284 - Liite II: Ultra Despair Hagakure - osa 4

Luku 4

[Yasuhiro Hagakure]

Matkallamme metroasemalle--

Kun kävelimme räikeän värikästä kävelyreittiä pitkin, Kanon puhuu. ”Eikö sinusta tunnu kuin aivastaisit, jos katsot suoraan kirkkaaseen valoon?” ”Hm? Mistä tämä nyt tuli…?” ”Vastaa vain! Tuntuuko? Eihän sitä siis tarvitse hävetä tai mitään…”

”J-juu, kai siltä tuntuu. Se on jokin psykologinen juttu, joten ei se oikeastaan ole lainkaan noloa.” ”Joten sekään ei ole noloa, että pitää mennä vessaan, kun kävelee rantaa pitkin, vai mitä…?” ”Öh, ei, sekään ei ole noloa.” Olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta en ole varma miksi. Kanon seisoo vaiti. ”…”

”Ai, älä sano, että yrität keksiä keinoa saada rahasi takaisin minulta!” ”Hm? Voi, ei…” ”Miksi sitten olet niin hiljaa? Kunnes vastaat minulle, oletan sinun vehkeilevän!” Kanonia toruessani hän vain punastui. ”…Minun pitää mennä vessaan, okei!? Minä tässä pidättelen!”

”Jaaaa…” Joten tuo aivastuskysymys oli vai hänen siirtymänsä pottataukokyselylle? Vessakäynnin kysyminen nolottaa? Pakko sanoa, tuo on tavallaan söpöä… Joten tyttöparkaa auttaakseni menemme lähistöllä sijaitsevaan autiotaloon. Monokuma piileskeli sisällä, mutta Kanon hoiti homman helposti hakkerointipyssyllään.

Kanon päästää lyhyen henkäisyn. ”Mitä tapahtui? Kastelitko itsesi…?” ”En, tollo! Minulta vain loppuivat taas luodit.” ”…” Ensin hän ei mainitse, että hänellä on menoa kuin vasta nyt, ja nyt tämä. Hän ei tee suunnitelmia… ”No, täällä ei ole enempää Monokumia, joten on turvallista. Voit mennä lopettelemaan asiasi.”

”Selvä, tässä. Pitelehän tätä.” Kanon ojentaa minulle käsilaukun, joka riippui hänen olallaan. Otan sen häneltä, ja kun hän katoaa vessaan, ajatus puhkeaa päähäni. ”Hei… nytpä tiedän…” Minun pitäisi kurkistaa hänen käsilaukkuunsa! Koska hän on TAT Television johtokuntalaisen tytär, ehkä…

Hän saattaa piilotella siellä jonkinlaista aarretta! Jos ”lainaan” sitä ja vien sen panttilainaamoon, sitten minun ei tarvitse edes tukeutua palkkiorahaan! ”Juu, minä vain lainaan! Pitää vain… lainata sitä vähäsen…” Vihelsin viattomasti ja avasin hitaasti käsilaukun vetoketjun. Sisällä on muistikirja, lompakko ja kännykkä. Ja siinä se.

”Jaa, enpä tätä odottanut…” Lukiotytön käsilaukuksi se on melko siististi järjestelty. No jaa. Vilkaisen pikaisesti hänen lompakkonsa sisälle. ”…Hemmetti.” Luulin hänen olevan upporikas, mutta siellä ei ollut tuskin mitään.

Vain vähän pikkurahaa ja joitakin kortteja. Hän antoi luultavasti kaikki rahansa minulle, kun kerroin hänen kohtalonsa. …Tuhlaisiko joku oikeasti kaikki rahansa kuullakseen kohtalonsa juuri tapaamaltaan mieheltä? Varmaan koska hän on rikas tyttö, hän ei tiedä rahan arvoa. Hän ei ajattele asioita etukäteen.

”Tämä tyttö on vaarallinen vihittäväksi…” Panen lompakon pois, mutta sen aikana muistikirja avautuu. ”…Häh?” En voi olla päästämättä ääntä. Mitä hemmettiä tämä on…? Sivuja kääntäessäni ihoni nousee kananlihalle.

”Isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon…”

”Isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon…”

”Isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon, isoveli Leon…”

[Kuulostaako tutulta? Tämä sama teksti löytyy asiakirjana UDG:n puolelta juurikin metrotunnelista, joten... UDH on varmasti kaanonia! Ellei jopa kanonia.]

Käännän sivuja yrittäen navigoida tätä eriskummallista lemmenlabyrinttiä.

Seinä.

Käännän.

Seinä.

Käännän.

Seinä, seinä, seinä.

Käännän, käännän, käännän.

Seinä, seinä, seinä, seinä.

Käännän, käännän, käännän, käännän.

[Elämäni kääntäjänä.]

Isoveli Leon -Helvettiä jatkuu sivukaupalla. Mitä vitt--? Okei, tämä on pelottavan kahjoa! Täytyy häipyä tästä Helvetistä… Hyppään ison sivukimpun yli. Näyttää siltä, että näille sivuille päästyään häneltä oli loppumassa muste kynästä… Katson sivua toistamiseen.

”…Häh?” Päästän jälleen kerran äänen tahattomasti. Hän oli kirjoittanut siihen…

”Heitä kutsutaan ’Future Foundationiksi’, mutta se ei ole minun tulevaisuuteni. Minä murskaan tuon tekopyhän joukon yksi kerrallaan.”

[Myös tämä katkelma on tuttu UDG:sta!]

Tämä on aivan liian huolestuttavaa… Avaan silmäni levälleen käsittääkseni sen kaiken, ja alan muistella asioita, joita Kanon oli minulle sanonut…

Kun hän puhui unissaan… ”Isoveli Leon…” Kanonin reaktio povaukseeni… ”Tiedän povauksesi olevan väärässä, koska… …Minulle tarkoitettu rakastajani on jo kuollut.” Palapelin palat alkavat yhdistyä.

Kanonin täytyy olla Leonin Vanki. Hän rakastaa tätä kieroutuneella tavalla, ja syyttää meitä tämän kuolemasta… Siksi hän vihaa Future Foundationia niin paljon. Mutta miten hän tietää mitään siitä, mitä Hope’s Peakissa tapahtui, jos hän oli vangittuna kaiken tämän ajan? No, hetkinen…

Hänellä oli paljon tilaisuuksia oppia, mitä tapahtui, kun hän murtautui ulos… ”…Mutta joka tapauksessa…” Tällainen närkästys on täysin aiheetonta. Ymmärrän Leonin kuoleman olleen kauheaa, mutta hänen ei pitäisi kantaa siitä kaunaa meitä kohtaan.

Ja Isoveli Leon -Helvetin näkemiseni perusteella tämä likka on selvästi sekaisin. On ihan liian vaarallista pysyä hänen seurassaan! Kuulen vessan ovennupin alkavan kääntyä. Panen muistikirjan nopeasti takaisin hänen käsilaukkuunsa. ”Anteeksi tuosta, kiitti kun odotit.” Kanon pyyhkii kätensä nenäliinaansa. Ei näytä siltä, että hän käräytti minut nuuskimasta.

Näyttää siltä, että olen selvillä vesillä toistaiseksi. Mutta… En vain voi uskoa, että tuo tyttö edessäni omistaa tuon muistikirjan… ”Hm? Onko jokin vialla?” Nuo muistiinpanot olivat varmasti Kanonin kirjoittamia. Kanon on joku anakronistinen, lemmenriippuvainen kummajainen!

Ja hän kantaa syvää, syvää kaunaa Hope’s Peakin tappoleikin selviytyjiä kohtaan… ”Miksi ilmeilet noin?” ”…” ”Hei, senkin pervo! Sinä innostuit kuvittelemaan minut… hommissani, etkös!?” ”…Öh, juu, toki. Niin juuri.” ”…Minä pilailin… Yäk.”

Menen hänen mukanaan kykenemättä ottamaan muistikirjaa puheeksi, kun kuljemme metrolle. Mutta… En vain voi jatkaa roikkumista hänen perässään tähän tapaan. …Mitä tämä nainen ajattelee!? Jos hän vihaa Future Foundationia niin paljon, miksi hän auttaa minua pakenemaan?

Ehkä tämä on vain tilapäistä yhteistyötä, koska hän ajattelee yksin toimimisen olevan liian vaarallista? Ei, ei ikinä. Surkeaa se on myöntää, mutta minusta ei ole pohjimmiltaan hänelle lainkaan apua. Hän voisi tehdä tämän itse. Olen hänelle vain taakkana. Joten mitä mahdollista syytä hänellä voisi olla matkata kanssani?

Aikooko hän ottaa minut panttivangiksi heti, kun pääsemme pois tästä kaupungista? Ehkä yrittää hyödyntää minua vahingoittaakseen jotenkin Future Foundationia? Ei vaikuta mahdottomalta… Tai ehkä hän yrittää houkutella minut johonkin viheliäiseen ansaan metrossa, johon olemme menossa! Voisin kuvitella noinkin tapahtuvan…

Yritän turvaamistoimena lukea oman kohtaloni matkalla metroon. Näen osasia kahdesta mahdollisuudesta.

…Sortuvan tunnelin. …Kanonin itkemässä silmät päästään.

Miksi hän itkee…? No, joka tapauksessa, se tunnelin sortumisjuttu vaikuttaa riittävän pahalta. Vaikka se tosiasia jätettäisiinkin pois, että tämä tyttö on tärähtänyt, metro on jo riittävän vaarallinen. Mutta… En voi mitenkään lähteä hänen rinnaltaan… Ei kun niskassani on perhanan kahdeksan miljoonan velat. Ilman Kanonin perheen omaisuutta en käsitä keinoa, jolla maksaa sitä koskaan.

Mutta jos Kanon oikeasti kantaa kaunaa Future Foundationia kohtaan, palkitsisiko hänen isänsä minut hänen pelastamisestaan? ”Isä, ei! Uskallapas vain antaa rahaa jollekulle Future Foundationista!” ”Anteeksi, mutta kuulit, mitä hän sanoi. En anna sinulle koskaan senttiäkään rahoistani!” …Joo, noin siinä kävisi.

Joten mitä teen? Mietin pääni puhki yrittäen keksiä jotain. Hei, hetkinen! Sisällä ei ollut rahaa, mutta hänen lompakossaan oli silti luottokortteja! Jos saan nyysittyä yhden hänen korteistaan ja selvittää jotenkin hänen salasanansa, voin nostaa rahat!

”Selvä!” Minun vain pitää odotella täydellistä hetkeä, jolloin hän ei ole valppaana. ”Hm? Mikä on selvä?” ”E-ei mikään. Ei mikään, mikä liittyisi sinuun.” ”…Okeiii… No kumminkin, katsohan tuonne. Sisäänkäynti metroon.” Kanon hymyilee ja osoittaa kujalle.

Näen portaikon johtavan alas maanalaisen metroaseman sisäänkäynnille.

”…Nääh, ei mennä tuonne.” En vieläkään luota hänen suunnitelmaansa. Ja muutenkin… ”…Näin jotain.” ”Näit mitä?”

”Näin tulevaisuuden povauksessani! Jos menemme metroasemalle, sinä itket… Ja tunneli sortuu!” ”Täh? Miksi itkisin?” ”Se ei ole se pointti! Jos tunneli sortuu, kun olemme siellä, kuolemme!” ”…”

Kanon kyseenalaistaa minua hiljaa silmillään. Kuin sanoisi: ”Sinulle kävi kaikki tähän asti, mikä muuttui?” Voin käytännössä kuulla hänen sanovan noin. Mutta en anna hänen sanoa mitään. ”Kuitenkin, eipä mennä tuonne, okei? On parasta, ettei mennä. Vaistoni sen sanovat!” ”…Povaukset vai vaistot?”

”…Povausvaistot!” ”Tuo ei oikeastaan vastaa kysymykseeni…” ”O-onko sillä edes väliä!?” Kanon mulkoilee minua. ”Äääk!” Hänen silmänsä ovat niin pelottavat!

Olen nähnyt tuon katseen ennenkin, mutta nyt kun olen nähnyt, mitä hänen muistikirjassaan on… Kasvoni kalpenevat, ja Kanon huokaisee. ”En tiedä, miksi mielesi yhtäkkiä muuttui, mutta povauksesi ovat harvoin oikeassa, eikö totta?

Joten pohjimmiltaan on 70 prosentin todennäköisyys, ettei tunneli sorru.” ”N-no tuo ei ole täysin totta! Ei se välttämättä tarkoita, että päinvastainen toteutuu!” ”No, jos aiot tyrmätä minun ideani, onko sinulla parempaa mielessä?” ”…”

Pelin kakkosluvusta kierrätetyn metrolaiturin erilaiset mainoskyltit hämmentävät, erityisesti PlayStation-sponsorointi! UDG:n puolellahan nuo oli töhritty Toivon Soturien logoilla. 

Eipä ole oikeastaan tuohon vastausta. En keksi mitään erityisen vakuuttavaa syytä olla menemättä metroasemalle. Vaikka tiesinkin sen olevan vaarallista, menemme portaat alas maan alle. Jatkamme matkaa lippuportille ilmapiiri yhä epäluulosta raskaana. Kanon möläyttää yhtäkkiä jotain kuin yrittäisi herättää keskustelua.

”Miksi povaustaitosi tuli?”

”…Minulla ei ole mitään syytä kertoa sinulle sitä.” ”Okei, mistä tämä asenne? Loukkasinko sinua tai jotain? Koska jos siitä on kyse, pyydän anteeksi, jessus.” ”En käyttäydy yhtään eri tavalla kuin tavallisesti.” ”Hevonpaskaa! Jokin on vialla, etkä sinä kerro minulle.” ”Jos oikeasti ajattelet noin, päässäsi on jotain vialla.”

”Hei, ole tosissasi! Ilkeilet kunnolla, ihan puskista!”

”…Kenties sinun tulisi miettiä, miksi minulla saattaisi yhtäkkiä olla tällainen asenne sinua kohtaan.” Annoin hänelle melko suorasukaisen vastauksen oikeastaan ajattelematta mitä puhuin. Kanonin suu avautuu hiukan. Voi perhana! Keksikö hän, että näin hänen muistikirjansa!? Sitten Kanon puhui.

”…Olitko hereillä?” ”Hereillä? Milloin?” ”Sinä ensimmäisenä yönä, kun heräsin menemään vessaan… En tiedä, miksi tein sen, mutta panin hammastikun hiuksiisi… enkä saanut sitä pois…” ”Teit mitä!?” Minä tiesin sen, tämä tytsy on kajahtanut! ”Joka tapauksessa, minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa.”

Pudistan töykeästi päätäni, ja kappas kummaa, sieltä tulee ulos hammastikku. Se putoaa jalkoihini. ”…Pfft!” Kanon purskahtaa nauruun. ”Hei, ei naurata!” Huudan hänelle vihaisesti. Tunnelma muuttuu välittömästi. Kanon murjottaa ja mutristelee, kun hänelle huudettiin noin ankarasti.

”Okei, okei, jessus. Tajuan kyllä, et halua puhua minulle. Selvä. Ihan sama.” ”…” Etenemme lippuporteille huonon fiiliksen riippuessa päällämme. Menemme niiden läpi ja sitten portaita alas laiturille. Tyhjä sähköjuna on pysähdyksissä suoraan edessämme.

Junan ulkopuolella ei ole vahinkoa, mutta sisäpuoli… on läpimärkänä verestä. Mitäköhän nuo ihmiset mahtoivat tuntea viimeisinä hetkinään ennen kuolemaa… Suljen silmäni tiukasti ja pudistan päätäni ennen kuin väkivaltainen mielikuva pääsee aivoihini. Avaan silmäni ja katson tunnelin syövereihin. Ainakaan ei merkkejä sortumisesta…

Tämän metrolinjan täytyy oikeasti olla yhteydessä ulkomaailmaan. Jos voimme edetä täällä turvallisesti, meidän pitäisi päästä kaupungin ulkopuolelle. Mutta jos se oikeasti on turvallinen. On mahdollista, että Kanon tappaa minut ennen kuin edes pääsen ulos.

Huolistani tietämätön Kanon nyökkää kohti etummaista vaunua. ”Tahdotko ajaa tuolla koko matkan pois täältä?” ”Ja astua tuohon veriseen junaruumisarkkuun? Mieluummin kuolisin.” ”Heh, juu, niin minäkin…” Huomaan, että Kanonilla oli jotain muuta sanottavaa.

Hän yrittää kerätä rohkeutta korjatakseen meidän välisen suhteemme. Mutta en rohkaise häntä milliäkään. ”…” Mutta Kanonia ei hiljaisuus häiritse. ”No siis kuitenkin, kun tapasit minut, sanoit ’haljun” olevan ankeaa. Ja se sai minut melko iloiseksi.”

”…Mistä tämä nyt tuli?” Puheenaihe yllättää minut. ”No näytit äkäiseltä, joten ajattelin piristää tunnelmaa. Kuitenkin, tarkoitin sitä. Olin iloinen.” Kanon hykertelee peittääkseen nolostuksensa. ”…”

Hyppäämme pois laiturilta. Kävelen hänen vierellään. Jostain syystä yritän olla astumatta maahan. Hypin ratapölkyillä. Minusta tuntuu välittömästi säälittävältä… Ei lainkaan miehekkäältä… On Kanonin syytä, että olen edes juuri nyt hengissä.

Muistikirja oli pelottava, mutta… Sama Kanon, joka sen kirjoitti, pelasti minut. Mutta käyttäydyin niin lapsellisesti, ilkeilin hänelle tuohon tapaan… Se ei ole lainkaan siistiä. On hyvä epäillä asioita, mutta joskus vain täytyy olla täysin varma. Sen opin Hope’s Peak Academyn tapauksesta.

Epäluuloisuus povausteni perusteella on minulta väärin. ”…” Kysyn häneltä suoraan uudessa urheuden puuskassa. ”Mitä mieltä olet Future Foundationista?” Ja heti kun kysymykseni päättyy… Tai ehkä välittömästi ennen sitä…

Kanon potkaisee minua lujaa kylkiluihin. Romahdan raiteille. Hän hyppää päälleni ja kiristää kätensä kaulalleni.

***

[Kanon Nakajima]

Kanon Nakajimasta kaavailtiin oikeasti joskus Ultra Despair Girlsin päähenkilöä. Tosin pelin nimi olisi ollut eri, koska hänen aisaparikseen kaavailtiin Haiji Towaa, jonka erikoisaseena olisi ollut... avattu kipsi. Aivan.

No nyt tässä tunnelissa alkaa olla järkeä, sillä kaikki Kanon-takaumat ovatkin tapahtuneet hänen kuristaessaan Hiroa!

Istuessani yksin olohuoneessani kuulen etuoven avautuvan. Oletin vain äidin tulleen kotiin, mutta kun katsoin, näin muukalaisen seisovan edessäni… Heti kun tajusin jotain olevan pielessä, minut otettiin kiinni ja menetin tajuntani. Kun heräsin, huomasin olevani siistissä, hyvin koristellussa huoneessa.

Tämä oli vankilani puolitoista vuotta. Minulla oli tylsää. Tylsää, tylsää, tylsää. Isoveli Leonin muisto oli ainoa asia, joka piti minut järjissäni. Ajattelin häntä alituisesti. Ja vaikka vankielämäni oli Helvettiä… Se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.

Vähän aikaa vangituksi tulemiseni jälkeen Future Foundation tappoi isoveli Leonin. Sain tietää siitä heti, kun vapauduin. Se tapahtui, kun minut pakotettiin lasten leikkiin. Piileskelin yleisövessassa, kun näin pöntön päälle laitetun kansion. Avasin sen uteliaana. Toivon, etten olisi.

 

”Hope’s Peak Academyn murhaleikki

”Ultrajännittävä leikki tapahtui Hope’s Peak Academyn 78. vuosikurssilla 16 oppilaan kesken. Säännöt olivat yksinkertaisia. Sinun täytyy elää loppuelämäsi koulun sisällä. Jos haluat lähteä, tapa luokkatoverisi. Tässä täysin huikeassa leikissä seuraavat kymmenen oppilasta menettivät traagisesti henkensä…”

Leonin nimi oli listassa. Sen oli oltava valetta. Sen oli oltava virhe. Kieltäydyin uskomasta sitä. Mutta kansiossa oli valokuvia…

Sidottuna…

Lyyhistyneenä…

Ruumis…

Isoveli Leon.

”Heh… Haha…” Ei, sen oli oltava valetta. Sen oli oltava virhe. Kieltäydyin uskomasta sitä. Kieltäydyin yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta totuus toljotti minua kasvoihin. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Katsoinpa tuota miltä kantilta tahansa, tuo oli Leon. Tuo oli Leon. Tuo oli Leon Kuwatan ruumis.

Katsoin lamaantuneena kansion muita sivuja. Ja taas kerran opin jotain hirveää.

”Selviytyjät

Seuraavat kuusi oppilasta selviytyivät käyttämällä muita osallistujia haluttomina uhreina…” Kuuden oppilaan nimet ja yksityiskohdat lueteltiin. ”Nämä ylpeät oppilaat ovat valmistuneet akatemiasta ja liittyneet Future Foundationiin. Selviytyjät näyttävät maailmalle oikeudentajunsa maine ja kunnia käsissään!”

…Miksi olen yhä hengissä?

Tuo oli ensimmäinen ajatukseni.

Koko maailmani oli Leon… Miksi yhä hengitän? Miksi sydämeni yhä sykkii? Miksi seison? Miksi en ole kuollut? Miksi en pysty tappamaan itseäni…? Ei… Se on ilmiselvää.

Minä en kuollut. Leon se kuoli. Nyt elän maailman sisällä, joka on… ohi. Päättynyt. Se on ainoa asia.

Olen

suistunut

epätoivoon.

Siinä

se.

Siinä

se.

Mutta… mitä tämä on? Miksi kyyneleet eivät tule? En tunne yhtään mitään… Ovatko tunteeni jähmettyneet järkytyksestä? Vai olenko vain sellainen nainen, joka kieltäytyy itkemästä, kun maailma loppuu? Tunteet ovat tuntemuksia maailmasta, joten jos maailma on loppunut, ehkä tunteetkin loppuvat…

Kuitenkin… Minun pitäisi mennä sinne, missä Leon on. Ei ole järkeä elää maailmassa, jossa Leon on poissa. Panin käteni ovelle aikoen kävellä suoraan Monokuman kynsiin. Mutta… Sillä hetkellä tajusin jotain.

Ei vielä. Ei tänään. Koska tuolla on ihmisiä, joiden ansaitsee kuolla. Tuolla on ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin uskoisivat oikeuteen, vaikka he tappoivatkin Leonin. He ovat yhä hengissä tyhjine sanoineen, jotka kuulostavat kivoilta, mutta jotka salailevat, kuinka tyhjiä he kaikki ovat.

Minä kuolen. Kunhan tapan heidät kaikki.

Vannoin sen henkeni kautta kuin olisin leikannut sanat suoraan ihooni. Mutta en kyennyt tappamaan Yasuhiroa. Minulla oli syyni. Aluksi luulin hänen olevan vain joku satunnainen siviili. Joku naurettavahiuksinen hörhö oli tulla noiden hirviöiden tappamaksi…

Siksi pelastin hänet. Pelastettuani hänen henkensä sain tietää. Hän oli osa sitä kieroutunutta leikkiä… Ihmissaasta Numero 1. Yasuhiro Hagakure.

Halusin tappaa hänet saman tien, kun hän kertoi minulle. ”Vau, ’haljua’? Tuo vanha ysärislangi on melko ankeaa…” Se vain muistutti niin paljon sitä, mitä Leon sanoi minulle… Putosin polvilleni ja aloin parkua heti paikalla.

Näin Leonin Yasuhirossa. Jahkailin hänen tappamisessa. Kauemmin ja kauemmin…

Tiedän hänen pyrkivän isän rahoihin. Tiedän hänen olevan Future Foundationissa. Ja hän on myös täysin ankea. Mutta… hän ei ollut yhtään sellainen, jonka luulin Future Foundationin jäsenen olevan… Kun puhun hänelle, haluan tappaa hänet vähemmän ja vähemmän… Ehkä minun vain pitäisi antaa hänen olla… Tunteeni menivät jopa niin pitkälle…

Mutta. Hän vain sanoo huolettomasti minulle… ”Mitä mieltä olet Future Foundationista?” Ymmärsin välittömästi. Se kaiketi tapahtui silloin, kun olin vessassa. Hän katsoi käsilaukkuuni.

Hän näki kaiken kirjoittamani. Kehoni liikkui hetken mielijohteesta. Potkaisin häntä kylkiluihin ja taklasin hänet raiteille. Kiedoin käteni hänen kurkulleen. Työnnän peukaloni hänen aataminomenaansa vasten. Lujaa.

…Ja näin tapahtui.

Minä tapan Yasuhiro Hagakuren. Aion tappaa miehen, jossa näin ennen Leonin. ”…Gaaah…” Kuulen äänen, jota en ole koskaan aikaisemmin kuullut tulevan Yasun kurkusta.

Se jotenkin rauhoittaa minua. Tunnen silmämunieni kierähtävän ylöspäin… On kuin seuraisin tämän tapahtuvan ulkopuolisesta näkökulmasta. En ole minä. Huomaan hänen aataminomenansa uppoavan hänen kurkkuunsa. ”…” Haluan niin kovasti tappaa hänet. Tämä on Leonin puolesta… eikö vain?

Ei… Haluan tappaa hänet, koska hän näki muistikirjani. Kunhan olemme pois täältä, hän kertoo Future Foundationille kaiken, jonka näki kirjoitetun siihen. Ja jos noin tapahtuu, minun kostoni, minun elämäni päämäärä, heitetään syrjään. Minun pitää tappaa hänet. Minun pitää estää häntä puhumasta.

Hänen pupillinsa laajenevat. Hän on lähellä kuolemaa. …Minusta tulee tappaja. Näköni sumenee. Näen vain kapean viivan… Pistävä kipu syöksyy kehoni läpi.