293 - Danganronpa 3 - Despair Arc #3

Despair Arc #3

 

Hajime Hinata tuntee samanlaista epätoivoa kuin meistä useimmat, joiden kasvoja todellisuus läpsii kevään yhteishaun tulosten paljastuttua. Olin tuossa tilanteessa kahdesti, never again. Hän selailee apaattisena Hope’s Peak Academyn nettisivuja ja kävelee vastavirtaan erinäisten tuttujen lahjakkuuksien läpi. Eräät portit tulevaisuuteen eivät vain avaudu.

Onpas autenttisen näköinen nettiselain.

Vielä pari askelta, pystyt siihen kyllä!

Kyky olla noiden muiden tiellä.

Kuvassa ei ole äärimmäisiä urheilijoita.

Jos on noin maansa myynyt, sen olisi voinut myydä kalliilla.

Intron jälkeen Hajime jäystää kasvottomien oppilaiden seassa känttyä toljotellen toispuoleisesti puistoalueen tuolla puolen siintävää Hope’s Peakin tornia. Asioiden (ja identiteetin?) muuttumiseen on viikko aikaa. Varaluokan tuorein oppilas tulee siihen viereen irvailemaan luuserin haaveista ja yksinäisyydestä. Ei sillä, että Natsumi Kuzuryullakaan ystäviä olisi, varsinkaan toissajaksoisen saapumisen jäljiltä. Mutta toisin kuin Hajime, Natsumi on joku, nimittäin maineikkaan Kuzuryu-klaanin jäsen ja äärimmäinen pikkusisko, koska Fuyuhiko on olemassa. Huomasin (ja myhäilin) myös japsidialogista Natsumin käyttävän yakuzasta nimitystä gokudō (”äärimmäinen tie”) ja perheensä porukasta nimitystä Kuzuryu-gumi. Loppuliite tuskin on sattumaa, kun Japanin suurin yakuzaposse on Yamaguchi-gumi. 

Chiaki vastaa sataa.

Sukujuuret huomaa poskipunaläiskistä.

Hajime huomauttaa Natsumin päätyneen varalaitokselle Hope’s Peakin sijasta, mutta tyttöpä pyrkii pääsemään eliittikouluun vaikka mikä olisi. Erään rasittavan pisamakasvon sopisi luovuttaa ja antaa paikka paremmalle, mutta eräs varalaitoksen likka läimäyttää kätensä pulpetille, koska Mahirua ei kiusata.

Heillä ei ole rikosrekisteriä.

Eikä kukaan huomaa mitään.

Hiukan homssuinen tyttö on…

Sato (sukunimi ei tiedossa), Mahirun kaveri ja Twilight Syndrome: Murder Casen Tyttö E! Hajime on oikeassa, sillä Natsumi ja Sato tuntevat toisensa entisen koulunsa valokuvauskerhosta. Sopii olettaa Mahirunkin olleen samassa kerhossa, jotta tyttötrion keskinäinen vihanpito ulottuisi mahdollisimman pitkälle. Sinisiluetit jäävät tuijottamaan riitaa, jonka meteli kaikuu varalaitoksen synkeillä käytävillä. Mahiru tulee huolissaan riitapukarien väliin ja saa osansa mafiatytsyn kaikkiin osuvista pilkasta. Koleiden tappouhkausten ja piikittelyjen jälkeen Sato kihisee kiukusta ja Mahirun on raahattava hänet ulos luokasta ennen kuin nyrkki puhuu.

 

Näytät pärjäävän siinä ihan hyvin itsekin.

Suvun myös.

Ei mutta Mahiruhan dissaa vain poikia.

Haudassa on paikka.

Mahiru rauhoittelee Satoa syrjempänä huomiosta ja saa kaveriltaan kehuja valokuvaustaidoista. Näköjään ystävykset lounastavat taas yhdessä. Natsumia ei ole kutsuttu.

Myös National Geographicin toivo.

Niin ne tuhmat kuvat Internetissä.

Vuosikurssi #77:n chillaillessa Fuyuhiko ja Peko keskustelevat pimennossa rakennusten välissä Natsumista, joka tuntuu seuraavan veljeään kaikkialle. Peko ottaisi asiasta selvää lisääkin, mutta isännän ja työkalun ammattisuhteen tulee pysyä kampuksella pimennossa. Ibuki kurkkaa ilkikurisesti paikan päälle ja saa melkein vääriä ajatuksia kaksikosta.

Hope's Peakin pupuinvaasio.

Fuyuhiko on niille allerginen.

Joo me ajateltiin rakastella ihan kohta, painu helvettiin.

Hajime voi olla yksinäinen ja masistella koulutuksensa suhteen, mutta on hänellä yksi ystävä, jollainen sietäisi olla kaikilla: gamergurrrl Chiaki. He mättävät suihkulähteen katveessa bootleg-Advanceilla toisiaan ilmeisesti bootleg- Street Fighterissa, koska vähän sinnepäin vedetystä Guilen teemasta ei voi erehtyä. Hajime saa tietysti kuonoonsa kuin minä SFV:ssä easya vaikeammalla (en ole yhtään katkera, että menetin loputkin Fight Moneyt Extra Battlessa Monster Hunter -kostyymien perässä, kuole syöpään, Capcom). Chiaki huomaa möllötyksen, joka ei johdu vain häviöstä. Lopulta Hajime kysäisee, mitä Chiaki tekisi, jos häviäisi aina peleissä. Chiakista sellainenkin olisi ihan hauskaa, eikä se olisi niin justiinsa, vaikka joku häntä parempi olisi olemassa, koska elämässä on muutakin kuin lahjakkuus. Tai niin hän Chisalta kuuli. Oleellisempaa on luoda yhteisiä muistoja ja sitä kautta toivoa. Tässä yhtälössä taidot ovat vain sivuseikkoja. Hajime jää miettimään opetusta kriittisen aikarajan lähestyessä.

Mitäs räpytti silmiään.

Se on kiintoisaa, kun istuu samalla penkillä kuin Chiaki.

Selvästi käsikirjoitus yrittää opettaa tässä jotain.

Co-op is serious business.

Välitunnin jälkeen Hajime kuulee varalaitoksen käytäviltä rähjäystä. Sato uhoaa ylimieliselle Natsumille, jonka mukaan hän vain pyörii Mahirun perässä. Hajime tulee väliin ennen kuin riita eskaloituu käsirysyksi. Kipakan yakuzattaren tappouhkauksen jälkeen epätasapainoinen Sato jää höpisemään itsekseen ystävänsä suojelusta.

Paitsi selliin.

Tämä on ensimmäinen kahdesta kerrasta, kun jaksossa viitataan kultakalan jöötin jahtaamiseen.

On Hajimen vuoro läpsiä.

Muuttaisin jo maasta.

ET SUOJELLUT JABBERWOCK ISLANDILLA NIIN.

Hajime löytää Natsumin maisemakäytävältä murjottamasta. Koviksen häijy ulkokuori järkkyy nuuskivalle pojalle rähjätessä. Ihan turha nalkuttaa mahdollisista potkuista varalaitokselta, kun Hope’s Peakiin pääsystä on tullut Natsumille polttava pakkomielle isoveljen varjossa. Pahinta on jäädä lahjattomana jälkeen. Hajime muistelee Chiakin sanoja ja välittää ne eteenpäin, mutta Natsumi ei välitä. Lahjoilla on oltava väliä Fuyuhikon seurassa. Natsumi Kuzuryu haluaisi kerrankin seisoa ylpeänä veljensä rinnalla.

Älä huoli, on Danganronpassa muitakin jälkeenjääneitä.

Superselityksenä Hajime viittaa itseensä, whoda thunk?

Oletkos neiti kuullut toivosta?

On tuossa toisella puolella vielä tilaa.

Maailma ei ole vielä kyllin kypsä insestiin.

Seuraavana päivänä Hajime palaa varalaitokselle sisäänkäynnin sinisiluettisäpinään. Paikalla on poliisiautoja ja käytävillä keltanauhaa. Eräs jantteri juoruaa, että...

Natsumi Kuzuryu, äärimmäinen pikkusisko, on kuollut. Sepä… oli nopeaa.

Väliaika!

Väliaika loppuu!

Lamaantunut Fuyuhiko käy tunnistamassa siskonsa ruumishuoneella, kun taas Peko lyö autiolla käytävällä rystysensä verille turhautuneena. Kuzuryu-klaanille ei ruveta.

Kuitenkin juksaavat vaatekaupan mallinukella.

Jos Peko on työkalu, hän lyö Kuzuryu-kartanossa tähän tapaan nauloja.

Hajime sattuu olemaan sopivasti suihkulähteellä möllöttämässä, kun Mahiru ja Sato tulevat lähistölle juttelemaan eilisestä. Mahiru tivaa hädissään, mitä silloin tapahtui. Sato on aluksi ilmeetön ja vaiti, mutta naama kiristyy tytön puhuessa tappoaikeistaan, koska Natsumi aikoi ihan varmasti listiä Mahirun, joka tarvitsi suojelijaa. Sato näyttää varmemmaksi vakuudeksi käsivartensa pitkää arpea, jonka Natsumi oli aiheuttanut kerholla Saton astuttua äärimmäisen pikkusiskon ja valokuvaajan riidan väliin. Nyt Sato vakuuttelee, ettei hänestä ole tappajaksi. Mahiru uskoo ystäväänsä ja poistuu paikalta.

"Spying on girls... Not cool, Hajime."

Niin, se yksi, se joka oli siinä yhdessä leffassa, joka tuli sinä vuonna.

Tuollaisella möllötyksellä.

Hajime tarttuu tilaisuuteen ja käy kysymässä, missä Sato oli Natsumin kuoltua. Sato inttää murhan olleen jonkun tunkeilijan syytä ja alkaa sitten virnuilla tapausta itsemurhaksi. Kun Hajime ei usko Natsumin luovuttaneen, Sato flippaa ja säntää rääkyen pois paikalta.

 Idolsissa sanottiin ilkeästi.

Saton CHIGAU CHIGAU -mölinät muistuttavat hyvin paljon Seikoa viime jaksosta.

Varalaitoksen oppitunnilla on ankeaa, mutta nyt siellä on entistäkin ankeampaa kasvottoman opettajan kehottaessa nauttimaan opinnoista, vaikka yksi heistä on poissa. Oikeammin heitä on kaksi, sillä Sato on poissa. Opettaja arvelee hänen olevan myöhässä, mutta Hajimen narraatio kertoo totuuden. Poissaoloja kertyi lisää, ja Twilight Syndromen neljäntenä päivänä…

 

Sato, Mahirun ystävä, on kuollut. Milloin tämä kepeä Despair Arc meni näin synkäksi?

Päivien käydessä vähiin Hajime on päätynyt Hope’s Peak Academyn porteille. Hän on astumassa niiden sisäpuolelle, kun kasvoton vartija käräyttää varalaitoksen hiipparin. Hajime kertoo hänellä olevan asiaa Mahirulle, mutta säännöt ovat sääntöjä. Natsisika tarttuu häneen, mutta eräs toinen sikamaisempi auktoriteettihenkilö paiskaa hänet maahan. Tällä vartijalla on kasvot, kovin tutut sellaiset. Ikävä asenne on vielä tutumpi. 

Missäköhän olen nähnyt tämän aiemmin, hmm?!
 

Ajattelin vähän teollisuusvakoilla, miten niin?

Maailma on pieni ja yhteensattumat hassuja, sillä hän on…

 

Juzo Sakakura, Hope’s Peakin vartiointipäällikkö! En kyllä tajua, miten vuosikurssi #77 uskaltaa perseillä tämän persläven pitäessä jöötä.

Juzo käskee nuivasti Hajimea häipymään tontilta, mutta Hajimepa ei lähde ennen kuin saa vastauksia. Äärimmäinen vartija kertoo virallisen totuuden: joku hiippaili kouluun tappamaan tytön, toinen vainaja kuoli järkytyksestä. Siinä se, siinä kaikki. Hajime on vähättelystä tyrmistynyt ja saa tarpeekseen Juzon tokaistessa pitkästyneenä, että varalaitoksen vainajat voi aina vaihtaa uusiin, ja siitäkin on ihan turhaa vaivaa. Iso mies väistää jonnen löysän tirvaisun ja tinttaa nuorisorikolliselta ilmat pihalle ja jonnen kanveesiin. Hajimen kärvistellessä maassa Juzo toteaa rahapyrkyrin olevan pelkkää roskaa, jonka ei pidä pilata Hope’s Peakia. 

Hope's Peakin maton alle mahtuu kaikenlaista.

Joka päivä jotain tällaista, vähemmästäkin kyllästyy.

TIGER UPPERCUT

Yhteiskunnallista kritiikkiä ehheh.

Miellyttävän miekkosen sympatiapisteet nousevat Juzon sylkäistessä Hajimen päälle ja hieroessa saapastaan tämän selkään. Tässä maailmassa ei ole tasa-arvoa, joten itseään täynnä olevien varalaitoslaisten kannattaisi vain leikkiä taviksia ja nauttia elämästä. Juzo kyllä tietää varalaitoslaisten olevan pelkkiä Hope’s Peakin eliitin hännystelijöitä, jotka ovat olevinaan jotain.

Mutta sitruunoista voi tehdä limua.  

Pidä tuo asenne.

Hajime irvistelee tossun alla raivoissaan ja ärähtää elämässä olevan muutakin kuin lahjakkuutta. Pääpelien eräs oikeudenkäyntibiisi alkaa soida kuin tilauksesta. Yllättäen Juzo on samaa mieltä, ja hyödyntää tilaisuuden ylimääräisellä, ilkeämielisellä dissauksella, joka työntyy syvälle ihon alle. Lahjattomien tulisi vain elää mitään ajattelematta onnellisina parempiensa alapuolella.

Waifut ym.

Vihjaatko olevasi parempi? En nyt ihan oikein ymmärrä.

 

Hajime ponkaisee teiniangstia pursuten pystyyn ja yksi hänen huitaisuistaan jopa osuu ammattilaiskiusaajaan. Vihaista kersaa uhkaisi sairaalareissu, ellei joku tulisi väliin.

Ei Mikanin käsittelyä eiiiiiiii!

Chisan nenä pysäyttää galakseja.

Mitä olisi Despair Arc ilman ihqua Chisaa? Hajime ei huoli opettajalta liinaa suupielensä pyyhkimiseen, vaan lampsii pyhää vihaa kytien tiehensä. Lopputekstit alkavat pyöriä, mutta jaksoa on jäljellä vielä nelisen minuuttia ja tarinaa sen verran, ettei aikaa tuhlata lopputekstibiisiin tai kuviin vuosikurssi #77:n edesottamuksista. Sen sijaan tekijätiimi rytmittää Juzon ja Chisan keskustelua Hope’s Peakin porteilla välittömästi Hajimen poistuttua paikalta. Tykkään tällaisesta ajankäytön optimoinnista, sillä animen lyhyissä jaksoissa riipaisee väkisinkin, kun identtisiin intro- ja outropätkiin kuluu väkisinkin ainakin kolme minuuttia.

Juzo ojentaa Chisan liinan takaisin ja muistuttaa, miksi he ovat oikeasti kampuksella. Voisihan heillä olla ura ja tulevaisuus jossain muuallakin valmistumisen jälkeen, mutta Kyosuke käski heitä tutkimaan, mitä kummaa Hope’s Peakissa on meneillään. Varalaitoslaisten elämään sotkeutuminen on Juzon mukaan toissijaista, mutta Chisa ei voi millään hyväksyä väkivaltaa.

Tuo on varmaan yöllä helpompaa.

Nyt on hyvä hetki huomauttaa, että Despair Arcin lopputekstifontti on lainattu Another Episodesta!

Juzosta todellakin tuntuu, että jokin hallinnossa mättää, kun Natsumi Kuzuryunkin kuolemasta yritetään päästä vähin äänin eroon. Murhien paljastuminen on vain ajan kysymys, ja jotenkin Chisankin pitäisi yrittää selittää se oppilailleen, joista Mahiru vaikuttaa erittäin murtuneelta, kuten leikkauksessa nähdään. Muu henkilökuntakin tuntuu ajattelevan vain itseään. Chisa ei silti käsitä Hajimen kiusaamista, mutta Juzon sanoista paistaa läpi suojelu. Äijän erinäiset disiplinääriset metodit voivat olla kyseenalaisia, mutta tätä menoa Hajime olisi voinut päästä hengestään nuuskiessaan liikaa koulun sisäisiä asioita. Hän antaa Chisan käskystä asian olla, sillä ainakaan jäyhä nyrkkeilijä ei ole mulkero ystävilleen. Pieneen piiriin lukeutuu myös Kyosuke, jonka toimiin he molemmat luottavat.

Hometta kai.

Sato unohdettiin jo.

Ehkä jakson kuvaavimpia reaktiokuvia.

Muut voi hakata muusiksi.

Joku taitaa olla pihkassa hihi. 

Ehkä sinäkin olet joskus oikea vartiointipäällikkö.

Lopputekstien loputtua on vielä aikaa suihkulähdekohtaukselle, johon Hajimen ja Chiakin yhteiset hetket yleensä assosioituvat. Chiaki haluaisi pelata yhdessä uunituoretta peliä, mutta Hajime on vain läpikulkumatkalla ja tuntuu olevan pahoillaan. Chiaki ei lopulta tiedä, mitä sanoa, ja hämmentyy lisää Hajimen muuttuessa haikeaksi ja pyytäessä ystäväänsä luomaan muistoja, sillä tytössä on paljon muutakin hyvää kuin pelitaidot. Hajime heittää Chiakille hyvästit miettien, kuinka olisi halunnut sanoa tälle olevansa itsekin lahjakas. Mutta totuus on se, että Hajimesta ei ole mihinkään.

Hajime odottaa Steamin joulualeja, jotta voi ostaa tuhansia pelejä ja pelata niistä 0.

Et niin, koska ainoa oikea termi on Ultimate Gamer, senkin kehitysvammaiset lokalisointiurpot.

Huomenna näet uuden henkilön.

"Will you be my anime princess?"

Vielä. Viikon harkinta-aika päättyy, ja maailman – sekä tämän jakson tapahtumien – polkema Hajime on täysin valmis osallistumaan Hope’s Peakin Izuru Kamukura -projektiin, jossa hänestä tehdään keinotekoisesti äärimmäinen toivo vaikka väkisin.

 

***

Sepä… oli Despair Arciksi hyvin epätyypillinen jakso, vaikka vasta kolmas jakso olikin. Arvasin kyllä Twilight Syndrome -tilinpäätöksen olevan tulossa, kenties hyvinkin pian, mutta en ihan arvannut kepeämmän kouluhassuttelun valahtavan näinkin synkäksi Hajimen sielunmaisemoinniksi, jossa Hope’s Peakin tuplamurha, Chiakin viisaat sanat ja Juzon mulkerointi sinetöivät Hajimen päätöksen hankkia sisältöä elämään epäreilussa maailmassa.

Jos siis odottaa kolmosronpan tältä puoliskolta pelkkää vuosikurssi #77:n hyväntuulista toilailua, kannattaa suosiolla kalibroida odotukset avoimiksi. Eihän tässä edes ollut juuri yhtään kyseisen luokan kollektiivisia edesottamuksia, mitä nyt nurtsilla chillailivat pari sekuntia. Valtaosalla luokasta ei edes ollut puherooleja, koska juonitapahtumissa ei edellytetty kaikkien läsnäoloa. Heidät häivytettiinkin enimmäkseen sivustakatsojiksi alussa, jossa Hajime käveli päin eliittivirtaa. Eikä kumpikaan osapuoli luonut katsetta toisiinsa. Eletään kuitenkin aikaa, jolloin hän tuntee heistä lähinnä Chiakin, ja Mahiru lienee uudempi tuttavuus lähinnä Saton kautta.

Tästä päästäänkin Twilight Syndromeen, joka käytiin näppärästi eikä edes liian nopeasti läpi. Minusta oli erinomainen veto, ettei Natsumin ja Saton kuolonkuplettia käsitelty seikkaperäisesti Goodbye Despairin kakkosluvun malliin, sillä juoni olisi voitu kierrättää tyttöjen A (Mikan), B (Hiyoko), C (Ibuki), D (Mahiru) ja E (Sato) kautta veikeässä Scooby Doo -hengessä, mutta kuolemat koettiinkin etäisinä Hajimen näkökulmasta. Ne vain tapahtuivat siinä sivussa, eikä Natsumin tai Saton ruumista edes näytetty tai tapahtumien kulkuun keskitytty. En tietenkään tiedä, palataanko tähän pikku tragediaan Despair Arcin nelosjaksossa, mutta jos Goodbye Despairin yksityiskohdat ovat päässeet unohtumaan, Sato murhasi Natsumin suojellakseen Mahirua. Tämän jälkeen Fuyuhiko murhasi Saton kostona siskonsa kuolemasta. Harvoin sitä tuli edes ajateltua Goodbye Despairissa, että jälkipuoliskon rento Fuyuhiko onkin oikeasti murhaaja, mutta käyhän tällainen yakuzakostotoiminta toki järkeen.

Oli mielenkiintoista päästä tutustumaan tähän pahamaineiseen pikkusiskoon, joka ei ollutkaan ihan niin kaamea narttu kuin mitä tämän veljen tarinat olivat antaneet ymmärtää. En minä välttämättä jääkuningatarta ensimmäisenä riiaisi ikävän asenteen vuoksi, mutta enpä kyllä uskonut gimman hajoilevankaan pahemman kerran ikuisen kakkosen ahdingolleen. Minä kun luulin Natsumin pompottavan koko klaania, mutta hänestä tulikin valokuvaajien ja selvänäkijän riesa. Myös Satoon saatiin sivuhahmostatuksesta huolimatta juuri sen verran syvyyttä, että hän toimi Mahirun ystävänä ja koston välikappaleena. Ei hän erityisen syvällinen tai pidettävä henkilö ole, mutta juuri sellaiseksi Saton kuvittelinkin.

Mahirun nosto tutuista hahmoista parrasvaloihin on tietty oma juttunsa, sillä olihan hän Twilight Syndrome -draaman keskiössä sekä tässä jaksossa että oman kuolemansa ympärillä. Saa tosiaankin nähdä, milloin se Goodbye Despairin kärkäs ”pojat lol” -asenne alkaa (nyt Saton kuoltua?), sillä tällä hetkellä hän on oikein symppis ja oikein jo kävi sääliksi hänen itkiessään lohduttomasti Saton kohtaloa Hiyokon sylissä. Myös Fuyuhiko ja Peko olivat ymmärrettävästi läsnä vuosikurssin väriläiskistä. Heidän ammattimaisen suhteensa seuraileminen jaksaa yhä kiehtoa, kun taatusti mielessä olisi muutakin.

Jakson oleellisin hahmo oli kuitenkin Hajime Hinata, joka ei taida enää ensi jaksossa kulkea tuolla nimellä. Hajime on ollut aina Makotoa mielenkiintoisempi hahmo juurikin salaperäisen taustansa ja aavistuksen kyynisen asenteensa vuoksi. Siksi en pannut pahakseni viime jakson istuskeluhetkiä suihkulähteellä, koska hepun yhteiset hetket Chiakin kanssa miellyttivät ja yksinäiset hetken ajatustensa kanssa ahdistivat. Hajime tuntui muultakin kuin vain pelaajan tyhjältä taululta. Hajimessa ja Natsumissa oli itse asiassa pelottavan paljon samaa, nimittäin yhteinen päämäärä päästä eliitin joukkoon. Voi hyvin kuvitella samanlaisten ajatusten möyrivän muiden varalaitossiluettien syvissä riveissä. Kolmosjakson tapahtumat suorastaan ajoivat hänet umpikujaan, koska pakkohan hänestä on jotain suurta tulla. Varsinkin kun maailma potkii jatkuvasti päähän Juzon muodossa.

Juzo paranee koko ajan. Vihaan hänen vastenmielistä ilkeyttään, mutta rakastan silti. Aika paljon samaa siis kuin Togamissa, mitä nyt Juzo on huomattavasti fyysisempi ja uhkaavampi. Jakson loppupuolisko olikin ikävää katsottavaa, eikä suinkaan negatiivisessa mielessä. Hyytävä äijä ja hyytävämmät jutut, virnistin kyllä Juzon niin osuvalle toimenkuvalle Hope’s Peakissa. Toisaalta tyypin käytös muuttui jonkin verran Chisan seurassa ja saattaa hän oikeasti suojella oppilaita tylyllä käytöksellään, mutta hiljaa sisimmässäni hihkun, kun Juzo lyö ihan keneltä tahansa ilmat pihalle ja uhoaa minkä ehtii.

Despair Arcin kolmosjakson naurut olivat erittäin vähissä – korkeintaan hymyilin – mutta fokus olikin tunnelmassa ja oleellisten juoniseikkojen kuljetuksessa. Siinä missä parissa viime jaksossa ei oikeastaan tapahtunut juuri mitään, nyt Hope’s Peakissa kuoltiin Tragedian alkusoittona ja Hajimekin tuupattiin polulle, jolta ei ole paluuta. Siinä sivussa nähtiin intensiivisiä ja nättejä kohtauksia. Voisin palata jatkuvasti valokuvaustyttöjen riitelyyn ja Hajimen ja Juzon tylytykseen, mutta nostan silti esille Hajimen ja Chiakin kenties viimeisen kohtaamisen jakson lopussa. Se oli lyhyt ja yksinkertainen, mutta samalla todella kaunis kohtaus. Toinen erityismaininta liittyy musiikkiin, sillä alkupuolella Goodbye Despairin Beautiful Ruinin 16-bittinen versio sopi kaikessa haikeudessaan Hajimen ja Natsumin keskustelun taustalle muistuttamaan Twilight Syndromen alkamisesta. Sarjassa on hyödynnetty peleistä tuttuja biisejä muutenkin sopivissa vaiheissa.

On se hyvä, että Despair Arc osaa rakenteellaan yllättää! En voi sanoa varsinaisesti nauttineeni jaksosta, koska pari viime Despairia olivat niin hulvattomia, mutta ainakin tämä antoi mainiota esimakua, mitä se Despair tällä puoliskolla tarkoittaa. Oli tämä tyylikkäästi rakennettu ja oleellinen pieni kokonaisuutensa, josta ei ole oikeastaan pahemmin kritisoitavaa tällaiselta kritiikittömältä fanipojalta. Niin kauan kuin ei ole katanaposeerauksia. Twilight Syndrome olisi voitu kertoa huonomminkin. Tämä ei ole välttämättä suosikkijaksoni, mutta objektiivisesti se saattaa hyvinkin olla paras ja tasapainoisin tähän asti.

Oheisesta linkistä nähdään, onko kuudes aistini olla yhtä monta kertaa väärässä:

Despair Arc #3 - A Farewell to All Futures