Luku
2
[Yasuhiro
Hagakure]
Ikkunat
ovat värjäytyneet helvetillisen oransseiksi. Näen teräsrakennuksen muuttavan
hitaasti muotoaan. Lyhyt räjähdysääni kuuluu kuin puhkeava tyhjiöputki.
Rakennus, johon helikopteri laskeutui, ärjyi ja paloi. Paloi ja paloi.
Tapahtumapaikka
ei edes näytä todelliselta. Lapset ja Monokumat pitelevät toisiaan kädestä.
Tanssivat ja laulavat sen ympärillä kuin leirinuotiolla. Tästä ei ole
epäilystäkään. Heidän on täytynyt sytyttää koko rakennus tuleen. Kanon ja minä
katselemme varjoista, noin 20 metrin päästä.
”Et
voi olla tosissasi...” ”Toivottavasti tämä on vain vitsi.” Mutta se ei ollut
unta tai harhaa. Liekit yltävät ylimpään kerrokseen asti. Ovatko toverini
turvassa…? ”Ai niin, aivan!” Muistan kännykkäni pukuni taskussa. Minun pitää
soittaa heille varmistaakseni, että he ovat kunnossa.
Mutta
kenttää ei ole. Joten otan esiin Future Foundationissa käytetyn kompaktin
kommunikaattorin, mutta sekään ei toimi. ”Estääkö jokin radioaaltoja…?” ”Oletko
varma?” ”En täysin, mutta muuta selitystä ei ole.” Kanon ei vaikuta olevan
tästä lainkaan huolissaan. Tiedän, etteivät he olleet hänen ystäviään, mutta
silti…
En
voi jakaa hänen kevytmielistä optimismiaan. Lyyhistyn polvilleni. ”Mitä minun
pitäisi tehdä…?” En voi käyttää helikopteria, en voi soittaa kellekään… Tällä
hetkellä olen vain helppo maali, joka odottaa Monokumien tulevan tappamaan
minut…
”Aurinko
laskee. Mentäisiinkö toistaiseksi etsimään turvallinen yöpymispaikka?” ”Onko
sellaista paikkaa edes olemassa?” Nousin pystyyn, ja Kanon otti vyötäröltään
roikkuvan hakkerointipyssyn valmiiksi. ”Teen siitä turvallisen. Tällä.” ”…”
No,
hänellä on pointti. Nyt on luultavasti parasta olla olematta hankala hänen
kanssaan. Neljä Monokumaa, jotka kohtasimme matkalla tänne, ovat nyt vain
savuavia metallinkappaleita hänen ansiostaan. Hänen erityistaitonsa näyttäisi
olevan tarkka-ammunta. ”Rentoudu. Jätä se vain minun huolekseni. Etsitään
paikka, jossa nukkua.” ”Olet hyvä tyyppi… Olen iloinen, kun tapasin sinut.”
Kyyneleet täyttävät silmäni.
”Hei,
älä itke! Älä viitsi, olet aikuinen mies!” ”Olen niin pahoillani, kun sanoin
’haljun’ sanomisen olevan ankeaaaa!” ”Minähän sanoin, se ei ollut iso juttu!”
Etenemme
pääkadulle etsimään paikkaa, johon majoittua yöksi. Näen valtavan
ostoskeskuksen, jossa on elokuvateatteri ja liikuntaharjoittelulaitos. Päätämme
suunnata tuohon suuntaan.
Sisäpuoli
on valaistu hämärästi luultavasti siksi, koska sähköjärjestelmä on seonnut.
Vilkkuvat valot välähtelevät päälle ja pois pimeydessä. Hyllyjä reunustavat
värikkäät kyltit ja kauppatavarat ilmestyvät ja ilmestyvät uudestaan valon
välkkyessä. ”M-meidän tulee olla varuillamme täällä liikkuessa.” ”Yksi hailee,
jätä se minun huolekseni.”
Eikä
hän pilaillut. Hän hoiteli huomattavilla kyvyillään kaikki sisäpuolen Monokumat
helposti. Miten se sanonta menikään? ”Kuin hän olisi tanssinut?” ”Mikä ihme
sinä olet…?” ”Täh? Enkös kertonut sinulle? Baseball-joukkueen valmentaja.” ”Ei
tavallinen baseball-joukkueen valmentaja millään ole niin taitava kuin sinä.”
”Hm,
ehkä sitten minun olisi pitänyt sanoa… Nöyrä baseball-joukkueen valmentaja… ja
stalkkeri.” ”…Häh?” ”Hei älä viitsi, mitä väliä? Onko nälkä?” Nyt kun hän
asiasta mainitsi, minulla on nälkä. En ole syönyt mitään sitten aamiaisen.
Poimimme mitä tahansa ruokaa, jota vastaan tulee, ja suuntaamme sitten
paikkaan, jossa pidetään huonekaluja ja sänkyjä.
Istuudumme
joillekin sängyille ja puhumme kaikesta tähän asti kokemastamme hulluudesta.
”Sanoit Towa Cityn päätyneen tähän tilaan, koska ne kersat tekivät jotain, eikö
totta?” ”Juu, jotain sellaista.” ”Miksi kersat käyttäytyvät noin? Ja miten he
ohjailevat Monokumia?”
”Enpä
tiedä. Johtaja puhui jotain paratiisista tai mistä lie, mutta en oikeastaan
tiedä. Yritin kysellä joiltakin lapsilta, mutta vaikuttaa siltä, että he
puhuvat vain toisilleen. Ja ne Monokumat? Jaa-a. Sen vain tiedän varmasti,
etteivät ne ole kivoja.” Ne eivät ole kivoja. Hän tietää vain tuon.
…Melkein
sama, jos ei tietäisi mitään. ”Argh, hitto vie, en tajua tätä yhtään!” Voin
vain huutaa turhautuneena. Mutta toisaalta Kanon puhuu täysin tyynesti.
”Tulikin mieleen, mikä Future Foundation tarkalleen ottaen on?” ”No, kuten
sanoin, auttaakseen maailmaa toipumaan epätoivosta…”
”Ei,
tarkoitan nimenomaan hakkerointipyssyä.” ”Mitä tarkoitat?” ”Kokeilin sitä
jonkin verran ennen kuin törmäsin sinuun. Se on tosi tehokas Monokumia vastaan.
Future Foundationin päämääränä oli vastata jonkinlaiseen pelastussignaaliin
huoneistoista, eikös?
Mutta
miksi te kanniskelitte aseita, jotka ovat niin tehokkaita Monokumia vastaan?
Tiesittekö jotenkin alusta asti, että Monokumia olisi täällä?” No, hän voi
käyttää vanhaa slangia, mutta hänen päänsä on selvästi yhä terävä.
”Miksi
se on tehokas Monokumia vastaan…? Totta puhuen minäkin vähän ihmettelen tuota.”
”Miksi ihmettelisit sitä? Olet Future Foundationissa.”
”Hakkerointipyssyä
ei rakennettu erityisesti Monokumia vastaan. Se rakennettiin Towan koneita
varten.” ”…Häh?” Minua käskettiin pitämään se salassa, mutta kai se on sallittua
kertoa hänelle. Selitän hänelle hakkerointipyssyn asetukset. Näin meidän
kesken, on mahdollista, että Towan silmäätekevät ovat yhteydessä epätoivoon.
Future
Foundation rakensi aseen Towan koneita vastaan ihan varmuuden vuoksi, mutta…
Jos se toimii näitä Monokumia vastaan, näyttää siltä, että tuo teoria osui
napakymppiin.” ”Voisiko…?” ”Juu. Jos hakkerointipyssy toimii Monokumia vastaan,
niiden täytyy olla Towa Groupin valmistamia.”
”Joten
tarkoittaako tuo, että ne mellakan käynnistäjät ovat Towa Groupista eivätkä
lapsia!?” ”Eipä voi varmaksi sanoa. Mutta vaikuttaa melko varmalta
tapaukselta.” ”Ahahahaha! Kaameaaaa!” Kanon kuittaa asian nauraen vitsillä ja
hyppää sitten takaisin mallisängylle.
Eipä
häntä kai voi syyttää tuollaisesta reaktiosta. Hän ei tiedä, mihin enää uskoa.
Tuollaista tarinaa ei vain voi hyväksyä nopeasti. ”Jätetäänpä tuollainen puhe
toistaiseksi sikseen. Se hämmentää. En halua sen vaivata koko yötä.”
”Ihan
tosi? Ei tuo juttu vaivaa minua lainkaan.” ”Ehkä sinun pitäisi sitten miettiä…
jotain muuta.” ”Jotain muuta?” ”Onko oikeasti sopivaa, että nukumme
vierekkäin…? Siis jos haluat, menen toiseen kerrokseen.” ”Ai, narskutatko
hampaitasi unissasi? Jos siitä kiikastaa niin juu, pysy loitolla.”
”Ei,
en tarkoita sitä. Siis vaikka onkin hätätilanne ja kaikkea, yhdessä nukkuvat
mies ja tyttö…” ”Jaa, älä sitä murehdi. Olen aika kovassa tikissä. Jos jotain
säädät, muutan sinut kukkavaasiksi.”
”…Ja
mihin tarkalleen ottaen… se kukka menisi?” ”No selvästikin heittäisin sinut
ylösalaisin ja--” ”Ei sen väliä, en halua tietää!” Äh… Minä juuri kuvittelin
itseni… kukkavaasiksi… Mutta hän vain nauraa katketakseen.
”Ahahaha,
hei, sinähän kysyit!” ”Mieheltä on ritarillista kysyä tuota näinä aikoina!”
”Uuu, mikä herrasmies.” ”Mutta ihan totta tosiaan, en pyri mihinkään. En nähnyt
sitä povauksessani.” ”Povauksessa?”
”Ai,
enkö kertonut? Minulla on povaajan lahjoja.” Povaukseni myös toteutuvat noin 30
prosenttia ajasta. Näen asioita, joskus tietoisesti, joskus tiedostamatta,
jotka toteutuvat. Joskus. Tuon lahjan ansiosta Hope’s Peak onneksi (tai
epäonneksi?) löysi minut.
Joten
suunnilleen siksi voin pukeutua tähän Future Foundationin univormuun sen
ylpeänä jäsenenä. Tätä Kanonille selittäessäni hänen silmänsä kirkastuvat, ja
hän nousee nopeasti pystyyn. ”P-povausta!? Osaatko povata!?” ”Hitto soikoon
osaan! Saan tulevaisuutesi hehkumaan 30 prosentin todennäköisyydellä!”
”30
prosenttia… Enpä kuule tiedä, vaikuttaa matalalta. Siis tuossa kohtaahan se on
vain sattumaa.” ”Ei lainkaan! Onhan se ehkä totta, että onnistumistodennäköisyys
on matala, mutta kun se onnistuu, se kuvaillaan yksityiskohtaisesti!” ”Joten
tuo ei oikeastaan ole povausta, ennemminkin tulevaisuuden enn--” ”Tuollaisia
sanoja paheksutaan!”
”Aha,
no, kelpaa minulle. Tahdon tietää povauksen tulevaisuudestani, tai mitä lie.”
Aivan kuten arvasinkin. Kanonin silmät eivät valehtele. Tytöt tykkäävät
povailusta. Tytöillä ei kuitenkaan ole rahaa. He eivät ole hyviä asiakkaita.
”Selvä.
Mutta se maksaa 100 000, eikä tingintää!” Tavalliset asiakkaat olisivat
kääntäneet minulle selkänsä ja kironneet minut puoliääneen, mutta… ”Okei,
tuossa.” Kanon asettaa tuohitukon sängylle. ”…Häh?”
”Mitä,
eikö riitä? Laskehan.” ”Ei, ei, minä vain…” Tartun tuoheen nopeasti kuin
kukkarovoro, nuolaisen peukaloani ja lasken rahat nopeasti. ”1, 2, 3, 4…” Ei
epäilystäkään. Ei liikaa, eikä liian vähän. Täsmälleen 100 000.
”Miten
helvetissä lukiolainen sai näin paljon rahaa!?” ”Mitä, luuletko minua
ilotytöksi tai ’onnellisten loppujen’ hierojaksi tai jotain? Ehkä näytän, että
touhuaisin jotain sellaista… Mutta siitä ei ole kyse. Älä hei tuomitse sakkia
ulkonäön perusteella.” ”Miten sitten sait tuon?”
”Se
tavallinen tarina. Rikas isukki. Ai, en tarkoita ’isukkia’ sellaisella pervolla
roolileikkitavalla. Biologinen isukkini. TAT Television, olet kenties kuullut
siitä. Isukki on siellä johtokunnassa.” …TAT Television. Maailman suurin
televisiokonglomeraatti. Joten selvästi ei ole niinkään omituista, että
johtokunnan tytär nakkelee rahaa ympäriinsä.
”Mutta
kuitenkin, kuka tuollaisesta piittaa? Tahdon tietää rakkauspovaukseni.” ”J-juu,
toki…” Yritän unohtaa TAT Televisionin ja otan povaustyökaluni taskustani.
Ouijalauta, kristallipallo, tarotkortit… ”Joten sinulla on oikeasti kaikki
nuo!? Huikeaa! Mikä niistä kertoo kohtaloni?”
”Ai,
ei se noin toimi. Povailuni pohjautuu vaistoon ja oivallukseen.” ”…Joten miksi
kanniskelet tätä kamaa? Ja miksi otit ne esille?” ”No kun ostin ne, se ja sama
käyttää niitä!” ”…Alan kyseenalaistaa sinua.” ”Äh, iho umpeen ja katso! Tarjoan
kohtalosi!”
Keskitän
energiani ikään kuin supistaisin koko aivoni. Tunnen energian kietoutuvan,
kääntyilevän nurinpäin, työntyvän poispäin. Näen Kanonin tulevaisuuden. ”Näen
Kanonin siemailemassa teetä sinulle tarkoitetun rakastajasi seurassa
verannalla, josta näkee kauniiseen puutarhaan!” Ja tuon myötä livautan
rahanipun taskuuni.
”Ei,
muistahan, vaikka se osoittautuisikin vääräksi, ei palautusoikeutta!” ”Kyllä
käy, mutta…” Kun hän sanoi tuon, en tiedä miksi, mutta… Hänen kasvoillaan on
niin kolkko ilme. ”Hm? Oletko kunnossa?” ”Ei, minä vain… Luulen tuon povauksen
olevan niitä 70 prosenttia väärässä olevia.”
”M-mitä
tarkoitat!? Yritätkö haastaa riitaa ja saada rahasi takaisin tai jotain!?” ”Ei,
siitä ei ole kyse!” ”Mikä sitten on pielessä!?” ”Tiedän povauksesi olevan
väärässä, koska… …Minulle tarkoitettu rakastajani on jo kuollut.” ”…Täh?”
”No
jaa, näin kai se maailma makaa. Oli hauskaa.” Hän näyttää kuin yrittäisi olla
hyväntuulinen, mutta huomaan sen vaivaavan häntä syvästi. Astuinko taas
maamiinaan? Kuin sen ”halju”-jutun tapaan? …Mutta kuitenkin. TAT Television!
Rikas! Sikarikas!
”Neiti
Kanon Nakajima!” ”…Mistäs puskista moinen muodollisuus?” ”Jumittaako kenties
hartioitasi!?” ”…Ei, ei oikeastaan.” ”Ehkä janottaa!?” ”Ihan tosi, mitä tämä
nyt on!?”
”Minulle
on normaalia olla kohtelias rouvien kanssa! Enhän minä nyt sentään yritä
mielistellä sinua tai mitään, koska olet rikas! En lainkaan!”
”…Vai
niin.” ”Ei, oikeasti, totta se on! Vannon Ganeshan, norsunaamaisen
hindujumalan, nimeen!” ”Miksi vannoisit tuon satunnaisen jumalan nimeen…?”
”N-no…” Jos rehellisiä ollaan, en halunnut valehdella jumalalle, josta oikeasti
tiedän jotain.
Tarvitsen
Kanonia, tai tarkemmin sanottuna Kanonin isukkia, auttamaan minua pikku
velkaongelmassani. En keksi tällä haavaa mitään muuta toimivaa vaihtoehtoa
velalleni. Jos saan pelastettua Kanonin tästä kaupungista, ehkä saan ison,
lihavan palkkion… Mutta en voi pilata kättäni. Jos hän kieltäytyy
sankarillisesta tarjouksestani ja menee yksin, menetän kaiken.
Kaikki
on kiinni neuvottelutaidosta. ”Minä, Yasuhiro Hagakure, pelastin sankarillisesti
tyttärenne Towa Citystä, Kuoleman Kaupungista. Eeliii… Miten olisi vähän jotain
vaivanpalkaksi?” Juu, juuri näin. Se on täydellinen suunnitelma. Nuo 8
miljoonaa ovat käytännössä minun.
Minun
vain tulee ohjata Kanon turvallisesti kaupungin poikki häntä vanhempana ja
suojelijana. Hm, mikähän mahtaisi olla ehdottomasti pähein tapa pelastaa tämä
tytsy…? ”Hm…” Kurtistan kulmiani ja tuijotan tyhjyyteen yrittäen kehitellä
suunnitelmaa, kun Kanon puhuu.
”Olen
miettinyt jotain. Tämä kaupunkihan rakennettiin uudisraivatulle maalle, eikö
totta? Tuo tarkoittaa, että se on saari. Täällä pitäisi olla silta pois täältä,
eikö totta? Hitto soikoon, eikös meikä olekin nero!?” ”M-minä aion juuri sanoa
tuon!” ”…Häh?”
”Minullakin
oli tuo suunnitelma! Mutta ajattelin sitä ennen sinua. Joten tuo tarkoittaa,
että sillalle meno on teknisesti minun ideani.”
”…Mikä
sinua vaivaa?” ”Olenko väärässä!?” ”E-ei, olet oikeassa…” Voi kyllä, kyllä
tässä varmasti hyvin käy. …Ainakin pitäisi.
***
[Kanon
Nakajima]
Koko
elämäni jahtasin isoveli Leonia.
Ala-asteen,
keskikoulun, lukion. Valitsin aina samat koulut kuin hän… Ja seuratakseni
Leonin baseball-pelejä läheltä minusta tuli baseball-joukkueen valmentaja.
Jatkoin Leonin jahtaamista. Vertauskuvallisesti ja kirjaimellisesti. Viimeisen
tunnin päättymishetkellä sukellan pensaikkoon odottamaan häntä varjoissa...
Leon
on pelimies, jopa hän myöntää sen. Hänellä on yleensä toinen tyttö kainalossa
aina parin päivän välein… Näin heidät. Olin heidän perässään heidän
treffeillään. Tietenkään en oikeastaan ollut oikein hyvä siinä. Tämä ”varjostaminen”
on oikeasti melko vaikeaa. Aina kun yritän liikkua lähemmäksi nähdäkseni
paremmin, luulen Leonin näkevän minut ja sekoan.
Sen
vuoksi heidän välimatkansa minuun kasvaa liikaa, ja kadotan heidät näkyvistä.
Olen tehnyt tämän virheen tuhansia kertoja. ”Tätä menoa olen tuhon oma!” Jotta
tulisin paremmaksi urkkijaksi, loin itselleni ankaran treenikuurin. Juoksua,
kyykkyjä, varjonyrkkeilyä, kaiken suunnittelua mielessäni…
Aloituksesta
puolen vuoden kuluttua todella onnistuin sulautumaan.
Olin
hankkinut fyysistä sitkeyttä, sitkeämpää kuin villikoirilla. Ja hyödynsin
sitkeyttäni ja varjostin Leonia jälleen kerran. Leon piteli tyttöä kädestä, söi
hänen kanssaan, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Näin sen kaiken, jäämättä
kiinni. …Se pani vähän itkemään.
Halusin
rangaista heitä, mutta eipä kai mikään tästä ollut oikeastaan isoveli Leonin
syytä… En huikannut hänelle, en keskeyttänyt häntä… En halunnut hänen vihaavan
minua. Joten varjostin Leonia ja tämän tyttöä kyynelsilmin säälien itseäni.
Ei
ole reilua! Tahdon pidellä isoveli Leonia kädestä! Tahdon mennä treffeille
isoveli Leonin kanssa! Ja näin kestin kärsimystä, aivan yksin. …Tai niin minä
luulin. Kesä, fuksivuoteni lukiossa. Leon, joka kävi kotonani, sanoo jotain
minulle. ”Olet varjostanut minua, eikö vain?”
Luulin
sydämeni loikkaavan ulos suustani. Valehtelin yrittäen olla rentona. ”Ei ikinä,
mistä oikein puhut?” ”Tiedät mistä puhun. Älä ole kuin et tietäisi.” ”…” …Tämä
oli tässä. Hän vihaa minua.
Minä
varjostan häntä, se on niin väärin, niin ällöä… Ja kaiken kukkuraksi hän jo
pitää minua kaistapäänä, jolla on velikompleksi. Kaiken tuon ajattelu saa minut
itkemään. ”Tiedän olevani suosittu… Ei tuo touhusi oikeastaan haittaa minua.
Mutta eikö se satuta sinua?” ”…Mitä?”
”Eikö
se satuta sinua? Katsella, kun käyn treffeillä.” ”…” Mi-mi-mi-mi-mi-mi-mitä!?
Isoveli Leon ei pidäkään minua ällönä…? Näyttää siltä, ettei rakkauteni ole
vielä kulkenut rataansa loppuun. Kuulostaa siltä, että hän on suorastaan
huolissaan minusta.
Haluan
loikata Leonin käsivarsille kuin sammakko veteen, mutta pidättelen itseäni.
Isoveli Leon välittää minusta, mutta en voi tärvellä hetkeä tuollaisella
romkom-kliseellä. Yritän olla rentona yrittääkseni peittää oman nolostumiseni.
”S-selvästikin
se satuttaa! Mutta en halua sinun vihaavan minua, joten pysähdyn vain
varjostamiseesi…” Leon panee käytökseni merkille ja rapsuttaa ajettua päätään.
”Ah,
tuokaan ei ole kannaltani hyvä juttu…” ”Voit vähintäänkin sulattaa
varjostuksen!” ”Ei, en tarkoita sitä. Se tosiasia, että tuo satuttaa sinua, ei
ole kannaltani hyvä juttu. Perhana, olenko nyt vähän liiankin kiltti?” ”…”
Jestas,
tämä… En tiedä, mikä sen käynnisti, mutta… Ehkä isoveli Leon pitää minusta.
Ehkä tunteeni ovat viimeinkin saavuttaneet hänet. Voisiko olla? Onko tämä se
keskustelu, jossa hän viimeinkin tunnustaa tunteensa minulle? Sydämeni
jyskyttää rinnassani. Tulehan tänne, herra Romanttinen… Mutta Leon sanoo
jotain, joka yllättää minut takavasemmalta.
”Lyödäänpä
vetoa.” ”Vetoa…?” Mitä hittoa? Tämä ei ole rakkaudentunnustus… Olen vähän
pettynyt, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun Leon on todella vastannut
minulle… Vähintäänkin tuo on myönteinen askel eteenpäin suhteessa. ”Jos voitat
vedon, lupaan alkaa ajatella sinua… romanttisemmin.”
”Oikeasti!?”
”Juu. Jos voitat.” ”Mikä veto on!? Mikä veto on!?” ”Mikäli pystyt tai et pysty
heittämään nopeaa syöttöä 100 mailia tunnissa.” …Onko hän tosissaan? ”Jos
pystyt heittämään yhtä hyvän syötön kuin minä, alan katsella sinua erilaisessa
valossa.” ”Heittää syötön…?”
[Taas pesistermejä! Totisesti toivon fastballin suomentuvan nopeaksi syötöksi, tai saan tuhannesta pesäpallosta.]
”Ja
kiellän sinua edes puhumasta minulle, kunnes pystyt siihen.” ”…” 100? Tuo on
hei mahdotonta… Tietysti, vaikka sen tiedänkin… ”Kiinni veti! Teen sen!” Otin
vedon vastaan.
Minä
kai luulin, että rakkauden kanssa mikä tahansa oli mahdollista. RAKKAUS ON
KAIKKI. Rakastan isoveli Leonia. Jos meillä on samat geenit, ehkä tämä
baseball-testi ei ole mahdoton. Näin käsitin sen aluksi. Mutta kun yritin
oikeasti heittää nopeaa syöttöä, tajusin kuinka hupsu olin.
En
pysty rikkomaan 60 mailia tunnissa, enkä saa sitä lähellekään lyöntialuetta. Ja
silloin asia valkeni minulle. Hän sai minut ansaan. Aivan kuten arvelinkin. Hän
oikeasti pitää minua ällönä ja ärsyttävänä. Hän oli kyllästynyt minuun,
stalkkeriksi muuttuneeseen serkkuunsa.
Joten
hän antoi minulle mahdottoman tehtävän vain seuratakseen minun kamppailevan
kiireisenä. Tämä on kuin sen erään Ikkyu-munkin tarinan. Mies haastoi hänet
”nappaamaan” tiikerin, joka oli maalattu paperisermille. Ikkyu sanoi
”nappaavansa” sen, jos joku saisi sen tulemaan ensin ulos siitä. Näin se taru
ainakin meni.
”Anna
minulle erityinen pesäpallo, jonka jopa minäkin pystyn heittämään 100 mailia
tunnissa, ja sitten heitän sinulle nopean syöttösi.” Tuollainen ”nokkela”
yritys ei mitenkään tekisi Leoniin vaikutusta. Hänellä ei ole sellaista
herkkyyttä. Vihaan tätä vetoa! Haluan kohdata Leonin, mutta en voi.
Vaikka
hän oikeasti tekisi tämän vain ilkeilläkseen, en mahda mitään tunteilleni häntä
kohtaan… Jos isoveli Leon oikeasti vihaa minua näin paljon… Se saa myös minut
vihaamaan itseäni. Mutta en luovuta. Heitän sen hemmetin nopean syöttösi!
Oli
jo kaukaa haettua saada Leon naimisiin kanssani! Se vaatisi ihmeen! Joten tarvitsen
vain toisen ihmeen! ”Okei!” Vaikka osa minusta tajuaakin sen olevan mahdotonta,
harjoittelen heittoani joka päivä.
…Mutta
ei se parantunut pätkääkään. Kun yritän heittää suoraan, se suistuu oikealle,
ja kun yritän heittää oikealle, se menee vasemmalle. Pohjimmiltaan minulla ei
ole lainkaan koordinaatiokykyä. Olen varma, että kaikki baseball-kyvyt Kuwatan
perheessä menivät Leonille. Leon on niin hyvä baseballissa siksi, koska minä
olen siinä niin epätoivoisen hirveä.
Mutta
siitäkin huolimatta harjoittelin joka ikinen päivä. Harjoittelin sateessa,
tuulessa. Vaikka olinkin vain valmentaja, minä harjoittelin. Vaikka
luokkatoverini antoivat minulle ilkeän lempinimen, minä harjoittelin. …Mutta
silti en parantunut pätkääkään. En pätkääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti