281 - Liite II: Ultra Despair Hagakure - osa 1

 

…eli… 

Ultra en viitsi suomentaa otsikkoa, koska se on jo osa alkuperäistä otsikkoa.

Ultra Despair Girlsin läpäisyn jälkeen päävalikkoon avautuva Ultra Despair Hagakure on Yoichiro Koizumin (ei sukua Mahirulle) kirjoittama light novel, joka on pelimekaanisesti tismalleen samanlainen kuin Goodbye Despairin Danganronpa IF -lukukokemus – eli mahdollisimman kaukana peliä ja mahdollisimman lähellä interaktiivista kirjaa kirjanmerkkeineen ja kaikkineen. 

Tarina on tällä kertaa jaettu viiteen lukuun, jotka on valittavissa alusta asti, mikäli mielii kokea tarinan kokeellisemman narratiivin keinoin. Visuaalisesti kokemus on yhtä arkaainen kuin IF, jotta potretit eivät vie huomiota lukukokemukselta. Taustalla sen sijaan soi pelisarjasta poimittua musiikkia sekä välillä erinäisiä äänitehosteita. Hiukan jopa hämmästyin, kun tarinaan on ripoteltu ihan muutama ääninäytelty avainrepliikkikin. Yasuhiro Hagakuren ääninäyttelijä jopa kiikutettiin mukaan tähän pikku spinoff-spinoff -projektiin, vaikka häiskä ei pääpelissä esiinnykään.

Kuten viime päivityksessä vihjailinkin, parafraasauksen sijasta suomennan UDH:n pikku faniprojektina tehdäkseni skriptille ja parin vuoden tauolla olleille käännöstaidoilleni oikeutta, lähes yliopistosta valmistunut englannin kääntäjä kun olen. IFin tapaan tämä on käytännössä fanikäännös, johon en näe niin älyttömästi vaivaa, vaikka jonkinlaista tasoa pyrinkin pitämään yllä. Kuten blogissa yleensä. En usko kenenkään tästäkään pahastuvan, kun ei postiluukustani ole edelleenkään työnnetty vihaista mahtiukaasia IFin vuoksi.

Suomennos tulee olemaan blogitekstin ratkaisujen inspiroima, eräät onomatopoeiat olen jättänyt kääntämättä ja kappalejako noudattelee lähes tismalleen Vitan näytön täyttävän tekstin sivujakoa. Ripottelen tekstin sekaan taustakuvia tarinasta sekä mahdollisesti muutakin kuvamateriaalia. Mahdolliset käännöskommentit on merkitty boldilla. Jos jotain on ääninäytelty, sen huomaa kursiivista. Varsinaista tarinaa kommentoin UDH:n lopussa. Eiköhän tästä ihan kelpo suomennos tule.

Yasuhiro Hagakuren sanoin (sillä hän oikeasti sanoo näin, kun tarinan aloittaa!): ”Ultra Despair Hagakure’s gonna start, dude!”

Ultra Despair Hagakure 

Luku 1

[Yasuhiro Hagakure]

Useita tunteja ennen "lasten vallankumouksen" alkua.

Varsinainen ”Future Foundation.” Ihan tosi. Miksi lentelemme parhaillaan helikopterilla? Future Foundationin päheän nimen perusteella meillä pitäisi olla Cessnoja tai poimureikiä tai jotain. ”Bleugh!” Melkein yrjöän, ja toverini käskee minun ”pidätellä”, mutta en ole ilmasairas.

Tämä on vain kulissia. Minä vain teeskentelen sairasta. Enhän minä siis mikään mulkero ole. En halua teeskennellä, mutta kun pitää. Minullahan on kuitenkin niskassani velkoja yli kahdeksan miljoonaa. Tuon maksaakseni minun pitää jatkaa tätä pikku näytöstä matkallamme Towa Cityyn.

”Kuulaan sinitaivaan” alla- -

Helikopteri ja 20 meitä Future Foundationista saapuu katon helikopterikentälle. ”M-minun tulee häipyä pihalle!” Työnnyn toverieni läpi ja loikkaan täyttä vauhtia ulos kopterista. Juoksen hätäportaat alas, menen ulkopuolelle ja pidän lopulta pienen lepotauon.

”Tehtävä suoritettu… toistaiseksi.” Nyt minun vain pitää koluta tämä kaupunki arvoesineiden varalta ja livauttaa ne taskuihini. Towa Cityn teknologian välittämisestä tienaa paljon pätäkkää. Se on nykyään kuin priimateknologiaa tai jotain, joten kaikki nörtit hinkuvat sitä. Joten siksi keksin tämän suunnitelman var- -

…”lainata” Towa Groupin koneita, luovuttaa ne kanikonttoriin ja saada tuohta. Sen vuoksi se helikopterinäytös. Jotta voisin karata omin nokkineni. Mutta jopa minusta olisi likaista näpistää jotain tästä rakennuksesta, johon kopteri laskeutui. ”Katsotaanpas…”

Arvotavaraa pitää löytää. Otan asiasta selvää. Mutta paikka, jossa seison, on prikulleen liikekeskustan keskellä. Näen vain modernin näköisten rakennusten kohoavan ylläni. Ei mitään pöllittävää. ”Viisas mies pitää jotkut kykynsä tallessa… sanotaan.” Tuntuu kuin sanoin tuon väärin, mutta ihan sama, ei kukaan kuitenkaan ole kuulemassa.

Tämä on viikonloppu liikekeskustassa, joten kenestäkään ei ole jälkeäkään. Vedän nyt vain lonkalta käppäillen keskustan läpi yrittäen löytää jotain kamaa. ”…Rrrt!” Kun livahdan kujalle, huomaan yhtäkkiä jotain! Se on muodoltaan kuin yleisöpuhelin… Mikä helvetti tämä on?

Lasinen… suorakulmainen… värkki. Sisällä ei ole mitään. Jotain nykytaidetta? Nääh, ei voi olla. Kuulin tästä jostain esittelyläpyskästä. Towa Cityn kadunkulmien kamasta jotain 80 prosenttia on mekaanisia komponentteja.

Tämän on oltava jonkinlainen huipputekninen kone. Kai arvoltaan mojovasti massia. ”Valitsen sinut, ensimmäisen saaliini!” Minä vain nyysin, öh, lainaan tämän ja käytän sen velkojeni ennakkomaksuna! …No, itse asiassa… Tämä on yleisöpuhelimen kokoinen. En usko sen mahtuvan taskuuni… Mutta en voi vain luovuttaa!

”Hrrrrrrrrrrrrrt!” Yritän noukkia koneen kuin yrittäisin ottaa sen reppuselkään. Varoitusääni soi kuin poliisiauton sireeni. Möly vihloo korviani ankarasti kuin yrittäen varoittaa minua vaarasta.

”Ai, hetkonen…” Tämä ei ole vaarahälytin, tämä on varkaudentorjuntasummeri! Pitävät minua murtovarkaana! ”E-ei, ei mitään semmoista! Halusin vain lainata tätä hetken saadakseni rahaa, hei!” Tuolla hetkellä tajuan selitteleväni en kellekään.

Mutta kadun toisella puolella, noin 20 metrin päässä…

Näen Monokuman.

 

Monokuman punasilmä syttyy, ja se pinkaisee minua kohti! ”Häh!?” Mitä vitt--!? Pitääkö se minua jonakin varkaana!? Onko se täällä pidättämässä minut!? Tai ehkä se yrittää käynnistää koulutappotapauksen kakkoskierroksen!

Ei ikinä! Hevonpaskaa kumpikin! Siis…

”Eikös?” Monokuma ei ylipäätään voi oikeasti juosta parhaillaan minua kohti! Tämän on oltava jokin temppu, harhaa tai jotain. Ai, käsitän. Jos se on temppu, eihän sille vissiin mitään mahda.

Suljen silmäni, selvitän pääni ja avaan ne vielä kerran vahvistaakseni epäilykseni. ”Häh!?” Näkymä ei muuttunut pätkääkään!

Monokuma ja sen punainen, välkkyvä silmä rynnistävät yhä minua kohti! Monokuma ylitti tien, tuli kujalle ja on vain parin metrin päässä kasvoistani. ”M-miksi tuon pitää olla Monokuma!?” Se liu’uttaa terävät kyntensä käsistään… Häh? Vähän kuin näyttää kuin… se yrittää tappaa minut…

”E-ei ole mahdollista! Mahdotonta!” Pitää hei häippäistä tästä mahdollisuudesta! Mutta pahin muistoni juolahtaa mieleeni, ja kehoni jähmettyy. Kylmää hikeä tihkuu koko kehostani. Tunnen veren kaikkoavan kasvoiltani. Monokuma lähestyy. Mutta kehoni ei liiku.

”H-hei, venaa! Toki me voidaan… puhua tästä!” ”…” Monokuma ei sano mitään takaisin. Se käy yhä päälle, ja lujaa. Jos en juokse, kuolen.

Ei, vaikka juoksisinkin, se on jo niin lähellä… Nyt Monokuman kynnet hohtavat silmieni edessä kuin paholainen terävinä kärkeen asti.

…Olen kuollut mies.

Ja kun tunnen epätoivon asettuvan, henkäisen.

Tunnelma värähtelee.

Tunnen leukani vapisevan, ja kaikkien parransänkien.

Kalloni tuntuu repeävän räjähdyksen jyrähdyksessä.

Epäröin… ja avaan silmäni.

 

”…Täh?”

Monokuman romu lojuu jalkojeni juurella.

Kuin se olisi räjähtänyt sisältä ulos. Todellakin säälittävä näky. …Öh, miksi se itsetuhoutui? Ei, mutta ihan tosi, miksi? ”Mäntti, mitä touhuat!? Täällä ei ole turvallista!” Kuulen äänen takanani ja käännyn nopeasti ympäri.

Lukiotyttö koulupuvussa ja bleiserissä seisoo edessäni. Kastanjanruskeat polkkahiukset. Suuret, pyöreät silmät. Supersöpö! Mutta miinuspisteitä muodikkaasta, voimakkaasta meikkityylistä. Hetkinen, mikäs tuo on!? Tämän tytön kädessä on Future Foundationin valmistama hakkerointipyssy.

”Öh…” Onko tämä lukiolainen myös Future Foundationista? Nääh, ei voi olla, en ole koskaan ennen nähnyt häntä. Miten sitten hän sai tuon pyssyn…? Hän ei kiinnitä huomiota hämmentyneeseen ilmeeseeni, vaan tarttuu käteeni ja kiskaisee hame hulmuten. Aivan laivastonsinisten sukkien yläpuolelta pilkistää valkeaa ihoa…

Ohhoh, hetkonen, nyt olisi tärkeämpääkin hommaa!

”K-kuka helvetti sinä olet?!” ”Jätä esittelyt myöhempään! Tämä paikka on vaarallinen!” Ja muuta sanomatta alan juosta tämä tyttö johdossa.

”Vauhtia. Ne eivät löydä meitä täältä.” Tyttö ja minä pysähdymme tyhjällä tontilla aivan kapean kujan jälkeen. ”Monokumien ei pitäisi mahtua ahtaasta välistä.” Hän on oikeassa, kuja ei ole leveä. Monokumien olisi mahdoton tulla tuolta.

Mutta kuka helvetti tämä likka ylipäätään on? Väriltään kastanjanruskeat polkkahiukset. Paksua meikkiä. Näyttää sellaiselta, jolla on lapsi 21-vuotiaana. Mutta yllättävää kyllä hän ei ole lainkaan hengästynyt, vaikka olemmekin juosseet 20 minuuttia. Ja hänen pyssytaitonsa, kun Monokuma räjähti noin kappaleiksi… Hän on erityinen tapaus.

No joka tapauksessa… ”Minut… pelastettiin…” Jos hän ei olisi ilmestynyt, olisin kuollut jo suunnilleen kymmenesti. Meinaan että kun juoksimme tänne, näin yli 30 Monokumaa.

Se näyttää kuin taisteluun suunnitellulta tuotantomallilta, ei siltä koulussa. On se silti huolestuttavaa. Näin ruumiita. Näin kaduille pinottuja ruumiita.

Ne kaikki oli viillelty kappaleiksi. Halusin oksentaa niin monesti, kun näin ne sellaisina. Eikä siinä kaikki… ”Ei vain Monokumia, mitenkäs ne kersat!?” Jokaista kolmea Monokumaa kohden oli ainakin yksi kersa juoksentelemassa. Ja kersat näyttivät… oudoilta.

Heillä kaikilla on sama puku, ja heillä kaikilla on Monokuma-kypärä. ”Sinulla on taatusti kysymyksiä minulle, mutta tällä erää meidän tulisi esitellä itsemme.” ”Aa, juu, aivan. Ihan tosi.” Tosi on, hänhän pelasti minut ja kaikkea… Mutta ennen kuin saan tietää lisää tästä tytöstä, en voi luottaa häneen näin nopeasti.

”Aloitetaanpa minusta. Nimi on Yasuhiro Hagakure. Olen seksikäs parikymppinen heppu.” ”Häh? Parikymppinen? Kuinka vanha olet?” ”O-olin suurpiirteinen tahallani! En halua pilata päätarinan aikajanaa…” ”Mitä lie… Joten mitä tuollainen heppu touhuaa tällaisessa paikassa? Kun pelastin sinut, näytit kuin olisit yrittänyt näpistää yleisöpuhelinta.”

”A-aikuisilla on syynsä!” Hänen silmänsä välkähtävät kirkkaasti. ”Jaa, joten et yrittänyt… varastaa?” ”E-ehen! Future Foundationin jäsen ei koskaan tekisi mitään noin pirullista! Jos yrittäisin jotain sellaista, taivaat kiroaisivat minut iäksi!” ”Taivaat eivät helvetissä kiroaisi väkeä…

Hetkinen, mitä? Mitä sinä sanoit!?”

 

”…Taivaat kiroaisivat minut?” ”Ei, ennen sitä!” ”Öh… Olen Future Foundationissa?” ”Tuo! Olitko tosissasi!? Kuulutko oikeasti heihin!?” Miksi hän on niin yllättynyt…? Ai, hetkinen, tajuan. Hänen on oltava jonkinlainen fanityttö.

Hänen täytyy ihailla meitä, kun näemme vaivaa taistelemalla sankarillisesti epätoivoa vastaan… Jos tuosta on kyse, yritän hillitä itseni ja vastaan… ”Tottahan toki! Olen Yasuhiro Hagakure! Future Foundationin äärimmäinen ase! Olen täällä Future Foundationin virallisilla asioilla. En varastamassa arvotavaraa… tai mitään!”

Pam! Nappisuoritus! Tämän jälkeen tämä lukiotyttö on elinikäinen fanini. Vilkaisen flirttailevasti tyttöä leveilläkseni… Mutta mitäs tämä on? ”…”

Tyttö vain tuijottaa kylmällä ilmeellä sanomatta sanaakaan. Hänen ilmeensä perusteella tuntuu kuin siinä olisi vihaa. Voisiko olla!? Hoksasiko hän, että olen oikeasti täällä varastamassa kamaa? Kuvottaako likainen valheeni häntä!? Jäinkö kiinni rysän päältä Future Foundationin jäsenenä ja varkaana?

Seisoessani siinä hepuloimassa tyttö avaa suunsa puhuakseen ja tuijottaa yhä. ”Haljua…” …Oikeasti?

”Vau, ’haljua’? Tuo vanha ysärislangi on melko ankeaa…” sanon ennen kuin voin keskeyttää itseni. Siis puolustuksekseni siitä on jotain kymmenen vuotta, kun kukaan on käyttänyt tuota sanaa epäironisesti. Täysin kuollutta kieltä. Kuoli sukupuuttoon jotain viisi vuotta sitten.

Mitä ”halju” edes tarkoitti? Jotain… ”huonoa” tai ”kauheaa”, eikös? Joten tällainen tyttö voi käyttää ”halju”-sanaa täysin vakavissaan? Selvä… Tätä miettiessäni tyttö lukitsee silmänsä minuun. Ne alkavat täyttyä kyyneleistä.

[Mietin pitkään, miten suomentaisin englannin sanan wack, joka on puolestaan käännetty japanin sanasta choberiba, joka on ilmeisesti Japanissa gyaru-nuorisotyylin käytössä. Cho on suunnilleen erittäin, kun taas beriba on kuin very bad. Ei liene kovin tarkkaa, käytettiinkö Suomessa ysärillä haljua, mutta daijun laimean määlyltä se kuulostaa yhtä kaikki. Vähän kuin vanhoissa Aku Ankoissa veljenpoikien mielestä asia X oli "eri kivaa."]

Kyyneleet reunustivat hänen pitkiä silmäripsiään. Pisarat näyttivät kuin ne putoaisivat vain yhdestä silmänräpäyksestä. Häh!? Miksi hän meinaa itkeä!? ”A-anteeksi! En tarkoittanut sitä! Ei ’halju’ ole niin ankea sana!” Tämän tytön fyysiset kyvyt eivät ole mikään vitsi.

Ei huvita saada kiertopotkua kasvoihin kuin jossain romanttisessa animessa. Joten pyydän anteeksi. Lasken pääni kumartaen täydet 90 astetta. ”Olen kamalan pahoillani!” Mutta hän vain pudistaa päätään. ”Ei, siitä ei ole kyse…” ”Miksi… sitten aiot itkeä?”

”Niin…” ”Niin… mitä?” ”…” Oli se nähtävissä. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen lukiolainen itkee niin lujaa kuin pystyy. ”Vääääääääääääh!”

”…” Okei, mitä helvettiä täällä tapahtuu? En voi vain jättää tätä tyttöä yksin, enkä viedä häntä mukanani takaisin helikopterille. Sitä paitsi kun täällä väijyy Monokumia, en pääse takaisin itsekseni. Minä vain odotin seisoen nyt pystyssä tytön itkun loppua.

Kymmenen kokonaisen minuutin kuluttua tyttö rauhoittui niiskuttamaan. ”Äh… Anteeksi. Olen nyt kunnossa…” …Mitähän kummaa sisälläsi on meneillään, likka?” Tavallaan vain haluan kysyä häneltä suoraan, mutta en halua astua taas maamiinaan. Pidättelen ajatuksiani.

”No kuitenkin… Et ole vielä kertonut nimeäsi. Kuka olet? Jos pelastit minut siltä Monokumalta, tiedän ettet voi olla pahis.” Hän vastaa kuin mitään ei olisi tapahtunut ikään kuin hänen vollotuksensa ihan hetki sitten olisi ollut esitystä. ”Kanon Nakajima. Nimi tarkoittaa suunnilleen ’kukkien ääntä, pirun saarta.’ Olen velmanatja.”

[Hieman ihmettelen Nakajiman kääntymistä englanniksi fiend's islandiksi, ellei tässä ole jotain kontekstia, jota en tiedä. Nakajima kun tarkoittaa myös "joessa/lammessa olevaa saarta" tai "saaren sisällä."]

”…Velmanatja? Velma Nadja?” ”Ei, ei, ei… ’Velmanatja’ on siansaksaa. Olen valmentaja.” ”Putosin kärryiltä…” Mutta ylipäätään… ”Valmentaja? Mitä toimenkuvaltaan tuollainen lukiotyttö tekee tällaisessa paikassa?”

[Englanniksi siansaksa on UDH:n kontekstissa kontinkieltä (Pig Latin) ja sanakin on hiukan eri, nimittäin manager, eli Kanonin mukaan anagermay eli Anna Germaine. Englanniksi siis heitetään sanan alkukirjain loppuun ja perään vielä ay. Sikalatina tulee toistumaan tulevissa luvuissa, ahdistaa jo nyt. Pääasiahan on, että pääsin nyt itse hassuttelemaan. En kuitenkaan lähde vääntämään vaikeasti kääntyviä sanaleikkejä kontinkielellä, jota olen pitänyt aina kohintäänkin-väntti koperänä-tyntti. Olisi Kanon kolmentaja-vantti, katsokaa kun nauran.]

”Miksikö olen täällä? Tietäisinpä itsekin…” Hän huokaisee ja sanoo jotain, jonka perusteella luulen hänen vitsailevan.

Hän kertoo minulle olleensa täällä vankina jossain asunnossa yli puolitoista vuotta. Sitten… Ovi särjetään, ja juuri kun hän luulee olevansa turvassa, sisään kävelee Monokuma. Monokuma yrittää tappaa hänet ilman selityksiä.

Future Foundation sattui olemaan siellä samaan aikaan, joten he huolehtivat karhusta hänen puolestaan. Ja vaikka Future Foundationin pitikin auttaa häntä pakenemaan… Jotenkin Monokumat saivat heidät erilleen, ja hän joutui eroon muista.

Hän jäi Monokumien ja joidenkin kersojen ympäröimäksi ja kidnapatuksi, ja sitten hänelle annettiin jonkinlainen testi… Kun hän läpäisi sen, hänelle pantiin jonkinlainen ranneke, ja sitten hänet vapautettiin kaupunkiin. Vaikuttaa siltä, että lapset yrittävät Monokumien avulla rakentaa jonkinlaisen ”paratiisin” vain heille.

Ja tässä sitä nyt ollaan…

Siinäpä se. Koska hänet oli vangittu tänne, oletan hänen olevan jonkun sukulainen tai joku vanhasta koulustani… Eli hän on luultavasti Vanki. Mutta tuon lisäksi en tiedä mitään muuta. Lasten aiheuttama terrorismi, vallankumous… Jos se on vitsi, se ei ole hauska.

”Sinähän pelleilet?” ”Näytänkö hassuttelevan kustannuksellasi?” Kanon katsoo minua järkkymättömin silmin. Hänen ulkonäkönsä… Hänestä huokuu erittäin ysäri, tänne kuulumaton fiilis. Mutta en näe mitään, minkä perusteella uskoa, etteikö hän olisi täysin vakavissaan.

”Miten sitten sait tuon hakkerointipyssyn?” ”Lainasin sen tapetulta Future Foundationin agentilta.” …Tapetulta? ”…Et ole tosissasi.”

”En pelleile! Minähän sanoin. Jouduin muista erilleni, kun Monokumat hyökkäsivät.” ”En tiennyt, että heidät tapettiin!” ”No selvästikin yritin olla tahdikas, enkä maininnut sitä!” ”…”

Future Foundationin agentit, jotka menivät tuohon rakennukseen… Byakuya oli heidän mukana. …Mahtaakohan hän olla turvassa. ”Ja hei, sinähän olet myös Future Foundationissa, etkös? Mikset ollut muiden mukana?” ”Ai, minä… olen… vararyhmässä.” ”Vararyhmässä?”

”Se on sellainen bonusryhmä, joka muodostettiin tulemaan paikalle, jos jotain tapahtuisi pääjoukoille…” Tehtävä oli niin pieni, vain vastaus vihjeeseen, että ryhmämme otti asian melko rennosti… Mutta eipä se vissiin yksinkertainen ollutkaan. Voisiko olla…? Liittyykö tämä jotenkin ”siihen tapaukseen?”

Mutta eikö tuo kaikki ole jo menneisyyttä? Mitä ihmettä on meneillään…? Kysyn Kanonilta, mutta hän kertoo minulle nopeasti, ettei tiedä mitään. Haluan hei mennä kotiin… Haluan vain nostaa käteni pystyyn, unohtaa kaiken ja mennä katsomaan joitakin OOPArt-ohjelmia…

[Yllätyin, kun otin selvää, että OOPArt on vissiin ainakin jossain piireissä Suomessakin käytetty termi. OOPA on erään The Orbin biisin lisäksi Out Of Place Artifact eli paikkaan kuulumaton artefakti, kuten esimerkiksi Bagdadin paristo. OOPAt mainittiin pari kertaa Trigger Happy Havocissakin. Jos googlettaa "oopa", Steins;Gaten Mayuri Shiina tykkää.]

Mutta nyt ei ole hetki ajatella tuollaista! ”Palataan tällä erää rakennukseen, jossa helikopterimme odottelee.”

Satunnainen lukiotyttö on voinut juuri pelastaa minut… Mutta olen yhä Future Foundationissa. 14. haarassa. Yasuhiro Hagakure. En voi olla koominen sivuhahmo ikuisesti!

***

[Kanon Nakajima]

Rakastan light noveleja. En sellaisia, joissa on mielenkiintoinen näkökulma, tai syvällinen juoni… Pidän sellaisista, joissa päähenkilö on romanttisesti tekemisissä siskonsa kanssa. Haaremikamasta.

Mutta en minä mitenkään supernörtti asian suhteen ole, kuten niiden sankaritar… En ehkä vaikuta siltä, mutta tiedän paljon animesta ja mangasta ja sellaisesta. Enkös olekin söpö? No… Ei ehkä ihan niinkään. Uskon vain haluavani nähdä osan itsestäni light noveleissa esiintyvissä sankarittarissa.

Ihastelen maailmankatsomusta, jossa jopa lähisukulaiset voivat avioitua, kunhan on rakkautta… Lähisukulaiset… Pidän isoveli Leonista. …Rakastan isoveli Leonia. Teen kaiken isoveli Leonin vuoksi.

No, kutsun häntä ”isoveljeksi”, mutta hän ja minä emme ole kuitenkaan oikeasti sisaruksia. Olemme vain serkkuja. Isäni on Leonin isän nuorempi veli. Joten se on sellainen suhde. Joten Leon ei oikeasti näe minua naisena…

”Miten sanoisin tämän…? Kutsut minua aina ’isoveljeksi’, ja minulle olet vain pikkusisko. Joten meillä ei voi olla… sellaista suhdetta.” ”Mutta voi! Niin kauan kuin on rakkautta, ei se haittaa! Ei sitä vastaan ole lakiakaan!”

”K-kuten sanoin, siitä ei ole kyse! Vaikka asia olisikin okei lain kannalta, ei tule tapahtumaan. Siis jos vaikka tapat koiran, lain mukaan se on omaisuusvahinko, mutta koira on enemmän kuin omaisuutta. Yritän sanoa, että laki ei ole kuule aina oikeassa.” ”Mutta…”

”Siis helvetti, just nyt aion saada bändin kasaan ja saada paljon bändäreitä! Joten en voi…” ”…” Huolimatta siitä, kuinka monta kertaa yritän jakaa rakkauteni, hän vain välttelee minua ja pitää minua jännityksessä… Todellisuus ei ole lainkaan light novelia…

Ja valitettavasti Leon oli realistinen mies. Joten yritin parhaani mukaan olla oma itseni. Yhtenä kesänä, kun olin kuudennella luokalla… Leon, siihen aikaan kahdeksannella luokalla, tuli luokseni sedän kanssa, ja poimi yhden lehdistäni. Hän näki erään mallin, eikä voinut lakata puhumasta, kuinka söpö tämä oli…

Tyttö, josta hän puhui, oli suosittu supermalli, jolla oli paksua meikkiä ja koruja… Ja minä vain tunsin epätoivoa. Tuohon aikaan olin muotikatastrofi. Kaikkein kauimpana tuollaisesta mallista.

Mutta jos isoveli Leon pitää tuollaisesta tytöstä… minulla ei ole vaihtoehtoa. Kirjaimellisesti tuona yönä ostin taskurahoillani yhden trendikkään asun ja meikkiä netistä. Kaksi päivää myöhemmin kokeilin asua ja opin kuinka meikataan. ”Hm…” Tyttö peilissä näytti superkuumalta. Olin ihan liekeissä.

Kenties harjoittelemalla hiukan lisää onnistun täysin siinä ulkonäössä, josta Leon tykkää! Menin itsevarmuutta tulvillani Leonin luokse näyttämään uutta minua. Mutta kun hän näki minut, hänen silmänsä laajentuivat… ”Häh!? Mitäs helvettiä tämä on…? Mitä teit itsellesi…?” ”Mitä tarkoitat? Olen malli, näetkös!? Bileet!”

”…Mitä?” ”Eivätkös kaikki ne muoti-ilmiöt puhu näin…?” ”Ei, en usko…” ”Okei, no unohda sitten ammattikieli. Etkös pidä tästä? Tämän näköisistä tytöistä?” ”Ei, en tuosta tietystä tyylistä. Pidän kaikista söpöistä tytöistä. He onnistuvat kaikissa tyyleissä.”

Mitä hittoa!? Hän kuulostaa kuin en olisi lainkaan söpö! ”No, vaikka en näytäkään siltä, olen supersuosittu! Älä ole noin halju!” ”Okei, tämä tyyli vain… ei sovi sinulle yhtään. Eikä kukaan sano enää ’halju.’” ”Paraskin puhuja! Pääsi on ajettu, vaikka oletkin lukiossa!” ”Mitä!? Hei älä viitsi, ei se ollut minun päätös!”

Joten Operaatio: Muodonmuutos ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan… Ei, se ei ollut vain muodonmuutos… Aioin avioida Leonin, mutta se epäonnistui täysin. Mutta silti… Jatkoin hänen rakastamistaan. Minä rakastin, rakastin, rakastin isoveli Leonia niin paljon.

En tiedä miksi ihastuin häneen, mutta voin luetella sata miljoonaa asiaa, joista pidän hänessä.

 

Esimerkiksi kun hän on pelaamassa baseballia. Neljäntenä lyöntivuorossa, aloitussyöttäjänä… Kuin hän olisi mangasankari. Kaksi paloa, pesät täynnä, yhdeksännen vuoroparin loppu… Vaikka kausi on ohi, jos hän suorapalaa, kaikki luottavat täysin Leonin lyöntiin.

[Baseball-termien vuoksi menetin melkein toisen käteni. Toivottavasti kammottavia asiavirheitä ei tullut.]

Ja aivan kuten kaikki olettivatkin, Leon lyö grand slamin hölkäten pesien ympäri vaivatta. Hän oli niin siisti, että luulin pyörtyväni.

Ja tuo on vain yksi asia. Voin yhä keksiä toiset 99 999 999 asiaa, joista pidän Leonissa. Ehkä uskot minun vain liioittelevan, mutta rehellisesti sanottuna en edes usko tekeväni hänelle oikeutta. Joten yritin tunnustaa jälleen rakkauttani. ”No kuitenkin, isoveli, rakastan sinua! Rakastan, rakastan, rakastan sinua! Tänään ja aina!”

”Kuinka monesti se on sanottava ennen kuin ymmärrät? En vain näe sinua sillä silmällä!” ”Ei! Katso minua sillä silmällä! Mennään naimisiin!” ”Mahdotonta! Enkä halua!” ”Kyllä haluat! Et vain vielä tiedä sitä! Tiedän, että oikeasti haluat naida minut!”

”Okei, ihan tosi, lopeta. Kuinka monesti minun pitää torjua sinut, jotta tajuat?” ”Äh…” Aina kun Leon torjui minut, itkin kuin pieni vauva. Mutta tunnustuksen ja torjunnan sykli jatkui, kunnes siitä tuli vähän kuin rutiinia. ”Ei se ole mahdotonta! Meidät on tarkoitettu yhteen, etkö ymmärrä!? Väääääääh!”

”Mutta olemme serkkuja! Olen pahoillani, ei.” Kun itkin, Leon taputteli päätäni, mutta huomasin hänen vähän pitävän minua ärsyttävänä. Se näytti niin karhealta, mutta päätäni taputellut käsi oli aina niin tosi pehmeä ja lämmin… Aina kun hän taputteli päätäni, pidin hänestä yhä enemmän.

Leonilla ja minulla on kaksi vuotta ikäeroa. Tunnustauduin hänelle ensimmäistä kertaa, kun olin kuusi, ja nyt, viidentoista vanhana… olen tunnustautunut hänelle yhteensä 3 909 kertaa. 3 909 tappelua, 3 909 täystyrmäystä. 

Rakkauteni ei toteutunut.