…eli…
Ultra en viitsi suomentaa otsikkoa,
koska se on jo osa alkuperäistä otsikkoa.
Ultra Despair Girlsin läpäisyn jälkeen
päävalikkoon avautuva Ultra Despair
Hagakure on Yoichiro Koizumin (ei sukua Mahirulle) kirjoittama light novel,
joka on pelimekaanisesti tismalleen samanlainen kuin Goodbye Despairin Danganronpa
IF -lukukokemus – eli mahdollisimman kaukana peliä ja mahdollisimman
lähellä interaktiivista kirjaa kirjanmerkkeineen ja kaikkineen.
Tarina
on tällä kertaa jaettu viiteen lukuun, jotka on valittavissa alusta asti,
mikäli mielii kokea tarinan kokeellisemman narratiivin keinoin. Visuaalisesti
kokemus on yhtä arkaainen kuin IF,
jotta potretit eivät vie huomiota lukukokemukselta. Taustalla sen sijaan soi pelisarjasta
poimittua musiikkia sekä välillä erinäisiä äänitehosteita. Hiukan jopa
hämmästyin, kun tarinaan on ripoteltu ihan muutama ääninäytelty avainrepliikkikin.
Yasuhiro Hagakuren ääninäyttelijä jopa kiikutettiin mukaan tähän pikku
spinoff-spinoff -projektiin, vaikka häiskä ei pääpelissä esiinnykään.
Kuten
viime päivityksessä vihjailinkin, parafraasauksen sijasta suomennan UDH:n pikku faniprojektina tehdäkseni
skriptille ja parin vuoden tauolla olleille käännöstaidoilleni oikeutta, lähes
yliopistosta valmistunut englannin kääntäjä kun olen. IFin tapaan tämä on käytännössä fanikäännös, johon en näe niin
älyttömästi vaivaa, vaikka jonkinlaista tasoa pyrinkin pitämään yllä. Kuten
blogissa yleensä. En usko kenenkään tästäkään pahastuvan, kun ei
postiluukustani ole edelleenkään työnnetty vihaista mahtiukaasia IFin vuoksi.
Suomennos
tulee olemaan blogitekstin ratkaisujen inspiroima, eräät onomatopoeiat olen jättänyt
kääntämättä ja kappalejako noudattelee lähes tismalleen Vitan näytön täyttävän
tekstin sivujakoa. Ripottelen tekstin sekaan taustakuvia tarinasta sekä
mahdollisesti muutakin kuvamateriaalia. Mahdolliset käännöskommentit on
merkitty boldilla. Jos jotain on ääninäytelty, sen huomaa kursiivista. Varsinaista tarinaa kommentoin UDH:n lopussa. Eiköhän tästä ihan kelpo suomennos tule.
Yasuhiro
Hagakuren sanoin (sillä hän oikeasti sanoo näin, kun tarinan aloittaa!): ”Ultra
Despair Hagakure’s gonna start, dude!”
Ultra Despair Hagakure
Luku 1
[Yasuhiro
Hagakure]
Useita tunteja ennen "lasten vallankumouksen" alkua.
Varsinainen
”Future Foundation.” Ihan tosi. Miksi lentelemme parhaillaan helikopterilla?
Future Foundationin päheän nimen perusteella meillä pitäisi olla Cessnoja tai
poimureikiä tai jotain. ”Bleugh!” Melkein yrjöän, ja toverini käskee minun
”pidätellä”, mutta en ole ilmasairas.
Tämä
on vain kulissia. Minä vain teeskentelen sairasta. Enhän minä siis mikään
mulkero ole. En halua teeskennellä, mutta kun pitää. Minullahan on kuitenkin
niskassani velkoja yli kahdeksan miljoonaa. Tuon maksaakseni minun pitää jatkaa
tätä pikku näytöstä matkallamme Towa Cityyn.
”Kuulaan
sinitaivaan” alla- -
Helikopteri
ja 20 meitä Future Foundationista saapuu katon helikopterikentälle. ”M-minun
tulee häipyä pihalle!” Työnnyn toverieni läpi ja loikkaan täyttä vauhtia ulos
kopterista. Juoksen hätäportaat alas, menen ulkopuolelle ja pidän lopulta
pienen lepotauon.
”Tehtävä
suoritettu… toistaiseksi.” Nyt minun vain pitää koluta tämä kaupunki
arvoesineiden varalta ja livauttaa ne taskuihini. Towa Cityn teknologian
välittämisestä tienaa paljon pätäkkää. Se on nykyään kuin priimateknologiaa tai
jotain, joten kaikki nörtit hinkuvat sitä. Joten siksi keksin tämän
suunnitelman var- -
…”lainata”
Towa Groupin koneita, luovuttaa ne kanikonttoriin ja saada tuohta. Sen vuoksi
se helikopterinäytös. Jotta voisin karata omin nokkineni. Mutta jopa minusta
olisi likaista näpistää jotain tästä rakennuksesta, johon kopteri laskeutui.
”Katsotaanpas…”
Arvotavaraa
pitää löytää. Otan asiasta selvää. Mutta paikka, jossa seison, on prikulleen
liikekeskustan keskellä. Näen vain modernin näköisten rakennusten kohoavan
ylläni. Ei mitään pöllittävää. ”Viisas mies pitää jotkut kykynsä tallessa…
sanotaan.” Tuntuu kuin sanoin tuon väärin, mutta ihan sama, ei kukaan
kuitenkaan ole kuulemassa.
Tämä
on viikonloppu liikekeskustassa, joten kenestäkään ei ole jälkeäkään. Vedän nyt
vain lonkalta käppäillen keskustan läpi yrittäen löytää jotain kamaa. ”…Rrrt!”
Kun livahdan kujalle, huomaan yhtäkkiä jotain! Se on muodoltaan kuin
yleisöpuhelin… Mikä helvetti tämä on?
Lasinen…
suorakulmainen… värkki. Sisällä ei ole mitään. Jotain nykytaidetta? Nääh, ei
voi olla. Kuulin tästä jostain esittelyläpyskästä. Towa Cityn kadunkulmien
kamasta jotain 80 prosenttia on mekaanisia komponentteja.
Tämän
on oltava jonkinlainen huipputekninen kone. Kai arvoltaan mojovasti massia.
”Valitsen sinut, ensimmäisen saaliini!” Minä vain nyysin, öh, lainaan tämän ja
käytän sen velkojeni ennakkomaksuna! …No, itse asiassa… Tämä on yleisöpuhelimen
kokoinen. En usko sen mahtuvan taskuuni… Mutta en voi vain luovuttaa!
”Hrrrrrrrrrrrrrt!”
Yritän noukkia koneen kuin yrittäisin ottaa sen reppuselkään. Varoitusääni soi
kuin poliisiauton sireeni. Möly vihloo korviani ankarasti kuin yrittäen
varoittaa minua vaarasta.
”Ai,
hetkonen…” Tämä ei ole vaarahälytin, tämä on varkaudentorjuntasummeri! Pitävät
minua murtovarkaana! ”E-ei, ei mitään semmoista! Halusin vain lainata tätä
hetken saadakseni rahaa, hei!” Tuolla hetkellä tajuan selitteleväni en
kellekään.
Mutta
kadun toisella puolella, noin 20 metrin päässä…
Näen
Monokuman.
Monokuman
punasilmä syttyy, ja se pinkaisee minua kohti! ”Häh!?” Mitä vitt--!? Pitääkö se
minua jonakin varkaana!? Onko se täällä pidättämässä minut!? Tai ehkä se
yrittää käynnistää koulutappotapauksen kakkoskierroksen!
Ei
ikinä! Hevonpaskaa kumpikin! Siis…
”Eikös?”
Monokuma ei ylipäätään voi oikeasti juosta parhaillaan minua kohti! Tämän on
oltava jokin temppu, harhaa tai jotain. Ai, käsitän. Jos se on temppu, eihän
sille vissiin mitään mahda.
Suljen
silmäni, selvitän pääni ja avaan ne vielä kerran vahvistaakseni epäilykseni.
”Häh!?” Näkymä ei muuttunut pätkääkään!
Monokuma
ja sen punainen, välkkyvä silmä rynnistävät yhä minua kohti! Monokuma ylitti
tien, tuli kujalle ja on vain parin metrin päässä kasvoistani. ”M-miksi tuon
pitää olla Monokuma!?” Se liu’uttaa terävät kyntensä käsistään… Häh? Vähän kuin
näyttää kuin… se yrittää tappaa minut…
”E-ei
ole mahdollista! Mahdotonta!” Pitää hei häippäistä tästä mahdollisuudesta!
Mutta pahin muistoni juolahtaa mieleeni, ja kehoni jähmettyy. Kylmää hikeä
tihkuu koko kehostani. Tunnen veren kaikkoavan kasvoiltani. Monokuma lähestyy.
Mutta kehoni ei liiku.
”H-hei,
venaa! Toki me voidaan… puhua tästä!” ”…” Monokuma ei sano mitään takaisin. Se
käy yhä päälle, ja lujaa. Jos en juokse, kuolen.
Ei,
vaikka juoksisinkin, se on jo niin lähellä… Nyt Monokuman kynnet hohtavat silmieni
edessä kuin paholainen terävinä kärkeen asti.
…Olen
kuollut mies.
Ja
kun tunnen epätoivon asettuvan, henkäisen.
Tunnelma
värähtelee.
Tunnen
leukani vapisevan, ja kaikkien parransänkien.
Kalloni
tuntuu repeävän räjähdyksen jyrähdyksessä.
Epäröin…
ja avaan silmäni.
”…Täh?”
Monokuman
romu lojuu jalkojeni juurella.
Kuin
se olisi räjähtänyt sisältä ulos. Todellakin säälittävä näky. …Öh, miksi se
itsetuhoutui? Ei, mutta ihan tosi, miksi? ”Mäntti, mitä touhuat!? Täällä ei ole
turvallista!” Kuulen äänen takanani ja käännyn nopeasti ympäri.
Lukiotyttö
koulupuvussa ja bleiserissä seisoo edessäni. Kastanjanruskeat polkkahiukset.
Suuret, pyöreät silmät. Supersöpö! Mutta miinuspisteitä muodikkaasta,
voimakkaasta meikkityylistä. Hetkinen, mikäs tuo on!? Tämän tytön kädessä on
Future Foundationin valmistama hakkerointipyssy.
”Öh…”
Onko tämä lukiolainen myös Future Foundationista? Nääh, ei voi olla, en ole
koskaan ennen nähnyt häntä. Miten sitten hän sai tuon pyssyn…? Hän ei kiinnitä
huomiota hämmentyneeseen ilmeeseeni, vaan tarttuu käteeni ja kiskaisee hame
hulmuten. Aivan laivastonsinisten sukkien yläpuolelta pilkistää valkeaa ihoa…
Ohhoh,
hetkonen, nyt olisi tärkeämpääkin hommaa!
”K-kuka
helvetti sinä olet?!” ”Jätä esittelyt myöhempään! Tämä paikka on vaarallinen!” Ja
muuta sanomatta alan juosta tämä tyttö johdossa.
”Vauhtia.
Ne eivät löydä meitä täältä.” Tyttö ja minä pysähdymme tyhjällä tontilla aivan
kapean kujan jälkeen. ”Monokumien ei pitäisi mahtua ahtaasta välistä.” Hän on
oikeassa, kuja ei ole leveä. Monokumien olisi mahdoton tulla tuolta.
Mutta
kuka helvetti tämä likka ylipäätään on? Väriltään kastanjanruskeat
polkkahiukset. Paksua meikkiä. Näyttää sellaiselta, jolla on lapsi
21-vuotiaana. Mutta yllättävää kyllä hän ei ole lainkaan hengästynyt, vaikka
olemmekin juosseet 20 minuuttia. Ja hänen pyssytaitonsa, kun Monokuma räjähti
noin kappaleiksi… Hän on erityinen tapaus.
No
joka tapauksessa… ”Minut… pelastettiin…” Jos hän ei olisi ilmestynyt, olisin
kuollut jo suunnilleen kymmenesti. Meinaan että kun juoksimme tänne, näin yli
30 Monokumaa.
Se
näyttää kuin taisteluun suunnitellulta tuotantomallilta, ei siltä koulussa. On
se silti huolestuttavaa. Näin ruumiita. Näin kaduille pinottuja ruumiita.
Ne
kaikki oli viillelty kappaleiksi. Halusin oksentaa niin monesti, kun näin ne
sellaisina. Eikä siinä kaikki… ”Ei vain Monokumia, mitenkäs ne kersat!?”
Jokaista kolmea Monokumaa kohden oli ainakin yksi kersa juoksentelemassa. Ja
kersat näyttivät… oudoilta.
Heillä
kaikilla on sama puku, ja heillä kaikilla on Monokuma-kypärä. ”Sinulla on
taatusti kysymyksiä minulle, mutta tällä erää meidän tulisi esitellä itsemme.”
”Aa, juu, aivan. Ihan tosi.” Tosi on, hänhän pelasti minut ja kaikkea… Mutta
ennen kuin saan tietää lisää tästä tytöstä, en voi luottaa häneen näin
nopeasti.
”Aloitetaanpa
minusta. Nimi on Yasuhiro Hagakure. Olen seksikäs parikymppinen heppu.” ”Häh?
Parikymppinen? Kuinka vanha olet?” ”O-olin suurpiirteinen tahallani! En halua
pilata päätarinan aikajanaa…” ”Mitä lie… Joten mitä tuollainen heppu touhuaa
tällaisessa paikassa? Kun pelastin sinut, näytit kuin olisit yrittänyt näpistää
yleisöpuhelinta.”
”A-aikuisilla
on syynsä!” Hänen silmänsä välkähtävät kirkkaasti. ”Jaa, joten et yrittänyt…
varastaa?” ”E-ehen! Future Foundationin jäsen ei koskaan tekisi mitään noin
pirullista! Jos yrittäisin jotain sellaista, taivaat kiroaisivat minut iäksi!”
”Taivaat eivät helvetissä kiroaisi väkeä…
Hetkinen,
mitä? Mitä sinä sanoit!?”
”…Taivaat
kiroaisivat minut?” ”Ei, ennen sitä!” ”Öh… Olen Future Foundationissa?” ”Tuo! Olitko tosissasi!?
Kuulutko oikeasti heihin!?” Miksi hän on niin yllättynyt…? Ai, hetkinen,
tajuan. Hänen on oltava jonkinlainen fanityttö.
Hänen
täytyy ihailla meitä, kun näemme vaivaa taistelemalla sankarillisesti epätoivoa
vastaan… Jos tuosta on kyse, yritän hillitä itseni ja vastaan… ”Tottahan toki!
Olen Yasuhiro Hagakure! Future Foundationin äärimmäinen ase! Olen täällä Future
Foundationin virallisilla asioilla. En varastamassa arvotavaraa… tai mitään!”
Pam!
Nappisuoritus! Tämän jälkeen tämä lukiotyttö on elinikäinen fanini. Vilkaisen
flirttailevasti tyttöä leveilläkseni… Mutta mitäs tämä on? ”…”
Tyttö
vain tuijottaa kylmällä ilmeellä sanomatta sanaakaan. Hänen ilmeensä
perusteella tuntuu kuin siinä olisi vihaa. Voisiko olla!? Hoksasiko hän, että
olen oikeasti täällä varastamassa kamaa? Kuvottaako likainen valheeni häntä!?
Jäinkö kiinni rysän päältä Future Foundationin jäsenenä ja varkaana?
Seisoessani
siinä hepuloimassa tyttö avaa suunsa puhuakseen ja tuijottaa yhä. ”Haljua…”
…Oikeasti?
”Vau,
’haljua’? Tuo vanha ysärislangi on melko ankeaa…” sanon ennen kuin voin keskeyttää
itseni. Siis puolustuksekseni siitä on jotain kymmenen vuotta, kun kukaan on
käyttänyt tuota sanaa epäironisesti. Täysin kuollutta kieltä. Kuoli
sukupuuttoon jotain viisi vuotta sitten.
Mitä
”halju” edes tarkoitti? Jotain… ”huonoa” tai ”kauheaa”, eikös? Joten tällainen
tyttö voi käyttää ”halju”-sanaa täysin vakavissaan? Selvä… Tätä miettiessäni
tyttö lukitsee silmänsä minuun. Ne alkavat täyttyä kyyneleistä.
[Mietin pitkään, miten suomentaisin englannin sanan wack, joka on puolestaan käännetty japanin sanasta choberiba, joka on ilmeisesti Japanissa gyaru-nuorisotyylin käytössä. Cho on suunnilleen erittäin, kun taas beriba on kuin very bad. Ei liene kovin tarkkaa, käytettiinkö Suomessa ysärillä haljua, mutta daijun laimean määlyltä se kuulostaa yhtä kaikki. Vähän kuin vanhoissa Aku Ankoissa veljenpoikien mielestä asia X oli "eri kivaa."]
Kyyneleet
reunustivat hänen pitkiä silmäripsiään. Pisarat näyttivät kuin ne putoaisivat
vain yhdestä silmänräpäyksestä. Häh!? Miksi hän meinaa itkeä!? ”A-anteeksi! En
tarkoittanut sitä! Ei ’halju’ ole niin ankea sana!” Tämän tytön fyysiset kyvyt
eivät ole mikään vitsi.
Ei
huvita saada kiertopotkua kasvoihin kuin jossain romanttisessa animessa. Joten
pyydän anteeksi. Lasken pääni kumartaen täydet 90 astetta. ”Olen kamalan
pahoillani!” Mutta hän vain pudistaa päätään. ”Ei, siitä ei ole kyse…” ”Miksi…
sitten aiot itkeä?”
”Niin…”
”Niin… mitä?” ”…” Oli se nähtävissä. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen
lukiolainen itkee niin lujaa kuin pystyy. ”Vääääääääääääh!”
”…”
Okei, mitä helvettiä täällä tapahtuu? En voi vain jättää tätä tyttöä yksin,
enkä viedä häntä mukanani takaisin helikopterille. Sitä paitsi kun täällä
väijyy Monokumia, en pääse takaisin itsekseni. Minä vain odotin seisoen nyt
pystyssä tytön itkun loppua.
Kymmenen
kokonaisen minuutin kuluttua tyttö rauhoittui niiskuttamaan. ”Äh… Anteeksi.
Olen nyt kunnossa…” …Mitähän kummaa sisälläsi on meneillään, likka?” Tavallaan
vain haluan kysyä häneltä suoraan, mutta en halua astua taas maamiinaan.
Pidättelen ajatuksiani.
”No
kuitenkin… Et ole vielä kertonut nimeäsi. Kuka olet? Jos pelastit minut siltä
Monokumalta, tiedän ettet voi olla pahis.” Hän vastaa kuin mitään ei olisi
tapahtunut ikään kuin hänen vollotuksensa ihan hetki sitten olisi ollut
esitystä. ”Kanon Nakajima. Nimi tarkoittaa suunnilleen ’kukkien ääntä, pirun
saarta.’ Olen velmanatja.”
[Hieman ihmettelen Nakajiman kääntymistä englanniksi fiend's islandiksi, ellei tässä ole jotain kontekstia, jota en tiedä. Nakajima kun tarkoittaa myös "joessa/lammessa olevaa saarta" tai "saaren sisällä."]
”…Velmanatja?
Velma Nadja?” ”Ei, ei, ei… ’Velmanatja’ on siansaksaa. Olen valmentaja.”
”Putosin kärryiltä…” Mutta ylipäätään… ”Valmentaja? Mitä toimenkuvaltaan
tuollainen lukiotyttö tekee tällaisessa paikassa?”
[Englanniksi siansaksa on UDH:n kontekstissa kontinkieltä (Pig Latin) ja sanakin on hiukan eri, nimittäin manager, eli Kanonin mukaan anagermay eli Anna Germaine. Englanniksi siis heitetään sanan alkukirjain loppuun ja perään vielä ay. Sikalatina tulee toistumaan tulevissa luvuissa, ahdistaa jo nyt. Pääasiahan on, että pääsin nyt itse hassuttelemaan. En kuitenkaan lähde vääntämään vaikeasti kääntyviä sanaleikkejä kontinkielellä, jota olen pitänyt aina kohintäänkin-väntti koperänä-tyntti. Olisi Kanon kolmentaja-vantti, katsokaa kun nauran.]
”Miksikö
olen täällä? Tietäisinpä itsekin…” Hän huokaisee ja sanoo jotain, jonka
perusteella luulen hänen vitsailevan.
Hän
kertoo minulle olleensa täällä vankina jossain asunnossa yli puolitoista
vuotta. Sitten… Ovi särjetään, ja juuri kun hän luulee olevansa turvassa,
sisään kävelee Monokuma. Monokuma yrittää tappaa hänet ilman selityksiä.
Future
Foundation sattui olemaan siellä samaan aikaan, joten he huolehtivat karhusta
hänen puolestaan. Ja vaikka Future Foundationin pitikin auttaa häntä
pakenemaan… Jotenkin Monokumat saivat heidät erilleen, ja hän joutui eroon
muista.
Hän
jäi Monokumien ja joidenkin kersojen ympäröimäksi ja kidnapatuksi, ja sitten
hänelle annettiin jonkinlainen testi… Kun hän läpäisi sen, hänelle pantiin
jonkinlainen ranneke, ja sitten hänet vapautettiin kaupunkiin. Vaikuttaa siltä,
että lapset yrittävät Monokumien avulla rakentaa jonkinlaisen ”paratiisin” vain
heille.
Ja
tässä sitä nyt ollaan…
Siinäpä
se. Koska hänet oli vangittu tänne, oletan hänen olevan jonkun sukulainen tai
joku vanhasta koulustani… Eli hän on luultavasti Vanki. Mutta tuon lisäksi en
tiedä mitään muuta. Lasten aiheuttama terrorismi, vallankumous… Jos se on
vitsi, se ei ole hauska.
”Sinähän
pelleilet?” ”Näytänkö hassuttelevan kustannuksellasi?” Kanon katsoo minua
järkkymättömin silmin. Hänen ulkonäkönsä… Hänestä huokuu erittäin ysäri, tänne
kuulumaton fiilis. Mutta en näe mitään, minkä perusteella uskoa, etteikö hän
olisi täysin vakavissaan.
”Miten
sitten sait tuon hakkerointipyssyn?” ”Lainasin sen tapetulta Future
Foundationin agentilta.” …Tapetulta? ”…Et ole tosissasi.”
”En
pelleile! Minähän sanoin. Jouduin muista erilleni, kun Monokumat hyökkäsivät.”
”En tiennyt, että heidät tapettiin!” ”No selvästikin yritin olla tahdikas, enkä
maininnut sitä!” ”…”
Future
Foundationin agentit, jotka menivät tuohon rakennukseen… Byakuya oli heidän
mukana. …Mahtaakohan hän olla turvassa. ”Ja hei, sinähän olet myös Future
Foundationissa, etkös? Mikset ollut muiden mukana?” ”Ai, minä… olen…
vararyhmässä.” ”Vararyhmässä?”
”Se
on sellainen bonusryhmä, joka muodostettiin tulemaan paikalle, jos jotain
tapahtuisi pääjoukoille…” Tehtävä oli niin pieni, vain vastaus vihjeeseen, että
ryhmämme otti asian melko rennosti… Mutta eipä se vissiin yksinkertainen
ollutkaan. Voisiko olla…? Liittyykö tämä jotenkin ”siihen tapaukseen?”
Mutta
eikö tuo kaikki ole jo menneisyyttä? Mitä ihmettä on meneillään…? Kysyn
Kanonilta, mutta hän kertoo minulle nopeasti, ettei tiedä mitään. Haluan hei
mennä kotiin… Haluan vain nostaa käteni pystyyn, unohtaa kaiken ja mennä
katsomaan joitakin OOPArt-ohjelmia…
[Yllätyin, kun otin selvää, että OOPArt on vissiin ainakin jossain piireissä Suomessakin käytetty termi. OOPA on erään The Orbin biisin lisäksi Out Of Place Artifact eli paikkaan kuulumaton artefakti, kuten esimerkiksi Bagdadin paristo. OOPAt mainittiin pari kertaa Trigger Happy Havocissakin. Jos googlettaa "oopa", Steins;Gaten Mayuri Shiina tykkää.]
Mutta
nyt ei ole hetki ajatella tuollaista! ”Palataan tällä erää rakennukseen, jossa
helikopterimme odottelee.”
Satunnainen
lukiotyttö on voinut juuri pelastaa minut… Mutta olen yhä Future
Foundationissa. 14. haarassa. Yasuhiro Hagakure. En voi olla koominen sivuhahmo
ikuisesti!
***
[Kanon
Nakajima]
Rakastan
light noveleja. En sellaisia, joissa on mielenkiintoinen näkökulma, tai
syvällinen juoni… Pidän sellaisista, joissa päähenkilö on romanttisesti
tekemisissä siskonsa kanssa. Haaremikamasta.
Mutta
en minä mitenkään supernörtti asian suhteen ole, kuten niiden sankaritar… En
ehkä vaikuta siltä, mutta tiedän paljon animesta ja mangasta ja sellaisesta.
Enkös olekin söpö? No… Ei ehkä ihan niinkään. Uskon vain haluavani nähdä osan
itsestäni light noveleissa esiintyvissä sankarittarissa.
Ihastelen
maailmankatsomusta, jossa jopa lähisukulaiset voivat avioitua, kunhan on
rakkautta… Lähisukulaiset… Pidän isoveli Leonista. …Rakastan isoveli Leonia.
Teen kaiken isoveli Leonin vuoksi.
No,
kutsun häntä ”isoveljeksi”, mutta hän ja minä emme ole kuitenkaan oikeasti sisaruksia.
Olemme vain serkkuja. Isäni on Leonin isän nuorempi veli. Joten se on sellainen
suhde. Joten Leon ei oikeasti näe minua naisena…
”Miten
sanoisin tämän…? Kutsut minua aina ’isoveljeksi’, ja minulle olet vain
pikkusisko. Joten meillä ei voi olla… sellaista suhdetta.” ”Mutta voi! Niin
kauan kuin on rakkautta, ei se haittaa! Ei sitä vastaan ole lakiakaan!”
”K-kuten
sanoin, siitä ei ole kyse! Vaikka asia olisikin okei lain kannalta, ei tule
tapahtumaan. Siis jos vaikka tapat koiran, lain mukaan se on omaisuusvahinko,
mutta koira on enemmän kuin omaisuutta. Yritän sanoa, että laki ei ole kuule
aina oikeassa.” ”Mutta…”
”Siis
helvetti, just nyt aion saada bändin kasaan ja saada paljon bändäreitä! Joten
en voi…” ”…” Huolimatta siitä, kuinka monta kertaa yritän jakaa rakkauteni, hän
vain välttelee minua ja pitää minua jännityksessä… Todellisuus ei ole lainkaan
light novelia…
Ja
valitettavasti Leon oli realistinen mies. Joten yritin parhaani mukaan olla oma
itseni. Yhtenä kesänä, kun olin kuudennella luokalla… Leon, siihen aikaan
kahdeksannella luokalla, tuli luokseni sedän kanssa, ja poimi yhden lehdistäni.
Hän näki erään mallin, eikä voinut lakata puhumasta, kuinka söpö tämä oli…
Tyttö,
josta hän puhui, oli suosittu supermalli, jolla oli paksua meikkiä ja koruja…
Ja minä vain tunsin epätoivoa. Tuohon aikaan olin muotikatastrofi. Kaikkein
kauimpana tuollaisesta mallista.
Mutta
jos isoveli Leon pitää tuollaisesta tytöstä… minulla ei ole vaihtoehtoa.
Kirjaimellisesti tuona yönä ostin taskurahoillani yhden trendikkään asun ja
meikkiä netistä. Kaksi päivää myöhemmin kokeilin asua ja opin kuinka meikataan.
”Hm…” Tyttö peilissä näytti superkuumalta. Olin ihan liekeissä.
Kenties
harjoittelemalla hiukan lisää onnistun täysin siinä ulkonäössä, josta Leon
tykkää! Menin itsevarmuutta tulvillani Leonin luokse näyttämään uutta minua.
Mutta kun hän näki minut, hänen silmänsä laajentuivat… ”Häh!? Mitäs helvettiä
tämä on…? Mitä teit itsellesi…?” ”Mitä tarkoitat? Olen malli, näetkös!?
Bileet!”
”…Mitä?”
”Eivätkös kaikki ne muoti-ilmiöt puhu näin…?” ”Ei, en usko…” ”Okei, no unohda
sitten ammattikieli. Etkös pidä tästä? Tämän näköisistä tytöistä?” ”Ei, en
tuosta tietystä tyylistä. Pidän kaikista söpöistä tytöistä. He onnistuvat
kaikissa tyyleissä.”
Mitä
hittoa!? Hän kuulostaa kuin en olisi lainkaan söpö! ”No, vaikka en näytäkään
siltä, olen supersuosittu! Älä ole noin halju!” ”Okei, tämä tyyli vain… ei sovi
sinulle yhtään. Eikä kukaan sano enää ’halju.’” ”Paraskin puhuja! Pääsi on
ajettu, vaikka oletkin lukiossa!” ”Mitä!? Hei älä viitsi, ei se ollut minun
päätös!”
Joten
Operaatio: Muodonmuutos ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan… Ei, se ei ollut
vain muodonmuutos… Aioin avioida Leonin, mutta se epäonnistui täysin. Mutta
silti… Jatkoin hänen rakastamistaan. Minä rakastin, rakastin, rakastin isoveli
Leonia niin paljon.
En
tiedä miksi ihastuin häneen, mutta voin luetella sata miljoonaa asiaa, joista
pidän hänessä.
Esimerkiksi
kun hän on pelaamassa baseballia. Neljäntenä lyöntivuorossa, aloitussyöttäjänä…
Kuin hän olisi mangasankari. Kaksi paloa, pesät täynnä, yhdeksännen vuoroparin
loppu… Vaikka kausi on ohi, jos hän suorapalaa, kaikki luottavat täysin Leonin
lyöntiin.
[Baseball-termien vuoksi menetin melkein toisen käteni. Toivottavasti kammottavia asiavirheitä ei tullut.]
Ja
aivan kuten kaikki olettivatkin, Leon lyö grand slamin hölkäten pesien ympäri
vaivatta. Hän oli niin siisti, että luulin pyörtyväni.
Ja
tuo on vain yksi asia. Voin yhä keksiä toiset 99 999 999 asiaa,
joista pidän Leonissa. Ehkä uskot minun vain liioittelevan, mutta rehellisesti
sanottuna en edes usko tekeväni hänelle oikeutta. Joten yritin tunnustaa
jälleen rakkauttani. ”No kuitenkin, isoveli, rakastan sinua! Rakastan,
rakastan, rakastan sinua! Tänään ja aina!”
”Kuinka
monesti se on sanottava ennen kuin ymmärrät? En vain näe sinua sillä silmällä!”
”Ei! Katso minua sillä silmällä! Mennään naimisiin!” ”Mahdotonta! Enkä halua!”
”Kyllä haluat! Et vain vielä tiedä sitä! Tiedän, että oikeasti haluat naida
minut!”
”Okei,
ihan tosi, lopeta. Kuinka monesti minun pitää torjua sinut, jotta tajuat?”
”Äh…” Aina kun Leon torjui minut, itkin kuin pieni vauva. Mutta tunnustuksen ja
torjunnan sykli jatkui, kunnes siitä tuli vähän kuin rutiinia. ”Ei se ole
mahdotonta! Meidät on tarkoitettu yhteen, etkö ymmärrä!? Väääääääh!”
”Mutta
olemme serkkuja! Olen pahoillani, ei.” Kun itkin, Leon taputteli päätäni, mutta
huomasin hänen vähän pitävän minua ärsyttävänä. Se näytti niin karhealta, mutta
päätäni taputellut käsi oli aina niin tosi pehmeä ja lämmin… Aina kun hän
taputteli päätäni, pidin hänestä yhä enemmän.
Leonilla
ja minulla on kaksi vuotta ikäeroa. Tunnustauduin hänelle ensimmäistä kertaa, kun
olin kuusi, ja nyt, viidentoista vanhana… olen tunnustautunut hänelle yhteensä
3 909 kertaa. 3 909 tappelua, 3 909 täystyrmäystä.
Rakkauteni
ei toteutunut.