Luku
3
[Yasuhiro
Hagakure]
Se alkuperäinen Danganronpan betaversion eli Distrustin Yasuhiro Hagakure.
Seuraavana
päivänä yövyttyämme ostoskeskuksessa emme päässeet sillalle. Lasten levittämä
väkivalta ja kaaos oli rankempaa kuin eilen. Väijyvien Monokumien lukumäärä
lisääntyi myös. Tuo hidasti meitä melkoisesti. Se antoi Kanonin harjoitella
ammuskeluaan. Pyssyssä ei kuitenkaan ole loputtomasti ammuksia.
Ehkä
toverini ovat pudotelleet niitä, tai kenties joku asettaa niitä ympäriinsä
tarkoituksella… Mutta poimimme niin paljon luoteja kuin voimme kulkiessamme
kaupungin poikki. Kaiken tämän vuoksi etenemisestämme tuli melko hidasta.
Meidän täytyi pysähtyä yöksi.
Löysimme
videovuokraamon ja päätimme ottaa sieltä suojapaikan, mutta kolme Monokumaa
väijytti meidät. ”Ohhoh!” Hätäännyin niin kovasti, että luulin sydämeni
halkeavan, mutta Kanon rikkoi ne kappaleiksi sekunneissa.
”Hmph,
sinttejä.” Hän puhaltaa vitsillä mielikuvitussavua hakkerointipyssyn suusta.
Hitto, hän on siisti. ”Eivätkö nämä Monokumat yllättäneet sinua?” ”Ei,
yllätyin. Saatan näyttää rauhalliselta, mutta sisäisesti olen sekoamassa.
Lisäksi noiden kutsuminen tuolla nimellä on haljua.”
Taas
tuo. Halju. Tällä kertaa taidan väistää maamiinan. ”Juu, olet oikeassa. Noiden
nimittäminen Monokumiksi…” ”Häh?” Kanon kallistaa päätään. ”Etkö aio
kommentoida puheenparttani parin sukupolven takaa?”
”...En
halua, että alat taas itkeä, joten yritän olla hienotunteinen.” ”Nääh, kyllä se
käy, jos väännät siitä vitsiä. Itse asiassa vähän haluankin, että väännät siitä
vitsiä.” ”Mutta… etkö ala taas itkeä?” ”En, en ikinä. No niin, annahan tulla.”
”…”
En
tiedä, miksi hän haluaa minun yllyttävän häntä niin paljon, mutta kinastelu on
turhaa. Kerron hänelle, mitä hän haluaa kuulla. ”’Haljun’ tapaisten sanojen
sanominen ei ole ollut muodissa ainakaan pariin vuosikymmeneen.” ”Hmph.” Kanon
tuhahtaa minulle.
Hän
mulkoilee minua, nostaa kämmenpuolensa esiin ja taivuttaa sitten sille
sormensa. Hän yllyttää minua. ”Tuo on niin helkkarin ankeaa, olet ihan läpeensä
ankea! Kelaile uudestaan elämäntapaasi!” Olen voinut vetää vähän yli. Olin
melko ilkeä. Mutta…
Kanon
tuli hyppäämään käsivarsilleni nopeasti kuin luoti!
Lukiotyttö!
Hänen
kehonsa!
Aivan!
Vasten!
Minua!
Hänen
syleilynsä nostattaa minut pois kaikista pahoista tuntemuksista, joita minulla
oli ollut tässä paikassa. ”Ah, anteeksi, anteeksi!” hän sanoo vapauttaen minut
halauksestaan. ”Ei, kiitoksia.” ”Häh? Mitä tarkoitat?” ”Kuka tahansa mies
innostuisi naisen kosketuksesta!”
”Okei,
siis… yäk.” Okei, ehkä vedin vähän yli. ”Mutta miksi…? Miksi halasit minua,
vaikka loukkasin puhetapaasi?” ”Ei syytä.” Hän mutristaa huuliaan kiusoitellen
yhä leikkisällä tuulella. ”Joten takertuvatko kaikki trendikkäät tytöt miehiin
nykyään ilman syytä? Hitto, myöhästyin hetkestäni…”
”Ahahaha,
minunlaiseni tytöt ovat yleensäkin nertoja!” Hän sanoo tuon niin kirkkain
kasvoin, hymyillen, näyttäen valkeat hampaansa. Mutta ihan sitten tunnelma
muuttuu. Kanon kallistaa taas päätään. ”Ai, anteeksi, mutta sinä…” ”Hm? Mitä?”
[Nerto ei ole typo vaan Nokanin ranagammi.]
”No,
loppujen lopuksi, sinä olet vain… Yasuhiro.” ”Tuonhan oli tarkoitus olla
loukkaus, eikös!?” ”Ahaha, minä vain pelleilen.” Makaamme lattialla
haaskaamassa aikaa odotellen yön yli. Tuijotan kattoa pystymättä nukkumaan.
Kuulen Kanonin sanovan nimen, jota en ole kuullut aikoihin…
”Isoveli
Leon…”
Tuo
kai tarkoittaa, että Kanon on Kuwatan Vanki. Siksi hän oli täällä vankina
puolitoista vuotta. Siksi hän sanoi hänen nimensä. Mutta miksi hänen äänensä
vapisi…?
Lähdemme
liikkeestä, ja Kanon kiskaisee hihaani. ”Yasu, näen lassin!” ”…Mitä?” ”Katso,
silta!” Käännän päätäni nähdäkseni, mihin hän osoittaa. ”Oooh!”
Näen
pienen sillan horisontissa. ”Pääsemme ulos kaupungista tuolta, eikös!?” ”Ehdottomasti!
Kiitos minun, olet turvassa!” ”Öh… Et tehnyt mitään…” ”Kerroin kohtalosi ja
pidin silmäni auki Monokumien varalta! Jos en olisi paikalla, olisit
historiaa!”
”…Ihan
sama.” Kanon ei selvästikään ole vakuuttunut. Mutta ketä kiinnostaa!? Pääsemme
helvettiin täältä! Voin jo maistaa voittoni! Palkintoni prinsessan
pelastamisesta… 8 miljoonaa, kaikki minun!
Tässä ei oikeasti ole puuttuvaa kuvaa, vaan räjähdystä simuloiva valkoruutu (oikeasti kuva välkkyy hetken epileptisesti, mutta tämä blogi ei ole niin interaktiivinen, että blogaaja vaivautuisi luomaan animoituja gifejä) värjäytyy 95-prosenttisesti harmaaksi teksti-ikkunan vuoksi.
Yhtäkkiä
silta valaistuu kirkkaanoranssiksi. Räjähdysääni vapisuttaa maata jalkojemme
alla. Sillalta tupruaa savua. ”…Mitä?” Ja aivan sen valtavan räjähdyksen
jälkeen… Toivon siltamme sortuu veteen. Ei… Se ei ole vielä täysin sortunut.
Kaukaa
katsellessani näen sillan vääntyilevän ja jännittyvän päästäen karmivaa
valitusta. ”…” Mahdotonta… Onko tämä vain pahaa unta tai jotain? En usko sen
olevan totta… Etsin itsevarmuutta Kanonin suunnalta.
On
kuin peiliin katsoisi, kun hänellä on sama tyrmistynyt ilme kuin minulla. Hän
tietää totuuden yhtä hyvin kuin minäkin. Silta on poissa. Kanon huokaisee.
”…Mitä meidän pitäisi tehdä?” ”No…” Mitä helvettiä meidän pitäisi tehdä?
”Kaikki
teidät Demonit metsästetään!”
Kuulen
äänen kuin suoraan animesta, ja käännyn ympäri. Näen valtavan punaisen robotin
kantamassa suunnatonta kirvestä. Valtavaa kirvestä kantava robotti, kuin
keräilykorttipelistä, leijailee vain metrien päässä. Näyttää kuin se leijailisi
jonkinlaisen lonkista tulevan höyrykäyttöisen työntövoiman varassa…
…Hetkinen,
nyt ei ole hyvä hetki miettiä sen tekniikkaa! Se on hemmetti robotti! Mitä
hittoa!? Ja sitten tämä pikkutyttö… Joku ala-astelainen tyttö seisoo
voima-asennossa robotin edessä. Söpöläinen, jonka pinkit hiukset ovat
tuplasaparoilla. Tuntuu kuin olisin nähnyt hänet ennenkin.
Hänen
kaulallaan roikkuu jokin lounasrasian näköinen ohjain.
Käyttääkö
hän tuota ohjaillakseen robottia? Kuitenkin… ”…Kuka helvetti sinä olet?” ”Ai,
olenpas minä epäkohtelias! En ole esitellyt itseäni!” Hän nostaa hameensa
helmaa ja niiaa sirosti.
”Minulla
on Taistelijan työ Toivon Sotureissa. Nimeni on Kotoko Utsugi. Ehkä on hiukan
outoa, että tyttö on Taistelija, mutta innolla on väliä.” Juuri kun pikkutyttö
lopettelee esittelynsä, Kanon puhuu.
”Tuo
lapsi…” ”Häh? Tunnetko hänet?” ”Hän on yksi lapsista, joka pyörittää tätä pikku
operaatiota. Ja lisäksi…” ”Mitä?” ”Ajat sitten hän oli lapsinäyttelijä.
Supersuosittu, kaikki rakastivat häntä. On Kotokolla pata, se hautuu, poreilee,
Kotoko tykkää, maistuisikos sulle?”
[Ehkä paras ontuva riimi ikinä, vaikka itse sanonkin.]
”Tuo
mainossävel on kielletty!” Hän huutaa yhtäkkiä. ”Se naurettava puku ja se öklö
soppa oli kauhea kokemus minulle!” ”Oikeasti? Pidin sinua supersöpönä siinä
mainoksessa.” Vaikka yksi mellakoiden johtajista seisoo suoraan edessämme,
Kanon ei reagoi.
Itse
asiassa hän käyttäytyy kuin puhuisi pienelle serkulle tai jotain. ”Sinunlainen
söpö pikkutyttö? EI sinulla pitäisi olla huonoja muistoja. Sinun tulisi olla
siitä ylpeä.” ”No selvästikin olen ihq, mutta siitä ei ole kyse! En ole silti
siitä iloinen!” Alakoululainen mutristaa huuliaan ja puhisee.
”Kun
selvät asiat tulivat puheeksi, tiedättekö sen taikauskon, jonka mukaan pervojen
ihmisten hiukset kasvavat nopeammin? Ei pidä paikkaansa! Tieteessä on esitetty,
että oikeasti myöhään valvovien ihmisten hiukset kasvavat nopeammin!” Kanon
ylireagoi koomisesti. ”Vauuu! En todellakaan tiennyt tuota!”
”Ufufufu,
eikös tämä olekin ihquinta ikinä? Minunlaiseni ihqintoilija tietenkin intoilisi
ihqnippelitiedoistakin!” ”Juu, tietenkin, nippelitiedot ovat usein pieniä ja söpöjä.”
Hei, Kanon…? Miksi rupattelet tämän tytsyn kanssa?
”Ohoho!
Näyttää siltä, että ymmärrät paljon, neiti!” ”No, ainoa vahva puoleni on se,
että olen seurallinen ja sosiaalinen. Joten miten olisi tällainen? Pyyntönä
minunlaiselta sosiaaliselta tytöltä, miten olisi, jos antaisit meidän mennä?”
Ah, aivan! Kanon ei rupatellut, koska olisi unohtanut tilanteemme tai olisi
halunnut ystävystyä…
Se
johtuu siitä, koska hän yrittää päästä hyviin väleihin tämän tytön kanssa ja
toivoo, että tämä antaa meidän olla. Mutta se ei toiminut. ”En koskaan!
Kaikenlainen ihq voi kiinnostaa minua, mutta en voi antaa Demonien mennä! Vain
kuolema Demoneille!” Pinkkihiuksinen tyttö huutaa voitonriemuisesti ja
riuhtaisee sitten ohjaimensa vipua.
Metallinpunainen
robotti syöksyy meitä kohti! Sen moottorien ääni leikkaa ilmaa. Se menee
nollasta sataseen silmänräpäyksessä! Se näytti hetki sitten tuskin
todelliselta, mutta nyt robotti näyttää suuremmalta kuin nelitonninen rekka… Se
huitaisee valtavan kirveensä aivan päämme yläpuolelta. Ei epäilystäkään, tuo
robotti aikoo käyttää tuota kirvestä tappaakseen meidät.
”Ah…”
Perhana! Ei sitä voi väistää! Ja juuri kun hyväksyn kohtaloni, minut tyrmätään
sivulle kuin voimakkaan tuulenpuuskan puhaltamana. Niittikö robotin jättimäinen
kirves minut? Ei… Sydämenlyöntiä myöhemmin tajuan…
Kanon
taklasi minut syrjään. Rysähdän lattialle ja kierin hänen vartalonsa alle.
Kirves jatkaa heilumistaan halkoen ilmaa, jossa vasta olimme hetki sitten. Jos
Kanonia ei olisi, kupolini olisi haljennut aivan kahtia! Se olisi ollut
vastenmielistä…
Sydämeni
jättää lyönnin väliin, kun kuvittelen tuota inhaa kohtausta. Saa minut
oksentamaan. Mutta näköjään olen ainoa heikko täällä. ”Tsh, ei mene ohi ensi
kerralla!” Alakoululaisen kiristellessä turhautuneena hampaitaan… Kanon hyppää
jaloilleen aivan tytön eteen.
”Kokeile.”
Hän loikkaa ilmaan, niin korkealle, että näyttää kuin hän osaisi uhmata
painovoimaa.
1…
2…
3…
Hän kuroo välimatkan umpeen kolmessa sekunnissa.
Hän
likistää ala-astelaisen tytön maahan silmänräpäyksessä kuin kiusallisena
halauksena. ”Sanoit, ettei mene ohi ensi kerralla, mutta olen pahoillani, ensi
kertaa ei tule.” Hän nappaa ohjaimen pinkkihiuksisen tytön käsistä ja heittää
sen niin kauas kuin pystyy. Kanonin likistämä toinen tyttö ei voi edes
hievahtaa.
”P-painaa!
Painaa liikaa! Demonit ovat niin painaviaaa!” ”En ole ’painava!’ Minä vain
likistän käsivarsiasi ja jalkojasi!” Kohtalon täyskäännös, ihan noin vain…
Mahtavaa! Kanon vetäisee ala-astelaisen polvisukat irti ja sitoo niillä hänen
käsivartensa ja jalkansa.
Hän
väänsi ne tiukalle kuin köyden sitoen Kotokon niin tiukasti, että tämä
tarvitsisi puukon paetakseen. ”P-pyydän, armoa! Irrota minut! Jos jätät minut
tähän pervoon asentoon, en voisi näyttää kasvojani Toivon Sotureille enää
koskaan! Jos minulle kehittyy tästä sitomisfetissi, sinun on parasta ottaa
siitä vastuu! Yritätkö olla Isäntäni tai jotain? Aiotko taputella pyllyäni, jos
haukun kuin koira!?”
Ala-astelainen
vääntelehtii ja mankuu. Pinkkihiuksisen tytön valituksista piittaamatta Kanon
liikkuu lähemmäksi häntä. ”Ihan tosi, mitä oikein ajattelet!? Jos en olisi
täällä, tuo vanhus olisi kuule vainaa!” Jaa, minä kai sitten olen nyt ”vanhus.”
Hienoa. Olen hitto vieköön vielä parikymppinen…
Mutta
on totta, että olisin kuollut kuin kivi, jos Kanon ei olisi täällä. Se on
varmaa. Mutta… valehtelisin, jos en sanoisi tuon satuttaneen vähän ylpeyttäni…
Olen Future Foundationin jäsen, mutta silti olen täällä tarvitsemassa
jatkuvasti häntä minua pelastamaan… ”Tietysti hän olisi! Halusin tappaa hänet!
Hänen kuolemansa on pitkään odottamani unelma!”
”Tuhma
tyttö! Jos yhä käyttäydyt noin…” ”Älä sinä ’tuhmatyttöile’ minua! Kaikki
Demonit ansaitsevat kuoleman!” ”Okei, ihan oikeasti, mikä tämä ’Demoni’-juttu
oikein on? Puhutko aikuisista?” ”Mmhm. Aikuiset ovat Demoneja. Demonit ovat
aikuisia. Ja kaikki aikuiset ansaitsevat kuoleman.”
”Miksi…?”
”En ole sinulle selitystä velkaa! Aikuisten on kuoltava!” Hänen äänessään ei
ole hiventäkään katumusta. Nämä kersat ovat teoistaan ylpeitä, sen huomaan.
Kanoninkin on täytynyt tulkita asia näin. Hänen kasvoillaan näkyy pettymys,
mutta hän ei läksytä pinkkihiuksista tyttöä.
”…Miksi
sitten vangitsitte minut? Et sitten sano, koska olen aikuinen.” ”Häh?”
Ala-astetyttö toljottaa ilmeettömänä. ”Me emme vanginneet sinua. Se typerä
Towan roskaväki tuon teki.”
…Häh?
Mitä hän sanoi? Kanon on aivan yhtä hämillään. Hänen ilmeensä muuttuu
kovemmaksi kuin koskaan, ja hän lähestyy pikkutyttöä. ”Jos yrität hämmentää
minua, se ei onnistu. Tiedät tilanteesi. Voimme tehdä sinulle jotain hirveää
kostoksi.”
”Jotain
hirveää? Kuten ruoskia minua, tai kaataa kuumaa vahaa päälleni!? Tiesin sen,
tämä on sidontaleikki! Tunnen alkavani pitää siitä… Uusi herätys sisälläni!”
”Äh, ole hiljaa, eikä ole! Sanoit Towan vanginneen minut. Mistä oikein puhut!?”
”Mistä oikein puhun? Täsmälleen siitä, mitä sanoin. Etkö tiedä…?
Towa
Group on ’Todellisen äärimmäisen epätoivon’, Isosisko Junkon, leirissä. He
kidnappasivat sinut tukeakseen Isosiskon Junkon siinä koulussa leikkimää
leikkiä.” Joten on ehdottoman totta, että Towa Group on yhteydessä
”Epätoivoon.” Mutta jos Kanon on Vanki… Tarkoittaako tuo, että Towa Group oli
vastuussa kaikkien rakkaidemme sieppauksesta?
Näyttää
siltä, että Towan ja ”Epätoivon” suhde on syvempi kuin ajattelin. Ja kaiken
kukkuraksi ”Isosisko Junko”…? Jäinen tunne kömpii ylös selkärankaani. Kanon on
myös jähmettynyt paikoilleen toljottamaan. Hän ei sano sanaakaan. ”…”
Pinkkihiuksinen
ala-astelainen jatkaa puhumista. ”Mutta tyhmä ja kakka Towa Group petti
Isosisko Junkon pahimmalla mahdollisella hetkellä. Joten… väkivallanhimoomme
kuuluu kosto sitä ilkeää Towa Groupia kohtaan! Isosisko Junkon pettäminen on
anteeksiantamatonta! Edes sata miljardia kuolemaa ei riitä heille!”
Okei
nyt tästä tuli vielä hämmentävämpää. Ennen kuin tajusinkaan, huusin jotain.
”Hetkinen!” Molemmat tytöt kääntyvät suuntaani kuin vasta huomaisivat minut
ensi kertaa. ”’Isosisko Junko’, onko tuo Junko Enoshima? Tarkoittaako tuo, että
olette Epätoivon rippeiden mukana?”
Pikkutyttö
väistää kysymykseni. ”Muuten, ’petturuus’ ja ’pettu’ näyttävät samanlaisilta,
mutta ne tarkoittavat eri asioita…” ”Naama umpeen! Vastaa!” ”Ömmm… en. Enpä
vastaa. Tämä keskustelu on tässä. Anteeksi, olemme suljettu.”
”Kanon
ei vain anna sinun olla vaiti!” ”Täh? Ai, niin! En anna!” ”Ai? Kovisteletteko vielä,
kun vilkaisette tuota…?” Pinkkihiuksinen veijari nyökäyttää päätään katsoen
taaksemme. Kun käännyn ympäri, näen…
Valtavilla
käsivarsiporilla varustetun robotin lähestyvän meitä!
Robotti
rynnistää meitä kohti sysäten molempia poria eteenpäin ärjyen niiden
kieppuessa. Punahiuksinen poika istuu robotin olkapäällä. ”Kotoko! Päähenkilö,
johtaja, Sankari-luokka, on täällä pelastaakseen sinuuut!” Toinen!? Mitä
helvettiä täällä tapahtuu!? ”Kanon, juokse!” Kanon pudistaa rauhallisesti
päätään.
”Haluat
vastauksia, etkös? Sitten meidän täytyy tapella!” Tuon soman repliikin myötä
hän osoittaa hakkerointipyssynsä kohti syöksyvää robottia. Kanonin fyysisillä
kyvyillä ja asetaidoilla tuosta robotista ei pitäisi olla liikaa vastusta
hänelle, mutta…
Hän
henkäisee tajuttuaan yhtäkkiä jotain. ”Unohdin, minulta on ammukset lopussa!”
”Täääh!?” ”Ne loppuivat ennen kuin tapasimme tuon kakaran. Siksi vain taklasin
hänet…” Porarobotin olalla ratsastava kersa on selvästikin liian kaukana
taklattavaksi…
Tuo
sama temppu ei mitenkään toimisi kahdesti… ”Nyt ei ole vaihtoehtoa! Meidän
pitää hemmo juosta!” Alan juosta Kanonin kanssa. Täyttä vauhtia juosten en edes
katso olkani yli. Ei ole kulunut edes seitsemää sekuntia, kun en enää kuule
valkokultaisen robotin seuraavan meitä. Vilkaisen riskillä taaksepäin ja näen
pikkutytön.
”Hei,
paskiais-Demonit! Seuraavan kerran kun näette minut, kuolette!” ”Masaru, ei!
Minun se täytyy heidät päihittää!” ”Heh, siinäpähän puhut. Nyt näytät tuolta…”
”Argh, ala-astepojat ovat niin tunteettomia!”
Ei
vaikuta siltä, että he jahtaisivat meitä, mutta en ole silti lainkaan
helpottunut. Jatkamme juoksemista noin kymmenen minuuttia ja kumarrumme sitten
tyhjän kadun kujalle.
Kuten
tavallista, Kanon ei ollut yhtään väsynyt, mutta minunlaiselleni vanhukselle tuo
juoksu oli rankkaa. ”Jestas, olet säälittävä. Mikset kävisi aina silloin
tällöin lasilla?” …Ai! Salilla! Hän tarkoitti salia… Aivan. ”E-ei kuulu hemmo
sinulle…” Hengähdettyäni noin kymmenen minuuttia kysyn häneltä kysymyksen.
”Keitä
nuo kakarat ovat? Heillä on Monokumia ja noita muita superrobottikapistuksia…”
”Ken tietää? Mutta Towan täytyy olla sen takana. Se sopii siihen, mistä Kotoko
puhui.” ”…” Rakensiko Towa Group nuo robotit… ja Monokumat? Ja se
pinkkihiuksinen retku sanoi ”Isosisko Junko”… Mitä ihmettä tässä kaupungissa on
meneillään…?
”Ei
ole pointtia haaskata aikaa tuota miettiessä. Minun aikomuksenani ei ole
päihittää lapsia.” ”Juu, aivan. Emme ole täällä välittämässä joistakin
vintiöistä. Meidän täytyy häipyä tästä kaupungista.” ”Täh? Ai, joo, aivan.
Aivan. Aikomuksenamme on häipyä tästä kaupungista…” ”Onko sinulla… jotain
toista päämäärää…?”
”Ei,
ei silleen. Ei lainkaan. Minulla ei ehdottomasti ole omia aikeita, lakkaa
kysymästä. Jessus, kun olet tungetteleva.” ”…” ”No kuitenkin, ajattelin, että
jos silta ei toimi, emmekö voisi käyttää sen sijasta metrojunia? Metroaseman
pitäisi olla yhteydessä ulkomaailmaan!
Joo,
joo! Kyllä! Tämä on päheä suunnitelma! Meidän tulisi ehdottomasti kokeilla
sitä, joo. Siis mitä väliä minun suunnitelmalla on ja silleen, ihan sama!” ”…”
Varmastikaan hän ei vastaisi minulle, jos kysyisin häneltä, miksi hän
käyttäytyy niin omituisesti… Voisiko hän salailla jotain…? Nääh, ei voi olla.
Unohda
tuo… Päätös on tehty. Mennään nyt toistaiseksi Kanonin superepäilyttävän idean
mukaan.
***
[Kanon
Nakajima]
Kanon näytti jossain vaiheessa Hifumi Yamadan pikkusiskolta, jolloin tämä tarina olisi huomattavasti häiritsevämpi.
Ensimmäinen
uudenvuodenpäivä isoveli Leonin lähdettyä Hope’s Peak Academyyn. Vedin poskiani
kuin maaorava. Murjotin lujaa. Nalkutan itselleni lämmitetyn pöytäni alle
hartioista alaspäin kaivautuneena. ”Haljua…”
Leonin
kanssa lyömästäni vedosta on nyt puoli vuotta, enkä usko koskaan heittäväni
satasta… En saa sitä edes lyöntialueelle. Kuulen porukan kutsuvan minua
”neulansilmäksi” selkäni takana. Pelkästään heittoyritysteni katselu turhauttaa
heitä. Kaikesta huolimatta se ei mene sisään. Siksi neulansilmä.
Enpä
tiedä, ehkä se ei ole niin huono lempinimi… Se kuulostaa vähän elegantilta…
Argh, ketä minä muka huijaan? ”Jessus!” Aina vedon alusta asti en ole nähnyt
Leonia kertaakaan. Hänen talonsa on lähellä, mutta silti noin 15 minuutin
päässä. Tarvitsisin hyvän syyn mennä häntä näkemään.
Olin
niin itsepäinen; vaikka näkisinkin Leonin koulussa, kääntäisin katseeni sivuun.
Ja kuluttaessani päiväni turhautuneena ja itsepäisenä Leon meni pois kouluun,
asui asuntolassa… …Se juna meni jo. Vaikka halusinkin nähdä häntä miten paljon
hyvänsä, välimatka oli vain liian suuri.
Ehkä
minun olisi pitänyt lähettää sähköpostia tai soittaa hänen kännykkäänsä… Mutta
se olisi liian… Vaikka hän olisikin huijannut minua, otin vedon vastaan. Ja
kieltäytymiseni tuon vedon lopettamisesta sotkeutui rakkauteeni… Ohohoho… ”Ah…”
Haluan
nähdä hänet. Sattuu. Sattuu. Sattuu. Sattuu. Sattuu. Haluan nähdä hänet. Haluan
nähdä hänet. Haluan nähdä hänet. Haluan nähdä hänet. Pöydän alla
vääntelehtiessäni kuulen äitini kutsuvan minua keittiöstä. ”Joten Leon on
ilmeisesti tulossa käymään…” ”…Täh?”
”Hän
on palannut kotiin uudeksivuodeksi. Hän haluaa tulla käymään, jotta saisi
uudenvuoden lahjansa…” ”…Ihan tosi?!” ”Minähän sanoin, ettet puhu äidillesi
tuolla lailla.” ”Täh!? Voi ei, anteeksi, siis… Siis, oletko tosissasi!?” ”Olen
niin tosissani.” Tosissasi tosissasi!?
Hyppään
pystyyn kuin pikakelattuna, menin huoneeseeni ja meikkasin valonnopeudella. En
voi antaa hänen nähdä minua pyjamassani, mutta en halua näyttää liian epätoivoiselta...
Pukeudun farkkuihin.
Woo
hooooo! Isoveli Leooon! Isoveli, isoveli, isoveli! Näen isoveljen! Maailma On
Minuuuuun! Leon on maailmani, ja maailma on aivan minuuun!
”…Siis…”
Ei, hetkinen, odotahan. Rauhoitu, tyttö. Isoveli Leonin kanssa lyömäni veto ei
ole vielä päättynyt… ”Ja kiellän sinua edes puhumasta minulle, kunnes pystyt
siihen.”
Vaikka
siitä on ollutkin puoli vuotta, enkö voi edes puhua Leonille tämän vedon
takia!? Onko Leon yhä samaa mieltä…? Tuleeko hän todella käymään vain
saadakseen uudenvuoden rahansa? Ihan tosi, Leon? Olet nyt lukiolainen, luojan
tähden. …Mutta mikä tärkeintä!
Olemme
viimeinkin saman katon alla kaiken tämän ajan jälkeen, mutta emme voi vaihtaa
yhtäkään sanaa…? Tuo tekee kipeämpää kuin jos hänelle ei puhuisi, koska hän on
niin kaukana… ”…Haljua…” Hartiani painuvat pettymyksestä. Ovikello soi. Se on
isoveli Leon! Sinkoudun portaat alas.
Kurkistan
kohti sisäänkäyntiä porraskaiteen varjoista. Siellä hän on!
O!
M!
G!
Hänestä
tuli kunnon hottis!!! Hän oli tyrmäävän upea pää ajeltuna, mutta nyt hänellä on
tuo seksikäs punkkariulkonäkö…
”Lääh
puuh…” En mahtanut sille mitään! Jotain noin kaunista nähtyäni sanoin sen
tahattomasti… ”Ai, hei sinä. Pitkästä aikaa.” ”…Täh?” …Miksi… hän puhuu minulle
kuin mitään ei olisi tapahtunut? ”Että olet ankea. Kuinka pitkään sinulla
kestää heittää se satanen, häh?”
…Häh?
Mitä? Uskooko Leon oikeasti, että pystyn heittämään pallon noin nopeasti? Kuten
hän vain oletti, että mitä tahansa hän pystyy tekemään, myös muidenkin pitäisi
pystyä tehdä? Joten… isoveli Leon… ei… huijannut minua? Hän oikeasti luuli
lyöneensä reilun vedon…?
”…Rakastan
sinua.” ”Häh?” ”Minä rakastan sinua, Leon. Olen rakastunut sinuun vielä enemmän
kuin ennen.” ”…Voinko sentään tulla sisälle? Täällä jäätyy, vielä minuutti ja
olen mehujäätä.” ”Ai, joo…” Minä se tässä jäädyn! Rakastan häntä niin paljon,
että ihan sanattomaksi jään!
Kiihtymykseni
kohotessa Leon ja minä menemme olohuoneeseen katsomaan komediaohjelmaa yhdessä.
Me vain jutustellaan, tiedäthän? Sanotaan juttuja niinku: ”Ei tämä tyyppi
oikeasti niin hauska ole…” Tai niinku: ”Haha, onpas hauska juttu!” Tai niinku:
”Paaaskat, siitä on aikaa, kun olen nähnyt hänet telkkarissa!” Tai siis niinku:
”Hahahahaha!” Niinku, niinku, niinku, niinku!
En
voi uskoa, että Leon ja minä oikeasti vietämme yhteistä aikaa tähän tapaan!
Ehehe… Olen niin iloinen… Kun ohjelma meni mainostauolle, Leon kysyi minulta
jotain. ”Eli mitä, etkö vain harjoittele tai jotain?” ”Siis harjoittelen
täysin! Katsohan tätä!” Nostan käteni ylös näyttääkseni Leonille kämmentäni.
”Et ole tosissasi…”
Leon
on yllättynyt nähdessään kaikki kämmeneeni kasvattamani känsät. Yksi kussakin
sormen nivelessä. Se saattaa kuulostaa oudolta minun suustani, mutta se näyttää
melko kivuliaalta. ”Ääh, en voi mitenkääään olla morsian tällaisilla
käsilläää…” Enimmäkseen vitsailin, mutta Leon pysyi vaiti.
”…”
Hänen ilmeensä puolesta hän näyttää… katuvalta. ”Hei, minä vain hassuttelin!”
”…Joten olit oikeasti tosissasi harjoittelusta…” ”Juu, kuten sinulle sanoin! Tahdon
tosissani voittaa!” ”Näin kovaa harjoittelit, mutta siltikään et pysty heittämään
sataa mailia tunnissa? Satanenhan on, no, ei mitään.”
”…”
Aivan kuten ajattelinkin, baseball vain käy Leonille luonnostaan. Hän ei tiedä,
kuinka vaikeaa se oikeasti on… Siksi hän löi niin kohtuuttoman vedon. ”…Kuulin
hiljattain, että naissyöttäjän maailmanennätys on 87 mailia tunnissa…” ”…Ihan
tosi!?” ”Todellakin.”
”Jos
pystyt heittämään tuohon tapaan, olisit maailman nopein…” Leon hymyilee
leveästi. Aivan kuten ajattelinkin, Leonin hymy on niin hurmaava… Hetkinen,
mitä hän sanoi!? ”’Heittämään tuohon tapaan’!? Minähän sanoin, sata mailia on
minulle mahdotonta!” ”Häh? Miksi et pysty heittämään sitä? Minä pystyn.”
”Koska
olet nero supertähti! Helpota vähintään vetoa minulle!” Leon ei ihan tosissaan tiennyt,
että sata mailia on todella, todella nopeaa. Jos tuosta on kyse, hänenhän
pitäisi totaalisesti helpottaa vetoa… Hei, hetkinen…
”Jos
luulit, että kuka tahansa pystyisi heittämään tuon syötön, sehän tekisi
vedosta… todella helpon… Oli vetoa tai ei, haluan sinun näkevän minut naisena!”
”Okei, minusta tässä on väärinkäsitys… Ei se sitä ole, että luulisin ihan kenen
tahansa pystyvän satasen heittoon. Suonissasi virtaa samaa verta kuin minulla.
Ajattelin, että saattaisit pystyä siihen.”
”Mutta
aiemmin kuulostit pettyneeltä. Sanoit, ettei satasen heitto ole, no, mitään…”
”Minusta tuntuu, että pystyt siihen, Kanon.” No, näyttää siltä, etteivät asiat
suju ihan hyvin. ”…Joten haluatko, että heitän sen vai en?” ”Hm, no… en kai
kumpaakaan. Mitä tahansa tapahtuu, tapahtuu.”
”…Haljua…”
”Hahaha, enkös sanonut, että tuo sana on liian vanhanaikainen sinulle?” ”…”
Pitääkö… isoveli Leon oikeasti minusta? Minua jo nolottaa käytökseni pari
minuuttia sitten, kun intoilin siihen malliin… ”Mutta olet oikeassa”, Leon
sanoo.
”En
pudota vedon vaikeustasoa, mutta annan sinulle hieman apua. Valmennan sinua.
Hitto, minä vain joskus olen vähän liiankin mukava. Ei mikään ihme, että pidät
minusta!” ”Joo…” Joten kaiken tämän jälkeen… mitä Leon oikeasti haluaa? Sanoo
juttuja kuten: ”Mitä tahansa tapahtuu, tapahtuu”? Mitä helvettiä tuo meinaa?
Jos
tuosta on kyse, onko hän panematta pahakseen, jos käy ilmi, etten oikeasti
pysty heittämään syöttöä sata mailia tunnissa?
Jos
tuosta on kyse… olenko oikeasti onnellinen, jos oikeasti pystyn heittämään sen
syötön…?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti