Luku 5
[Yasuhiro
Hagakure]
Ilmeisesti illustraatio UDH:n ajoilta.
Näen
Kanonin kasvot ylläni. Ne kurtistavat kulmiaan, purevat hammasta, kyyneleet muodostuvat
hänen silmissään… Hei, hei, millaiset kasvot nuo nyt ovat…? Olet liian nätti
itkemään noin… …Miksi sinä…? Ai, aivan…
Kanon
kuristaa minua.
Tunnustan
sen. Hyväksyn sen… Hemmetti… Näköni sumenee… Tietoisuuteni lipeää… Minä kuolen.
Minun pitää työntää hänet jotenkin päältäni. Mutta en voi edes liikuttaa yhtä
sormea.
Mitä…?
Mitä
sinä…?
Sanot…?
…
Minä…
haihdun…
pois…
…
Dramaattista olevaisuuden häilyväisyyden simulointia, koska tarinassakin feidattiin valkoisesta kolmeen mustaan ruutuun!
”Trallalaa!
Kas, heipparallaa!”
Heti
tuon kuultuani… Aivoni rätisevät ja halkeavat äkillisestä happihenkäyksestä.
Tunnen taas veren virtaavan kehoni läpi hiuksistani varpaisiini. Valkea
sumupeite alkaa hälvetä, ja näen selvästi.
…Häh?
Näen metallinpunaisen robotin vain parin metrin päässä kehostani. Räpytän
silmiäni ajatellen näkeväni olemattomia, mutta kuva ei muutu. Aiemmin nähty
pinkkihiuksinen ala-astetyttö istuu robotin olalla. Ymmärrän nyt, mitä
tapahtui.
Tuo
robotti löi Kanonin päältäni. Siksi hän lakkasi kuristamasta minua. Yskäisen ja
nousen istumaan. Kanon on taistelemassa villisti robottia vastaan. ”Sinua pitää
rangaista, kun teit niin hävyttömästi minulle!” Valtava kirves heilahtaa alas
kohti Kanonin päätä hänen seisoessaan ratakiskolla.
Kanon
hyppää taaksepäin ja oikealle juuri ennen kuin se osuu. Kirves läimähtää maan
soraan. Robotti leijailee pari sekuntia kohdan yläpuolella. Robotin
moottoreista kuuluu luja syöksähdys. Kanon kierähtää nopeasti maassa
väistääkseen robotin rynnäkön. Kanon työntää itsensä pystyyn…
Ja
potkaisee sitten itsensä maasta hypäten kohti robottia. Hän menee suoraan sen
kahden valtavan jalan välistä välttäen hädin tuskin tulemasta litistetyksi.
Robotti kääntyy ympäri. Valtava kirves tulee alas nopeasti taas kerran. Juuri
kun se on osumassa, Kanon sukeltaa pois tieltä.
Tämä
ala-astetyttö hallitsee täysin tätä taistelua… Kanon voi vain pysyä valppaana
ja yrittää vältellä kuolemaa.
Hän
ei käytä hakkerointipyssyään. Häneltä on varmasti ammukset lopussa. Siinä
tapauksessa hän voi ehkä yrittää lähitaistelua kuten aiemmin… Ei, tuo ei toimi
tällä kertaa. Hänen vastustajansa istuu suunnattoman robotin olalla. Edes Kanon
ei pystyisi hyppäämään noin korkealle. Matkaa on liikaa.
Ja
lisäksi… Mutta luulen Kanon oikean jalan olevan myös loukkaantunut. Hän ei ole
niin nopea kuin yleensä. Vaikka hän väistelee hyökkäyksiä, hän selvästi
aristelee yhtä jalkaa. …Tämä on pelkkä ajan kysymys. Jos tämä jatkuu… Kanon
kuolee. Tuo kirves halkaisee hänen päänsä täysin auki, ja hänestä tulee pelkkä
verinen ruumis…
Sen
kuvittelu karmii selkäpiitäni. Olen iloinen, etten ole hänen housuissaan. Noin
kamalaa asiaa ajattelen… minua niin hävettää.
Kuulen
äänen sisältäni… ”Mitä, meinaatko nyt olla sivustakatsoja? Jos et pelasta
häntä, kuka helvetti pelastaa!?” No, jos rehellisiä ollaan…
Tämä
likka yritti tappaa minut! Vaikka voisinkin pelastaa hänet jotenkin, mistä
tiedän, ettei hän yritä tappaa minua myöhemmin!? ”Hei, sinun pitää auttaa!”
…Joo, tiedän. En voi ajatella, mitä saattaisi tapahtua.
Valmistuttuani
Hope’s Peak Academysta ja työskenneltyäni Future Foundationilla, kuinka paljon
muutuin… Kuinka paljon kasvoin… Minun täytyy yrittää… Tässä tilanteessa minun
täytyy. Tämä on sellainen tarina. Minä olen Yasuhiro Hagakure. Future
Foundationissa. 14. haarassa. Minun pitäisi juosta hänen luokseen.
Mutta…
Jalkani vapisevat. Vatsaani kouristaa. Kehoni jokainen solu yrittää vastustaa
tarvetta mennä auttamaan häntä. Jostain syystä ennustan taas kohtaloni.
Näen
itseni suistuneena epätoivoon. Minulla on hirveä, masentunut tunne, kun seison
Kanonin ruumiin luona. Kun palataan taas nykyhetkeen, hampaani kalisevat
yhteen, ja selkäni on seinää vasten…
***
[Kanon
Nakajima]
Ei
hemmetti. Valtava metallijalka heilahti alas minua kohti. Hyppään taaksepäin
yrittäen pehmentää osumaa, mutta loukkaantunut jalkani estää minua väistämästä
kokonaan. Potku osuu minua suoraan vatsaan tuplasti lujempaa kuin ajattelin.
”Ugh!” Hirvittävän ällö ääni, jota en kestä kuulla, pääsee suustani.
Mutta
ennen kuin se ehtii oikeastaan nolottaa, lennän takaperin ilman halki. Putoan
terävästi soralle ja kierin. Tuntuu kuin ihoni kuoriutuisi irti. ”Grah!”
Kotokon erityisen söötti ääni kuuluu tuskanäänieni yli. ”Ho ho ho ho, tämän
siitä saat, kun minua uhmaat, Demoni!”
Suljen
ja avaan silmäni hitaasti. Kotoko on astunut pois robotiltaan ja nauraa minulle
parin metrin päässä. Olisin saattanut hyödyntää tämän tilaisuuden loikatakseni
tarttumaan kakaraa kaulasta, mutta… Kehoni on rikki. Pystyn tuskin liikkumaan.
Kotoko selvästi tietää sen ja pilkkaa minua.
Jalkani
näyttää hirveältä. Vaikka pakottaisinkin itseni, en usko pystyväni ottamaan
yhtäkään askelta. …Ei, en usko… minä tiedän. Minä tiedän. Tämä kipu on
todellista. Jalkani on nyt hyödytön.
Vaikka
jotenkin pääsisinkin pois tästä tilanteesta, en usko pystyväni kävelemään enää
koskaan. Jalkani katselu saa minut tuntemaan epätoivoa tulevaisuuttani kohtaan…
Lihakseni näkyvät ihoni läpi kuin kaarnasta revityssä puussa. Katson ylös
jalastani ja huomaan Kotokon liikkuvan minua kohti.
Hän
pitelee kädessään jonkinlaista levittäytyvää saksilelua. Mahtaakohan se olla
jonkinlainen uusi ase? Aikooko hän antaa tuolla viimeisen iskun…? Hän astuu
suoraan eteeni. ”Huomasin, kun jouduin sukistani sidotuksi…”
Hänen
äänensä… Mitä nyt? Onko siinä… uteliaisuutta? ”Ehkä en pidä siitä sinun
’lujatahtoisuudestasi’, mutta kasvosi ovat… aika ihqut.” ”…Mitä?”
”Enkös
minä sanonut sinulle? Intoilen kaikesta ihqusta. Minä vain rakastan niitä niin
paljon! Ja ihqintoilun lisäksi olen myös superpervo tuhma tyttö!” ”…Mitä
helvettiä oikein ajat takaa?” ”Olet niin ihq, että tahdon motivoida sinua!” ”…”
Mistä
tämä lapsi puhuu…? Juuri kun tuo ajatus juolahtaa mieleeni… ”Kyaaa!” Kuulen
sievistelevän äänen parahtavan. Ihoni lähes nousee kananlihalle. Hetkinen… Tuo
oli minun ääneni! Kotoko ahdistelee kehoani kourivalla kouralelullaan!
Pinkkihiuksinen
tyttö puhuu minulle. ”Tämä on kannettava motivointikone! Se ei kuitenkaan ole
yhtä voimakas kuin alkuperäinen versio…” Taas kerran se kurkottaa kohti
kehoani… ”Hetkinen, lopeta!” ”En koskaan! Koulutan sinut tykkäämään tästä niin
paljon, ettet voi elää ilman sitä!
Millään
muulla ei ole väliä. Kun syöt, kun kylvet… Sinä ajattelet sitä. Ja sitten
megakehityt supersiveettömäksi leidiksi!” Lelu, tai pikemminkin… Kannettava
lonkeromotivointikone… leikkii kehollani.
”No
niin, no niin! Sinähän tykkäät tästä, etkös?” Omituinen tunne ryöppyää ylös
kehoani. ”Muistapas, ’eistä’ tulee lopulta ’kyllä’!”
Mieleni
lyö hitaasti tyhjää… ”Entäs näin!? Osaan tehdä sen paremmin kuin kukaan poika,
enkös!?” Ei helvetti sentään, tämä ei tunnu hyvältä. Reiteni on läpimärkänä
verestä. Suoneni ja laskimoni ovat luultavasti repeytyneet auki… Verta valuu
ulos joka sydämenlyönnillä. Jysk, jysk…
Jysk,
jysk… Jysk, jysk… Jysk, jysk, jysk, jysk, jysk… Mitä enemmän verta tulee ulos,
sitä matalammalta ruumiinlämpöni tuntuu. Pääni lyö täysin tyhjää. Mitä enemmän
minua hyväillään, sitä enemmän tunnen verenkiertoni nopeutuvan… Mikä tarkoittaa,
että olen lähempänä kuolemaa…
…Haljua.
Tällainen hävytön kuolema… Niin ankeaa. Kuolla ala-astetytön ahdisteluun… ja
vähän kuin… se tuntuisi hyvältä… …No jaa. Aioin joka tapauksessa päättää
elämäni ennemmin tai myöhemmin.
Siten
näen taas isoveli Leonin. Ei ole mitään syytä suruun… Ei. On totta, että tahdon
taas nähdä hänet, mutta tämä loppu on vain väärin. En halua tämän päättyvän
näin. Jos kuolen, se tapahtuu minun ehdoillani.
En
tahdo kuolla selitellen tähän tapaan. En tahdo surullista loppua… kuten
Leonilla. Mutta minun mielipiteelläni ei ole oikeastaan juuri nyt väliä, eikö
totta? Minähän jo kuitenkin olen… Vailla vaihtoehtoja. ”Hoyoyoyo!?”
Ahdistelu
päättyy tuohon omituiseen ääneen. Kotoko kääntyy ympäri. Maa tärisee.
Tunnelista kuuluu matalaa, syvää jyrinää. ”Hemmettiii!” Kotoko kurkottaa
robottiohjaintaan.
Nousen
istumaan ihmetellen, mitä kummaa on meneillään. Jotain on tulossa meitä kohti
kiskoilla. Juna tulee! ”Häh!?” Juna ajaa kymmenen sekunnin kuluttua minun ja
Kotokon yli. Sähköjuna jatkaa tulemistaan. Hetkinen, tämäkään ei ole oikein!
En
tahdo kuolla jossain lonkerokoneessa, mutten halua jäädä junankaan yliajamaksi!
Hartiani piristyvät tuohtumuksesta. Raiteiden sivuun jätetty robotti hyppää
yhtäkkiä esiin. Robotti tarttuu lähestyvään junaan kuin sumopainija. Metalli
kirskuu metallia vasten.
Lujia
rysähdyksiä kajahtaa. Karmiininpunaisia kipinöitä lentelee robotin jalkojen
alta. Robotti liukuu takaperin kohti meitä kykenemättä kestämään junan voimaa.
Yhteen törmäävän metallin ääni lähestyy… ”Hwah!”
Kotoko
hyppää oikealle. Hän painautuu seinää vasten. Minä tietenkin makaan yhä tässä
raiteilla. Jos en voi liikkua, joko robotti tai tuo juna murskaa kalloni…
Jättimäinen punainen metallirobotti on nyt vain parin metrin päässä minusta…
Minusta
tehdään loppu… Haljua… Suljen silmäni odottaen kuolemaa. Yhtäkkiä tuntuu kuin
kelluisin!
”Olet
minun, tyttö!”
Heti
kun kuulen sen äänen, tajuan. Yasuhiro noukkii minut. Noukittuaan minut
käsivarsilleen Yasuhiro juoksee niin nopeasti kuin pystyy raiteita pitkin.
Mistäs tämä kehityssuunta!? Katson hätääntyneenä ja hämmentyneenä ylös
Yasuhiroon vastauksen perässä.
Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen hampaansa olivat purtu yhteen. Kun näen tuon,
tajuan… Hän se käynnisti junan. Miksi…? ”Yritin… tappaa sinut…” Mumisen hiljaa,
melkein liian hiljaa, että sitä edes kuulisi. Yasuhiro vastaa päättäväisesti
kuin vannoisi valan.
”Olen
Future Foundationin jäsen! En voi olla avuton oppilas ikuisesti!” Tunnen
kyynelten tulevan. Sydämeni on raskas katumuksesta. ”Lopeta…” Jos sanot
tuollaisia siistejä vuorosanoja, saat minut näyttämään idiootilta… Kuin hän
olisi oikeassa, ja minä väärässä…
Yrittäessäni
kostaa Leonin puolesta… Yrittäessäni voittaa Leonin rakkauden… Yritän kovasti
tukahduttaa häpeäni. Ja juuri kun olen tunneperäisen läpimurron partaalla… ”Ja
lisäksi minulla on helkkarin valtava velka riesana!” ”…Häh?” ”Mutta nyt meidän
pitää juosta!”
Räjähdysmäinen
rysähdys kaikuu takaamme. Yasuhiro pysähtyy ja kääntyy ympäri. Juna on nyt
kyljellään robotin raiteilta heittämänä. No, takaisin todellisuuteen… Huono
ajoitus. Uskoinko tosissani, että me oikeasti pakenisimme tästä tilanteesta?
Kotokossa
ja hänen robotissaan ei ole pienintäkään vahinkoa. Yasuhiro hankki meille vain
aikaa. Meidän musertava tulivoiman puute ei ole muuttunut. ”K-kuinka
kehtaatkin, Demoni!?” Robotti poimii hellästi Kotokon ja panee hänet olalleen.
Ja sitten se juoksee suoraan meitä kohti.
***
[Yasuhiro
Hagakure]
Supervoimakas
kiihdytys nollasta sataseen--
Robotti
leijailee suoraan meitä kohti höyryn suihkutessa sen vyötäröltä. Muutamassa
sekunnissa olemme mennyttä. En tarvitse povausta nähdäkseni tuon tapahtuvan.
Meidät halkaistaan kahtia tuolla kirveellä kuin viipaloitu vesimeloni.
Loppujen
lopuksihan… Vaihtoehtomme ovat lopussa. Kanonin jalka on vahingoittunut, joten
emme voi juosta, emme voi taistella ja hakkerointipyssyn ammukset on lopussa.
”…” Mitä minä touhuan…?
Tämän
siitä saan, kun yritän olla sankari koomisen kevennyshahmon sijasta. En minä
mitään ratkaissut. Minä vain lisäsin itseni kuolonuhrien joukkoon. Minun
pitäisi oikeasti lopettaa sellaisten asioiden yrittäminen, jotka vain eivät ole
minunlaisiani… Hittoon se ”henkilökohtainen kasvu”… ”…Peli ohi.”
Hartiani
retkahtavat. Olen pudottamaisillani Kanonin aivan tähän. Jalkani heikentyvät,
ja putoan polvilleni. Povaustyökaluni ja kännykkäni putoavat taskustani. Robotin
tunnelista ilmaa polttavien suihkumoottorien ääni lähestyy lähestymistään. Se
nostaa kirveensä päänsä yläpuolelle valmiina heilauttamaan sen alas kaaressa.
Suljen
silmäni valmistautuen kuolemaan.
…
…
…
…
…
…
…
”…Häh?”
Minä
tässä odottelen… mutta kalloni ei halkea.
***
[Kanon
Nakajima]
Distrust-Leon.
Ensilumen
päivänä--
Sain
salaisen oppitunnin Leonilta lukiossa, joka oli valkean lumen peitossa. Heh,
kun asian noin ilmaisen, se kuulostaa vähän romanttiselta. Mutta luota minuun,
se ei sitä ollut. Oli 1. tammikuuta. Lunta satoi kevyesti.
Ja
”salainen oppitunti” oli vain syöttöjen harjoittelua. Käytinpä kuinka paljon
aikaa tai vaivaa hyvänsä, en näyttänyt merkkejä kehityksestä. Leon antoi
minulle vinkkejä. Edes tällaisessa avuttomassa tilanteessa en voinut olla
innostumatta toivoen itselleni onnea.
Koska
on uudenvuodenpäivä, kentällä ei ole ketään muuta. ”Okei, aloitetaan
perusasioista.” Leon piti yhä lämpimiä räpylöitään ja heitti hänelle ojentamani
pallon suoraan verkkoon.
Verkko
lennähti taaksepäin kireäksi muutamaksi sekunniksi Leonin syötön osuttua siihen
painovoimaa uhmaten. ”Heheh, upeaa, eikös?” Isoveli Leonin minulle
virnistellessä hänen heittämänsä pallo lakkasi viimeinkin kieppumasta ja putosi
maahan. Silloin ymmärsin sen täysin.
Vaikka
harjoittelisinkin koko hemmetin elämäni, en koskaan kykene tuollaiseen
syöttöön. Olen nähnyt hänen syöttävän matseissa ja telkkarissa, mutta on täysin
erilaista katsella sitä läheltä. ”Huh, hei! Miksi hitossa itket!?” ”Häh?” Hän
oli oikeassa.
En
edes tajunnut sitä. Kyyneleet tulivat alas poskiani. ”Ai, anteeksi, en… en
tiedä…” Yritin valehdella. Mutta tiesin totuuden. Minä en koskaan, koskaan,
koskaan voita isoveli Leonin kanssa lyömääni vetoa. Tai ehkä itken, koska…
Olen
niin vaikuttunut. Hänen syöttönsä oli niin upea… Niin läheltä… Niin kaunis… Se
liikutti minut kyyneliin. ”Hei, kuulehan… Olen pahoillani. Hei, lakkaa
itkemästä.” Vaikka Leon ei tehnytkään mitään väärää, hän taputti päätäni ja
pyysi anteeksi.
Vaikka
minä se tässä haluan kiittää häntä noin upean heiton näyttämisestä. Siitä on
ollut niin pitkään, kun hän kosketti minua. Hänen kätensä… En koskaan kertonut
hänelle, miksi itkin. Kun lopetin, Leon puhui minulle hiljaa. ”Tahdotko mennä
tältä päivältä kotiin…?” ”Ei, opeta minua. Opeta minua, kuinka heitetään kuin
sinä.”
Vaikka
tiesinkin, etten voisi mitenkään heittää sataa mailia tunnissa, halusin vain
Leonin opettavan minua. Halusin olla hänen kanssaan niin paljon kuin voisin.
Vaikka se olisikin vain pieni hetki, jotain tyhjänpäiväistä. En tietenkään
päässyt jyvälle mistään tällä oppitunnilla. En edes pätkääkään.
”Joten
sinun siis tulee kieputtaa olkaasi, ja sitten heilautat käsivarttasi niinku
pam!” ”…En tajua.” Joten päivän päätyttyä en oppinut yhtäkään asiaa. Tuo päivä
oli viimeinen kerta koskaan, kun näin isoveli Leonin.
Uudenvuoden
loma päättyi, ja Leon palasi asuntolaan. Ja tuon jälkeen ”Tragedia” alkoi… Ja
maailma muuttui... En milloinkaan parantunut baseballissa…
Mitäköhän
Leonille tapahtui… Mitäköhän hän tunsi minua kohtaan…
Ne
muuttuvat alinomaa, kuin kaleidoskooppi… Kaikki isoveli Leonin kanssa jakamani
muistot kelluvat ympäriinsä päässäni. Ennen kuin tajuankaan, poimin Yasuhiron
pudottaman kristallipallon ja… Heitin sen kaikin voimin päin Kotokoa, joka
istui robotin olalla. Kieputa olkaasi… heilauta käsivarttasi…
…Kävi
ilmi, en oikeasti oppinut mitään noilta oppitunneilta. En sitten mitään.
Mutta…
Heittämäni kristallipallo liitelee tasan miten halusinkin. Raskas pallo
läimähtää suoraan Kotokon nenään. Jotenkin minä tiesin sen… Tiesin pystyväni
heittämään lyönnin. ”Väääh!” Aivan kuten Yasun povaus, ennustamani tulevaisuus
toteutui.
Kotoko
sai kristallipallosta kasvoihinsa ja pudotti ohjaimen välittömästi. Robotti,
joka oli tekemässä meistä pilkottua lihaa, pysähtyy täysin. Liitutaulun
kokoinen kirves pysähtyy vain senttien päähän päästämme. …Hei… ensimmäinen
kerta. Ensimmäistä kertaa pystyin heittämään tasan miten halusinkin.
Selvästikään
se ei mennyt sataa mailia tunnissa, ja Leonin heittoon verrattuna se oli melko
ankea… Mutta silti, miksiköhän… Leonin vedossa piti heittää sata mailia
tunnissa. En päässyt lähellekään sitä. Hän on vainaa. Vedolla ei ole enää
paskan vertaa väliä.
Mutta
silti, miksi tunnen itseni iloiseksi? Miksi minusta tuntuu kuin olisin
itkemäisilläni? Tunteilun vallatessa minut Yasuhiro huutaa. ”N-nyt on meidän
hetki!” Yasuhiro pinkaisee Kotokon pudottaman ohjaimen suuntaan.
***
[Yasuhiro
Hagakure]
”M-minä
en anna! Motivointisi ei ole vielä päättynyt!” Turpeanenäinen alakoululainen
hyppää pois robotin päältä ja tavoittelee ohjainta. ”En anna!” Kanon käytti
viimeiset voimansa pysäyttääkseen robotin! En voi haaskata tätä tilaisuutta!
Onneksi
minulla oli välimatka ja nopeus etuna verrattuna tuohon pikkupentuun. Mutta…
Kuvakaappauksen metsästys ei aina onnistu, kun teksti vyöryi tässä hurjaa vauhtia päälle, joten lainausmerkkeihin on tyytyminen!
”Enkös
minä sanonut teille, että ottaisitte yhteen minun kanssani ensi kerralla!?”
Kuulen
viimeisen äänen, jonka haluan kuulla juuri nyt, ja pysähdyn. Valkoinen robotti
tulee meitä kohti täyttä vauhtia kiskoilta suistuneen junan toiselta puolelta.
”Argh! Hemmetti!” Yksi toisen perään!? Älä viitsi! Jos jatkan juoksemista,
päädyn suoraan tuon robotin porien alle.
Annan
ohjaimen olla ja juoksen takaisin Kanonin luokse. Tartun Kanoniin, nostan hänet
käsivarsilleni ja juoksen helvetin lujaa.
”Minähän
sanoin, halusin metsästää nuo hiton Demonit!” ”Mutta, mutta, mutta! Anna
minulle vähintään se tyttö-Demoni!” ”Äh, älähän sano, tahdotko hänestä
tiedeprojektisi!?” ”Ei! Tahdon puukottaa hänet ja vetää hänen värkkinsä ulos,
kunnes hänen ruumiinsa tuhoutuu!”
”Puukottaa…
hänen värkkejään?” ”Ufufu, anteeksi, Masaru, ymmärrät kyllä mitä tarkoitat,
kunhan vanhenet.” ”Mitä!? Älä pidä minua pilkkanasi! Minä olen johtaja! Minä
se… puukotan hänen värkkejään!” ”Oooh, annetaan sitten me molemmat hänelle
opetus just nyt!” ”Kyllä, hitto soikoon! Näytetään heille Toivon Soturien
voima!”
***
[Kanon
Nakajima]
Käännyn
katsomaan. Karmiininpunaista ja valkoista-- Molemmat robotit jahtaavat meitä.
Ne molemmat ovat nyt vain parin metrin päässä. ”E-en anna teidän paeta tällä
kertaa!” ”Niin just! Tulkaa tänne, jotta voin… jotta voin puukottaa teidät
sisältä ulos!”
Noiden
lasten kamalan nälvinnän yli kuulen Yasuhiron hengittävän lujaa. Hän huohottaa
raskaasti hätääntyneenä. Kuin lyyhistyisi millä hetkellä hyvänsä. Ennen kuin
tajuankaan, huudan hänelle. ”Pudota vain minut!
Jos
jatkat kantamistani, sinä…” ”Haa… Haa… O-olen kunnossa! Haa…” ”Sinä et ole
kunnossa! Pudota vain minut!” ”M-mikä sinua muuten vaivaa! Haa… Haa… Yrität
tappaa minut… Haa… Sitten pelastat minut? Haa…” …Hän on oikeassa. Mitä ihmettä
minä touhuan?
Vain
hetki sitten yritin tappaa hänet, mutta nyt yritän auttaa häntä selviytymään?
Täyttyikö elämäni viimeinen päämäärä tuossa aiemmassa kristallipallosyötössä?
Näenkö Leonin Yasuhirossa? Onko se kiitosta, kun hän pelasti minut aiemmin?
…Ei, mikään noista ei ole oikein. Se on kaikkea tuota yksinkertaisempaa…
Se
johtuu siitä, koska en vihaa häntä. Koska en vihaa Yasuhiroa. Tajuan nyt, etten
vihaa häntä lainkaan. Ja koska en vihaa häntä… en halua hänen kuolevan. En
halua hänen kuolevan kuin Leon… En halua hänelle tuota kohtaloa. En halua nähdä
sitä, vaikka kuolisinkin.
”Pudota
vain minut, hittolainen!” Mutta ääneni ei tavoita häntä. ”Sinun… Haa… Ei
tarvitse murehtia!” ”Miksi sanot minulle noin jatkuvasti!?” ”Oikea aika… Oikea
paikka… Juu, tämä se on.” ”Oikea? Mitä tarkoitat!?”
”Enkös
kertonut sinulle?” Robotit kurottavat kätensä meitä kohti. Tunnen niiden
sormenpäiden hädin tuskin sipaisevan hiuksia takaraivossani… Jos ne pääsevät
lähemmäksi… Ne murskaavat meidät molemmat.
Ja
nyt, minun… Ei, meidän tarinamme on päättynyt.
Tai
näin ajattelin.
Ääniräjähdys
täyttää tapahtumapaikan.
Kuin
väärään elokuvaan kytketty ääni.
Mieleni
räjähtää näkymästä ja äänestä, jotka eivät täsmää.
”Häh!?”
Aivan
meidän ja robottien välissä…
Suunnaton
kivenjärkäle putoaa alas!
Ja
kuin tulvaportit olisivat auenneet…
Kuuluu
kivien ryskettä…
Maata
ja kivimurskaa ryöppyää!
Kuin
siinä yhdessä pelissä…
Kivimurskatorni
pinoutuu korkealle ilmaan.
Kivien
ja kivimurskan kappaleita tulee jatkuvasti.
Niitä
putoilee ja putoilee, kunnes lopulta…
En
enää näe kahta robottia.
”Kuinka
häpeällistä! Ei vain kerran, vaan kahdesti!”
Ӏh,
minä, johtaja, en mitenkään suvaitse tätä!”
Sortuvien
kivien ääni kovenee.
Lasten
äänet vaimenevat.
Ja
nyt tämä kaikki vain sulautuu yhteen…
Kuin
kohina.
[Jokainen näistä virkkeistä ja reploista oli omalla sivullaan. Kun leikkiä vielä säesti todella lujalla ollut kivimeteli, joka alkoi kullakin uudella sivulla alusta, tarinan edistyessä jyrinä kumuloitui päällekkäin lähes kuurouttavaksi antisinfoniaksi.]
***
[Kanon
Nakajima]
Vaikka
tuntuu mahdottomalta, että ne kaksi lasta jahtaisivat meitä yhä, Yasu jatkaa
hetken aikaa. Lopulta hän pysähtyy, asettaa minut alas maahan, koukistaa sitten
itsensä taaksepäin ja huudahtaa. ”Läheltä piiiiti!” Sen luulisi olleen siinä,
mutta… Hän tarttuu käsiini ja heiluttelee niitä ympäriinsä.
”Mikä
helpotuuus! Ai että, elossa oleminen tuntuu niin upealta!” ”Hah, ai, joo…” Siis
olen innoissani, että selvisimme hengissä, mutta… Hän on yhtäkkiä niin
innoissaan, että se tuntuu vähän oudolta.
…Mutta
hetkinen, aiemmin… ”Mitä tuo ihan äsken oli? Kuulostit kuin tiesit heti,
milloin tunneli luhistuisi!”
Korotin
ääntäni suuttumuksesta. Yasuhiro veti syvään henkeä ja puhui ylpeästi. ”Aivan
kuten sanoin. Näin tulevaisuuden, jossa tunneli luhistui.” ”…Ah.” ”Minähän
sanoin, povaukseni ovat superyksityiskohtaisia, kun ne ovat oikeassa. Siitä
minä sen tiesin.”
…Vai
niin. Minä kyllä muistan hänen sanoneen jotain tuollaista. Joten hän ei päässyt
vain moukan tuurilla Hope’s Peak Academyyn. …Ei, hetkinen. ”Sanoit, että
povauksesi toteutuvat vain 30 prosenttia ajasta. Olisimme voineet kuolla!”
”Siksi
olen juuri nyt niin iloinen! Haha, olin oikeassa, kun uskoin itseeni!” ”…”
…Joten hän vain tukeutuu tuuriin. Jessus, kuinka tollo voitkaan olla, vanhus?
Selkäpiitäni karmii, kun ajattelenkin, mitä olisi voinut tapahtua. Mutta…
Olen
iloinen. Olen todella iloinen. Olen todella iloinen, ettei Yasuhiro kuollut.
Yasuhiron rauhoituttua hän rojahtaa maahan käsivarret ja jalat levällään. Hän
hengittää syvään sisään ja ulos vetäen sisään suukaupalla pölyä vailla huolta
mistään.
Istun
ja katselen häntä. Miksiköhän? Näköni kostuu. Hyppään Yasuhiroon kiinni.
”M-mitä helvettiä!?” Olen niin iloinen, että hänen pukunsa kangas on hänen
hiestään läpimärkä… Nyt hän ei tajua, että kostutan sitä kyynelilläni.
”Haljua…”
***
[Yasuhiro
Hagakure]
Hetken
rauhoituttuani yritän paikata Kanonin jalan parhaani mukaan. En saanut oikein
muuta aikaiseksi kuin sidoin paitani hihan hänen yläreitensä ympärille, mutta
se auttoi. ”Hei, teit sen! Nyt pystyn ehkä kävelemään!” ”Ei tarvitse kiittää.
Kehosi vain on huippuvankka.”
Ja
mikä tärkeämpää… ”Joten mitäs nyt?” ”Mitä tarkoitat?” ”Sinä yritit tappaa
minut, sitten uhraat itsesi yrittäen pelastaa minut…” Naiset ovat epävakaita
kuin huhtikuun sää. Mutta haluan vastauksia.
Tunnelma
on nyt hieman kevyempi, kun juuri selvisimme tuosta kuolemanrajakokemuksesta
yhdessä. No itse asiassa elämme yhä yhtä helkkarin kuolemanrajakokemusta.
Kunnes tiedän hänen todelliset aikeensa, minun ei oikeastaan tulisi uskoutua
hänelle. Valmistautuessani henkisesti Kanon vastaa.
”Miksikö
yritin pelastaa sinut? Voin sanoa sinulle vain sen, etten halunnut sinun
kuolevan. En halua enää tappaa sinua.” No, tuo on helpotus. Mutta ennen kuin
voin ottaa täysin rennosti, minun täytyy tietää. ”Painotit ’sinua’… Yritätkö
yhä kostaa Future Foundationille?”
Aikooko
hän kuristaa muut paljain käsin kuoliaaksi, kuten hän melkein teki minulle?
”Tietysti. He tappoivat jonkun, jota rakastin. Valehtelisin, jos sanoisin
sinulle, etten halua heidän kuolevan.” ”…” Kuulemani perusteella hänen kaunansa
on oikeasti vain kohtuutonta mielipahaa. Mutta kukapa minäkään olen häntä
tuomitsemaan?
Kanon
on meidän tapaamme myös epätoivon uhri. Jos asiat olisivat eri tavalla, ehkäpä
voisin luottaa hänen hymyynsä. Mutta silti koston haluaminen Future
Foundationilta tuntuu minusta merkilliseltä. ”…” Pysyessäni vaiti Kanon jatkaa.
Mutta
kuule, en minä teille ole täysin anteeksikaan antamassa. Ehkei Leon olisi
kuollut, jos te…” Kuulen Kanonin nielaisevan lujaa. ”…Mutta eihän minulla
oikeastaan ole mitään oikeutta kostoon, eikös?” ”Mitä tarkoitat…? Älä nyt vain
juonittele mitään.”
”Ei,
ei tuosta ole lainkaan kyse…” Kanon näyttää nolostuneelta, mutta jatkaa. ”Kun
heitin sen kristallipallon päin Kotokoa, moni muisto välähti mielessäni.
Mietin… Mitä mieltä isoveli Leon oli oikeasti minusta?
Jos
hän ei yhtään välittänyt minusta, sitten olisi typerää, jos yrittäisin kostaa
hänen puolestaan. Ehkei isoveli Leon joka tapauksessa haluaisi minun kostavan.
Minä vain olen taas kovan linjan stalkkeri… enkös?” Kanon pakottaa hymyn, mutta
hänen kasvonsa ovat kirkkaanpunaiset.
Tiedän,
että se, mitä hän juuri sanoi, ei ollut mikään vitsi. Jos tuosta on kyse…
päätän kertoa hänelle totuuden. ”Leon välitti sinusta paljon.” Kanonin kasvot
jännittyvät. ”En tiedä, yritätkö lohduttaa minua vai mitä lie, mutta älä sepitä
paskaa. Pyydän.”
”Ei,
en valehtele, jotta olosi parantuisi. Tuo on totuus. En kertonut sinulle tätä,
mutta sinä olet ehdottomasti, vailla epäilystäkään, Leonin Vanki.” ”…Vanki?”
”Kullakin
meistä oli epätoivon sieppaama rakas. Kutsumme noita ihmisiä ’Vangeiksi.’
Rakkaitamme aiottiin käyttää motiiveina, jotta meidät olisi saatu murhaamaan
toisemme.” ”Joten sanot, että koska jouduin siepatuksi, minun täytyi olla
isoveli Leonin… rakas?”
”Juu,
ei epäilystäkään. Muut Vangit kidnapattiin puolitoista vuotta sitten, aivan
kuten sinut.” Kanon kallistaa päätään. ”No tuo voi olla totta, mutta entä
sitten? Se ei liity mitenkään rakkauteeni.”
”Ei,
et tajua. Vankeja ei vain valittu sattumanvaraisesti rakkaidemme joukosta…
Kukin heistä on joku, josta oikeasti, syvästi, todella välitämme. Kuten
esimerkiksi minä, se ei ole oidipuskompleksi, mutta… Äitini on Vanki.” ”…”
Kanon
vetäisee yhtäkkiä henkeä. Huomaan hänen miettivän syvästi. Hänen silmänsä
rävähtävät auki kasvot huolissaan.
”Tarkoittaako…?”
”Jep. Tuo tarkoittaa, että Leon oikeasti välitti sinusta. Syvästi.” ”…Mutta…”
”Tuo on totuus, ei sitä ole järkeä epäillä. Niin paljon kuin minä rakastan
Äitiä, tiedän sinun täytyvän rakastaa Leonia.” ”…”
Hänen
silmänsä ovat täynnä odotusta ja huolta aivan kuin hän ripittäytyisi minulle
tai jotain. Kanon kysyy minulta hieman vapisten… ”…Kuinka paljon pidät
äidistäsi?” ”Äitini kasvatti minut ihan itse. Rakastan häntä enemmän kuin
mitään maailmassa.”
”Ugh…”
Kanon kurtistaa kasvonsa. Huomaan hänen hengitystahtinsa romahtaneen täysin.
Kyyneleet alkavat vieriä alas hänen kasvojaan. ”Ugh, ugh…” Hän yrittää
pidätellä sitä, mutta… Kanon purskahtaa yhtäkkiä nyyhkyttämään lujaa. Hänen
murtunut äänensä kaikuu tunnelissa.
Hän
itki riittävästi kyyneliä eliniän edestä. Hänen silmänsä ovat turvonneet ja
punaiset, kurkku kuivana. Hän avasi suunsa puhuakseen. ”Minä palaan Towa
Cityyn.” ”Mutta tunneli on poissa…” ”Ei, tällä junaradalla on muutama risteys.
Jos teemme tämän oikein, pääsemme takaisin kaupunkiin täältä.”
Heh…
onko näin…? ”Ja mitä meinaat tehdä, kun pääset takaisin sinne?” ”Etsin Future
Foundationin.” ”…Tarkoittaako tuo…?” ”Ehkä tapan heidät. Ehkä en. En tiedä
varmasti. Tiedän, etten enää halua tappaa sinua, mutta… päätän loput, kun
tapaamme.”
”…”
”…Ehkä he ovat hyviksiä. Ihan kuten sinä.” En voisi mitenkään pysäyttää häntä.
Mitä tahansa tapahtuu, tapahtuu. Ehkä. Toverini eivät lusmuilleet kuten minä.
He luultavasti pärjäisivät tälle tytölle, jos se siihen johtaisi.
Minä
puolestani häivyn täältä. Otan yhteyttä Future Foundationiin, kerron heille
hänestä. Mukavalla tavalla. Ja vaikka osa minusta haluaakin mennä takaisin
Kanonin kanssa… Minun, Future Foundationin jäsenen, ei mitenkään pitäisi olla
jonkun kanssa, joka haluaa tappaa meidät. En voi kuvitella, mitä työkaverini
sanoisivat, jos he saisivat tietää.
Enkä
oikeastaan kykene näkemään mitään muutakaan keinoa. Jos tässä pitäisi sanoa
jotain okkultistista, minun täytyisi sanoa, että Kanonin ja minun lähteminen
erilleen on kohtaloa. Näin joka tapauksessa vakuutan itselleni. ”Tahdotko mennä
yhdessä osan matkasta?” ”Nääh, olen vanhus. Minulla kestää tovi parantaa
hiparini.”
”Selvä
pyy. Olen pahoillani… monesta asiasta. Ja myöskin, kiitti.” ”Juu. Olehan hei
kuule varovainen siellä.” Istuudun kivimurskalle ja vilkutan. No, olen varma,
että Kanonilla tulee olemaan kaikki hyvin. Huilaan ja huokaisen helpotuksesta.
Mutta sitten yhtäkkiä tajuan.
Asiat
eivät ole lainkaan hyvin!
Pinkaisen
Kanonin perään kuin lentäisin. Kanon kääntyy ympäri yllättyneenä ilme
kirkkaana. ”Etkös sanonut, ettet aikonut tulla mukaani?” ”Kahdeksan miljoonaa!”
”…Mitä?” ”Minulla on yhä kahdeksan miljoonaa velkoja!” En voi mitenkään maksaa
velkoja takaisin saamatta rahaa Kanonin perheeltä!
Piut
paut minä työkaverieni ajatuksista, raha on rutkasti tärkeämpää! Kanon
kallistaa päätään virnistäen. ”Haljua.”
Nääh, minä se halju olen.
LOPPU!
***ULTRA
DESPAIR HAGAKUREN LOPPU***
Ja
millainen loppu se olikaan! …En taida toistaa aloitustani parin vuoden takaa,
mutta nytpä siis tämäkin tarina ja sen suomennos on ohi. Hauskaa oli lukiessa
ja kenties vielä hauskempaa kääntäessä, mutta mitä tästä spinoffin spinoffista
jäikään lopulta käteen?
Jos
oletuksena on, että tällä tarinalla on hyvin vähän tekemistä suurten kuvioiden
kanssa, kun tässä kuitenkin seurattiin enimmäkseen huumorihahmon ja sivuhahmon
selviytymistä Towa Cityssä pääpelin toisintona, UDH suoriutui haasteesta varsin hyvin. Jo pelkkä Hiron läsnäolo
auttoi paljon viihtymisen kannalta, sillä onhan hän sentään Trigger Happy Havocin suosikkihahmojani
juurikin sen vuoksi, ettei hänestä ole juurikaan hyötyä ja tyyppi on muutenkin
vähän semmoinen lusmu torvelo. Kutkuttikin saada tietää, mitä sympaattinen
heppu touhuaa FF:n riveissä, joten ikioma sivuseikkailu oli miehelle omiaan.
Jos
joku Hope’s Peakin kuusikosta ansaitsee oman pikku kertomuksensa niin
nimenomaan Hiro, koska Makoto on jo ollut päähenkilönä, Kyokoon keskitytään Danganronpa: Kirigiri -light novelissa
samaten kuin Togamiin Danganronpa:
Togamissa (ja Togamia kyllä nähtiin Another
Episoden puolella myös!), Toko on se toinen Another Episoden päähenkilö ja Yuta toimi tavallaan Aoin sijaisena.
Toki uimarilyylillekin tavallaan kelpaisi oma tarinansa, mutta kantaisiko se
lopulta yhtä pitkälle kuin Hiron kohdalla? En panisi pahakseni proosaa Aoista
pyyhkimässä itseään kuivaksi parvekkeella, mutta eiköhän tuosta ole ihan
riittävästi fanficia netissä.
Olin
alkupuolella hieman epäileväinen Kanonin suhteen. Toki kovapintaiset (mutta
rennot) amatsonineidit ovat ihastuttavia ja hän toimi mainiona vastapainona
Hirolle haljuiluineen ja muutenkin veikeine reploineen, mutta en oikein osannut
suhtautua kunnolla niihin takaumavaiheisiin, joissa Kanonin rakkausasioihin
pureuduttiin kunnolla. Varsinkin alussa olin että juuh elikkäs. Trigger Happy Havocissa tarkoituksella
torsoksi jäänyttä (isoveli) Leonia sentään syvennettiin mukavasti, asiallinen
heppu.
Mutta
mitä pidemmälle tarinassa mentiin, sitä enemmän tajusin, että Kanonin
Leon-pakkomielle alkoi olla niin ronpamaisen nyrjähtäneen psykoottista, että se
alkoi toimia. Touhussa oli muutakin tolkkua kuin siirappi siirapin vuoksi.
Varsinkin kun ottaa huomioon loppupuolenkin kuristelut ja että kaikki nuo
aiempien lukujen romanssit käytiin läpi metrotunnelissa luultavasti
kuristushetkellä, lähestytään jo irvokkaaksi kääntyvää narratiivia.
Kanon
oli tavallaan yhtä epätasapainoinen ja rikkinäinen aisapari Hirolle kuin Toko
Komarulle, mutta oikeastaan päähenkilöasetelma paiskattiin UDH:ssa päälaelleen. Hirohan on pitänyt itseään (hyvinkin metaisesti)
pelkkänä sivuhahmona; henkilönä, jonka selviytymistä murhaleikistä monet
katkeroituneet ovat ihmetelleet netissä, koska näköjään kaikkien hahmojen tulee
olla oleellisia ja läppähahmojen tulee kuolla. Kun tarinaan tuotiin mukaan
toimintatyttö, joka oikeasti tekee kaiken raskaan työn ja heiluttelee
hakkerointipyssyä kuin olisi erään spinoffin pääosissa (kuten Spike
Chunsoftilla suunniteltiinkin), Hiro jäi tavallaan pelkäksi sivustakatsojaksi
ja mukana roikkujaksi, vieläpä vanhukseksi. Mitä virkaa hänellä siis olisi
minkään kannalta, kun äijällä on pohjimmiltaan vain velat mielessä? Mitä väliä,
henkilö siinä missä muutkin! Saatiin hänestä kuitenkin lopulta sankarikin
(koska Hiro ehheh) leivottua, mutta en usko hänen ja Kanonin välille kehkeytyvän
mitään väkinäistä romanssia. Olisin muutenkin yllättynyt, jos Kanonia vielä
nähdään, mutta Hiron paluu kaiken päättävässä kolmososassa on jo varmaa.
Danganronpa 3:n Hiro!
Show’n
kuitenkin varastivat Toivon Soturit, tai oikeammin Soturi, koska Masaru oli
lähes yhtä turha uhokersa kuin Another
Episodessa. Kotoko oli erittäin mainio valinta kiusantekijäksi, sillä
taitaa hän muutenkin olla lempparihahmoni pahiskvintetistä tyhmine juttuineen
ja niitähän riitti tässäkin kertomuksessa. Ja kannettavaa motivointia, oih!
Soturien robotemmellys toi muutenkin lisää uskottavuutta demonijahtiin, sillä
ei pidä olettaa, että se pyörisi pelkästään Komarun ja Tokon ympärillä. Olihan
Kanon sentään jahdattava Vanki siinä missä muutkin tappolistoilla.
Hiukan
tosin jaksoin huvittua tietyistä yksityiskohdista, jotka kulkivat rinnakkain Another Episoden tarinan kanssa. Sillan
sortuessa saatoin kuvitella epätoivotyttöjen juoksevan sitä pitkin, kun taas
saman alueen toisella puolella Hiro ja Kanon olivat robottiliemessä.
Vastaavasti voisi olettaa Hiron ja Kanonin kolunneen samaa metroverkostoa kuin
tytötkin, koska Kanonin psykoottinen muistikirja varmaan putosi sopivasti
sinne. Lisäksi tunneli saattoi pelin kakkosluvussa olla tukossa, koska sama
tunnelinpätkä romahti UDH:ssa. Olihan
se laituriosuuskin pelistä tuttu, tosin pleikkarimainokset sun muut
hämmentävyydet oli töhritty Soturien logoilla. Masaru oli yhä elossa, joten hän
siirtyi pelin ykkösluvun bossiksi, kun ei päässyt jahtaamaan Hiroa ja Kanonia
enempää. Toisin sanoen koko UDH
tapahtuisi Another Episoden
ykkösluvun aikana, jos ja kun se on ka(a)nonia. Ja miksipä se ei olisi? Eihän
tarinassa kuitenkaan mitään ristiriitaisuuksia vaikuttanut olevan.
Oli
palkinto itsessään pelin läpäistyäni päästä lukemaan tällaista, vaikkei tämä
nyt mitään suurta maailmankirjallisuutta ollutkaan, ja vielä palkitsevampaa
kääntää sitä, koska en ole aikoihin kääntänyt mitään ja vanha liekki syttyi
jälleen. Mittaa ei ollut liikaa eikä liioin haastettakaan. Palasin katsomaan,
mitä olin kirjoitellut IFin jälkipyykissä, ja silloin olin pohtinut eräitä
epäjohdonmukaisuuksia/-selvyyksiä tarinassa ja lisäksi joitakin läppäjuttuja,
joita oli mahdoton kääntää järkevästi. Noilta osin tämä tarina oli
huomattavasti yksinkertaisempi kontinkielestäkin huolimatta, vaikka pesisterminologiaa
pitikin tutkia. Itse olen lopputulokseen ihan tyytyväinen ottaen huomioon, että
huikaisevan upeat, ei yhtään sarkasmilla väritetyt käännöstaitoni ovat käytön
puutteessa päässeet ehkä ruostumaan.
…Mutta
Ultra Despair Hagakuressa Hiro ei
sanonut kertaakaan ”For serious!”, joten 0/5 ja puhdasta kurapaskaa hyi yäk.
Another Episode -blogivaiheen epilogi
vetää vielä viimeisiä höyryjään ennen täysin uutta sivua suuressa tarinassa,
sillä ensi kerralla käyn läpi Ultra
Despair Girlsin hahmot!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti