281 - Liite II: Ultra Despair Hagakure - osa 1

 

…eli… 

Ultra en viitsi suomentaa otsikkoa, koska se on jo osa alkuperäistä otsikkoa.

Ultra Despair Girlsin läpäisyn jälkeen päävalikkoon avautuva Ultra Despair Hagakure on Yoichiro Koizumin (ei sukua Mahirulle) kirjoittama light novel, joka on pelimekaanisesti tismalleen samanlainen kuin Goodbye Despairin Danganronpa IF -lukukokemus – eli mahdollisimman kaukana peliä ja mahdollisimman lähellä interaktiivista kirjaa kirjanmerkkeineen ja kaikkineen. 

Tarina on tällä kertaa jaettu viiteen lukuun, jotka on valittavissa alusta asti, mikäli mielii kokea tarinan kokeellisemman narratiivin keinoin. Visuaalisesti kokemus on yhtä arkaainen kuin IF, jotta potretit eivät vie huomiota lukukokemukselta. Taustalla sen sijaan soi pelisarjasta poimittua musiikkia sekä välillä erinäisiä äänitehosteita. Hiukan jopa hämmästyin, kun tarinaan on ripoteltu ihan muutama ääninäytelty avainrepliikkikin. Yasuhiro Hagakuren ääninäyttelijä jopa kiikutettiin mukaan tähän pikku spinoff-spinoff -projektiin, vaikka häiskä ei pääpelissä esiinnykään.

Kuten viime päivityksessä vihjailinkin, parafraasauksen sijasta suomennan UDH:n pikku faniprojektina tehdäkseni skriptille ja parin vuoden tauolla olleille käännöstaidoilleni oikeutta, lähes yliopistosta valmistunut englannin kääntäjä kun olen. IFin tapaan tämä on käytännössä fanikäännös, johon en näe niin älyttömästi vaivaa, vaikka jonkinlaista tasoa pyrinkin pitämään yllä. Kuten blogissa yleensä. En usko kenenkään tästäkään pahastuvan, kun ei postiluukustani ole edelleenkään työnnetty vihaista mahtiukaasia IFin vuoksi.

Suomennos tulee olemaan blogitekstin ratkaisujen inspiroima, eräät onomatopoeiat olen jättänyt kääntämättä ja kappalejako noudattelee lähes tismalleen Vitan näytön täyttävän tekstin sivujakoa. Ripottelen tekstin sekaan taustakuvia tarinasta sekä mahdollisesti muutakin kuvamateriaalia. Mahdolliset käännöskommentit on merkitty boldilla. Jos jotain on ääninäytelty, sen huomaa kursiivista. Varsinaista tarinaa kommentoin UDH:n lopussa. Eiköhän tästä ihan kelpo suomennos tule.

Yasuhiro Hagakuren sanoin (sillä hän oikeasti sanoo näin, kun tarinan aloittaa!): ”Ultra Despair Hagakure’s gonna start, dude!”

Ultra Despair Hagakure 

Luku 1

[Yasuhiro Hagakure]

Useita tunteja ennen "lasten vallankumouksen" alkua.

Varsinainen ”Future Foundation.” Ihan tosi. Miksi lentelemme parhaillaan helikopterilla? Future Foundationin päheän nimen perusteella meillä pitäisi olla Cessnoja tai poimureikiä tai jotain. ”Bleugh!” Melkein yrjöän, ja toverini käskee minun ”pidätellä”, mutta en ole ilmasairas.

Tämä on vain kulissia. Minä vain teeskentelen sairasta. Enhän minä siis mikään mulkero ole. En halua teeskennellä, mutta kun pitää. Minullahan on kuitenkin niskassani velkoja yli kahdeksan miljoonaa. Tuon maksaakseni minun pitää jatkaa tätä pikku näytöstä matkallamme Towa Cityyn.

”Kuulaan sinitaivaan” alla- -

Helikopteri ja 20 meitä Future Foundationista saapuu katon helikopterikentälle. ”M-minun tulee häipyä pihalle!” Työnnyn toverieni läpi ja loikkaan täyttä vauhtia ulos kopterista. Juoksen hätäportaat alas, menen ulkopuolelle ja pidän lopulta pienen lepotauon.

”Tehtävä suoritettu… toistaiseksi.” Nyt minun vain pitää koluta tämä kaupunki arvoesineiden varalta ja livauttaa ne taskuihini. Towa Cityn teknologian välittämisestä tienaa paljon pätäkkää. Se on nykyään kuin priimateknologiaa tai jotain, joten kaikki nörtit hinkuvat sitä. Joten siksi keksin tämän suunnitelman var- -

…”lainata” Towa Groupin koneita, luovuttaa ne kanikonttoriin ja saada tuohta. Sen vuoksi se helikopterinäytös. Jotta voisin karata omin nokkineni. Mutta jopa minusta olisi likaista näpistää jotain tästä rakennuksesta, johon kopteri laskeutui. ”Katsotaanpas…”

Arvotavaraa pitää löytää. Otan asiasta selvää. Mutta paikka, jossa seison, on prikulleen liikekeskustan keskellä. Näen vain modernin näköisten rakennusten kohoavan ylläni. Ei mitään pöllittävää. ”Viisas mies pitää jotkut kykynsä tallessa… sanotaan.” Tuntuu kuin sanoin tuon väärin, mutta ihan sama, ei kukaan kuitenkaan ole kuulemassa.

Tämä on viikonloppu liikekeskustassa, joten kenestäkään ei ole jälkeäkään. Vedän nyt vain lonkalta käppäillen keskustan läpi yrittäen löytää jotain kamaa. ”…Rrrt!” Kun livahdan kujalle, huomaan yhtäkkiä jotain! Se on muodoltaan kuin yleisöpuhelin… Mikä helvetti tämä on?

Lasinen… suorakulmainen… värkki. Sisällä ei ole mitään. Jotain nykytaidetta? Nääh, ei voi olla. Kuulin tästä jostain esittelyläpyskästä. Towa Cityn kadunkulmien kamasta jotain 80 prosenttia on mekaanisia komponentteja.

Tämän on oltava jonkinlainen huipputekninen kone. Kai arvoltaan mojovasti massia. ”Valitsen sinut, ensimmäisen saaliini!” Minä vain nyysin, öh, lainaan tämän ja käytän sen velkojeni ennakkomaksuna! …No, itse asiassa… Tämä on yleisöpuhelimen kokoinen. En usko sen mahtuvan taskuuni… Mutta en voi vain luovuttaa!

”Hrrrrrrrrrrrrrt!” Yritän noukkia koneen kuin yrittäisin ottaa sen reppuselkään. Varoitusääni soi kuin poliisiauton sireeni. Möly vihloo korviani ankarasti kuin yrittäen varoittaa minua vaarasta.

”Ai, hetkonen…” Tämä ei ole vaarahälytin, tämä on varkaudentorjuntasummeri! Pitävät minua murtovarkaana! ”E-ei, ei mitään semmoista! Halusin vain lainata tätä hetken saadakseni rahaa, hei!” Tuolla hetkellä tajuan selitteleväni en kellekään.

Mutta kadun toisella puolella, noin 20 metrin päässä…

Näen Monokuman.

 

Monokuman punasilmä syttyy, ja se pinkaisee minua kohti! ”Häh!?” Mitä vitt--!? Pitääkö se minua jonakin varkaana!? Onko se täällä pidättämässä minut!? Tai ehkä se yrittää käynnistää koulutappotapauksen kakkoskierroksen!

Ei ikinä! Hevonpaskaa kumpikin! Siis…

”Eikös?” Monokuma ei ylipäätään voi oikeasti juosta parhaillaan minua kohti! Tämän on oltava jokin temppu, harhaa tai jotain. Ai, käsitän. Jos se on temppu, eihän sille vissiin mitään mahda.

Suljen silmäni, selvitän pääni ja avaan ne vielä kerran vahvistaakseni epäilykseni. ”Häh!?” Näkymä ei muuttunut pätkääkään!

Monokuma ja sen punainen, välkkyvä silmä rynnistävät yhä minua kohti! Monokuma ylitti tien, tuli kujalle ja on vain parin metrin päässä kasvoistani. ”M-miksi tuon pitää olla Monokuma!?” Se liu’uttaa terävät kyntensä käsistään… Häh? Vähän kuin näyttää kuin… se yrittää tappaa minut…

”E-ei ole mahdollista! Mahdotonta!” Pitää hei häippäistä tästä mahdollisuudesta! Mutta pahin muistoni juolahtaa mieleeni, ja kehoni jähmettyy. Kylmää hikeä tihkuu koko kehostani. Tunnen veren kaikkoavan kasvoiltani. Monokuma lähestyy. Mutta kehoni ei liiku.

”H-hei, venaa! Toki me voidaan… puhua tästä!” ”…” Monokuma ei sano mitään takaisin. Se käy yhä päälle, ja lujaa. Jos en juokse, kuolen.

Ei, vaikka juoksisinkin, se on jo niin lähellä… Nyt Monokuman kynnet hohtavat silmieni edessä kuin paholainen terävinä kärkeen asti.

…Olen kuollut mies.

Ja kun tunnen epätoivon asettuvan, henkäisen.

Tunnelma värähtelee.

Tunnen leukani vapisevan, ja kaikkien parransänkien.

Kalloni tuntuu repeävän räjähdyksen jyrähdyksessä.

Epäröin… ja avaan silmäni.

 

”…Täh?”

Monokuman romu lojuu jalkojeni juurella.

Kuin se olisi räjähtänyt sisältä ulos. Todellakin säälittävä näky. …Öh, miksi se itsetuhoutui? Ei, mutta ihan tosi, miksi? ”Mäntti, mitä touhuat!? Täällä ei ole turvallista!” Kuulen äänen takanani ja käännyn nopeasti ympäri.

Lukiotyttö koulupuvussa ja bleiserissä seisoo edessäni. Kastanjanruskeat polkkahiukset. Suuret, pyöreät silmät. Supersöpö! Mutta miinuspisteitä muodikkaasta, voimakkaasta meikkityylistä. Hetkinen, mikäs tuo on!? Tämän tytön kädessä on Future Foundationin valmistama hakkerointipyssy.

”Öh…” Onko tämä lukiolainen myös Future Foundationista? Nääh, ei voi olla, en ole koskaan ennen nähnyt häntä. Miten sitten hän sai tuon pyssyn…? Hän ei kiinnitä huomiota hämmentyneeseen ilmeeseeni, vaan tarttuu käteeni ja kiskaisee hame hulmuten. Aivan laivastonsinisten sukkien yläpuolelta pilkistää valkeaa ihoa…

Ohhoh, hetkonen, nyt olisi tärkeämpääkin hommaa!

”K-kuka helvetti sinä olet?!” ”Jätä esittelyt myöhempään! Tämä paikka on vaarallinen!” Ja muuta sanomatta alan juosta tämä tyttö johdossa.

”Vauhtia. Ne eivät löydä meitä täältä.” Tyttö ja minä pysähdymme tyhjällä tontilla aivan kapean kujan jälkeen. ”Monokumien ei pitäisi mahtua ahtaasta välistä.” Hän on oikeassa, kuja ei ole leveä. Monokumien olisi mahdoton tulla tuolta.

Mutta kuka helvetti tämä likka ylipäätään on? Väriltään kastanjanruskeat polkkahiukset. Paksua meikkiä. Näyttää sellaiselta, jolla on lapsi 21-vuotiaana. Mutta yllättävää kyllä hän ei ole lainkaan hengästynyt, vaikka olemmekin juosseet 20 minuuttia. Ja hänen pyssytaitonsa, kun Monokuma räjähti noin kappaleiksi… Hän on erityinen tapaus.

No joka tapauksessa… ”Minut… pelastettiin…” Jos hän ei olisi ilmestynyt, olisin kuollut jo suunnilleen kymmenesti. Meinaan että kun juoksimme tänne, näin yli 30 Monokumaa.

Se näyttää kuin taisteluun suunnitellulta tuotantomallilta, ei siltä koulussa. On se silti huolestuttavaa. Näin ruumiita. Näin kaduille pinottuja ruumiita.

Ne kaikki oli viillelty kappaleiksi. Halusin oksentaa niin monesti, kun näin ne sellaisina. Eikä siinä kaikki… ”Ei vain Monokumia, mitenkäs ne kersat!?” Jokaista kolmea Monokumaa kohden oli ainakin yksi kersa juoksentelemassa. Ja kersat näyttivät… oudoilta.

Heillä kaikilla on sama puku, ja heillä kaikilla on Monokuma-kypärä. ”Sinulla on taatusti kysymyksiä minulle, mutta tällä erää meidän tulisi esitellä itsemme.” ”Aa, juu, aivan. Ihan tosi.” Tosi on, hänhän pelasti minut ja kaikkea… Mutta ennen kuin saan tietää lisää tästä tytöstä, en voi luottaa häneen näin nopeasti.

”Aloitetaanpa minusta. Nimi on Yasuhiro Hagakure. Olen seksikäs parikymppinen heppu.” ”Häh? Parikymppinen? Kuinka vanha olet?” ”O-olin suurpiirteinen tahallani! En halua pilata päätarinan aikajanaa…” ”Mitä lie… Joten mitä tuollainen heppu touhuaa tällaisessa paikassa? Kun pelastin sinut, näytit kuin olisit yrittänyt näpistää yleisöpuhelinta.”

”A-aikuisilla on syynsä!” Hänen silmänsä välkähtävät kirkkaasti. ”Jaa, joten et yrittänyt… varastaa?” ”E-ehen! Future Foundationin jäsen ei koskaan tekisi mitään noin pirullista! Jos yrittäisin jotain sellaista, taivaat kiroaisivat minut iäksi!” ”Taivaat eivät helvetissä kiroaisi väkeä…

Hetkinen, mitä? Mitä sinä sanoit!?”

 

”…Taivaat kiroaisivat minut?” ”Ei, ennen sitä!” ”Öh… Olen Future Foundationissa?” ”Tuo! Olitko tosissasi!? Kuulutko oikeasti heihin!?” Miksi hän on niin yllättynyt…? Ai, hetkinen, tajuan. Hänen on oltava jonkinlainen fanityttö.

Hänen täytyy ihailla meitä, kun näemme vaivaa taistelemalla sankarillisesti epätoivoa vastaan… Jos tuosta on kyse, yritän hillitä itseni ja vastaan… ”Tottahan toki! Olen Yasuhiro Hagakure! Future Foundationin äärimmäinen ase! Olen täällä Future Foundationin virallisilla asioilla. En varastamassa arvotavaraa… tai mitään!”

Pam! Nappisuoritus! Tämän jälkeen tämä lukiotyttö on elinikäinen fanini. Vilkaisen flirttailevasti tyttöä leveilläkseni… Mutta mitäs tämä on? ”…”

Tyttö vain tuijottaa kylmällä ilmeellä sanomatta sanaakaan. Hänen ilmeensä perusteella tuntuu kuin siinä olisi vihaa. Voisiko olla!? Hoksasiko hän, että olen oikeasti täällä varastamassa kamaa? Kuvottaako likainen valheeni häntä!? Jäinkö kiinni rysän päältä Future Foundationin jäsenenä ja varkaana?

Seisoessani siinä hepuloimassa tyttö avaa suunsa puhuakseen ja tuijottaa yhä. ”Haljua…” …Oikeasti?

”Vau, ’haljua’? Tuo vanha ysärislangi on melko ankeaa…” sanon ennen kuin voin keskeyttää itseni. Siis puolustuksekseni siitä on jotain kymmenen vuotta, kun kukaan on käyttänyt tuota sanaa epäironisesti. Täysin kuollutta kieltä. Kuoli sukupuuttoon jotain viisi vuotta sitten.

Mitä ”halju” edes tarkoitti? Jotain… ”huonoa” tai ”kauheaa”, eikös? Joten tällainen tyttö voi käyttää ”halju”-sanaa täysin vakavissaan? Selvä… Tätä miettiessäni tyttö lukitsee silmänsä minuun. Ne alkavat täyttyä kyyneleistä.

[Mietin pitkään, miten suomentaisin englannin sanan wack, joka on puolestaan käännetty japanin sanasta choberiba, joka on ilmeisesti Japanissa gyaru-nuorisotyylin käytössä. Cho on suunnilleen erittäin, kun taas beriba on kuin very bad. Ei liene kovin tarkkaa, käytettiinkö Suomessa ysärillä haljua, mutta daijun laimean määlyltä se kuulostaa yhtä kaikki. Vähän kuin vanhoissa Aku Ankoissa veljenpoikien mielestä asia X oli "eri kivaa."]

Kyyneleet reunustivat hänen pitkiä silmäripsiään. Pisarat näyttivät kuin ne putoaisivat vain yhdestä silmänräpäyksestä. Häh!? Miksi hän meinaa itkeä!? ”A-anteeksi! En tarkoittanut sitä! Ei ’halju’ ole niin ankea sana!” Tämän tytön fyysiset kyvyt eivät ole mikään vitsi.

Ei huvita saada kiertopotkua kasvoihin kuin jossain romanttisessa animessa. Joten pyydän anteeksi. Lasken pääni kumartaen täydet 90 astetta. ”Olen kamalan pahoillani!” Mutta hän vain pudistaa päätään. ”Ei, siitä ei ole kyse…” ”Miksi… sitten aiot itkeä?”

”Niin…” ”Niin… mitä?” ”…” Oli se nähtävissä. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen lukiolainen itkee niin lujaa kuin pystyy. ”Vääääääääääääh!”

”…” Okei, mitä helvettiä täällä tapahtuu? En voi vain jättää tätä tyttöä yksin, enkä viedä häntä mukanani takaisin helikopterille. Sitä paitsi kun täällä väijyy Monokumia, en pääse takaisin itsekseni. Minä vain odotin seisoen nyt pystyssä tytön itkun loppua.

Kymmenen kokonaisen minuutin kuluttua tyttö rauhoittui niiskuttamaan. ”Äh… Anteeksi. Olen nyt kunnossa…” …Mitähän kummaa sisälläsi on meneillään, likka?” Tavallaan vain haluan kysyä häneltä suoraan, mutta en halua astua taas maamiinaan. Pidättelen ajatuksiani.

”No kuitenkin… Et ole vielä kertonut nimeäsi. Kuka olet? Jos pelastit minut siltä Monokumalta, tiedän ettet voi olla pahis.” Hän vastaa kuin mitään ei olisi tapahtunut ikään kuin hänen vollotuksensa ihan hetki sitten olisi ollut esitystä. ”Kanon Nakajima. Nimi tarkoittaa suunnilleen ’kukkien ääntä, pirun saarta.’ Olen velmanatja.”

[Hieman ihmettelen Nakajiman kääntymistä englanniksi fiend's islandiksi, ellei tässä ole jotain kontekstia, jota en tiedä. Nakajima kun tarkoittaa myös "joessa/lammessa olevaa saarta" tai "saaren sisällä."]

”…Velmanatja? Velma Nadja?” ”Ei, ei, ei… ’Velmanatja’ on siansaksaa. Olen valmentaja.” ”Putosin kärryiltä…” Mutta ylipäätään… ”Valmentaja? Mitä toimenkuvaltaan tuollainen lukiotyttö tekee tällaisessa paikassa?”

[Englanniksi siansaksa on UDH:n kontekstissa kontinkieltä (Pig Latin) ja sanakin on hiukan eri, nimittäin manager, eli Kanonin mukaan anagermay eli Anna Germaine. Englanniksi siis heitetään sanan alkukirjain loppuun ja perään vielä ay. Sikalatina tulee toistumaan tulevissa luvuissa, ahdistaa jo nyt. Pääasiahan on, että pääsin nyt itse hassuttelemaan. En kuitenkaan lähde vääntämään vaikeasti kääntyviä sanaleikkejä kontinkielellä, jota olen pitänyt aina kohintäänkin-väntti koperänä-tyntti. Olisi Kanon kolmentaja-vantti, katsokaa kun nauran.]

”Miksikö olen täällä? Tietäisinpä itsekin…” Hän huokaisee ja sanoo jotain, jonka perusteella luulen hänen vitsailevan.

Hän kertoo minulle olleensa täällä vankina jossain asunnossa yli puolitoista vuotta. Sitten… Ovi särjetään, ja juuri kun hän luulee olevansa turvassa, sisään kävelee Monokuma. Monokuma yrittää tappaa hänet ilman selityksiä.

Future Foundation sattui olemaan siellä samaan aikaan, joten he huolehtivat karhusta hänen puolestaan. Ja vaikka Future Foundationin pitikin auttaa häntä pakenemaan… Jotenkin Monokumat saivat heidät erilleen, ja hän joutui eroon muista.

Hän jäi Monokumien ja joidenkin kersojen ympäröimäksi ja kidnapatuksi, ja sitten hänelle annettiin jonkinlainen testi… Kun hän läpäisi sen, hänelle pantiin jonkinlainen ranneke, ja sitten hänet vapautettiin kaupunkiin. Vaikuttaa siltä, että lapset yrittävät Monokumien avulla rakentaa jonkinlaisen ”paratiisin” vain heille.

Ja tässä sitä nyt ollaan…

Siinäpä se. Koska hänet oli vangittu tänne, oletan hänen olevan jonkun sukulainen tai joku vanhasta koulustani… Eli hän on luultavasti Vanki. Mutta tuon lisäksi en tiedä mitään muuta. Lasten aiheuttama terrorismi, vallankumous… Jos se on vitsi, se ei ole hauska.

”Sinähän pelleilet?” ”Näytänkö hassuttelevan kustannuksellasi?” Kanon katsoo minua järkkymättömin silmin. Hänen ulkonäkönsä… Hänestä huokuu erittäin ysäri, tänne kuulumaton fiilis. Mutta en näe mitään, minkä perusteella uskoa, etteikö hän olisi täysin vakavissaan.

”Miten sitten sait tuon hakkerointipyssyn?” ”Lainasin sen tapetulta Future Foundationin agentilta.” …Tapetulta? ”…Et ole tosissasi.”

”En pelleile! Minähän sanoin. Jouduin muista erilleni, kun Monokumat hyökkäsivät.” ”En tiennyt, että heidät tapettiin!” ”No selvästikin yritin olla tahdikas, enkä maininnut sitä!” ”…”

Future Foundationin agentit, jotka menivät tuohon rakennukseen… Byakuya oli heidän mukana. …Mahtaakohan hän olla turvassa. ”Ja hei, sinähän olet myös Future Foundationissa, etkös? Mikset ollut muiden mukana?” ”Ai, minä… olen… vararyhmässä.” ”Vararyhmässä?”

”Se on sellainen bonusryhmä, joka muodostettiin tulemaan paikalle, jos jotain tapahtuisi pääjoukoille…” Tehtävä oli niin pieni, vain vastaus vihjeeseen, että ryhmämme otti asian melko rennosti… Mutta eipä se vissiin yksinkertainen ollutkaan. Voisiko olla…? Liittyykö tämä jotenkin ”siihen tapaukseen?”

Mutta eikö tuo kaikki ole jo menneisyyttä? Mitä ihmettä on meneillään…? Kysyn Kanonilta, mutta hän kertoo minulle nopeasti, ettei tiedä mitään. Haluan hei mennä kotiin… Haluan vain nostaa käteni pystyyn, unohtaa kaiken ja mennä katsomaan joitakin OOPArt-ohjelmia…

[Yllätyin, kun otin selvää, että OOPArt on vissiin ainakin jossain piireissä Suomessakin käytetty termi. OOPA on erään The Orbin biisin lisäksi Out Of Place Artifact eli paikkaan kuulumaton artefakti, kuten esimerkiksi Bagdadin paristo. OOPAt mainittiin pari kertaa Trigger Happy Havocissakin. Jos googlettaa "oopa", Steins;Gaten Mayuri Shiina tykkää.]

Mutta nyt ei ole hetki ajatella tuollaista! ”Palataan tällä erää rakennukseen, jossa helikopterimme odottelee.”

Satunnainen lukiotyttö on voinut juuri pelastaa minut… Mutta olen yhä Future Foundationissa. 14. haarassa. Yasuhiro Hagakure. En voi olla koominen sivuhahmo ikuisesti!

***

[Kanon Nakajima]

Rakastan light noveleja. En sellaisia, joissa on mielenkiintoinen näkökulma, tai syvällinen juoni… Pidän sellaisista, joissa päähenkilö on romanttisesti tekemisissä siskonsa kanssa. Haaremikamasta.

Mutta en minä mitenkään supernörtti asian suhteen ole, kuten niiden sankaritar… En ehkä vaikuta siltä, mutta tiedän paljon animesta ja mangasta ja sellaisesta. Enkös olekin söpö? No… Ei ehkä ihan niinkään. Uskon vain haluavani nähdä osan itsestäni light noveleissa esiintyvissä sankarittarissa.

Ihastelen maailmankatsomusta, jossa jopa lähisukulaiset voivat avioitua, kunhan on rakkautta… Lähisukulaiset… Pidän isoveli Leonista. …Rakastan isoveli Leonia. Teen kaiken isoveli Leonin vuoksi.

No, kutsun häntä ”isoveljeksi”, mutta hän ja minä emme ole kuitenkaan oikeasti sisaruksia. Olemme vain serkkuja. Isäni on Leonin isän nuorempi veli. Joten se on sellainen suhde. Joten Leon ei oikeasti näe minua naisena…

”Miten sanoisin tämän…? Kutsut minua aina ’isoveljeksi’, ja minulle olet vain pikkusisko. Joten meillä ei voi olla… sellaista suhdetta.” ”Mutta voi! Niin kauan kuin on rakkautta, ei se haittaa! Ei sitä vastaan ole lakiakaan!”

”K-kuten sanoin, siitä ei ole kyse! Vaikka asia olisikin okei lain kannalta, ei tule tapahtumaan. Siis jos vaikka tapat koiran, lain mukaan se on omaisuusvahinko, mutta koira on enemmän kuin omaisuutta. Yritän sanoa, että laki ei ole kuule aina oikeassa.” ”Mutta…”

”Siis helvetti, just nyt aion saada bändin kasaan ja saada paljon bändäreitä! Joten en voi…” ”…” Huolimatta siitä, kuinka monta kertaa yritän jakaa rakkauteni, hän vain välttelee minua ja pitää minua jännityksessä… Todellisuus ei ole lainkaan light novelia…

Ja valitettavasti Leon oli realistinen mies. Joten yritin parhaani mukaan olla oma itseni. Yhtenä kesänä, kun olin kuudennella luokalla… Leon, siihen aikaan kahdeksannella luokalla, tuli luokseni sedän kanssa, ja poimi yhden lehdistäni. Hän näki erään mallin, eikä voinut lakata puhumasta, kuinka söpö tämä oli…

Tyttö, josta hän puhui, oli suosittu supermalli, jolla oli paksua meikkiä ja koruja… Ja minä vain tunsin epätoivoa. Tuohon aikaan olin muotikatastrofi. Kaikkein kauimpana tuollaisesta mallista.

Mutta jos isoveli Leon pitää tuollaisesta tytöstä… minulla ei ole vaihtoehtoa. Kirjaimellisesti tuona yönä ostin taskurahoillani yhden trendikkään asun ja meikkiä netistä. Kaksi päivää myöhemmin kokeilin asua ja opin kuinka meikataan. ”Hm…” Tyttö peilissä näytti superkuumalta. Olin ihan liekeissä.

Kenties harjoittelemalla hiukan lisää onnistun täysin siinä ulkonäössä, josta Leon tykkää! Menin itsevarmuutta tulvillani Leonin luokse näyttämään uutta minua. Mutta kun hän näki minut, hänen silmänsä laajentuivat… ”Häh!? Mitäs helvettiä tämä on…? Mitä teit itsellesi…?” ”Mitä tarkoitat? Olen malli, näetkös!? Bileet!”

”…Mitä?” ”Eivätkös kaikki ne muoti-ilmiöt puhu näin…?” ”Ei, en usko…” ”Okei, no unohda sitten ammattikieli. Etkös pidä tästä? Tämän näköisistä tytöistä?” ”Ei, en tuosta tietystä tyylistä. Pidän kaikista söpöistä tytöistä. He onnistuvat kaikissa tyyleissä.”

Mitä hittoa!? Hän kuulostaa kuin en olisi lainkaan söpö! ”No, vaikka en näytäkään siltä, olen supersuosittu! Älä ole noin halju!” ”Okei, tämä tyyli vain… ei sovi sinulle yhtään. Eikä kukaan sano enää ’halju.’” ”Paraskin puhuja! Pääsi on ajettu, vaikka oletkin lukiossa!” ”Mitä!? Hei älä viitsi, ei se ollut minun päätös!”

Joten Operaatio: Muodonmuutos ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan… Ei, se ei ollut vain muodonmuutos… Aioin avioida Leonin, mutta se epäonnistui täysin. Mutta silti… Jatkoin hänen rakastamistaan. Minä rakastin, rakastin, rakastin isoveli Leonia niin paljon.

En tiedä miksi ihastuin häneen, mutta voin luetella sata miljoonaa asiaa, joista pidän hänessä.

 

Esimerkiksi kun hän on pelaamassa baseballia. Neljäntenä lyöntivuorossa, aloitussyöttäjänä… Kuin hän olisi mangasankari. Kaksi paloa, pesät täynnä, yhdeksännen vuoroparin loppu… Vaikka kausi on ohi, jos hän suorapalaa, kaikki luottavat täysin Leonin lyöntiin.

[Baseball-termien vuoksi menetin melkein toisen käteni. Toivottavasti kammottavia asiavirheitä ei tullut.]

Ja aivan kuten kaikki olettivatkin, Leon lyö grand slamin hölkäten pesien ympäri vaivatta. Hän oli niin siisti, että luulin pyörtyväni.

Ja tuo on vain yksi asia. Voin yhä keksiä toiset 99 999 999 asiaa, joista pidän Leonissa. Ehkä uskot minun vain liioittelevan, mutta rehellisesti sanottuna en edes usko tekeväni hänelle oikeutta. Joten yritin tunnustaa jälleen rakkauttani. ”No kuitenkin, isoveli, rakastan sinua! Rakastan, rakastan, rakastan sinua! Tänään ja aina!”

”Kuinka monesti se on sanottava ennen kuin ymmärrät? En vain näe sinua sillä silmällä!” ”Ei! Katso minua sillä silmällä! Mennään naimisiin!” ”Mahdotonta! Enkä halua!” ”Kyllä haluat! Et vain vielä tiedä sitä! Tiedän, että oikeasti haluat naida minut!”

”Okei, ihan tosi, lopeta. Kuinka monesti minun pitää torjua sinut, jotta tajuat?” ”Äh…” Aina kun Leon torjui minut, itkin kuin pieni vauva. Mutta tunnustuksen ja torjunnan sykli jatkui, kunnes siitä tuli vähän kuin rutiinia. ”Ei se ole mahdotonta! Meidät on tarkoitettu yhteen, etkö ymmärrä!? Väääääääh!”

”Mutta olemme serkkuja! Olen pahoillani, ei.” Kun itkin, Leon taputteli päätäni, mutta huomasin hänen vähän pitävän minua ärsyttävänä. Se näytti niin karhealta, mutta päätäni taputellut käsi oli aina niin tosi pehmeä ja lämmin… Aina kun hän taputteli päätäni, pidin hänestä yhä enemmän.

Leonilla ja minulla on kaksi vuotta ikäeroa. Tunnustauduin hänelle ensimmäistä kertaa, kun olin kuusi, ja nyt, viidentoista vanhana… olen tunnustautunut hänelle yhteensä 3 909 kertaa. 3 909 tappelua, 3 909 täystyrmäystä. 

Rakkauteni ei toteutunut.

280 - Liite I: Another Round: Ultra Replay Girls

Kun peli on läpäisty ja vieläpä noin puolessatoista vuodessa, on se läpäistävä tietenkin uudestaan. Mielellään puolessatoista päivässä, jotta blogitahdin hitaus käy selväksi. En ole aivan vielä valmis kääntämään uutta vertauskuvallista sivua blogissani, jossa uusi sivu on skrollauksen tai napsautuksen päässä. Vaikka Another Episode on nyt nähty ja koettu, ei se suinkaan ole ohi, vaikka voiton puolella ollaankin.

Läpäisin sekä Trigger Happy Havocin että Goodbye Despairin täydellisesti hankkimalla platinatrophyn, joka käytännössä vaatii täydellistä läpäisyä. Another Episodesta puuttuu vielä muutama pieni juttu:

1) Kaikki Bling Bulletit. Niitä puuttuu kaiken järjen mukaan yksi… vai puuttuuko?

2) Kaikki Genocide Jackin saksipäivitykset. Noin puolivälissä ollaan.  Lakkasin ostelemasta, kun halusin Bling Bulletit ensin.

3) Yhteensä 10 000 monokolikkoa, jotka on oltava hallussa yhtäaikaisesti. Tämä ei ole edes niin paha juttu kuin voisi olettaa. Syy selviää myöhemmin. 

4) Ainoa puuttuva tekstinpätkä seikkailun varrelta. Tiedän jo nyt sen sijaitsevan toisen luvun jokiraitilla. 

5) Viimeisen tappolistan luovutus Hirokolle. Kameko-ötökkäähän ei edes mitenkään pysty luovuttamaan hänelle ensimmäisellä kierroksella, koska sen saa niin lopussa peliä. 

6) 1 000 tapettua Monokumaa. Sen verran otin selvää, että tavoitteesta reippaasti yli puolet toteutuu ensimmäisellä kierroksella, vaikka välillä tuntuikin, ettei tässä lopulta niin hurjasti vastarintaa tullut vastaan.

7) Komaru tasolle 99. Ensimmäisen kierroksen jälkeen olen tasolla 81. Jos vaatimukset eivät hurjasti nouse, tämä ei ole edes niin paha nakki. 

8) Kuva-/video-/musiikkigallerian ostelu tyhjäksi. Tähän menee ylimääräistä massia eikä tätä vaihetta edes tarvita platinaan, mutta minähän tarvitsen.

Ja lisäksi… 9) Ultra Despair Hagakuren lukeminen/suomentaminen. Päävalikkoon nimittäin ilmestyy pelin läpäisyn jälkeen ilmeisesti kanoninen spinoffin spinoff -kertomus, joka kertoo erään Yasuhiro Hagakuren tarinan keskellä Towa Cityn mellakkaa. On melkoinen sattuma, etten törmännyt koko heppuun Another Episodessa! UDH:ta ei edes tarvita platinaan, mutta minähän tarvitsen. Hankin kuitenkin platinaa ensin ja tyhjennän gallerian, joten tämä olkoon Another Episode -blogivaiheen loppuhuipennus. Lisäksi pääsen pitkästä aikaa suomentamaan jotain, joten se on palkinto itsessään.

10) Towa Mode. HUOMIO! Tämä on vitsi. Another Episodessa ei onneksi ole mitään aiemmista osista tuttua höpöpelimuotoa, jossa vietetään 50 päivää Towa Cityssä kyhäten Toivon Sotureille epämääräistä roinaa ja deittaillen tovereita siinä sivussa. Olisi melkoisen kehittävää jutella 50 kertaa putkeen Tokon kanssa. Toisaalta jos Another Episodeen olisi ihan tahallaan tungettu Towa Mode, olisi ollut kiehtovaa tutustua esimerkiksi tappolistan kohteisiin. Tai Hirokoon.

 

11) Kommentit sekä kaikista hahmoista että itse Another Episodesta pelikokemuksena.

Danganronpa Another Man: Feeling Despair Man.

Voisin teoriassa hyppiä ympäri lukuja poimiakseni puuttuvia asioita yksitellen ja jäädä grindaamaan jotain tappeluvaihetta, jonka joku neropatti taatusti on keksinyt netissä, mutta koska tällainen olisi tylsää ja koska tuossa muutama päivä sitten platinoimani Assassin’s Creed Rogue muistutti, kuinka tylsää endgame-grindaaminen voi olla, aloitan Another Episoden jos nyt en puhtaalta pöydältä alusta niin New Game+ -alusta. Toisin sanoen jatkan hahmonkehityksellisesti tasan siitä, mihin ensimmäinen kierros päättyi. Kaikki muu on tallella, mutta totuusluodit saan juonen mukana. Toisen kierroksen aikana saan toivottavasti platinaa, näen ja koen samalla pelin normipelaajien tahtiin ja jotta touhussa olisi haastetta, työnnän vaikeustason pykälää korkeammalle eli tappiin eli Despair Modelle. Koska Komaruni on niin kova lyyli ja Genocide Jack rikkoo viimeistään pelin, en koe olevani alakynnessä.

Parasta A-ryhmää.

Tässä ei kestä pitkään: toinen kierros päättyy jo tässä samaisessa päivityksessä. Vaikeimman vaikeustason noteeraa siitä, että Monokumat pudottavat todennäköisemmin rahaa kuin luoteja. Sama pätee monokoneisiin. Koska päämääräni on grindata rahaa, yritän parhaani mukaan räiskiä karhuja punasilmään, koska silloin ne pudottavat lähes järjestään kultakolikon, joka kaikkien rahakykyjen kera on arvoltaan 150 kolikkoa. 

Lopulliset ykköskierroksen tilastot. Luultavasti puolet ajasta meni blogitahdillakin kaikkiin välivideoihin ja keskusteluihin, koska saksin blogin videot yli kymmenen tunnin mittaisesta all cutscenes -videosta, jossa oli mukana kaikki keskustelut. Peruspelaamisella Another Episode on luultavasti noin 15-tuntinen, paha sanoa sen tarkemmin.

En mene vannomaan, ovatko karhut perusvaikeustasoa kestävämpiä, koska minulla kuitenkin on blingillä tuunatut luodit käytössä, mutta ainakaan Komaru ei näytä ottavan sen pahempaa osumaa kuin tavallisesti. Sen sijaan ne muutamat suojelutehtävät ovat jonkin verran hankalampia, koska uhrien sydämet hupenevat todella nopeasti. Oli miten oli, toinen kierros on vaikeimmalla käytännössä läpijuoksu ja otaksuisin sen olevan sitä ensimmäiselläkin, koska Another Episode ei ole tehty sellaiseksi peliksi, jonka vaikeimpia mittelöitä väännetään hampaat irvessä. Periaatteessa pelistä voisi poistaa vaikeustasot, koska Genocide Jack on olemassa, mutta eivät vaihtoehdot kai ole keneltäkään pois. Joskus pitäisi kyllä läpäistä Trigger Happy Havoc ja Goodbye Despair haaste tapissa, sillä kiinnostaisi ottaa selvää, millä tavalla se näkyy oikeudenkäynnissä. Kenties tiukemmilla aikarajoilla/arvosanakriteereillä?

Keskusteluja en skippaa säästääkseni aikaa, koska sellainen on tarinavetoisissa peleissä typerää. Sen sijaan keräilyssä vedetään mutkat suoriksi, sillä jo kerättyjä tekstinpätkiä ei enää ole olemassa. Siispä Komarun ja Tokon kirjallisuuskeskustelut puuttuvat myös, sääli sinänsä.

Aloitan NG+:n. Hieman erikoisesti prologia ei ole lukuvalikossa ja koska lukuvalikon kautta voi valita vaikeustason, läpäisen prologin oletusvaikeustasolla New Gamen kautta ja hyppään sitten lukuvalikosta ensimmäiseen lukuun. Prologista ei ole varsinaisesti mitään hyötyä, koska ne pari matkan varrella tapettavaa karhua eivät pudota mitään enkä usko niistä irtoavan pahemmin kokemustakaan, mutta tulipahan läpäistyä, koska aloitus on hauska ja oikein nätti.

Ehkä Spike Chunsoft ei keksinyt sopivaa edustushahmoa prologille?

Ja sitten pikakelausta ensimmäiselle kauppareissulle ykkösluvun vähän yli puoliväliin, kun silta on katkennut, Yuta Asahina on hukkunut ja tyttöduo on matkalla kohtaamaan ensimmäisen sireenikuman. Monolapsen Siwassa selviää, miksi 10 000 monokolikkoa ei olekaan enää niin mahdoton saalis. NG+:ssa nimittäin avautuu kaksi uutta Bling Bulletia: absurdiin voimaan keskittyvä Divinely ja ylitsepursuavaan ammusvauhtiin nojaava Devilishly. Näillä on hintaa 10 000 ja 3 333 monokolikkoa. Vertailun vuoksi peruspelin hintavimmat adverbit ovat siinä vähän alle tonnin hujakoilla. Ostan peruspelin viimeisen kudin pois alta ja jään grindaamaan 10k:ta, vaikka tässä vaiheessa se ei edes ole täyttä utopiaa, kun tilillä massia on muutama tonni.

Expensively.

Tähän jäätiin. Nämä vaatimukset huolettivat aluksi!

10 000 kolikon rajapyykki rikkoutuu toisessa luvussa matkalla kohti vastarinnan tyyssijaa. Ostan itseni ylimaalliseksi ja kytken sen hajotusluotiin. Vaikka Divinely ja Devilishly eivät kombotu kivasti tai erinomaisesti minkään luodin kanssa, ovat ne yhdessä jo itsessään niin naurettavan voimakkaita, että tästä eteenpäin kaikki muodoltaan tavanomaiset Monokumat kuolevat kahdesta kudista, jos ei punasilmään osu. Ennen niitä tarvittiin vähintään neljä. Tästä eteenpäin kerään massia saksipäivityksiin.

Resistanssin eitshkjuussa luovutan Hirokolle Kameko-hajuötöä (stink bug on ilmeisesti suomeksi typpylude) käsittelevän vihoviimeisen tappolistan. Odotin neljännen seinän rikkomista, koska tämä listahan kuitenkin saatiin kronologisesti tulevaisuudesta. Sainkin kunnon nyyhkydraamaa Tokon pillahtaessa itkuun rakkaan hyönteisystävänsä vuoksi, joka ei välittänyt hänen hajustaan, vaikka muut ilkkuivatkin. Todennäköisemmin haju johtui ötökästä, mutta ei se niin tarkkaa ole.

 Ystäväinteinen.

Onko tämä nyt sellaista eläimiin sekaantumista?

Komaru ja Hiroko lohduttavat Tokoa, jonka ei tarvitse enää huijata itseään, koska Hiroko arvelee Kamekon olevan ihan tavallinen hyönteinen. Toko inttää asiasta hetken, mutta hyväksyy todellisuuden, koska Hirokolla on sellainen vastaansanomaton vaikutus.. …Mutta miten Kamekolle saatiin pommiranneke?!

Eiväthän ötökät osaa puhua.

Tuolla kuolontuijotuksella Fufun sietäisi juosta karkuun.

Kamalia olentoja.

Taisin astua vahingossa sen päälle.

Vielä ehtii näin pelin lopussa tulla suuria aforismeja.

Keräilykaman päätepisteen kohtaan sienisellä jokiraitilla matkalla kohti Towa Toweria. Olin kävellyt ensimmäisellä kierroksella onneni ohi ja vieläpä erittäin läheltä kimaltelevaa tekstinpätkää, joka oli sullottu salakavalasti jo muutenkin kirkkaan näyteikkunan sisään nukkekuman jalkojen juurelle. Tarkalleen ottaen se löytyi jokiraitin alkupuolelta ennen ensimmäistä pakohuonetta. Vaikka siitä sattuisikin kävelemään nuollen Komarun oikealla kyljellä psykedeelistä seinää, poimintakehote ilmestyy melko spesifissä kohdassa. Turha sitä selittelemäänkään: olin sokea. Onneksi How to Kill Demons Masterpiece no 2 oli taas kerran niin pöljää settiä, että sen poimi ihan mielellään.

Ei tuon panssarilasin läpi voi.

Oli tämä kakkoskierroksen arvoista.

Meistä on ultraksi.

Tuhannes Monokuma kuolee Towa Towerin ylimmän kerroksen säkkipimeydessä. Kepeät mullat. Jatkan bearterminaatiota. Ostan myös tornin ensimmäisestä kaupasta paholaismaisen blingin, DING!

Pirun kallista.

Saksipäivityksiin vaaditaan loppupuolella enemmän rahaa kuin perusblingeihin, yhteensä useampia tonneja. Ostelen päivityksiä sitä mukaa, kun kauppoja tulee vastaan. Viimeiset 2 000 kolikkoa parhaisiin paristoihin pulitan nelosluvun kaupunkivaiheen loputtua, kun sukelletaan takaisin Towa Cityn metroverkostoon sinisen kerrostalon alapuolelle. Tästä eteenpäin kerään massia tarinan ulkopuolelle ekstravalikkoon avatakseni gallerian. Yksitellen välivideot, kuvat ja biisit ovat halpoja, mutta niitä on silti melkoisesti. Hieman huoletti, mahtaisiko toinen kierros riittää.

Jos UDG olisi nettipeli, minut bannittaisiin nyt huijaamisesta.

Toinen huolenaihe oli Komarun tasonnousu, sillä se todellakin hidastuu loppua kohti. En ollut kiinnittänyt ykköskierroksella huomiota hidastuvaan kehitykseen, vaikka huomasinkin Level Up! -tekstin lähes joka tappelussa, mutta ainakin kasikympistä eteenpäin siihen pitää nähdä vaivaa. Tason 99 saavutin nelosluvun tehtaan kolmoskerroksen viimeisessä pakohuoneessa huoneen kaikkien Monokumien räjähdettyä. DING sekä toinen DING! Hauskintahan platinapystissä on se, että sen ilmoitus loikkasi eetteriin pakohuoneen onnitteluruudussa. Ajan suhteen olen hiukan katkera, sillä jos olisin ollut noin tunnin nopeampi, olisin saanut platinatrophyn jouluaaton puolella lahjaksi. Tasoista vielä sen verran, että joka tasolla saa uuden kykypisteen ja lopussa niitä on 99. Tämä riittää kaikkien kykyjen aktivointiin, mutta toisaalta siitä ei ole hyötyä, koska autolock on turha, suorastaan haitallinen kyky ja hidas sekä nopea tähtääminen negatoivat toisensa.

Tämä ei ollut suunniteltu juttu.

Viimeiset palkinnot ovat mainio kestovitsi.

Olin silti tyytyväinen, sillä galleriakaman availu olisi lähinnä vähemmän olennaista bonusta. Jatkoin pelaamista ja sain loputkin biisit avattua viimeisen luvun Towa Hillsissä matkalla kohti Tokuichi Towan ruumista tehtyäni mutkan taukotilassa. Vilkaisin tilastojani ekstravalikosta ja laskeskelin, että ihan kaiken ostamiseen – blingin, saksien, gallerian – vaaditaan noin 51 000 monokolikkoa. Jos on pätevähkö punasilmäammuskelija, ne saa kasaan kahdella pelikerralla, vaikka melko tiukkaa voi tehdäkin. Joka tapauksessa valuutan haalinta nopeutuu ottaen huomioon, että itse sain ykköskierroksella jo noin 15 000 kolikkoa.

Galleriassa on muutama yllätys. Siis senkin lisäksi, että musakornerissa on jaettu nollalla ja Wonderful Deadien jälkeen valtaosa biiseistä on ihan väärien nimien kohdalla, hupskeikkaa. Jotain on nyt mennyt Spike Chunsoftilta hupsusti pieleen, koskaan tällaistakaan tullut vastaan. 

Ceci n'est pas une it's a kid's world.

Kuvapuolella paljastetaan, mitä Towa Cityn aikuiset, Toivon Soturit ja Monaca touhuavat Another Episoden tarinan jälkeen! Samat kuvat näkyivät lopputekstien loppupuolella pienessä ikkunassa ja saattoivat mennä ohi, mutta nyt se on virallista: kaikki Toivon Soturit ovatkin hengissä! Eihän heidän koskaan vahvistettu kuolleen, vaikka tilanne sellaiselta saattoikin vaikuttaa monolasten repiessä Masarun ja Jataron sisuksiinsa ja Nagisan jäädessä mechansa alle. Totisesti toivon, että heidät kaikki vielä nähdään Danganronpa 3 -animessa.

Kyllä Spike Chunsoftilla tiedetään, mistä kannattaa maksaa ylimääräistä. (muut kalliit videot ovat animea, parin huntin luokkaa) 

Missä he ovat nyt?!

Haiji Towa rypee päämääränsä menettäneenä itsesäälissä. Ei tässä pahuksen kaupungissa ole edes tosi nuoria tyttöjä, kun naispuoliset monolapsetkin juoksevat karkuun. Siluettiaikuiset takovat Monokumista auroja ja perustavat uuden maailmanjärjestyksen.

Masaru Daimon, Kotoko Utsugi, Nagisa Shingetsu ja Jataro Kemuri eivät enää koskaan pääse samalle hiekkalaatikolle monolasten kanssa.

Monaca Towa jatkaa Junko Enoshiman seuraajana ja Nagito Komaedan suojattina uusien Monokumien tuotekehittelyä ja syöksee maailman epätoivoon. Lopputulos nähtäneen Danganronpa 3:ssa.

Kun näin lopussa jo olin, läpäisin tietysti Another Episoden toistamiseen. Pitihän se nyt. Pelitahtini oli suorastaan koominen verrattuna ykköskierrokseen, mutta joitakin ajallisia uhrauksia blogin suhteen pitää tehdä! 

Epätoivoisinta A-ryhmää.

Lopulliset tilastot! Ajassa selkeästi mystistä blogilisää, koska ei kakkoskierrokseen tuntunut kuluvan 17 tuntia. Voi tietenkin olla, että pelikello tikittää taukovalikossa ja päävalikossa.

Aika ei mennyt muutenkaan hukkaan, sillä noteerasin muutaman seikan, joita ei tullut ennen huomioitua. Komaru voi pudota jokiraitilla virran vietäväksi. Toisin sanoen jos on lähellä vetistä reunaa ja karhu huitaisee, Komaru voi kuolla välittömästi. Samaa ei tullut kokeiltua viemäritaisteluissa tai muissakaan tilanteissa, joissa ollaan lähellä pohjatonta kuilua. Kuolemaan kun putosin ykköskierroksella vain Towa Towerissa pommikuman kranaatin jäljiltä. Toisekseen viimeisessä luvussa Excaliburin roottorit näkyvät Towa Hillsin huipulla. Aivan lopuksi tirskahdin bongattuani tuhman lehden Nagisan noin muuten asiallisesta sviitistä. Pitäähän pänttäystä tasapainottaa jollakin.

Pojat ovat poikia.

Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls on nyt pelinä ohi (joskin kenties joskus läpäisen läpällä helpoimman Genocide Moden silmät kiinni autistisena speedrunina). Ensi kerralla alkaa Ultra Despair Hagakure!