287 - Liite IV: Towae wa mou shindeiru

Liite IV: Towae wa mou shindeiru

Nani?! Miten tässä kesti näin pitkään? Miten Another Episoden dokumentoinnissa kesti hieman yli puolitoista vuotta? Miten siitä on jo mukamas vierähtänyt kolme vuotta ja kolme kuukautta, kun sain hupsun idean aloittaa blogin, jonka tekstitiedostossa eletään parhaillaan sivua 2 384 ja johon olen napsinut Vitan kuvakaappaustoiminnolla noin 20 000 kuvaa? Toisin sanottuna: mitä kummaa oikein touhuan elämälläni? Ei huolta, tämä ei ole sellainen katkera päivitys, jonka myötä blogi päättyy kuin seinään, vaikka jotain muuta tänään päättyykin. Nimittäin Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls.

Blogi alkoi pakona todellisuudesta ja graduilusta ja on sitä yhä, vaikka jälkimmäisen suhteen onkin yhä orastavaa, hiljalleen kytevää toivoa. Syytä olisikin, mikäli pyrin valmistumaan kesään mennessä. Tai ennen Tragediaa. Opinnoissani on eletty muutenkin jännittävää vaihetta, sillä Another Episoden blogaamisen alkupuolella meikäläisellä alkoi japanin opiskelu sivuainekokonaisuuden merkeissä, jotta minulla olisi pätevä syy oppia jotain uutta ja ihmeellistä ja olla tyystin erakoitumatta opiskelijasoluuni. Ilman ympärilläni levittäytyviä, alati lisääntyviä virikkeitä se gradukin valmistuu, ajattelin.

Ainakin ronpablogi eteni kuin luonnostaan, vaikkakin takkuillen, koska onhan tässä pitänyt pelata muutakin, olla ajan tasalla erinäisestä viihteestä ja jopa käydä ihmisten ilmoilla paikallisessa poikkitieteellisessä lautapelikerhossa, jonka olemassaolosta olin ollut perillä jo pitkään, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä mihinkään, varsinkaan blogaamiseen. Blogitahti voi siis hidastella, mutta se loppuu vasta sitten, kun lähdemateriaali loppuu kesken, eli ei ihan heti!

Another Episoden lopussa olen jo niin sivistynyt sen alkukielestä, että otin henkilökohtaisen haasteen vastaan tilaamalla YesAsiasta (ensimmäistä kertaa) Danganronpa: Zeron ja siihen päälle Danganronpa: Kirigirin ensimmäisen osan, jotta saisin ilmaiset postituskulut. Kaiketi ne kolahtavat luukusta tässä joskus. Kuten jossain välissä blogia olen maininnut, nämä ovat lorea syventäviä light noveleja, joita ei ole olemassa epämääräisten fanikäännösten lisäksi englanniksi, suomennoksista nyt puhumattakaan. Nuo teokset eivät ole blogin suhteen lainkaan ajankohtaisia, mutta pitäähän minun ne vähintään omistaa ja hamassa tulevaisuudessa jopa käsitellä, jos olen silloin niin fiksu, ettei jokainen uusi kanji aiheuta kauhistusta.

Mutta viis minusta, vaikka tällainen megaprojektien välinen suvantovaihe blogaajakatsaukselle soveltuukin, koska näiden tekstien takana ei ole tekoäly. Luullakseni. IHMISTEN ON KUOLTAVA. Palataanpa siis vielä hetkeksi Another Episoden pariin. Sitä ei tarvitse enää dokumentointimielessä pelata, vaikka ehkä joskus easylla ja japaniksi, mutta ei siis tosiaankaan vielä. Antaa nyt pölyn laskeutua ensin. Myöskään sen hahmoja ei tarvitse enää käsitellä, koska tein sen ihan riittävän kärsivällisesti viime kerralla.

Sen sijaan se kaikki muu! Eli Ultra Despair Girls pelinä, kokemuksena ja osana ronpaversumia! Oliko tämä siis 21 kuukauden pelaamisblogaamisen arvoinen tapaus? Tässä vaiheessa blogia lienee selvää, että pidän Danganronpassa oikeastaan missä muodossa tahansa, joten en välttämättä ole se kaikkein objektiivisin arvioija, mutta en näkisi mitään järkevää syytä olla skippaamatta Another Episodea, jos on pitänyt Trigger Happy Havocista ja Goodbye Despairista ja haluaa lisää.

Vaikkakin eri muodossa. Sillä jos Danganronpalta haluaa jännittäviä oikeudenkäyntejä, whodunnit-mysteerejä ja raastavaa pudotuspeliä, Another Episode on täysin vääränlainen kokemus sellaiseen. Sen sijaan se on ronpaversumissa tapahtuva kolmannen persoonan toimintaseikkailu, jonka lähimpänä vertailukohtana ainakin minulle ovat kauhutoimintapelit, kuten Resident Evilit, Silent Hillit ja Dead Spacet. Huomaahan se jo kaameista pedoista, kauhutoimintapeleille ominaisesta lievästi kankeasta räiskinnästä, näennäisestä ammuspulasta ja yleisestä selviytymismeiningistä.

Pelin tarina ei niinkään ole kasautuvien arvoitusten tolkuton vyyhti, jollaisiksi murhaleikit on kerroksittain luotu. Korkeintaan Another Episodessa jännätään, kuka Toivon Soturi seuraavaksi kohdataan, mutta pelisarjan väliosana hahmoilla on väkisinkin juonipanssari, jonka verukkeella vain suhteellisen merkityksettömät hahmot heittävät henkensä Yutan ja Taichin tyyliin. Ultraepätoivotytöt eivät tietenkään kuole, koska Toko on erityisasemassa ja hänen lopullinen kohtalonsa selvinnee Danganronpa 3:ssa. Vastaavasti pelisarja ei ole lähtenyt vielä niin odottamattomalle linjalle, että varsinainen päähenkilö – eli tässä tapauksessa Komaru – voisi kuolla, mutta uskon vakaasti, että V3:ssa voi tapahtua tasan mitä tahansa. Myös Togamin pelastuminen vankeudesta on vain ajan kysymys, koska hänet nähdään Goodbye Despairissa.

Vaikka väliosana AE:n hahmokohtalot ja suuret juonikuviot ovatkin kokonaisuuden kannalta yllätyksettömiä, peli tarjoaa aivan loistavaa taustoitusta suurelle tarinalle, joka on pääsarjan peleissä ollut lähinnä sellainen hupsuhko alaviite, jonka verhoa raotetaan aina loppupuolella, mutta se vetäistään aina kiusoittelevasti kiinni. Ensi kertaa pääsin näkemään, mitä Tragedia todella tarkoitti ja miten se vaikutti konkreettisesti asioihin, vaikka oikeastaan kaupunkimellakan voisi laskea omaksi pikku Tragediakseen. Trigger Happy Havoc tapahtui koulussa ja Goodbye Despair saarisimulaatiossa. Another Episoden tapahtumapaikkana oli omissa kirjoissani suhteellisen ikoniseksi muuttunut Towa City; kybermetropolisaari, joka voisi olla missä tahansa Japanissa viisitoista minuuttia tulevaisuudessa.

Nimenomaan tapahtumapaikka on hauska yksityiskohta Danganronpassa, koska pelin juonta ei ole sidottu mihinkään tiettyyn, oikeaan paikkaan. Missään ei ole muistaakseni sanottu, missä Hope’s Peak Academy sijaitsee. Enää ei olla jossain geneerisessä Tokiossa, jossa olisi tilaa kaikille maailman urbaaneille japsitarinoille, joista ne otakummat tapahtuvat Akihabarassa. Muutamia viittauksia oikeisiin paikkoihin kyllä löytyy, esimerkiksi Teruterun Aoyama ja Azabu, mutta ronpaversumissa on myös Novoselicin kaltaista fiktiolääniä, eikä mitään Towa Cityä ole oikeasti olemassa. Vielä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, ettei Hope’s Peak Academy sijaitse Towa Cityssä, vaan pikemminkin mantereen puolella jossain nimeämättömässä suurkaupungissa. Maisemien ja maailman luulisi avartuvan viimeistään kolmosessa.

Towa City oli kyllä hieno ja ihan riittävän omaleimainen menomesta kaupunkiympäristöksi, tunnelmaltaan tyylitellyn ronpamainen, mutta sopivan uskottava ja kooltaan kompakti. Ehkä ne pohjattomat rotkot voisi paikata esimerkiksi logiikalla, mutta eipä tuo niin tarkkaa ole. Ennen kaikkea se ei toistanut itseään, vaikka tiettyjä kaupunginosia sahattiinkin enimmäkseen perustellusti edestakaisin. Yllätyinkin lopulta vaihtelusta, sillä tällaisia pelejä olisi niin helppo pitkittää identtisillä käytäväosuuksilla ja muulla ankealla. Jopa ne teemaltaan tylsimmät paikat – kuten eräskin viemäri – eivät olleet liian pitkiä. Vaikka vastarinnan tukikohdassa käytiinkin muutaman kerran, paluureissut olivat mukavan suppeita. Lempipaikkani oli varmaankin Towa Tower, siinä vasta tyylikäs installaatio!

Pari kertaa mietin, olisiko pelattavaa pitänyt olla lisääkin tai oikeammin lisää vaihtelua maisemiin, mutta tarjottiinhan tässä jo katuverkostoa, metrotunneleita, ostoskeskus, sairaala, hotelli, viemäri, jokiraitti, torni, temppeli, tehdas ja toimistorakennus. Mitä muuta pakollista metropolista vielä puuttuisi? Ehkä jonkinlainen Towa Cityn keskuspuisto, joitakin muita työpaikkarakennuksia… poliisiasema kenties? Huvipuisto olisi voinut olla tosi värikäs hassuttelumesta (miten olisi klovnikumainvaasio?), mutta toisaalta Jabberwockilla sellainen nähtiin. On myös otettava huomioon, että Towa City on käytännössä Towa Groupin ikioma kaupunki, joten ei se ihan mihin tahansa vaihteluun taivu. Jo verenpunaisessa taivaassa kylpevillä lasipalatseilla, hassuilla sähköautoilla ja luotijunilla päästään oikeaan tunnelmaan. Towa City tuntui olevan rakennettu bisneksen ja utopian ehdoilla teknologisen edistyksen leikkikentäksi.

Eksyin kaupungin kaduille, joten palataanpa tarinaan, jota väitin yllätyksettömäksi ja nimenomaan siksi, koska väliosista suunnilleen tietää, mitä niissä tapahtuu. Kyllä minä arvasin, että kaikki Toivon Soturit nujerretaan yksi kerrallaan ja että Togami vapautetaan ja Nagito jatkaa matkaansa Jabberwockille. Monokumien syntyhistoriaa Towa Groupin projektina en sentään arvannut, enkä liioin Vankien osuutta murhaleikin hylättynä motiivina. Kaikenlaista jännää ripoteltiin sinne tänne tarinaa ja erityisesti spinoff syvensi tapahtumia ja yhdisteli lankoja. Jotta Danganronpasta saa kaiken irti, Another Episodea ei kannata jättää väliin, sillä se palkitsee pelaajansa, joka jo lienee tässä vaiheessa sen verran fani, että hommaa pelin, koska se on Danganronpa. Case in point. Yksinään tästä saa ehkä irti jotain satunnaista japsihassuttelua, jossa tapetaan robokarhuja ja lapset ovat tosi pahoja ja mitä helvettiä Japani, mutta Another Episode on tarkoitettu faneille, ja se on syytä kokea vasta Trigger Happy Havocin ja mielellään myös Goodbye Despairin jälkeen. Muuten menettää jos nyt ei paljon niin ihan liikaa.

Jos Another Episoden kulttuurillista hiilijalanjälkeä miettii, Another Episoden se suuri juttu on, että lapset tappavat aikuisia. Siitä tämä muistetaan, kun videopeliteollisuus joskus tuhoutuu. Se on hyvin häiriintynyt teema, joka totisesti vedetään perseilykölin ali niin monta kertaa, ettei voi koskaan olla ihan varma, ovatko tekijät täysin tosissaan, mutta hassuttelustakin paistaa läpi erittäin synkkiä aiheita. Toivon Soturien kauhea lapsuus voi olla vedetty täysin läskiksi kauheudellaan, mutta ainakin kauhutarinat muistuttavat, ettei tässä meidänkään maailmassa kaikki ole rattoisasti kersoillakaan. Aiemmissa ronpissa on toki ollut kaikenlaista moraalisesti kyseenalaista, kuolemaa, pervoilua ja sen sellaista hehheh-mukarankkaa K16-settiä, mutta Another Episode tuntui tunnelmaltaan alusta loppuun huomattavasti raadollisemmalta. Oli pinkkiä verta tai ei. Varsinkin muutamat tekstitiedostot kertoivat omaa karua tarinaansa tuhansista kohtaloista maailmassa, jossa kellään ei ole kivaa. Paitsi Junko Enoshimalla.

Entäpä se peli itsessään? Koska enemmän Another Episode on peli kuin sarjan pääosat, tai ainakin huomattavasti pelillisemmän genren edustaja. Tosin kuten idässäkin muistutetaan, Danganronpat eivät ole puhdasverisiä visual noveleja vaan paremminkin visual novel/seikkailu/puzzle-hybridejä. Another Episodessa aletaan olla siinä pisteessä, että se on lähinnä toimintapeli, jossa on paljon välivideoita ja keskusteluja. Visuaalisesti kerrontatapa muistuttaa enemmän japsiropea kuin visual novelia. Tarkemmin sanottuna keskustelut hassun naivistisesti elehtivine hahmomalleineen ovat niin pelottavan lähellä Personoita 3-5, että Spike Chunsoft on varmasti ottanut sieltä vaikutteensa. Parhailta kannattaa ottaa.

En nyt osaa sanoa, tuleeko visual novelin kerronnassa olla tasan tietyt konventiot, jotta se on nimenomaan visual novel, mutta sellaisen pesäeron ainakin kehittelin, että visual novelissa tulisi olla päähenkilö puolinäkymättömänä kertojana omine sisäisine monologeineen. Lisäksi protagonistilla ei ole potrettia muuten kuin erittäin harvoissa tapauksissa. Triggerissä ja Goodbyessa protagonistiukkojen pahvikuva ja potretti näkyy vain oikeudenkäynneissä sekä mahdollisissa erikoisemmissa kuvissa. Sen sijaan AE:n Komaru, kuten muutamasta kuvasta on ehkä saattanut huomata, on aina läsnä. Eli Another Episode ei ole visual novel, MOT, taistelen tästä väitteestä ja kunniastani aamunkoitteessa, vaikka nukkunenkin pommiin. Tosin jos lähdetään halkomaan hiuksia, Personat ovat saattaneet omaksua visualnovelihtavia elementtejä tarinankerrontaansa, mutta sitten lähestytään sitä pistettä, jossa jokainen tekstiboksipeli on visual novel, ja kaikki päättyy perikatoon.

Eksyn jatkuvasti sivuraiteille, mikä kertoo ainakin sen, että pitkistä projekteista on hankalampi päästää irti, mutta vielä pari, parikymmentä tai parisataa (muttei toivottavasti tuhatta) sanaa Another Episodesta pelinä. Suhtauduin Another Episoden muodikkaaseen third person shooter -rymyämiseen (ilman suojavalleja) perusronpan äärimmilleen venytettynä oikeudenkäyntiminipelinä. Minipelejä joko rakastaa tai vihaa, mutta minä olen leirini valinnut. Parhaimmillaankin oikeudenkäyntiminipelit ovat ihan mukavia, ja sitä on Another Episodekin… ihan mukava. Ei tätä siis tosiaankaan pelkän ammuskelun vuoksi pelata (vaan tarinan, duh!), mutta Spike Chunsoft hallitsi tämän aluevaltauksen ihan kunnialla. En ole ottanut selvää, millainen äksöntausta Spikella, Chunsoftilla tai Spike Chunsoftilla on, mutta hyvää työtä siellä tehtiin. Melko yllätyksetöntä, mutta perushyvää sellaista, huonoimmillaankin keskinkertaista. On räiskinnässä tietysti se jippo, että ammukset ovat hakkerointikoodia ja eri aseiden sijasta pelissä on vain yksi ase eri luotityypeillä, mutta kuten Elena toteaa ekassa Unchartedissa: ”You just point and shoot, right?”

Markkinoilla on huomattavasti Another Episodea parempia toimintapelejä jopa samassa genressä, jota se uskaliaasti matkii. Läpäisin esimerkiksi tuossa syksyllä erittäin pitkästä aikaa Resident Evil 4:n, aikansa pioneerin, joka oli yhä oikein kuranttia kamaa. Another Episoden räiskintä on… no, ihan mukavaa, mutta edes täydellisesti tähtäillessä ei tunne itseään äärimmäiseksi karhulahtariksi, kun isommissa konflikteissa toiminta äityy vähän semmoiseksi koomiseksi sähellykseksi. Monokumat ovat kyllä hauskan omaperäisiä vihollisia ja eri mallitkin onnistuneita, luoti joka kammotukselle.

Lisäksi en kyllästynyt punasilmäammuskeluun, sillä mikään ei ole yhtä tyydyttävää kuin täräyttää otso hengiltä ja netota kultakolikko, kun ruutuun ilmestyy kannustava NICE SHOT. Toisaalta tarkk’ammunta vähän pakottaa suosimaan hajotusluotia, tuota tylsähkön varmaa yleisavainta kaikkiin ongelmiin. Massin minmaxaus on tietysti oma valinta, ja luotityyppivariaatioita riittää monenlaisiin lähestymistapoihin. Kokonaan oma ulottuvuutensa pelin loppupuolella olisi yrittää täräyttää Monokuma liikeluodilla kauko-ohjaukseen ja listiä möllillä muu pesue hihitellen heikkomielisesti, mutta jos on tylsä kuin minä, etäohjausta tarvitaan lähinnä pakohuoneissa.

Onneksi Another Episodessa on pakohuoneita! Ne ovat ehdottomasti perusseikkailun omaperäisintä antia. Niitä on toki ripoteltu suhteessa absurdin paljon vähän kaikkialle, mutta jos ei perusta logiikasta vaan pitää niitä mekaanisena demonijahdin osana, ne ovat oikeasti melko viihdyttäviä pikku pulmia eivätkä edes vie paljon aikaa, jos mielii vain juosta juonikohtauksesta toiseen. Voihan puzzlet rikkoakin rikkomalla karhut, jos ei välitä arvosanoista, mutta millaista pelleilyä tuollainen muka on?! Harmittavasti pakohuoneiden vaikeustaso on lähes olematon, koska Toko tuumii ratkaisun avaimen lähes kättelyssä, mutta mikään ei tietenkään pakota lunttaamaan layoutia ilmakuvasta. Helppoudesta huolimatta jotkut loppupään arvoitukset vaativat muutamia olenkohan nyt ihan varma tästä -pohdiskeluja, mutta olin varmaan ylianalysoinut otsojen suhdetta ketjureaktioon.

Oma juttunsa on arvoitusleikki pakohuoneiden ulkopuolella, toiset valinnaisia, loput eivät. Näissä varsinkin oli ihailtavan paljon vaihtelua ja ympäristön pikkunäppärää tarkkailua. Touhu vielä kulminoitui kivasti tehtaan mega-arvoitukseen, joka tuskin ratkeaa heti alkuasetelmasta. Tai sitten olen tollo ja hidaskin vielä.

Vielä pelipuolen irtokommenttina todettakoon, että Komaru ohjautui kuin unelma. Vitan tattituntuma oli juuri sopivan letkeä leppoisaan liikuskeluun. Toisekseen Genocide Jack, kuten on tullut monesti todettua, rikkoo koko pelin. Ei häntä oikeastaan tarvitsisi käyttää missään vaiheessa peruspeliä, ja silti pärjäisi ihan hyvin. Minusta vähän tuntuu, että hänet lisättiin A) äärimmäisen helpoksi easy modeksi pädin olemassaolon ensi kertaa hoksanneille tumpuloille, jotka eivät halua peleiltään tai elämältään haastetta, ja B) koska kukapa nyt ei haluaisi perseillä Genocide Jackilla?

Another Episoden helppous vaivasi muutenkin, sillä edes ammuksista ei ollut kunnolla pulaa. Niitä kyllä luulisi vähintään spawnaavan joka tilanteessa harvakseltaan, koska jos päädytään sellaiseen epätodennäköiseen tilanteeseen, jossa lopussa ovat sekä kudit että Jaskan paristot, Monokumia ei voi tappaa mitenkään. Komarulla ei ole edes mitään geneeristä läpsintäpuukkoa hätävarana. Jos Monokumista tajuaa pysyä kaukana – ja tilaa useimmiten on – ja räiskii menemään, Game Over on tuntematon käsite. Jos kuolinkin, lennähdin räjähdyksen mukana pelialueen ulkopuolelle tai en sisäistänyt jotain sittemmin simppeliä seikkaa, kuten snaipperibossin liikeratoja. 

No mutta kuitenkin, Another Episodea, kuten mitään Danganronpaa (tai peliä muutenkaan, koska olen Normal all the way -herrakansaa, paitsi jos Hardista tai vaikeammasta saa trophyja ja touhussa on etäistä tolkkua), ei ole mitään järkeä läpäistä Easylla. Silloin pettää vain itseään. Vaikka Danganronpasta kirjoittelenkin, en väitä olevani mikään Another Episode -taisteluguru maailman johtavalla speedrunilla, joten jos minä pystyn läpäisemään pelin Normalilla, siihen pystyy jopa [insert vertaus].

Ruoditaanpa vielä teknistä puolta, jotta tämä alkaisi muistuttaa sattumanvaraisessa järjestyksessä koottua, suorastaan mauttoman puolueellista joka suuntaan rönsyilevää arvostelua. Another Episode on PlayStation Vita -peli, joka sittemmin käännettiin PS4:lle. Tosifanina minun pitäisi kaiketi omistaa PS4-versiokin. Ehkä joskus. Samalla AE on tämän blogin vihoviimeinen Vita-peli. Kovin on haikeaa, uudet ajat koittavat.

En ole kultasilmä, joka vaatii 4K:ssa paistattelevia AAA-pelejä, joiden teknisestä puolesta on vastuussa niin paljon alihankittuja kiinalaisia, että lopputeksteissä on skippausmahdollisuus. Jo vuosia olen ollut sitä mieltä, että se on se ja sama, jos nykyajan graffatykittelystä pannaan paremmaksi, koska yleisesti pelit näyttävät ainakin perusnäteiltä. Paitsi Life of Black Tiger. Graafisella tyylillä saadaan vähemmän yllättäen tyylipisteitä, ja minun tuskin tarvitsee toistaa, mitä mieltä olen Danganronpan pettämättömästä tyylitajusta, Rui Komatsuzakin hahmopotreteista ja nyrjähtäneen kesäteatterimaisista 2,5D-maisemista.

Another Episode on kuitenkin hyppäys kolmanteen ulottuvuuteen, johon tulisi interdimensionaalisia säröjä, jos liukuisin aneemisesti pahvi-Komarulla, joka ammuskelee sprite-efekteillä vähemmän pelottavia pahvikumia erinäisissä huoneissa, joiden taustaelementit kasautuvat hauskasti kuin lasten auki taittuvissa kuvakirjoissa. Vita-peliksi Another Episode on hemmetin nätti tapaus. Ennen kaikkea se näyttää Danganronpalta, jos Danganronpa olisi kolmessa ulottuvuudessa, ja nyt se on. Toki tekstuurit ovat resoluutioltaan verrattaen matalia ja huomasin taustamaisemissa erinäisiä hassutuksia, mutta yleisessä ulkonäössä on hyvin paljon samantapaista viehätystä kuin celshadingissa. Kun meno on sarjakuvamaista, se myös näyttää siltä.

Towa City näyttää tyylitellyltä, hahmomallit pelkästään tyylikkäiltä. Juuri näiltä näiden hahmojen tulisikin näyttää kolmessa ulottuvuudessa, vaikka se todellinen sielu vangitaankin potretteihin. Hahmot ovat piirteiltään samalla tavalla pelkistettyjä kuin Personoissa ja kuten mainitsinkin, liikehdintä välikuvissa on semmoista sympaattisen tönkköä ja suut haukkovat ilmaa kuin kuoleva lahna, mutta dissaavista vertauskuvista huolimatta keskustelut näyttävät tosi hyviltä ja hahmojen luonne välittyy mukavasti. Mikään ei ole söpömpää kuin Monaca pyörimässä pyörätuoliympyrää kädet pystyssä. Pikkuriikkisenä yksityiskohtana, jonka joskus aiemmin mainitsin, täytyy erikseen kehaista epätoivotyttöjen hyvin hienovaraista pelkotilavapinaa. Jäin oikein ensimmäisessä luvussa seurailemaan Tokon idlailuanimaatiota, jossa hänen hartiansa vapisevat ja rauhoittuvat hetkeksi, kun hän vilkailee muutaman kerran ympärilleen. Pieniä mutta toimivia yksityiskohtia!

Ruudunpäivitys otti toisinaan osumaa, mutta ei pahemmin häirinnyt pelikokemusta. Uskon ainakin tottuneeni siihen, kun en kiinnittänyt seikkaan sittemmin huomiota, mutta aivan alussa olin hieman huolissani.

Another Episoden soundtrack on aivan saatanan hyvä. Ennen kaikkea, ja tämä tuntuu pätevän moneen yksittäiseen elementtiin, se sopii peliin, ja Masafumi Takada tuntuu muutenkin olevan elektronisessa svengissään aivan liekeissä pelisarjan parissa. Vaikka ikonista Monokuma-molotusta ei kuultukaan, spinoffissa tarjoiltiin monenlaista uutta teemanpuolikasta vanhojen kierrätyksen/remixailun seassa. Olen aina pitänyt peleissä biiseistä, joista on monia erilaisia versioita, kuten vaikkapa Persona 3:n Tartarus tai Final Fantasy IX:n The Place I’ll Return to Someday, tai tilanteen mukaan muuttuva soundtrack kuten Jak-peleissä tai Raren 3D-tasoloikissa (Banjo-Kazooie!). Wonderful Deadista (variantti per luku) tuli Another Episoden teemabiisi, enkä keksi mitään parempaakaan Towa Cityn kaduille. Myös Toivon Soturien hilipatihippaa-sirkusmusiikki, lasten tapporallatus ja bossien raskaampi ralli olivat yksittäisiä kohokohtia. V3:n soundtrackia odotellessa! Oikeasti veekolmoselle on kasautunut tähän mennessä enemmän odotuksia kuin Nagisa Shingetsulle, mutta vielä pitää malttaa jonkin aikaa.

Mitäköhän muuta? Ei kai enää paljoa, paljonhan tässä on tullutkin kirjoiteltua yleisiä mietteitä, jotka peilaavat niitä satoja sivuja, joita Another Episodesta olen kirjoitellut ja joita en todellakaan osaisi siteerata etu- ja takaperin ynnä poikittain, koska aikaa tähän on vierähtänyt, enkä vaihtaisi sekuntiakaan. Paitsi kenties ne writer’s block -hetket.

Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls ei ole välttämättä yhtä merkittävä kuin Danganronpa: Trigger Happy Havoc, josta kaikki alkoi, eikä yhtä metaisan yllätyksellinen kuin turboahdettu Danganronpa 2: Goodbye Despair. Sitä on melko turhaa verrata edeltäjiinsä samoilla ansioilla, joten se ansaitsee armoitetun paikkansa spinoffina jostain sieltä määrittelemättömästä välistä keskinäisten sijojen tuolta puolen. Jos nyt jostain kumman Metacritic-syystä lopullista mielipidettä jää kaipailemaan, Goodbye Despair on silti suosikkini. Toistaiseksi. En perustele, koska olen perustellut tänään riittävästi.

Mikäli sinä joku kuka lienetkään olet ollut menossa mukana (kenties jopa alusta asti? Ei kai?) seuraamassa, miten tuo yksi jaksaa vieläkin jatkaa tätä päättymätöntä blogia, kiitän seurasta, vaikka osuvampaa olisi kiittää mielenkiinnosta ja yleisestä paheksunnasta vasta lopussa, sillä tämä ei ole loppu.

Ei, tämä on lopun alku.

Ensi kerralla alkaa 24-osainen lähtölaskenta Hope’s Peakin loppuun. Jotkut elävät, jotkut kuolevat. Jotkut näkevät tulevaisuudessa toivon, jotkut epätoivon, jotkut onnekkaat pelkän tulevaisuuden. Future Foundation, epätoivon rippeet, Monokuma(t) ja äärimmäinen epätoivo kohtaavat viimeisessä murhaleikissä, joka päättää kaikki murhaleikit. Hope springs eternal/such despair/puhuhuhu!

En ole valmis.

*******DANGANRONPA ANOTHER EPISODE: ULTRA DESPAIR GIRLS -BLOGIVAIHEEN LOPPU*******