301 - Danganronpa 3 - Despair Arc #7

Despair Arc #7

Menneisyys jatkuu harvinaisesti tismalleen siitä, mihin viimeksi jäätiin… epätoivoisen kohtalokkaaseen kohtaamiseen Hope’s Peakin lasaretin edustalla. Ryota Mitarai on tuskin koskaan saanut naisilta tällaista huomiota, eikä varsinkaan Junko Enoshiman tapaiselta hemaisevalta bimbolta, jonka haltioitunut katse suorastaan nielee häntä. Mukuron katse on lähinnä pitkästynyt. Kun Junko ei olekaan enää niin haltioitunut kuultuaan Ryotan animaatiokyvystä, vaisu heppu ryhtyy vimmaiselle puolustuskannalle. Junkoa vain naurattaa otakun julistus, kunnes häntä kiinnostaa nähdä uuden ”kaverin” (tähän sopisi miljoonia lainausmerkkejä) kyky käytännössä.

Tietää Junkon olevan pahis.

Japani lakkaisi olemasta ilman sitä.

Mitä julmin loukkaus.

Et pitäisi kuitenkaan.

Ryotan kämpässä tuskin luuhaa usein naisväkeä, jos äitiä ei lasketa, mutta nyt epätoivosiskokset ovat majoittuneet sinne katsomaan keskeneräistä animeteosta. Junko toljottaa näyttöä katse lasittuneena ja pillahtaa pätkän loputtua onnelliseen itkuun. Ryota on luonut mestariteoksen, jonka rinnalla muu anime on turhaa.

Ihan kuin kaikki anime.

Nichekansaa dominoi rajatussa levityksessä.

Junko tarttuu pesismailaan ja särkee otakun kattavan kokoelman joutavana. Ryotan kauhistellessa romahtavaa jälleenmyyntiarvoa Mukuro tulee vollottamaan naaman eteen naama tunteista turvoksissa. Animella on voimaa sulattaa jopa supersotilaan sydän.

Shonenia varsinkaan.

Spike Chunsoft sanoutuu irti jyrkistä mielipiteistä.

Mukurolla heinänuhaa pukkaa.

Kääntyi pasifistiksi.

Tunteilla leikittely ei ole pelkkää Ghiblin voimaa, sillä Ryotan animaatio on erikoislaatuista. Se vaikuttaa suoraan aivoihin alitajuisesti ja kaikilla muilla tavoilla väreistä silmänliikkeiden kautta äänimaailmaan. Ja kyllä, Ryotan kokonaisvaltaisia tekniikoita voi luonnehtia aivopesuksi, jonka lopputulos on katsojan vastuulla. Ryota vain haluaa luoda maailmasta paremman paikan.

Hetkinen nyt, suunnitteliko Ryota Danganronpa-pelien UI:n?

Ryntäät myös.

Anime on yhtä tykitystä.

Junko myös. Kunhan parkuvaa siskoa on ensin humautettu mailalla.

Laputa - Mummo taivaalta.

Yksi Tragedia kerrallaan.

Jos Junko heijastuu silmästä, olet liian lähellä.

Alkutekstien (joista en saa tarpeekseni, paranevat joka katselukerralla) jälkeen siirrytään kampuksen tuoreimpaan rakennukseen hassuttelemaan, sillä hassuja hetkiä tarvitaan yhä synkemmäksi muuttuvassa tarinassa. Gundham Tanaka harjoittaa mystis-kryptisiä ninjitsuliikkeitä. En ole varma, toljottavatko katsojat enemmän häntä vai hänen takanaan istuskelevaa ja synkronoidusti isäntänsä perässä heiluvaa jättiläiskarhua, josta Monokumakin olisi ylpeä. Sonia varsinkin on vaikuttunut nisäkkäästä ja nielee mukisematta Gundhamin demonihorinat. Luka Urushib- …anteeksi, Mahiru Koizumi ei millään pääse yli siitä, miksi koulurakennuksessa on täysikasvuinen karhu. 

Mutta missä se päärakennus sijaitsee, kulkusillan toisella puolellako?

Non-o-kuma.

On ihailtava Gundhamin nimiä.

No on kyllä.

Hiyoko on kiltti ja huomaavainen tuodessaan paikalle oikein nätin kukan Nagiton yksivuotiskuoleman kunniaksi, vaikkei tilapäinen erottaminen toimi ihan näin. NEKOMARU NIDAI ja Akane Owari ihmettelevät, mitä pellelle mahtaa kuulua.

Toinen kukka viereen vuoden päästä.

Onnekkaita asioita.

Hmm… Niin, mitäköhän tosiaan…? Missä on Nagito Komaeda, noin ehkä maailman vaarallisin henkilö? Siirrytäänpä kauas pois idylliseen tropiikkiin, jossa aurinko ei laske ja jossa riippumatto on päivän sana. Matkustajalentokoneen pirstoutunut ruho röhnöttää valkealla hiekkarannalla. Kuolonuhreja on oletuksena satoja. Lähistöltä kantautuu hempeää, huoletonta lauleskelua. Naispuolisten katsojien huulilta livahtaa kollektiivinen oih, kun Nagito kylpee vesiputouksessa ilkosillaan päivitellen tuuriaan. Hyvä perse kyllä. …Lyön vaikka munuaiseni pantiksi, että Nagito putosi Jabberwock Islandille.

L O S T

Ass counter: +1

Kun kukaan ei katsele.

Tuliterässä luokkahuoneessa ihmetellään myös Mikanin katoamista, mutta muiden menoista huolestuttavan tietoinen Ibuki tietää hoitsun lähteneen johonkin Ryotan seurassa. Muutkin ovat noteeranneet heidän lähentyneen. Teruteru innostuu mielikuvasta vähän liikaa ja demonstroi tapahtumia Kazuichin epäsuosiollisella avustuksella donitsilla ja banaanilla. Gundhamin karvaturri ei seksihuumorista perusta.

Ibukilla on paksu vihko tiedonmuruja itse kunkin peliliikkeistä.

SYMBOLISM

Ja siksi Monokuma aiheutti heissä traumoja.

Gundham tasapainottelee Maailman Vaakaa.

Mikan ja huijari-Ryota lähestyvät toisiaan käytävällä jokseenkin epämukavissa oloissa, kun pömppömaha naulitsee solakan vartalon seinään. Huijari on suorasukainen mies kertoessaan tärkeitä asioita. Ryota kun on ollut kateissa jo jonkin aikaa. Huijari löysi tämän huoneesta viestin, jossa Ryota kertoi keskittyvänsä duuniinsa.

Turvaväli?

Mikan päättää käydä kylässä, jos he vaikka sattumalta törmäisivät. Mikan kyllä törmää. Mutta ei Ryotaan.

Koluavaisitpa tyttöset minunkin huonettani.

Hope’s Peakin suihkulähteellä Chiaki ei tapaa Hajimea, koska maailma on julma paikka. Sen sijaan lähteellä istuskelee erittäin kyrpiintynyt Juzo Sakakura, jonka Chisa Yukizome tapaa. Kampuksen henkilökunta on huvennut jälkiä jättämättä yli kahdellakymmenellä. Terkkuja Junkolle ja Mukurolle. Opetuslautakunta reagoi ja vahvisti kampuksen vartiointia. Juzo ei osaa sanoa, liittyykö tapahtumien merkillinen kulkusuunta Kamukura-projektiin, koska asiat on lakaistu maton alle. Siitähän nyt sotku syntyisi, jos ihmiskoe leviäisi julkisuuteen. Jäyhä jätkä kehottaa ystäväänsä olemaan varovainen. Myös kolmiodraama käväisee keskustelussa.

Ei kai nyt ole lomaviikko?

Tiedät, ettet tiedä.

Vain kaksi likkaa.

Ilman tunteita on helpompi lyödä muita.

Juzo toi tänään mustat sukat töihin.

Ryota jatkaa animointia, koska on hyvä siinä. Junko kiikuttaa paikalle Red Bull -automaatin, koska pitää huolta suojateistaan. Animaattori saa työskennellä nykyään täysin rauhassa tuliterillä huippulaitteilla. Lautakunnan jäsen ei jää kämppäänsä kaipaamaan, heh heh.

Minusta tuntuu, että Ryota on luonnostellut tätä jo monta jaksoa.

Pidän enemmän ES:stä.

Luotti Junkoon.

Ryotan etämuutossa tuli mutka matkaan, kun Mukuro kiikuttaa paikalle bondagesidotun Mikanin, jonka perverssi tilanne on ilmiselvä viittaus Goodbye Despairin kaatuiluhassutteluun, mutta tässä kontekstissa se ei juuri naurata, koska tilanne on selvästikin epämukava. Lattialle paiskattu hoitsu on ahdistunut, mutta helpottuu nähdessään Ryotan.

Se on se yksi hullu.

Kerrankin sidontaleikeillä on funktio!

Junko vahtaa epäluuloisena opiskelijoiden keskustelua ja virnistää leveästi. Hyvin leveästi. Peleistä tuttu suru-Junko kertoo olevansa Ryotan animekaveri, on jälleennäkemisestä hyvillään ja piristyy, koska seuraavana ohjelmanumerona on katsoa Ryotan tuorein hengentuote!

Outoja puhuivat.

Tänään on karkkipäivä.

Sienet ovat oikeasti kumisieniä.

Mikan itkee valtoimenaan animen kauneudelle. Junko hykertelee ja Ryota ihmettelee, miksi hänen silmänsä pyörivät epäsymmetrisesti kuopissaan. Junko voi olla äärimmäinen muoti-ilmiö ja äärimmäinen epätoivo (tosin jälkimmäisestä ei kannata vielä hiiskua julkisissa tiloissa), mutta pimu on myös hemmetin hyvä analysoija, jonka aistit käyvät ylikierroksilla. Muissa Danganronpissa ei asiasta olla pahemmin puhuttu, mutta kolmosronpassa Junkon kykyä sivuttiin viime jaksossa Izurun ja Junkon ottaessa mittaa toisistaan. Vaatii tilannetajua syöstä maailma epätoivoon, ja Junkolla oli pelisilmää kiinnostua Ryotasta.

Tämä on hauskaa, koska puolet animesta on liukuvaa stillkuvaa vauhtiviivoilla.

Näyttää epilepsiakohtaukselta.

Nytkin Junko huomaa siskonsa hengen haisevan, mutta se ei ole yhtä olennaista kuin kellonaika. On miltei seitsemän illalla, ja Junko on miltei myöhässä. Hän neuvoo käyttämään Mikania vaikkapa halityynynä ja säntää pois paikalta.

Hajuste viimeistään.

Mukuro koeajoi jo.

Izuru Kamukura istuu pimeydessä tasan samassa asennossa kuin viimeksi. Sellaisessa hyvin tylsistyneessä asennossa. Ainoa uloskäynti liukuu auki, koska avaajalla lienee useampia silmämunia. Junko kiikuttaa hänet treffeille. Treffeillä ei pidetä mielitiettyä kädestä.

Oliko ikävä?

Käydään ainakin kymmenessä vaatekaupassa ja parissa kahvilassa.

Väliaika!

 

Väliaika loppuu!

Kampuksen yössä makaa vartija verilammikossa. Toinen vartija mätkähtää viereen. Izuru ei sotkeutuvista kengistä perusta. Hän ei ole Junkon treffeistä erityisen vakuuttunut, vaikka tämä näki siihen niin paljon vaivaa. Tosiasiassa ne eivät ole vielä edes alkaneet. Junko piristää tunnelmaa pesismailalla. Izuru väistää huitaisut yhtä kepeästi kuin Mukuro limusiinissa. Junkolla olisi Izurulle näytettävää Hope’s Peakin päärakennuksessa.

Izuru ei jätä jalanjälkiä.

Mahtisormus?

On hyvä kysymys, miksi Izuru sietää Junkoa.

Onhan koulunkäynti sinänsä kurjaa.

Raskasta laukkua kantava Mukuro astuu Izuru perässään Hope’s Peakin päärakennuksen viidennen kerroksen luokkahuoneeseen 5-C. On myöhäisilta, opetus päättynyt ajat sitten. Luokka on täynnä oppilaita. En ole koskaan ennen nähnyt heitä. He ovat Hope’s Peakin oppilaskunnan neljätoista jäsentä. He eivät ole geneerisiä sinisiluetteja. Heitä ei ole nyt nimetty, mutta selvyyden vuoksi heillä on viralliset nimet.

He ovat, vasemmalta oikealle…

 

Karen Kisaragi

Soshun Murasame

Kotomi Ikuta

Sosuke Ichino

Shoji Yoko

Suzuko Kashiki

Ryota Someya

Kiriko Nishizawa

Tsubasa Kamii

Taro Kurosaki

Daiki Kubo

Aiko Umesawa

Asukasei Hino

&

Tomohiko Goryoku.

Hope’s Peakin oppilaskunta tuskin kokoontuu näihin aikoihin keskustelemaan rahastoasioista tai järjestettävistä opiskelijatapahtumista. Äärimmäiset epätoivot ovat olleet heidän kanssaan tekemisissä ennenkin, lähetelleet uhkauksia, kuten Soshun Murasame, oppilaskunnan puheenjohtaja, ärähtää. Pinkkihiuksisen Kiriko Nishizawan puheista käy ilmi, että myös videoita on lähetetty. Pikachu-huppuinen sinivihersilmä Aiko Umesawa nurisee myöhäisestä ajankohdasta. Sekä Asukasei Hino että Daiki Kubo ovat aivan yhtä hämillään. Todennäköisesti he kaikki ovat. Mitä hittoa he oikein touhuavat täällä?

 

Mukuro kertoo tyynesti, täysin asiallisesti. Kuin merisäätä lukisi. 1) He tappavat toisensa. 

 

Kotomi Ikuta nousee pillastuen tuoliltaan. Soshun kehottaa urheasti olemaan panikoimatta. Hän saa verta kasvoilleen ja ällistyy, tuijottaa sauhuavaa pistoolia Mukuron kädessä. Kotomi rojahtaa lattialle luoti aivoissa.

KOTOMI IKUTA ON KUOLLUT.

KOLMETOISTA JÄLJELLÄ.

Pakokauhu valtaa oppilaskunnan, mutta Mukuron ääni ei edes värise, kun hän kertoo toisen säännön. 2) Jos he eivät tapa toisiaan, Mukuro Ikusaba tappaa heidät. Kolmatta sääntöä ei ole.

Junko Enoshima kärrää pirtsakalla tuulella luokkahuoneeseen kaksi salkkua Izurun seuraillessa tilannetta sivummalla. Ensimmäinen salkku sisältää virikkeitä. Motiiveja. Tekosyitä. Pakokeinoja. Neljätoista salaisuutta kääntyä epätoivoon.

Toinen salkku sisältää tuliaseita, kättä pidempiä ja muuta levotonta, kuten kauhuleffabrändätyn moottorisahan. Niillä kaikilla on yksi tarkoitus. Moottorisahalla voi myös kaataa puita.

Kiriko kyyristyy ihmettelemään sotkua lattialla, joka ei ole Kotomi Ikuta, kun taas Soshun mouhoaa järjen ainoana äänenä lamaantuneille oppilastovereilleen. Lievästi aoimainen ja tummahipiäinen Suzuko Kashiki innostuu ja toteaa heidän kaikkien olevan ystäviä. Karen Kisaragi katselee visusti toisaalle, kohti tietopakettiaan.

Kun Junko Enoshima puhuu, nyt se on virallista. Hope’s Peakin ja koko Danganronpan ensimmäinen murhaleikki käynnistyy. Siskonsa naamalle hän työntää lauluvihkosen, johon on printattu laulu nimeltä Tsubasa o Kudasai, englanniksi Please Give Me Wings. Se on oikea japanilainen kansanlaulu, Michio Yamagamin sävellys, joka luotiin Shimassa pidettyyn Nemu Popular Festival ’70:een vuonna 1970, kuten arvata saattaa. Kappale on erittäin suosittu ja toiveikas valmistujaislaulu, joka on ollut japanilaismuusikkojen käsittelyssä ja 1998 FIFA World Cupin japanilaisjoukkueen teemana. Se soi myös tiettävästi Evangelion: 2.0 You Can (Not) Advance -animeleffassa, josta useimmat otakut sen tuntevat. Kun eivät paremmasta tiedä. Tänään sen tulkitsee pakahduttavan, epätoivoisen kauniisti Mukuro Ikusaba, tai oikeammin hänen (ja Junko Enoshiman) ääninäyttelijä, Megumi Toyoguchi.

Kehotan tässä vaiheessa sulkemaan YouTubesta tai vapaavalintaisesta musiikkisoittimesta satunnaisen, asiaankuulumattoman musiikin tai podcastit tai kymmentuntiset loopit tai muut multitaskausajanvietteet, jonka taustoittamana arvon lukija saattaa tätäkin tekstiseinää joutilaana skrollailla menemään. Virittäytykäämme oheisesta linkistä Tsubasa o Kudasain haikeaan tunnelmaan, sillä luvassa on Jotain Ihan Muuta jopa Danganronpan mittapuulla. Lopetin myös kuvatekstihassuttelun hetki sitten, koska se ei oikein sopisi tähän… kauterisaatioon.

Näin se siis alkaa, nappisilmäisen Daiki Kubon pakoehdotuksella. Hän, Sonia Nevermindilta näyttävä Tsubasa Kamii ja hempeältä vaikuttava Taro Kurosaki kääntyvät katsomaan haulikkoon tarttunutta Ryota Someyaa, joka söpöine pehmoleluineen ei näytä enää niinkään lapselliselta, vaan erittäin vihaiselta. Lettinsä puolesta Leon Kuwatalta näyttävä Sosuke Ichino astelee vierelle ihmettelemään, mistä kiikastaa. Ryota raivoaa kostavansa Kotomin kauhean kuoleman aikomalla tappaa Junkon ja Mukuron. Tämä ei liene viisasta.

Sosuke tarttuu haulikkoon, jota hän yrittää repiä irti epätasapainoiselta Ryotalta. Muut tuijottavat järkyttyneinä, mutta Soshun käskee kumpaakin päästämään irti. Sosuke päästää irti nolostuneena. Ryota horjahtaa muutaman askeleen taaksepäin ja kaatuisi selälleen, jos katana ei pysäyttäisi häntä. Ryotan silmät muljahtavat kattoon, ote haulikosta lipeää, kädet kysyvät pystyssä äänettä ”miksi” ja verinen terä törröttää auliisti rintakehästä. Ryota jää toljottamaan terän kärkeä lähes koko luokan kirkuessa ja rääkyessä kauhusta. Ryota lyyhistyy maahan kuin märkä biojätesäkki. Murhaaja seisoo hänen takanaan.

RYOTA SOMEYA ON KUOLLUT.

KAKSITOISTA JÄLJELLÄ.

Karen Kisaragi on luopunut kaikesta toivosta silmät karvaita kyyneliä täynnä. Hän änkyttää lohduttomana äitiään verilammikossa, jossa likoaa rakkaan, murhaleikkiä varten tapetun perheenjäsenen valokuva. Karen ei näytä välittävän seuraavasta uhristaan. Soshun on siinä lähimpänä, mutta ohi menee. Katana tarttuu pulpettiin, vainoharhainen katse puolestaan Soshuniin ja Kirikoon.

Sivummalla Sosuke nappaa työkalupinosta vaivihkaa kepukan, mutta kovinkaan moni ei näyttäisi huomaavan sitä, kun silmälasipäinen Asukasei Hino kokeilee ilmeisesti ensimmäistä kertaa ikinä uzin tulivoimaa. Ei hän mihinkään osu, mutta liitutaulu tarvitsisi entisöintiä. Paistinpannulla totaaliseen sotaan varustautunut kuolemanpelkoinen Pikachu-Aiko ja puukon napannut jättikokoinen Tomohiko Goryoku välttyvät luotisateelta.

Söötin Aikon ei pitäisi olla täällä. Tomohiko huomaa tämän ja tarjoaa lempeällä karhun tassullaan ja jämäkällä puheellaan lohtua. Hieno mies… survoo puukkonsa Aikon vatsaan.

AIKO UMESAWA ON KUOLLUT.

YKSITOISTA JÄLJELLÄ.

Tämä julma temppu on liikaa jopa Asukaseille, jonka pupillit kutistuvat herneiksi ja maaninen räiskintä jatkuu. Tomohiko paiskaa Aikon velton, hennon ja luotisateessa sottaantuvan raadon puolen luokkahuoneen poikki Asukasein niskaan, kuroo välimatkan umpeen ja alkaa kuristaa rillipirua aito, tislaamaton hullunkiilto silmissä.

Asukasein silmät jo ehtivät kääntyä mielenkiintoiseen asentoon, mutta hän etsii vapaalla kädellään Aikon vatsasta puukon ja asettaa sen syvälle Tomohikon korvan taakse. Jotta karski ilkimys ei tuosta tokenisi, Asukasei asettaa sen seuraavaksi miehen sisuskaluihin satoja kertoja Izuru Kamukuran katsellessa vaisuna sivummalla.

TOMOHIKO GORYOKU ON KUOLLUT.

KYMMENEN JÄLJELLÄ.

 

Murhaleikin valvomossa Junko on poiminut syliinsä maailman ensimmäisen Monokuman rutistettavaksi. Monitoriseinämältä kelpaa seurailla epätoivon ensiaskeleita ja viisastella toivon harmoniasta ja tietenkin, kappas kummaa, epätoivosta. Mukuro on siirtynyt myös kisakatsomoon jatkamaan tarinaansa valkeista siivistä ja unelmista.

Murhaleikki leviää laitoksen käytäville kuin pahanlaatuinen kasvain Sosuken ravatessa synkeillä käytävillä kepukka, tarkemmin sanottuna naginata, tanassa. Hän yrittää kuroa välimatkaa psykoottisesti kirkuvaan Kirikoon, joka pyrkii lapioimaan hänet hengiltä.

Sosuke ottaa hänet vastaan terävä pää edellä. Kiriko rojahtaa käytävälle hytkymään spastisesti pinkin veren pulputessa vatsalaukun raukeista uumenista joka sykäyksellä Junkon jatkaessa monologiaan kaiken nielevästä epätoivosta oppituntina Izurulle. Lamaantunut Sosuke ei käsitä, mitä rakastettu meni tekemään.

KIRIKO NISHIZAWA ON KUOLLUT.

YHDEKSÄN JÄLJELLÄ.

Olipa yö synkimmillään tai ei, rakkautta on ilmassa muuallakin. Jonkin matkan päässä tuoreesta murhapaikasta Taro Kurosaki ja Tsubasa Kamii halaavat toisiaan toisilleen luotuina. Pariskunta on vielä täysin järjissään ja varsin haikeissa tunnelmissa. He aikovat lähteä tästä epäoikeudenmukaisesta maailmasta tyylillä ja ennen kaikkea yhdessä.

Maailma ei anna.

 

TARO KUROSAKI ON KUOLLUT.

KAHDEKSAN JÄLJELLÄ.

 

Tsubasa likistyy rakkaansa raadon alle, eikä ehdi edes kierähtää syrjään, kun Sosuke varrastaa lapiollaan rakastavaiset yhteen iäksi. Tsubasa kykenee vain rääkymään tuskasta ja anelemaan Sosuken itkuraivotessa valtoimenaan, jatkaessa paalutusta katkeraan loppuun asti.

 

TSUBASA KAMII ON KUOLLUT.

SEITSEMÄN JÄLJELLÄ.

Kolme kaveriaan parin minuutin sisällä teurastanut Sosuke menettää viimeisenkin järjenrippeensä, vähäisenkin itsetuntonsa ja murtuu täysin alkukantaiseen epätoivoon, jota vain lapsensa menettäneet tuntevat. Hän tuskin kykenee enää koskaan mihinkään. Varsinkaan kun Karen Kisaragi seurailee sivummalta, virnistää korvasta toiseen ja alkaa katkoa latvasta lahoja.

SOSUKE ICHINO ON KUOLLUT.

KUUSI JÄLJELLÄ.

Valvomossa käväistään vielä kuulemassa Junkon Izurulle täsmätuotettua saarnaa, joka on niin kovin synkkää kaiken tämän valossa. Tässä lyhyessä joukkomurhan suvantovaiheessa on muutenkin sopiva tilaisuus selventää paria seikkaa, kun väki vähenee, mutta pidot eivät parane. Kahta oppilaskunnan kuolemaa ei jaksossa näytetä, mutta heidän kohtalonsa tapahtuu joskus näillä paikkeilla. Koska light novel nimeltä Danganronpa Zero tapahtuu jotakuinkin näihin aikoihin ja tästä vielä eteenpäin, kun asiat alkavat toden teolla valua reisille, kyseisessä tarinassa valaistaan myös ensimmäisen murhaleikin puuttuvia yksityiskohtia.

Mitä siis kulissien takana tapahtui? Vaikka välttelen Danganronpa Wikiä kuin ruttoa, olin utelias oppilaskunnan taustoista, joten oli pakko tarkistaa. Murhaleikin alkupuolella oli pari kertaa äänessä nappisilmäinen Daiki Kubo, joka sittemmin katosi, koska ei kaikelle ole ilmeisesti aikaa animessa. Kurjempi kohtalo kävi kaulaketjuiselle ja viirusilmäiselle Shoji Yokolle, joka on tähän asti seissyt sivummalla sanomatta ja tekemättä yhtään mitään. Mitä heille tiettävästi kävikään suunnilleen näihin aikoihin?

Shoji Yoko aneli armoa, kun mitä ilmeisimmin Daiki Kubo pieksi hänet hengiltä tuolilla.

SHOJI YOKO ON KUOLLUT.

VIISI JÄLJELLÄ.

Shojin tapettuaan Daiki sokeutui saatuaan kenties Asukasein lasinsiruista, jonka jälkeen naishenkilö, ilmeisesti Suzuko Kashiki, tappoi hänet lihakirveellä.

DAIKI KUBO ON KUOLLUT.

NELJÄ JÄLJELLÄ.

Juoniaukot paikattu, takaisin animen tahtiin! 5-C:stä kuuluu ahdistunutta anelua, jota ei kuunnella. Kuuluu laukaus, ja ikkunalle ryöppyää verta. Suzuko kaatuu hytkymään ja korisemaan lattialle, kun kaulahaaverista ei tuon kauniimpaa ääntä lähde. Etälamautin oli kehnompi puolustuskeino.

SUZUKO KASHIKI ON KUOLLUT.

KOLME JÄLJELLÄ. 

Asukasei Hinolla on pistooli. Hänellä on myös moottorisaha. Joten…

KAREN KISARAGI ON KUOLLUT.

KAKSI JÄLJELLÄ.

Asukasei Hinolla on nyt kaikki, kun hän luulee olevansa yksin murhaleikin ainoana selviytyjänä. Hetkinen nyt, unohdettiinko tässä joku oleellinen henkilö? Kuka muu on hengissä? …Soshun Murasame, oppilaskunnan puheenjohtaja, joka oli paljonkin äänessä murhaleikin alussa ja väisteli viimeksi Karenin katanaa ennen katoamistaan. Otin sen verran asioista selvää – koska murhaleikin kronikointi on ensiarvoisen tärkeää – että Soshunia ei enää Danganronpa 3:ssa nähdä. Hän on jonkin verran esillä Danganronpa Zerossa, jossa hänet myös tapetaan, mutta suunnilleen muuta en tiedä. Paitsi että murhaleikin käynnistyttyä oikein kunnolla Soshun oli ilmeisesti piilossa ja vaipui sittemmin koomaan. Julistettakoon silti Asukasei Hinon kyseenalaiseksi kunniaksi kronologiaa hieman rikkoen, että nössöily lasketaan kuolemaksi. Joten…

SOSHUN MURASAME TULEE KUOLEMAAN.

YKSI JÄLJELLÄ.

On vain Asukasei Hino ja sekalainen lajitelma nuoria ruumiita, pinkkiä verta tietysti esteettisinä roiskelammikoina kaikkialla. Tsubasa o kudasai päättyy, jäljelle jää autioitunut humina. Nyt on lupa kuunnella huonompaa musiikkia. Asukasei sopertaa olevansa selviytyjä. Varsinainen saavutus, ota keksi. Vedän keksin takaisin, sillä hän ei oikein pitänyt ystävistään. Mikähän lie miekkosta riivaa, olisikohan epätoivo? Nyt häntä riivaa paskainen nauru ja akuutti oksennus, sillä luokassa luulisi löyhkäävän.

Asukasei kokoaa itsensä ja itsesuojeluvaistonsa ja tähtää tuliluikullaan Izuru Kamukuraa, joka vain tokaisee laiskanpulleasti, ettei häntä voi päihittää. Asukasei hätkähtää ja laskee aseensa. Käynnistää toisen, vrm vrm vrrrrrmmmmm. Juoksee ärjyen Izurun kimppuun, joka väistää kuolonhymnin eteerisessä tahdissa, joka jää soimaan, koska seuraavaksi tapahtuu hiukkasen rumemmanpuoleisesti.

Izuru läppäisee Asukasein ikkunalasia vasten. Suuri selviytyjä ei putoa monta kerrosta kuolemaansa, vaan kimpoaa lasinsiruihin verhoutuneena takaisin. Ote Freddysta ja Jasonista lipeää, mutta sahan turvamekanismissa on oltava jokin kryptinen valmistusvirhe, kun se jatkaa mylvimistään. Fun fact: tietääkseni moottorisahat lakkaavat pyörimästä, kun niitä ei käytä.

Ei tämä saha. Sen tuntee nahassaan ja noin kaikessa muussakin olemuksessaan Asukasei Hino, murhaleikin viimeinen osallistuja, pudotessaan sen päälle. Ulvokaamme kivusta.

Izuru Kamukura katselee yritystä passiivisesti ja kääntyy pois, mutta tuntee ensimmäistä kertaa elämässään jotain. Kaameasta sotkusta kohoaa vapiseva käsi, joka ampuu kerran. Luoti hipaisee Izurun poskea. Junkokin hihkaisee. Oli se ihan hyvä yritys.

ASUKASEI HINO ON KUOLLUT.

EI KETÄÄN JÄLJELLÄ.

KIITOS OSALLISTUJILLE.

Izuru jää möllöttämään valvontakameraan, jonka toisella puolella Junko toivoo selkkauksen olleen jännää touhua. Hope’s Peakin oppilaskunnan profiilien tuikkiessa sammuksiin minua muistutetaan, että Tsubasa o kudasai oli vasta alkusoittoa.

Nyt saa taas kuvatekstihassutella!

Olisi edes ruudukko symmetrisesti.

Junko on kuin lahja, joka jatkaa antamistaan.

Hope’s Peakin Tragedian jälkeen olisi hupsua ja jokseenkin ristiriitaista tyytyä tavallisiin lopputeksteihin, joissa nähdään iloisia kuvia vuosikurssista #77. Sen sijaan lumipallo alkaa vyöryä. Chisa havahtuu keskellä yötä Koichin soittoon. Kykyjenetsijä kehottaa pitämään huolta, etteivät oppilaat saa tietää… tapahtuneesta.

Essussa koisaaminen olisikin epämukavaa.

Tarpeeksi keltaista teippiä kaikkialle.

Koichin oven takaa kuuluu huutoa kansliasta. Jin Kirigiri paiskaa luurin turhautuneena kiinni, kun vastapuolella puhelu katkaistiin. Rehtorin vieraana oleva neuvonantaja Kazuo Tengan vähän odottikin johtoportaan epätoivoista peittelyoperaatiota ja on melkeinpä itsekin sen kannalla. Se olisi Hope’s Peakin tulevaisuuden kannalta parasta. Skandaalihan joukkoteurastuksesta seuraisi Kamukura-projektinkin valossa. Häipyvä Tengan pyrkii eläkkeellä tekemään ikävän tilanteen paikkaamiseksi kaikkensa, kun Koichi astuu sisään samalla ovenavauksella. Rehtoria hän neuvoo rauhoittumaan, kun Jin on luonnostaan sellainen.

Maton voi polttaa, jottei kukaan huomaa mitään.

Eikö mikään riitä?

Joka koululla on oma salaisuutensa.

...Toivo?

Edes rakettimatkallaan Jin ei menettänyt malttiaan.

Jin ottaa lasillisen vastaan ja miesten katseet jäävät valokuvaan iloisemmista hetkistä. Hän pyytää Koichia katsomaan tyttärensä perään. Sen hän lupaa, ja näin asiat tulevaisuudessa tyystin toisella tavalla.

Sydän sulaa joka kerta.

Katso perään, älä perää.

Fanfic tulille.

Tenganille mieluummin.

Lopputekstit loppuvat, mutta jakso jatkuu. Se on, hämmästyttävää kyllä, mitaltaan sama kuin muutkin. Mutta täytyy kaiken vielä eskaloitua. Sen tekee Junko Enoshima tietokoneen äärellä natustellen makoisaa sapuskaa ja pilaten Hope’s Peak Academyn maineen ikiajoiksi kourallisella täsmällisiä sähköposteja varalaitoksen suuntaan.

Kirjoittaa anonyymisti nettiin, toimii aina.

Jääpiikki tekee vielä kamalia asioita. Nytkin rikkoo Enter-nappulan.

Koska ensimmäisessä murhaleikissä ei oikeudenkäyntejä nähty, aukkoa korjataan minipeleistä parhaimmalla… loppupäätelmällä! Mukana soi tietenkin se ronpaisa biisi valmiiden loppupäätelmien taustalla.

Junko Enoshiman herkullisissa lokaviesteissä kerrotaan, kuinka varalaitoslaisten lukukausimaksut valuivat epäeettisen ihmiskokeen rahoitukseen…

…kuinka tämä ihmiskoe joukkomurhasi tänä yönä koko Hope’s Peakin oppilaskunnan…

…ja kuinka Hope’s Peak peitteli tämän kaiken. Tavallaan koko varalaitos on siis tahtomattaan syyllistynyt koko sotkuun.

Mutta ei syytä huoleen, sillä Paraati alkaa pian!

Ei Pride.

Ensin tosin mellakoidaan, ellei raivostunut ja sinertävä väkijoukko Hope’s Peakin uuden tornin porteilla ole Junkon käsitys Paraatista. Chisa Yukizome ja vuosikurssi #77 seurailevat kaaosta tornista. Huijari-Ryota lukee viestin Mikanilta, jossa vihjaillaan, ettei paluuta entiseen ole. Chiaki ajattelee ystäväänsä kuolonkellojen kaikuessa.

Despair Arc on viimeinkin lunastanut nimensä.

***

Tämä… oli kevyesti koko sarjan paras jakso. Tähän asti. 

Syitä on useita, mutta ne kaikki tiivistyvät vajaaseen kymmeneen minuuttiin, jotka olivat epämukavimpia ja sairaimpia, mitä on tullut hetkeen, tai oikeammin pitkään aikaan, nähtyä viihteessä. Ja voin kyllä sanoa, että olen nähnyt vuosien varrella kaikenlaista. Kuten Exploding Varmintsin. Toleranssini viihdeväkivallalle on korkea. Oikeasta en osaa sanoa juuri mitään, enkä edes välitä tietää. Vaikkakin eräät Internetin väkivaltaisemmat tosigoret (katson sinua, Etelä-Afrikan Grand Prix 1977) ovat kohottaneet kulmakarvoja miettiessäni, että jassoo, noinkin voin ihmiselle käydä. Kuitenkin oikeasti kääriytyisin toroidiseksi kyykkymytyksi, jos joku sankari ampuisi itsensä kymmenen sentin päässä silmieni edessä.

En tiedä, miten kummassa Danganronpa 3:ssa onnistuttiin, kenties Ryota Mitarain animaation voimalla, mutta ensimmäisellä katsomiskerralla myönnän parissa kohdassa vapisseeni tuolillani toljottaen epäuskosta raadollista murhaleikkiä, jossa ei toden totta ollut yhtään mitään hauskaa, ja silti se oli aivan täydellinen, parhaita näkemiäni yksittäisiä animaatiokohtauksia, selkeä kohokohta, taidetta. Väittäisin sen toimivan myös irrallaan kontekstistaan esimerkkinä sujuvasta tarinankerronnasta silmittömän väkivallan kautta. Tässä ei turhia venkoiltu ja pitkitetty, sen kun vain tapatte toisenne tai kuolette. Toki neljässätoista uudessa hahmossa oli nieltävää, mutta murhaleikki ei hurjasta vauhdistaan huolimatta tuntunut missään vaiheessa sekavalta. …Vaikkakin muutaman hahmon katoamista voi sellaisena pitääkin, mutta on joka tapauksessa erittäin uskalias veto, ettei murhaleikille omistettu koko jaksoa, vaan vain jälkipuoliskon leijonanosa.

Saa nähdä, nimetäänkö osallistujia koskaan virallisesti vai jääkö tuo ulkopuolisen datan varaan – vähän epäilen, koska he jo kuolivat – mutta joka tapauksessa arvostin, kun heidät kaikki oli suunniteltu sinisiluetin sijasta. Heille toisin sanoen annettiin samanlainen status kuin vuosikursseille #77 ja #78. Oppilaskunta jopa nähtiin ensi kertaa tismalleen samasta kuvakulmasta kuin tulevien murhaleikkien osallistujat! He olivat riittävän tärkeitä henkilöitä, että heihin olisi voitu syventyä vaikkapa ikioman pelispinoffin muodossa. Jonka läpäisisi kymmenessä minuutissa, mutta väliäkös tuolla. 

Sakki ei tietenkään ollut mitään räiskyvän mielikuvituksen riemuvoittoa, koska sellainen olisi melko turhaa nopeana tykinruokana, mutta oli heille annettu edes orastavaa persoonantynkää. Äärimmäisyyksiä hekin olivat päälaitoksella, tosin kykyjä ei kerrottu. Jo se itsessään huvitti, kun tietyt oppilaat oli valettu tietyn hahmon (kuten Sonian ja Leonin) pohjalta. Erottuvatpahan edukseen. Alkavathan tässä hahmodesignissa kieltämättä erottua tietyt tyylitellyt arkkityypit. Aina on pikkuväkeä ja joku iso jässikkä, jollakulla on huikeat läppähinkit yms. Spike Chunsoft ei petä.

Jos nyt lemppareita pitää väkisin luetella, Internetin rakastama Pikachu-Aiko oli erityisesti mieleeni, koska söpö kuin nappi, mutta draamapuolella sain eniten irti Taron ja Tsubasan lohduttomasta romanssista. Tsubasa o kudasai totisesti. Myös Sosuken syöksy kaaokseen kiehtoi kurjalla tavalla, samaten Karen, jota kävi sääliksi, kunnes kauhukakat valahtivat punttiin.

Tässä tiivistyi Danganronpan narratiivinen ydin eli pudotuspelijuoni, josta olen aina pitänyt, vaikka sekvenssi periaatteessa olikin vain Battle Royale -pastissi aikakautena, jolla PUBG ja Fortnite ja näiden uusavuttomat ja kerrassaan häpeämättömät kloonit ovat pilanneet koko hemmetin termin. Ei kukaan niistä kymmenkesäisistä jonneista ole takuulla edes nähnyt koko leffaa, lukutaidosta nyt puhumattakaan.

Battle Royalen tapaan aseet olivat tappavia ja epäkäytännöllisiä, niskuroija tapettiin ensimmäisenä esimerkkinä siitä, ettei vaihtoehtoja ole. Mukuro olisi taatusti tappanut heidät kaikki, mutta olisiko se ollut niin epätoivoista? Izurun oppitunti olisi mennyt hukkaan, vaikka minusta hiukan tuntuukin, että oppilaskunta teloitti toisensa täysin turhaan. Tuskin Junkon jutuilla on ollut mitään vaikutusta, koska Izuru on yhä oma passiivinen itsensä. Erityisen hauskaa olikin seurata kohtauksia, joissa hän vain seurailee kaaosta sivummalla. Luulisi sentään miekkosen suutahtavan, kun hänet lavastettiin sarjamurhaajaksi vimmastuttamaan varalaitosta entisestään, mutta tylsää tuokin hänestä lienee.

Mentiinkö seiskajaksossa liiankin pitkälle? Pitääkö moraalinvartijoiden nousta barrikadeille, kun väkivalta vedettiin odottamattoman överiksi? Jakso oli tiettävästi sen verran rankka, että alkuperäisesityksessä sensurointipalkit viuhuivat joka välissä, mutta minä se onnellisena traumatisoiduin sensuroimattoman version parissa! Ja pidin huolta, että kuvamateriaali puhuu puolestaan, sillä oli se sen arvoista. Mielikuvituksellista ultraväkivaltaa on niin helppoa heittää eetteriin ja odottaa vähintäänkin paheksuvaa tuhinaa tai tuikkivasilmäisten äksönpentujen ei helvetti kun on siistiä! -kommenttiraitaa, mutten usko jakson kohderyhmän olleen kumpaakaan. Toki splatter äityi parissa kohdassa miltei tahattoman koomiseksi mässäilyksi, mutta pohjavire oli mukavan haudanvakava ja kiero. Hävetä sietäisi, jos leikistä löytää jotain hauskaa, vedet silmissä repeilystä nyt puhumattakaan. Toki repesin pari kertaa harvinaisen veikeille leikkauksille, mutta se on sivuseikka, kun eräiden kohtaloiden ja psyykeen murtumisen kohdalla teki aidosti pahaa katsoa.

Se oli homman pointti, idea ja vitsi. Ensimmäistä kertaa Danganronpassa tunsin epätoivoa, joka ennen on verhoutunut hassuttelun varjoon sanahelinäksi. Peleissä nähdään vain ruumiita, tapot ovat tyylitellyissä sarjakuvissa, ja teloitukset ovat täysin absurdeja. Oikeastaan lähinnä Nagiton mutkikas saari-itsemurha ja Another Episoden Jataron murhadioraama ovat herättäneet tähän asti voimakkaimpia no hyi nyt helvetti -tunteita, mutta tämä jakso oli kaiken huippu.

Kun millään ei ole enää mitään väliä ja seinät kaatuvat ympärillä, sitä alkaa kummasti kannustaa pahiksia, joiden pussiin pelataan. Voisi aivan hyvin sanoa, että Despair Arcissa on astuttu vaiheeseen, jossa antagonisti muuttuu protagonistiksi. Tämä ei ole enää tarina vuosikurssista #77, vaan Junko Enoshimasta, joka syöksi maailman epätoivoon. Olkoon Despair Arc siis animen Infinity War. Rakastan yhä aivan älyvapaata Junkoa, vaikka hirmuteot alkavatkin kasautua. Mukurokin kova lyyli, hauska rikostoveri, joka laulaa todella komeasti. Tsubasa o kudasai oli tahallinen, laskelmoitu kontrasti, mutta sopiiko siitä nyt syyttää ketään, kun Evangelionin puolellakin sen tahtiin maailma ilmeisesti päättyi?

Oli jaksossa muutakin, meinaa ihan unohtua. Tämä muu ei tietenkään ollut aivan niin yhtä mestarillista kuin ensimmäinen murhaleikki, mutta jäi siitä silti murusia mukavasti mieleen. Murhaleikin välitön jälkipyykki oli melkoista katseltavaa, kun kampuksen valtarakenteiden ja integriteetin murenemisen huomasi. Kaikki pahat asiat todellakin toteutuivat, kun ilmeisen tyytymätön varalaitos ryhtyi perustellusti kapinoimaan. Oli vain oikein, että Junko avasi matopurkin. Loppupäätelmäsekvenssi oli erityisen oivaltava visuaalinen temppu paneeli paneelilta.

Jos jostain olen huolissani niin jatkosta, sillä eniten tässä pelottaa, kuinka paljon animessa jätetään kertomatta, koska Danganronpa Zeron tapahtumat sijoittuvat Hope’s Peakin kapinan aikoihin. Menen aavistuksen asioiden edelle, sillä Junkon pitäisi menettää jostain syystä muistinsa ja muuttua Ryoko Otonashiksi, äärimmäiseksi analysoijaksi. Minulla ei ole aavistustakaan, sivuutetaanko tarina jotenkin animen puolella. Pidän peukkuja, että tässä jotenkin onnistutaan, luottoa on.

Rehtoriakin syvennettiin, ja mieleni muuttui Koichi Kizakurasta, josta olen jo jonkin aikaa uumoillut tulevaisuuden petturimurhaajaa, mutta eihän se nyt enää käy päinsä. Olin pitänyt miehestä ennenkin, mutta nyt se on selvää: Koichi voi olla hiukan likainen setämies, mutta hän vain yrittää suojella Kyokoa! Jos Kyosuke nyt ensi jaksossa könyää uhoamaan etsivän kimppuun, Koichi uhrannee komeasti itsensä, jotta pääsen puimaan nyrkkiä. Kävisi se kyllä järkeen.

Entäpä jakson alkupuoli? En ole oikein mitään mieltä puoleen tai toiseen aivopesuimplikoinnista, joka olisi se loogisin vaihtoehto vuosikurssi #77:n käännyttämiseksi epätoivoon. Se tuntuisi liiankin helpolta ratkaisulta, sillä Junko ei itsessään istuttaisi epätoivon siementä nuoriin sydämiin. Tarvittaisiin vain psykedeelisiä värejä, aliäänisuggestiota ja vissiin trippailevia Monokumia kaikkia aisteja manipuloivassa Gainax-animessa, jotta epätoivon rippeet syntyisivät. Ryota tuskin edes aavistaa, mihin on ryhtymässä luodessaan maailman pelastavaa animea. Tai tarvitaan uusi, identtinen murhaleikki, jota #77 joutuisi katsomaan, jos epätoivo ei sitä kautta mennyt Izurulle perille.

Voi hyväuskoista ja kilttiä Mikania. Hänet käännytettäisiin ensimmäisenä. Goodbye Despairin valossa ei ole mikään ihmekään, miksi hän sekosi täysillä, muita (paitsi Nagitoa) pahemmin. Ryotojen ja Mikanin pikku sivujuoni on ihan kiehtovaa seurattavaa, kun huijarikin on melkoinen luonnonvoima.

Vuosikurssi #77:n irrallinen karhutoilailu nauratti yksittäisenä valopilkkuna pimeydessä. Nagiton vielä irrallisempi saariseikkailu nauratti enemmän ja herätti pirusti kysymyksiä, kuten aina yhtä pinnalla oleva mitä helvettiä nyt taas? Suihkulähdekohtaus puolestaan pani ajattelemaan Juzostakin jotain positiivista, sillä saattaapa hyvinkin olla, että menneisyyden kautta hänestä leivotaan tulevaisuudessa sankari. Minulla ei ole väitteelle hurjasti pohjaa, semmoinen kutina riittää.

Sarjan muut kehut saattavat mennä silkan naiivin fanipoikailun piikkiin, enkä haluaisi kuulostaa rikkinäiseltä levyltä, mutta toistetaan se nyt vielä: sarjan paras jakso. Vaikutuin, kauhistuin, hattu päästä, vaikken ole tällä vuosikymmenellä käyttänyt. Hyvin kuoltu, oppilaskunta!

Oheisesta linkistä nähdään, miksi tämä on sarjan paras jakso vailla vääriä mielipiteitä:

Despair Arc #7 - The Biggest, Most Atrocious Incident in Hope's Peak High School's History