289 - Danganronpa 3 - Despair Arc #1

Despair Arc #1

Alan ymmärtää paremmin Danganronpa 3:n oikeaoppista katselujärjestystä Chisa Yukizomen vahdatessa tuonpuoleisen IMAXissa kuolemaansa poppareiden kera. Äärimmäinen taloudenhoitaja voi roikkua tapettuna Future Foundationin kokoushuoneen pöydälle pudonneessa kristallikruunussa, mutta hänen tarinansa ei ole vielä ohi. Ei, se on vasta alkamassa. Despair Arc on tarina hänestä ja kuudestatoista oppilaasta, jotka löysivät epätoivon.

"I want to play a game."

Sinäkö sen aiheutit?

Hope Arc ei ala ihan vielä.

Et nyt vihjaile mitään Danganronpa 3:n lopusta.

Synkistely sikseen, sillä Despair Arcin intropätkä on ihastuttavan ilmavaa pastellipurkkaa, samanlaista hyvän meiningin tyylittelyä kuin Personoissa. Kyse voisi olla melkein ihan eri sarjasta, vaikka Future ja Despair muodostanevatkin oman dualistisen kokonaisuutensa. Pian tehdään tyylillistä pesäeroa oikein viimeisen päälle.

Kuten maailmalla, Hope’s Peak Academyn laitoksella pyyhki joskus hyvin. Chisa Yukizome on tullut tapaamaan nykyistä rehtoria, josta nähtiin eräässä toisessa kertomuksessa vain pääkallo ja luita. Lukukauden avajaisista on kulunut kaksi kuukautta, joten lienee kesä. Olisipa nytkin. Läheisellä penkillä loikoilee rennon näköinen pujopartaheppu, johon vastikään tutustuttiin nimellisesti. Kaikki kolme esitellään eristetysti ja rauhassa aivan kuten olisi pitänyt tapahtua Future Arcinkin hahmojen kohdalla.

Voit lakaista heillä lattiaa.

He ovat…

Chisa Yukizome, Hope’s Peak Academyn uusi opettaja!

Jin Kirigiri, Hope’s Peak Academyn rehtori! (ja Kyokon isä)

Koichi Kizakura, Hope’s Peak Academyn kykyjenetsijä ja pääkurssiopettaja!

Koichi kärsii kamalasta krapulasta (hieno mies), joten herra Kirigiri sälyttää vuosikurssi #77:n värikkäät tapaukset äskettäin valmistuneen Chisan harteille. Chisa lyö rehvakkaasti rintaansa (jos puhutaan monikosta, ne tuntuvat jokseenkin kasvaneen Despair Arcissa, koska tämä on tärkeää) ja häröilee tapaamaan oppilaitaan. Kirigiri ja Koichi jäävät keskustelemaan Chisasta, jota eräs Kyosuke suositteli pestiin saadakseen jalansijaa koulusta. 

Koichi opetti heidät jo ryyppäämään.

Luokan 1-B läsnäoloprosentti on lähes olematon. Paikalla on vain neljä oppilasta, joista ainoan pojan ei luulisi olevan yhtään tunnollinen, kunhan muistaa, kuka on kyseessä. Pitkästynyt sälli vain nojailee jalat pöydällä tympääntyneenä ja tuhahtaa luokkaan astuneelle waifulle. 

Animointibudjetti loppui kesken.

Hänhän on…

Fuyuhiko Kuzuryu, äärimmäinen yakuza! Tekstityksessä hän on olevinaan gangsteri, mutta minäpä noudatan omaa nimeämispolitiikkaani, jossa porukan roolitus ei noin vain vaihdu. Sitä paitsi osa titteleistä on käännetty virallisesti enkuksi muutenkin hieman eri tavalla, kun eräät äärimmäisyydet sopivat alkukielellä paremmin koulun kerhotoimintakontekstiin. Goodbye Despairin linjalla kuitenkin mennään! Lisäksi yakuza terminä on vähän monitulkintainen, kun Japanin poliisi ja media kutsuu heitä bōryokudaneiksi (”väkivaltaiset ryhmät”). Yakuzat tykkäävät käyttää itsestään nimeä gokudō (”äärimmäinen (mutta ei ronpasellainen) tie”) tai ninkyō dantai (”ritarilliset organisaatiot”). Saatoin luntata faktat nopeasti Wikipediasta, mutta yakuzatouhu kiinnostaa jo Yakuza-pelien vuoksi ja lisäksi hyllyssäni komeilee Jake Adelsteinin Tokyo Vice, joka on pakollista luettavaa, jos Japanin alamaailma kiinnostaa. Joka tapauksessa Fuyuhiko on yakuza. Eteenpäin!

Chisa lienee useimmille ihan uusi tuttavuus. Häntä ihmettelee…

Hiyoko Saionji, äärimmäinen perinnetanssija! Häijyn kakaran hämmentävää kasvupyrähdystä ei ole vielä tapahtunut. Olin ihan näkevinäni viime jakson epätoivon rippeiden montaasissa hänen jo kasvaneen aikuismaisemmaksi, mutta tiedä sitten. Hänen läheinen kaverinsa on…

Mahiru Koizumi, äärimmäinen valokuvaaja! Vaikka olen nolostuttavan huono japsiäänibongari, suoraan sanottuna hämmästyin hänen äänestään. Siitä ei voinut erehtyä. Steins;Gaten Luka Urushibara, mitä helvettiä?! Hahmot eivät voisi olla yhtään erilaisempia ja kieltämättä japsi-Mahiru ei vaikuta ainakaan vielä yhtään niin kärkkäältä kuin enkuksi. Eiköhän jossain jaksossa ole sitten tilaa pojat ovat pyllystä -manifestille. Toistaiseksi riittää, että hän ja Hiyoko ovat kavereita, mikä on pitkin jaksoa yllättävän symppistä seurattavaa.

Hiyoko kihertää murskaavansa uuden opettajan, jolla on kyllä antaa samalla mitalla takaisin. Samalla esitellään opea ylistävä…

Sonia Nevermind, äärimmäinen prinsessa! Indubitably. Tässähän alkaa tulla sellainen pörröinen fiilis, kun vanhat tutut esitellään sarjatulella. Mutta missäs ne muut luuraavat? Fuyuhikoa kiinnostaa, mitä entiselle opettajalle tapahtui, joten Chisa kertoo pirtsakasti. Näköjään juopottelu ei ole mitenkään uutta.

Jos kuolee monesti, saa maksimaalisen hyödyn.

Jotenkin tämä pirtsakka hymy ei oikein sovellu aiheeseen.

Luokkaan kompuroi tapaus, jonka paluuta olen kauhistellut jo pitkään. Kyllähän siinä jo arvaa, mitä tulee käymään, sillä kyseessä on…

Ei, ei, älä tule tänne tai muuten...

Mikan Tsumiki, äärimmäinen sairaanhoitaja! Miten siinä nyt noin hassusti taas kävi? Eräät asiat eivät muutu, Goodbye Despairista lainatut kestovitsit varsinkaan. Pakko sentään sen verran antaa tunnustusta japsiraidalle, että gomenasain/sumimasenin eri muodot kuulostavat paljon miellyttävämmiltä kuin miljardit kuulemani I’m sorryt, mutta silti Mikan on kamala hahmo silleen melkein hyvällä tavalla. Ainakin hän kuuluu yliampuvaan joukkoon. Oli myös huvittavaa huomata, että jos Soniaa ei lasketa, luokassa on nyt tasan sama porukka kuin Twilight Syndrome: Murder Casessa!

Jos Mikan on botti, hän kaatuilee.

Entäpä muut? Hiyokoa ei kiinnosta, ja Mahiru huomauttaa, ettei läsnäolo ole pakollista Hope’s Peakissa. Kunhan läpäisee tentit ja kultivoittaa akateemisesti itseään, pärjää elämässä. Ehkä paras koulu ikinä. Ai niin mutta minähän olen yliopistossa, lähes sama asia. Chisa naamapalmuttaa levottomille oppilailleen ja tekee hämmentävän Sailor Moon -muodonmuutoksen, jotta hänestä tulee…

Chisa on semmoinen taikatyttö.

 

Chisa Yukizome, entinen äärimmäinen taloudenhoitaja! Tämä on tärkeää, en tiedä miksi. Kiva essu, kiva waifu, sehän riittää pitkälle. Tomeralle nuoruudesta horisevalle Chisalle he kaikki ovat mätiä appelsiineja. Muut hedelmät on käytävä etsimässä kampukselta. Jos Future Arcissa hahmoesittelyille uhrattiin pelkkä pikainen alaviite, Despair Arcin ensimmäinen jakso on pelkkää esittelyä. Vaikka heidät kaikki tunnenkin, nautin tästä jo nyt, koska jos kuvamateriaali vaikuttaa jo nyt levottomalta, ei hassuttelu ainakaan hellitä. Intoilu tarttuu Soniaankin, joka Novoselicin asukkina intoilee kaikesta uudesta ja jännittävästä. Fuyuhiko ryttyilee, mutta Chisa ryttyilee takaisin. Kunnioitus pitää ansaita.

COUNTER

Reaktioshotit ovat animen suola.

Kokeiden korjaus yms.

Tästä eteenpäin jakso alkaa muistuttaa sketsiohjelmaa tai japanilaisten käsitystä sellaisesta, kun äärimmäiset tulevat epätoivon rippeet haetaan yksitellen. Sketsirakennetta puoltaa lisäksi kohtaukset päättävät oikein nätit pikselihahmoplakaatit.

Ensimmäisenä matkakohteena on… miesten… vessa. Voi ei. Sonian silmät säihkyvät eksoottisissa kaakeleissa ja pisuaareissa. Ihmettely katkeaa kolmentoista Richterin vapinaan ja ylimaalliseen mörinään pöntön syvyyksistä. Maata taotaan kuin kerrostaloon jykeviä paaluja, kun, öh, tavara liikkuu. Tytöt ja poika toljottavat lamaantuneina ja eräskin kiljaisee hädissään Jurassic Park -viittauksen. Että kun repesin, äänimaailma ja tunnelmahan ovat suoraan siitä. Paine purkautuu kirjaimellisesti, kun käytävälle turvaan jääneet Hiyoko ja Mahiru saavat huussin ovesta, joka sinkoaa valtavalla paineella irti saranoiltaan. Hope’s Peakin käytävät täyttyvät sankasta savupilvestä möreän äijän huutaessa paskaa.

Mistä muualta se haju tulee?

Sepä se.

Urhea Chisa suojelee oppilaitaan kemialliselta sodankäynniltä.

Ulos kopista astelee leveästi hymyilevä…

Nekomaru Nidai, tai siis NEKOMARU NIDAI, äärimmäinen joukkuemanageri! Näihin lapsellisiin kakkajuttuihin ei kyllästy koskaan, kun ne vedetään riittävän yli. Varsinkaan kun viimeisin jötkäle räjäytti Hope’s Peakista seinän ja raastoi metsää hehtaarikaupalla jättäen maailmaan railon kuin Sinin muhkea Giga Graviton -hyökkäys Final Fantasy X:ssä.

Housutkin repesivät.

Seuraavaksi Hope’s Peakin kahvioon. Tämähän näyttää tutulta Trigger Happy Havocista! Tapahtumapaikka paljasti liikaa, sillä arvasin Goodbye Despairin oikeasti huonoimman hahmon tulevan seuraavaksi. Sonia kilisyttää kelloa, ja alansa ammattilainen säntää paikalle kuolaamaan ja pervoilemaan. 

Ramsay on hermolomalla.

Hän on, kuten valitettavasti en voi koskaan unohtaa…

Teruteru Hanamura, äärimmäinen kokki! Sonia haluaisi lihaa. Tämä tulkitaan himokkaasti zoomauksilla lipevyyden sydämeen, kunnes sikapossu S&M-sidotaan kattoon. Chisa teki nyt vähän väärin, koska myös tämä on Teruterun fantasia. Nekomaru alkaa mölistä äijien kesken, koska sekin on Teruterun fantasia. Tulivuoriteloitus ei voi tulla liian nopeasti.

Taitaa tyttö tietää, että on patukkaa tarjolla.

Mikset ripustanut kaulasta?

Ylös, ulos ja Hope’s Peakin katolle, jossa temmeltää…

Akane Owari, äärimmäinen voimistelija! Porrastettu kattorakennelma tarjoaa hinkkihörhölle lähes täydellisen hengenvaarallisen leikkikentän, ja onkin hauskaa nähdä, kuinka nämä äärimmäisyydet oikeasti tekevät asioita, joissa he ovat muita parempia, kun laiskimmillaan erityisyys tulee esille vain vapaa-ajan keskusteluissa. Akane on suorastaan eläimellinen nuuhkiessaan tuulta, jolla peto savustetaan esille, sillä kuten Goodbye Despairista muistetaan, hän tykkää lyödä ja syödä asioita.

Kohta Akanelle käy samoin kuin sille yhdelle kiinalaiselle kiipeilijätollolle.

Muut ovat järkänneet Akanelle ansan lihavartaasta. Ahne akka loikkaa tuoksun perään ja Chisa päästää valloilleen NEKOMARU NIDAIn täyden voiman. Seuraa välkettä, huutoa ja Hope’s Peakin kampuksen alleen peittäviä ketjuräjähdyksiä, jotka huomataan rehtorinkin kansliassa. Akane ristiinnaulitaan kiikkiin kraatterissa.

Ihailtavan paljon nähdään vaivaa, jos Akane haetaan joka päivä tähän tapaan.

Haistan tapaturman.

Pokemaru Nidaimon, valitsen sinut!

SHIIIIIIIIIIIIIIIIT

Akane ei kuollut murhaleikissä syntiemme tähden.

Vuosikurssi #77:n duunari kyhäilee ulkosalla uusinta veekasiaan, joka saattaa mahtua keskikokoiseen amerikanrautaan.

Tuo on toiseksi suurin moottori, jonka olen nähnyt.

Hänellä kävi Jabberwockin murhaleikissä tuuri, sillä hän on…

Kazuichi Soda, äärimmäinen mekaanikko! Hänen nappaamisensa ei ole suuri urakka. Tarvitaan vain neiti Sonia, joka peruuttaa lähimpään naapurivaltioon.

Tuli tuomaan lähestymiskiellon. (repesin taustan Akanelle)

Kazuichi ilmeisesti haisee öljylle ja keskinkertaisuudelle. On myös piristävää nähdä epämuotoisten irvistysten olevan tallella.

Epäpyhä allianssi eksyy mielettömyyden alttarille epäpyhään eläinmajaan, jonka useampia rakennussäännöstöjä uhmaava ulkoasu kieltämättä nauratti makeasti. Nyt jotain rotia!

Jossa kaikki luomakunnan olennot ovat turvassa.

Niin, tunkeilijoiden niskaan lähetettiin lepakoita.

Kyllähän sen heti arvasi, kuka tällaisen saatanallisen installaation on karvakavereilleen kyhännyt, nimittäin…

Gundham Tanaka, äärimmäinen kasvattaja! FUHAHAHA!!! Oikeasti Gundham kutsuu itseään parhaillaan Kielletyksi Tanakaksi, koska chuunibyou vaatii tällaisia oikkuja, mutta selvyyden vuoksi kutsun häntä vastedeskin Gundhamiksi, joskus kenties kinkkuiludramatiikan vuoksi caps lock päällä. Eikä neljää tuhon devaa tule suinkaan unohtaa. Parempia kuin porgit. Hieman on Chris Tergliaferan perseilyä ikävä, mutta toisaalta japsiraidan äijällä on ihan riittävästi meemistatusta tuomaan yliampuvaa persoonaa Gundhamille, tuolle miehistä parhaimmalle.

Mutta onko maailmasta sen jälkeen enää mitään jäljellä?

Musiikkiluokasta kuuluu hirveää huutoa ja ölinää erään taiteilijan käristäessä liekinheitinkitaralla horumonyakia. Jos jo I Squeezed Out the Baby But I Have No Idea Who the Father Is oli suurta taidetta, psykoottinen ralli rakkaudesta, intohimosta ja hormoneista lähestyy Kiasmaa. Ai että, on tämäkin likka ihq kuin mikä!

Taidan olla ehkä vähän pihkassa nyt.

Jaa kuka? No... 

Ibuki Mioda, äärimmäinen muusikko! Miten Goodbye Despairissa oli näin paljon hassuja hahmoja? Chisa viettelee hänet jengiin kitaralla ja silkalla asenteella.

Nyt olisi Akanelle tarjolla lihaa.

Nämä replat vedettiin jostain syystä englanniksi.

Dojossa on hyvä rauhoittua. Näin tekee…

 

Peko Pekoyama, äärimmäinen miekkailijatar! Joka havaitsee tunkeilijan ja melkein huitaisee häntä, mutta Chisa ei ole uhasta moksiskaan. Pekolta oli kadonnut ajantaju ja Chisan tehdessä lähempää tuttavuutta Fuyuhikokin kommentoi jotain, mistä voi päätellä hänen ja Pekon tuntevan toisensa, mutta tämähän käy ilmi vasta Jabberwock Islandilla. Eräät oppilaat alkavat jo väsähtää paikasta toiseen ravauksessa, mutta Teruterulla riittää vääränlaista intoa. Chisa humauttaa hänet kepillä seinään, koska dojon siveyttä ei rikota.

No mutta iltaa.

Vetoketju on keksitty.

Seuraava potilas on hieman kauempana valtavalta vaikuttavalla kampuksella, mutta hänen jäljilleen päästään nopeasti, koska onni ja epäonni tasapainottavat toisiaan, ja erään epäonni on toisen onni. Huilaava Kazuichi jää rekan alle, joka viilettää ilmojen halki ja rysähtää juoma-automaatin päälle. Samaisella automaatilla nysvää eräs nuorukainen, jonka limppari jäi jumiin, mutta eipä jää enää.

Jalkasi on osittain turvaviivan väärällä puolella, joten...

...emme vastaa seurauksista.

Automaattikin tietää, ettei sinua janota.

Mitkä ovat oddsit.

Myöhemmästä hulluudesta ei ole vielä tietoakaan, korkeintaan lievää vihjailua, koska tässä on…

Nagito Komaeda, äärimmäisen onnekas oppilas! Hänestä tulee vielä jotain suurta. Kuten Palvelija, ja hyvin, hyvin, hyvin häiriintynyt henkilö. Koska Chisa ei tiedä, millainen persläpi on oikeasti kyseessä, Nagitolle ojennetaan tölkki.

Väliaika!

Väliaika loppuu!

Sekalainen seurakunta palaa luokkaan, vaikka minusta kovasti tuntuukin, että joku puuttuu vielä. Tämän vahvistaa appelsiineista uhoava Chisa, joka toteaa kahden olevan yhä kateissa. Hän hoitaa homman itse, kun muut saavat jäädä siivoamaan Hiyokon nuristua ja Mikanin… kaatuiltua, business as usual.

Dr Pepperin lisenssi olisi maksanut liikaa.

Mikan varsinkin, koska hänen nimensä tarkoittaa appelsiinia, tarkemmin sanottuna mandariinisellaista.

Aina tuota yhtä laiskottaa.

Hentain ystäville tiedoksi, että tuo on siis vettä.

Entisessä oppilasasuntolassa on ainakin yksi asukas hikikomoroituneena työnsä äärelle. Hyllyt notkuvat tiskaamattomia nuudelikippoja sekä erinäisiä harrastelehtiä ja sipsitkin maistuvat porukan kiintiöläskille.

Pitäisikin tiskata.

Hän ei ole olevinaan Byakuya Togami, joka on vetänyt 5 000 Oetkerin suklaapizzaa putkeen, vaan…

Ryota Mitarai, äärimmäinen animaattori…? Jo tekstityskin paljastaa, että jotain hyvin hämärää on meneillään. Vuosikurssi #77:llähän on äärimmäinen huijari, jonka oikea henkilöllisyys on täysi mysteeri, mutta joka kykenee turpeasta ulkomuodostaan huolimatta omaksumaan roolin kuin roolin. Eli tämä Ryota Mitarai ei ole oikea Ryota Mitarai, joka taitaa olla se Future Foundationin Ryota Mitarai. Oletan, että äärimmäinen huijari vaihtaa myöhemmin rooliaan läski-Togamiksi, joka alkaa riehua epätoivon rippeenä, mutta henkilö on yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen tapaus, koska hän esiintyy molemmissa Arceissa. Voisiko jopa Future Arcin Ryota Mitarai olla petturi eli äärimmäinen huijari? Mutta heidäthän kaikki pelastettiin Neo World Programista, eikös? En tajua enää mitään, ja olen iloinen.

Muka-Ryotalla olisi vielä animoitavaa, mutta Chisa on tiukka täti ja pyydystää hänet ikkunalta raahattavaksi pitkin Hope’s Peakin tiluksia.

Se oli Chisan sisko.

Despair Arcin pilotin komediatahti rauhoittuu tuntuvasti, kun siirrytään seesteiselle suihkulähteelle. Sen luona seisoskelee eräs henkilö, joka katselee ilmeettömänä kohti Hope’s Peakin päärakennusta velloen muiden pilkka-ajatuksissa. Selvästikään hän ei kuulu tänne, ja eräillä on etuoikeuksia. Eihän tuolle voi kuin irvistää, mutta angstauksen katkaisee jotain pehmeää ja sööttiä.

Hello teenage angst my old friend.

On jotenkin lohdullista sisäistää, että vielä puolitoista vuotta sitten en tunnistanut näitä merkkejä.

Tömps.

Tällaista tapahtuu vain fiktiossa. ;_;

Tuota tyttöä ei pitäisi olla olemassa, elleivät sitten kaikki ole unohtaneet hänen olemassaoloaan oikeassa maailmassa. Tyttö jatkaa käsikonsolin näpräystä ja innostuu tosissaan, kun poika tunnistaa Gala Omegan, tuon Galagan vähemmän tunnetun sukulaisen. Tässähän alkaa olla teiniromanssia kerrakseen tytön työntyessä lähelle. Ryotaa nilkasta raahaava Chisa bongaa parivaljakon, jotta pääsen esittelemään loputkin hahmot Goodbye Despairista, vaikka lieneekin ilmiselvää, keitä he ovat.

Läpipeluukerroille on hyvä asettaa rajoituksia, jotta ehtii pelata muutakin.

Aina meidän romanttiset hetket keskeytetään.

Tytön openeiti tunnistaakin, sillä hän on…

Chiaki Nanami, äärimmäinen pelaaja! Tutturu! Steins;Gaten Mayuri Shiinahan se siinä! Meni hiukan kauemmin tunnistaa, mutta Mahiru-Lukan tajusi heti. Minähän alan jo hiljalleen päästä japsiäänien bongailun makuun, sairasta. Mutta jos äänipuoli unohdetaan, Chiaki on vähän erikoisessa asemassa tulevaisuuden suhteen. Hänen pohjaltaan melko varmasti luodaan valvojatekoäly Neo World Programiin Usamin rinnalle, mutta mitä kummaa Chiakille tulee tapahtumaan? Se kun on miltei varmaa, ettei hänestä tule epätoivon ripettä. Häntähän ei edes ollut siinä Future Foundationin monitorilla! Miten tuommoinen voi edes pahistella, huijaten moninpeleissä? Voi tietysti olla, että Chiaki kytkeytyi vapaaehtoisesti Neo World Programiin, mutta minä jotenkin elin siinä uskossa, ettei häntä ollut oikeasti olemassa, mutta väärinpä luulin!

Chisa huomaa pojan puvusta, että tämä on varmaan varalaitokselta, josta Chiaki ei ole kuullutkaan. Pitää paikkansa, sillä entinen päähenkilö on…

Hajime Hinata, Hope’s Peakin varalaitoksen oppilas! Tuleva Izuru Kamukura. Mihin niitä äärimmäisyyksiä tarttoo? Varalaitokselle kun pääsee kuka tahansa, kun vähän lompsaa raottaa. Muihin verrattuna Hajime on siis pelkkä tavis, koville ottaa. Toisin sanoen Hajime ei ole vuosikurssia #77. Mitenköhän hänet sitten saadaan jengiin mukaan? Muiluttamalla varmaan.

Kunnon ankea neuvostoblokki koko varalaitos.

Ryota käyttää esittelytilaisuuden hyväkseen ja säntää karkuun. Chisan ajojahdin aikana Chiaki jatkaa pelisessiotaan ja tokaisee lahjakkuutta ja sen puutetta miettivälle Hajimelle, että tämä voi valita elämänsä suunnan. Ryotan napannut Chisa nappaa Chiakin kainaloon ja ulkopuolinen Hajime jää näennäisen vapautensa kanssa kahden kesken.

Virtuaalitodellisuuteenkin.

Pakko ihailla Chiakin omistautumista.

Kun kaikki ovat koolla 1-B:ssä eikä kukaan ole livistänyt perseilemään, Chisa pitää Goodbye Despairin 15/16-osalle kannustavan puheen nuoruudesta, vaikkei hän taatusti ole heitä kovin paljon vanhempi, senpai korkeintaan. Ibuki rehvastelee nenäkkäästi (feat. Pinokkio-nenä) taidoillaan ja Nagito on ainakin hyvä siivoamaan, kuten Jabberwockilta muistetaan. Osa puhuu jotain muuta ja Gundhamkin on häröilemättä todetessaan, ettei läsnäolo sido heitä. Muut yhtyvät, mutta Chisa opettaa hyvinkin paljon Usamia heijastellen, että heidän kannattaa luoda yhteisiä muistoja. Nuoruus ei kestä ikuisesti. Vaikka heillä erinäisiä lahjoja onkin, toivo on tärkeämpää. Toivoon he pyrkivät yhdessä uuden opettajansa lieassa. Epätoivoon he päätyvät.

Toivo on vain hallittua propagandaa.

Nintendon lakimiehet ovat pahimpia.

Koulupäivän päätyttyä Chisa soittaa toimistosta Kyosuke Munakatalle, joka on hyvinkin tyytyväinen ja vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin synkässä tulevaisuudessa seisoskellessaan jonkun Hope’s Peakin rakennuksen katolla. Ihmettelin jonkin aikaa, mitä kumman hökötystä taustalle rakennettiin. Kyosuken suunnitelmissa on laajentaa Hope’s Peakia meren yli eli toisin sanoen muihin maihin, joten toivon käsitteen levittämiselle oli selvästikin suuret suunnitelmat ennen kuin kaikki meni päin helvettiä.

Entäs ne kaikki tulevat päivät?

Hope's Peakin ohjussiilo.

Danganronpassa ei ole tavallisia miehiä tai naisia.

Chisa on arvossa pitämälleen äijälle kiitollinen, kun he sattuivat tapaamaan. Yhteiseen valokuvaan on päässyt toinenkin jantteri, jota oletin aluksi Jin Kirigiriksi, mutta kyseessä taitaa kuitenkin olla Juzo Sakakura vanhoina hyvinä aikoina ennen kuin hänestä tuli pälli.

Ja tuon toisen.

Cliffhangeria ei ole, koska Despair Arc luottaa lopputekstien jälkeisiin yllätyksiin. Nyt ainakin. Lopputekstit ovat mukavia hiljalleen koostuvia vuosikurssin #77 yhteiskuvia, joista eräs juoksentelukuva jopa peilaa seuraavaa vuosikurssia. Lopputekstit ovatkin huomattavasti kiintoisampia loputtomien pienten yksityiskohtien vuoksi verrattuna Future Arciin, jossa putoilee jotain kukkien terälehtiä, huimaa.

Entäs se yllätys? Tässähän se:

Hajime saa pian pidemmät hiukset.

***

Sepä oli viihdyttävä tapaus! Melkeinpä fanservicea, jonka ilmiselvänä tarkoituksena oli miellyttää katsojaa, joka todennäköisesti halusi nähdä Goodbye Despairin hahmot animaatiossa, jota pelille ei koskaan suotu. Tiettävästi pelistä suunniteltiinkin yhdessä vaiheessa animea ykkösosan The Animationin tapaan, kunnes Spike Chunsoftilla tultiin toisiin ajatuksiin. Miksi tehdä idiooteille suunnattua animetyhmennystä, laiskaa toisintoa rahan takomiseksi, kun pelihahmojen taustaa oikeassa maailmassa ei ole nähty? Siinä skenaariossa kun olisi huomattavasti mielenkiintoisempi lähtökohta tarinalle, jonka kasti voisi näyttäytyä hyvinkin synkemmässä valossa. Pystyisikö heistä enää pitämään millään tasolla? Kyse on kuitenkin ihmisyytensä menettäneistä psykopaateista, joissa tuskin on samanlaista sadistis-koomista pohjavirettä kuin Junko Enoshimassa, tai sellainen vaikutelma minulla ainakin on.

Se tässä kiehtookin pirusti. Missä vaiheessa Despair Arcia vuosikurssi #77 mädätetään epätoivon rippeiksi? Miten se käytännössä tapahtuu? Veikkaan aivopesua Towa Cityn monolapsien malliin, mutta jotenkin tuonkin on tapahduttava. Kuinka paljon heidän hirmutekojaan seuraillaan? Sen minä tiedän, että nämä värikkäät, ihastuttavat ja oikeasti hauskat hahmot sekoavat ja joutuvat Neo World Programiin, mutta kaikki muu on ihan auki. Despair Arcin lopetuspistekin suuremmassa tarinassa kiehtoo. 

Hurjasti eväitä ekassa jaksossa ei annettu tuleville jaksoille, sillä juoni oli lähes olematon, luultavasti syystäkin. Chisa tutustuu oppilaisiin. Tapahtuu hassuja asioita. Joku komitea haluaa kiusata Hajimea, dun dun dunnn. Siinä se. Future Arcin suurin koukku on jännätä, mitä ihmettä on meneillään ja kuka kuolee seuraavaksi ja kenen käsissä – aivan kuten Danganronpassa kuuluukin olla – kun taas Despair Arc voisi olla koulumaailmaan sijoittuvaa slice of lifea, jos ei muuta sarjasta tietäisi. En tietenkään tiedä, miten kuviot tulevat muuttumaan, mutta Despair Arcin painopiste tuntuu olevan hahmoissa ja jatkuvassa kutinassa, ettei onni kestä pitkään. Onhan kyseessä kuitenkin Despair Arc.

Se on tietty vähän huonompi juttu, jos Goodbye Despairin hahmoja pitää liiankin satunnaisena japsihassutteluna (ovat he Trigger Happy Havocia överimpiä) ja japsihuumoriin suhtautuu kuin Sami Hedbergiin. Japsihuumori on, no, kuten kaikki huumori, vähän oma juttunsa, ja voin kyllä ymmärtää, jos jotkut animekomiikan konventiot viuhuvat iloisesti ohi. Itsehän olen aika vähän katsonut puhdasta huumorianimea, varsinkaan sellaista hyperaktiivista energiajuomakohkausta. Ensimmäisenä tulee mieleen klassinen School Rumble, jolle lämpenin hyvinkin nopeasti alun takeltelun jälkeen. Kill la Kill vaatisi jo optimaalisen repslol-mielentilan.

Sanoisin silti Despair Arcin aloituksen onnistuneen objektiivisesti päämäärässään. Se on ainakin toistaiseksi trillerimäisemmän ja synkkävireisemmän Future Arcin anarkistisempi, värikkäämpi ja levottomampi puolisko, jolle on ehdoton paikka kokonaisuudessa. Subjektiivisesti minulla oli jakson parissa helvetin hauskaa, kunhan hoksasin täydellisen tyylimuutoksen ja annoin Danganronpan virran viedä mennessään. Kaikki Goodbye Despairin hahmot olivat samoja vanhoja tuttuja omine keskinäisine suhteineen ja juttuineen, ja tässähän olisi potentiaalia vaikka mihin. 

On myös jännä nähdä, miten oppilaat oikeasti käyvät koulua Hope’s Peakissa, jossa tosin häiritsee yksi perustavanlaatuinen seikka, joka on aina välillä käynyt mielessä. Missä ne kaikki muut oppilaat ovat? Vai koostuuko Hope’s Peakin vuosikurssi #X nimenomaan noin kuudestatoista oppilaasta, joille koko kampusalue on varattu? Yhdessä välissähän mainittiin tämän porukan olevan yksi joukko vuosikurssi #77:stä, mutta eipä niitä muita ole pahemmin näkynyt. Kai koulussa on lisääkin opettajia ja muuta henkilökuntaa?

Toisaalta turhien sivuhahmojen karsinta tekee ihan hyvääkin hahmoesittelyssä, jonka tietyt seikat olivat muutenkin täysin absurdeja. Nekomaru paskoo lääniä uuteen uskoon, Gundhamilla on eriskummallinen eläintemppeli pienoisilmakehällä varustettuna, Kazuichi selvisi rekan alle jäännistään hengissä, Akane hyppii korkeuksista kuolematta, mitä ihmettä minä taas näin…? Ei näitä pikkuseikkoja tarvitse edes miettiä realismilla/logiikalla ja jos Danganronpaa ajattelee realistisesti, häviää argumenteissa ja elämässä. Jakson eriskummallisuudet ovat hahmojen äärimmäisyyksiä korostavia vitsejä, siinä kaikki.

Vanhojen hahmojen nostalgiassa melkein unohtuu, että oli tässä uusiakin. Rehtorigiri kuten myös Koichi, jolle tuli alussa heti enemmän syvyyttä kuin Future Arcissa. Asiallisen Kyosuken lisäksi mietityttääkin, nähdäänkö muitakin tulevia FF:n johtajia menneisyydessä. Show’n varasti kuitenkin Chisa Yukizome, joka oli aivan loistavan ihastuttava tapaus; muovautui joka tilanteeseen ja pani äärimmäisyyksille jauhot suuhun. Miksi, oi miksi hänet piti tappaa ensimmäisenä tuossa kurjassa tulevaisuudessa?

Vitsejä oli. Huumoria oli. Molempia lähes koko ajan. Täydellistä läpän osumaprosenttia ei ole olemassakaan, ja meiningin pointtina tuntui olevan paiskia kaikenlaista pöljää seinään ja katsoa, mikä ei putoa. En minä kaikelle nauranut, ja aika harvoin itsekseni äänen nauran muutenkaan, mutta Despair Arcin puhdas komedia viihdytti silti alusta loppuun, hymy oli tasoa leveä. Onhan kyse sentään Danganronpan huumorista, joka henkilökohtaisesti iskee kaikessa tyhmyydessään. Miinus pervoilut ja I’m sorry lähtökohtaisesti. Eli rivien välistä Teruteru ja Mikan, Kazuichikin hieman kädenlämpöinen. Ehkä kohkausta voisi hillitäkin, mutta olisiko kyseessä silloin enää Danganronpa? 

Osa jutuista toimi toisia paremmin, eikä kaikille hahmoille edes yritetty antaa samanlaista painoarvoa, mutta minkään hahmon oma ”skenaario” ei tuntunut  väärältä. Kaikki olivat elementissään juuri niin kuin pitikin, vaikka Fuyuhikolla, Hiyokolla, Mahirulla tai Sonialla ei omaa kommellusta ollutkaan. Ihan hyvä ratkaisu sekin. Eikä edes tuntunut liian laskelmoidulta fanien miellyttämiseltä tai toistanut liikaa itseään, kun jatkuvasti kasvavasta porukasta saatiin kaikenlaista vaihtelevaa irti pienilläkin yksityiskohdilla. Miellytyin kuitenkin niin paljon, että innostuin kuvapuolella liikaakin, kun jaksossa oli niin pirusti kaikennäköistä hassua taltioitavaa jälkipolville. Tästä minä nautin.

Olen toistanut arviossani huumoripuolta hyvin paljon, koska se nyt jäi päällimmäisenä mieleen, mutta yllätyin oikeasti koko loppupuoliskon kauniille suihkulähdekohtaukselle, jossa Hajimelle ja Chiakille annettiin paljon rauhallista aikaa miettiä, onko lahjakkuudella oikeasti mitään väliä. On hyväkin, ettei kaikkia hahmoja vedetä läskiksi, kun Hajimella tuntuu muutenkin olevan edessä ankeammanpuoleinen tulevaisuus. Chiakiakin oli jännä nähdä Goodbye Despairin paljastusten jälkeen.

En usko Future Arcin ja Despair Arcin vertailussa olevan vielä yhtään mitään mieltä ja lisäksi tuntuu, että pointtini ovat tulleet selviksi. Viihdyin tämän jakson parissa Futuren debyyttiä enemmän, mutta kukapa nyt ei ilahtuisi jälleennäkemisestä, jossa kaikki on näennäisen hyvin ja kaikilla on kivaa? Olin jo lähes unohtanut, kuinka värikäs Goodbye Despairin kasti oli! Trigger Happy Havocin väkeä on paljon vähemmän hengissä ja kuvioissa on paljon uusia naamoja, joista on paha sanoa vielä mitään. Heihin sopii siis tutustua toivottavasti ensi kerralla, jossa tapahtunee lisää kamalia ja hirveitä asioita, koska tunnetilojen dissonanssia sen olla pitää.

Oheisesta linkistä nähdään, olenko toistamiseen väärässä:

Despair Arc #1: Hello, Hope's Peak High School