Epätoivon äärimmäinen akatemia: 279 - Another Episode

Kuten useimmat kauniit asiat maailmassa, Another Episoden epilogi käynnistyy animella.

***

…Ja näin saatiin sidottua Another Episode näppärästi Goodbye Despairin alkuasetelmaan, vaikka epätoivon rippeiden kaamea tarina esiteltäneenkin Danganronpa 3:n Despair Arcissa. Kurokuma ja Shirokuma olivatkin oikeasti kaiken tämän ajan Alter Ego Junkon eli Junko Enoshiman kaksi hyvin erilaista osapuolta ja Towa Cityn tunkeilija puolestaan silkalta olemukseltaan läpimätä Izuru Kamukura, joka tulee kytkemään karhupäistä tekoälyviruksen Neo World Programiin ja liittymään virtuaalisaarimatkalle rebootattuna Hajime Hinatana. Kuten myös samalle laivamatkalle loikkaava Nagito, tämä Danganronpan äärimmäinen villi kortti, joka jotenkin kasvattaa kulissien takana Monacan Junkon seuraajaksi. Voi hyvinkin olla, että Monaca nähdään vielä! Kenties muutkin Toivon Soturit, sillä heidän kuolemansa olivat oikeastaan vain viitteellisiä. Kunhan Kotoko pääsee ihquilemaan niin kaikki on hyvin.

Mutta onko tämä nyt oikein? Nagitokin hieman varjostaa lamppua lopputulokselle vailla hyvää tai huonoa. Pelastimme kaupungin (ja pian Togamin), mutta epätoivo elää yhä. Monaca varsinkin. Hymyilin varsinkin leveästi Junkon paluulle, sillä ihastuttavan kamalan naisen rehvakkaasta äänestä ei voi erehtyä. Hey hey hey! Sitä paitsi Shirokuman ja Kurokuman äänet ovat Junkon ääniä, joten värikarhut voisi laskea Junkon uusiksi persooniksi. Junkosta on moneksi, gotta love her.

***

Byakuya Togami käynnistää keskusteluyhteyden Makoto Naegin kanssa Towa Cityn ulkopuolella. Pakoon hän livahti riittävän kuikelona pyhäkön mega-ahtaasta hätäuloskäytävästä. Tilanne muistuttaa seesteisyydessään kovasti Goodbye Despairin epilogia, eikä vähiten siitä lainatun musiikin ansiosta. On debriiffauksen aika.

Kaikki viestisi menivät roskapostiin.

Onneksi Togami oli ehtinyt riutua vankeudessa, jotta mahtui mukavasti.

Togamilla ja demonijahdin kohteilla on kaikki hyvin. Komarun poimimat tappolistat kannattivat, joten pelastuspartio Hiroko Hagakure & siluetit nappasivat kulissien takana triggerhappyhavoclaisten tuttavat turvaan. Minulla ei ole aavistustakaan, jääkö tämä repliikki sanomatta, jos en olisi luovuttanut tappolistoja äitihahmolle. Jaksoin yhä huvittua, kuinka Togami pitää Hiroa ihan turhana jätkänä.

Tokon oletettu löyhkäötökkä pelastetaan vasta NG+:ssa.

Ennen kuin Togami kopteroidaan takaisin Future Foundationin tornitaloihin, hän kertoo toverilleen Komarun ja Tokon jääneen jälkeen. Massikeisari muljauttaa esille tyyriin älykapulan ja näyttää ensin mainitun viestin, joka kertoo loput, josta suurin osa kerrotaan paikan päällä Towa Hillsin ylimmässä kerroksessa.

Togami on jossain Japanissa.

Togami yritti kovasti parantaa äänenlaatua, mutta valitettavasti Komaru kuulostaa nyt tällaiselta.

Ainahan Makoto voi muuttaa samaan kaupunkiin.

Ei sinne tullut busseja.

Eli palataan siihen, mihin vitosluvun lopussa viimeksi jäätiin, koska pitäähän tyttöduonkin tarina saada päätökseen, ainakin tältä erää.

***

Kuten tavallista, Toko ei tajua Komarua. Hän otaksuu tämän luulevan olevansa vastuussa jostain (luultavasti Toivon Soturien teoista, koska joidenkin kostosta tässä puhuttiin eikä Sotureihin viitattu suoraan), joten siksi Komaru aikoo jäädä kaupunkiin. Siitä ei ole nyt kyse. Toko luuli kumppaninsa haluavan elää normaalia elämää, mikä on Danganronpan maailmassa jokseenkin paradoksaalista. Mahtaako Komaru tuntea epätoivoa? Siitäkään ei ole kyse.

Olin oikeasti melko hämmentynyt, mihin tällä viitattiin, vaikka vaihtoehtoja ei olekaan hurjasti.

Minä vähän autoin niissä ohjainvalinnoissa.

Nössöille ja luusereille sellainen elämä.

Olisi kyllä tässä vaiheessa källi, jos Komaru vaihtaisi leiriä team Junkoon.

Silloin menettää sydämen.

Komaru ei edes ole täysin varma, mikä sai mielen muuttumaan. Se saattoi hyvinkin olla ajatuksenpuolikas molempien osapuolten pelastamisesta, sillä tuon päätettyään hän ei enää tuntenut pelkoa ja se tuntui muutenkin parhaalta ratkaisulta. Toisena vaihtoehtona olisi ollut pako, jolloin Future Foundation ja epätoivon rippeet olisivat vyöryneet kaupunkiin sotimaan. Aivan kuten Monaca piruili nytkin käyvän.

Komaru tajusi, että kerran sitä vain eletään.

Komaru on kova uhkapelaamaan.

Tästä paikasta tulee Towa Cityn rippeet.

Toko tajuaa Komarun vaihtaneen Togamin kanssa paikkaa kaupungin vertauskuvallisena panttivankina. Komaru muistelee empineensä kaiken suhteen Tokon seurassa ja jopa ennen häntä, luovuttaneensa aina tilaisuuden tullen, mutta pelastuspäätöksen hän teki ihan itse ja aikoo pitää siitä kiinni.

Juu, mutta en minä tuohon selliin mene.

Sellaista se vankeus teettää.

Vitsi oli oma keksimä.

Joka hahmolla on oma juttu, jota pitää hokea tasaisin väliajoin, onneksi Komaru keksi omansa.

Toko saa miniraivarin ja vertaa Komarua tämän veljeen, mutta Komarupa myhäilee muuttuneensa ihan toverinsa myötävaikutuksesta. Hänestä ei tarvitse enää murehtia, sillä Toko voisi palata Isäntänsä seurassa taivuttelemaan Future Foundationia olemaan lasittamatta kaupunkia.

Komarukin välillä kulkee huoneesta toiseen poimien satunnaisista esineistä monokolikkoja.

Toko on huumetta.

Kaupunkiin sulkemisessa on enemmän tilaa kuin huoneessa.

Ei tule ikävä tai siis.

Toko mutisee kiukkuisena itsekseen, miksi hänenkin täytyy jäädä kaupunkiin. Komaru ei tajua, mistä on kyse, mutta Tokokin teki yksinkertaisen päätöksen olla jättämättä Komarua, koska ei tuosta tollosta – tai heistä kummastakaan – ole Isännän korvaajaksi tasavertaisina panttivankeina. Ei auta valittaa. Etäsuhde Togamin kanssa voisi jopa toimiakin, koska tunteet toista osapuolta kohtaan eivät hälvene koskaan.

Ei täällä periferiassa ole edes KFC:tä.

Jäädään hei kaikki tänne, täällähän on nastaa, jos mellakkaa ei lasketa.

En halua olla kuolauksen kohteesi.

Päätän, että tämä on hyvä juttu.

Jos jokin seikka ei Danganronpassa muutu, se on Tokon ja Togamin suhde.

Togami on ivallisesti samaa mieltä. Tutun äänen kuultuaan tytöt säntäävät säpen toiselle puolelle ja Toko ulvoo Isäntänsä nimeä. Isäntä tuntee kuvotusta. Mitä, kuka halusi onnellista loppua näille kahdelle? That’s the joke.

Togami ei lakkaa koskaan oksentamasta kuvainnollisesti.

On sormet korvissa.

Oliko tuo nyt kivasti murjaistu?

Ero tuli.

Komarun viesti jatkuu luurinäkymässä. Hän ei edes oleta kaupungin tilanteen ratkeavan välittömästi eikä hänestä ole veljensä tapaan toivoksi, joten hän jää suosiolla ja ihan riittävän tyytyväisenä odottamaan kotiinpaluulle sitä hetkeä, kun Future Foundation päihittää epätoivon rippeet. Hänellä on maailman paras koodimegafoni ja ystävä (ja sarjamurhaaja) turvanaan.

Minusta on ihan hyväkin, että Towa Cityn tilanne jäi tavallaan auki, koska onhan tuolla vielä siivottavaa.

Komaru tietää olevansa spinoffissa pääsarjan sijasta.

Muuta ei tarvita.

Komaru päivittää veljensä tilanteen tasalle ikävistä perheasioista, jotka saattavat hyvinkin kääntyä iloisiksi, sillä kidutuskammion takahuoneesta ei löytynyt kattoparrusta kiikkuvia vanhempia tai mitään muitakaan raatoja. On siis mahdollista, että hänelle näytetty kauhupätkä oli kuvattu aiemmin (mikä on kehnompi juttu) tai yhtä lavastettu kuin Mikanin hirttoleikki. Komaru siis pitää kiinni toivosta, että vanhemmat odottavat aikuistuneita lapsiaan jossain, ehkäpä jopa tässä kaupungissa.

Varmaan jossain Towa Cityn krematoriossa.

Komaru ei jaarittele enempää, jotta pelisarjan fanit voivat spekuloida, mitä kaikkea lopun jälkeen tapahtui ja tässäkö tämä muka olikin. Hän uskoo veljensä yllättyvän, kuinka paljon pikkusisko onkaan varttunut, kun he vielä joskus tapaavat.

Pätee epilogiin eikun.

Älähän käy plastiikkakirurgilla.

Togami myöntää olleensa Komarun suhteen väärässä ja palaa sitten tosiasioihin. Sen suuremman sodan on päätyttävä, jotta tytöt voidaan noutaa Towa Citystä. Koska Komaru ja Toko päättivät tehdä jotain tärkeää, Makoto ei aio jäädä jahkailemaan, jos jotain kauheaa tapahtuu.

Tämmöisen kapulan ostin Black Fridayna. (funny cuz it's true, nyt minäkin olen älypuhelinherrakansaa, vaikka keräilenkin Pokemoneja miettien, mitä teen elämälläni)

"Even the mighty Ramses is taking me for a wimp. Asking me to battle with a girl."

Kaikki sodat ovat tyhmiä.

"Let's jump right in, shall we?"

Togami jää muistelemaan Makoton sanoja toivosta Hope’s Peakin käytävillä ja livauttaa ilmoille harvinaislaatuisen hymyn. Onneksi kukaan muu ei ole näkemässä, sillä mainehan siinä menisi. Togami lyöttäytyy Makoton sidekickiksi (tai hahmojen valtasuhteissa todennäköisemmin toisinpäin) siihen asti, kunnes hän pystyy maksamaan takaisin kiitollisuudenvelkansa Komarulle ja jopa Tokolle. Isäntään voi aina luottaa.

"Shoot!"

Kysy vaikka Nagitolta.

Danganronpa Yet Another Episode: Ultra Hope Dudes.

Se muuten kasvaa sitten korkoa tuntuvasti.

Kas, lopputekstit! Nyyh, niitä onkin odotettu pelonsekaisin lopullisuuden tuntein jo, mitä, puolitoista vuotta? Lyyrisestä annista ovat tiettävästi vastuussa alkuperäiset Naegi-sisarukset. Toisena huomiona mainittakoon, että vaikka olenkin saksinut 98 % blogin videoista jättimäisestä all cutscenes -videosta periaatteessa omikseni, lopputekstien löytäminen oli työn ja tuskan takana, koska joko videot olivat typerien ja ennen kaikkea ärsyttävien mölytubettajien käsialaa tai ne olivat useimmissa "puhtaissa" videoissa ilman musiikkia copyright-juttujen vuoksi. Voi nimittäin olla, että japsilogiikalla nämä rallatukset on eri tavalla ja tiukemmin lisensoituja kuin pelin varsinainen soundtrack. Tai jotain. Sopiva video kuitenkin löytyi, eikä sen alanurkan watermarkista tarvitse välittää eikä olemassaolosta hiiskua, koska blogin kaikki videot ovat muutenkin listaamattomia. No kuitenkin, syteen tai saveen.

***

Loppu… ei koita vielä, koska tämä on Marvel Cinematic Universen aikakausi. Jatko-osakoukkua ei tarvita, koska sellainen on jo tehty. Sen sijaan epilogin epilogissa palataan vielä yhdeksi pian ohi lipuvaksi hetkeksi Towa Cityyn seuraamaan uutta huomista ja kahta vastakohtaista tyttöä, jotka sen mahdollistivat. Taivaskin on värjäytynyt epätoivoisesta verenpunaisesta luonnolliseksi siniseksi meteorologisessa ilmiössä, joka työntäisi Pekka Poudankin pois moshpitistä. Komaru käppäilee ulos ykkösluvun hotellista venyttelemään ja huikkaa Tokonkin pihalle.

Nämä ovat nyt minun maitani, uhoaa Komaru ei erityisesti kellekään.

Kenkien solmimisessa kestää aina.

Vähemmän aamuvirkku Toko käppäilee vierelle marisemaan Komarun mölinästä, kuorsauksesta ja piikittelee vielä kerran tämän velikompleksista ennen kuin tarina päättyy. Toisessa sängyssä hän ei suostunut nukkumaan aaveiden vuoksi, koska Tokuichi Towan vuoksi niistä on nyt todisteita.

Aamuvirkut ovat sairasta sakkia, ei voi ymmärtää.

Vielä näinkin lopussa peliä oppii uusia termejä. Jimmy legs on siis kiertoilmaisu levottomien jalkojen syndroomalle.

Komaru pudotti Tokon sängyltä.

Komaru sanoi Makoto, jotta lakkaisit sanomasta Isäntä Byakuya.

Taidat olla vähän pihkassa minuun hihi.

Silloin joutuu apuun kutsumaan

Ghostbustersit apuun kutsukaa, ne teitä auttaa

Ne pyssyillä sädettää mörköjä, niistä lentää ektoplasmat seinään

Komaru Naegi ja Toko Fukawa lähtevät partioimaan uuden kotinsa kaduille rauhoittelemaan aikuisia, pelastamaan lapsia aivopesun vieroitusoireilta, työntämään toivottavasti deaktivoituneita Monokumia Towa Towerin viereltä lipuvaan jokeen ja jälleenrakentamaan futuristista metropolia entiseen loistoonsa.