa”, Leon sanoo.

”En pudota vedon vaikeustasoa, mutta annan sinulle hieman apua. Valmennan sinua. Hitto, minä vain joskus olen vähän liiankin mukava. Ei mikään ihme, että pidät minusta!” ”Joo…” Joten kaiken tämän jälkeen… mitä Leon oikeasti haluaa? Sanoo juttuja kuten: ”Mitä tahansa tapahtuu, tapahtuu”? Mitä helvettiä tuo meinaa?

Jos tuosta on kyse, onko hän panematta pahakseen, jos käy ilmi, etten oikeasti pysty heittämään syöttöä sata mailia tunnissa?

Jos tuosta on kyse… olenko oikeasti onnellinen, jos oikeasti pystyn heittämään sen syötön…?