297 - Danganronpa 3 - Despair Arc #5

Despair Arc #5

Anime lähtee lapsesta hakkaamalla, kuten nuorelle Ryota Mitaraille – ei lihavalle huijari-Ryotalle, vaan sille oikealle, joka roikkuu Kyokon perässä sarjan toisella puoliskolla – meinaa henkisesti käydä. American Chopperia ja muuta taattua äijäviihdettä tapittavat lähikulmien kakarat pommittavat Ryotaa roskilla ja nörttisolvauksilla ja ottavat hänestä kuvia, jotka leviänevät vertaisverkossa setämiesten käsiin.

"Welcome to the rice fields motherfucker."

Et kai halua saada vessanpöntöstä.

Kotona hän vain tapittaa silmät pyöreinä hyvin klassiselta näyttävää animea vanhempien kiistellessä sivummalla lapsensa kiusaamisesta ja kasvatuksesta. Ero jää korkeintaan implikoiduksi Ryotan keskittyessä kuplassaan esikuviinsa ja alkaessa ottaa niistä mallia. Pikkuhiljaa animesta ja sen tekemisestä tulee hänelle neuroottinen pakkomielle, sillä hän on oikealla asialla: animen avulla maailmasta tulee parempi paikka.

Ihan kuin meillä kotona tai siis.

Ryota ei pidä Ghiblistä.

Mad Bull 34 tavoitteeksi.

Niin koska animejaksot ovat alle puolen tunnin mittaisia.

Alkutekstien jälkeen Chisa Yukizome astuu varalaitoksen porteista sisään suorittamaan pestiään ja tutkimaan Hope’s Peakin murenevia kulisseja. Kuluu puoli vuotta.

Aikalaskuri alkaa nnnnyt!

Tänään!

Loppukesä!

Alkusyksyn myrskyt!

Syvin syksy!

Sama syksy mutta repliikki tuli samaan vuodenaikaan! Enkä tiedä mitä tuo tarkoittaa!

Takatalvi! Jonka aikana siteerataan Hotaru no Hikaria, Japanin Auld Lang Synea!

Kevät!

Puoli vuotta on kulunut. Chisa Yukizome astuu varalaitoksen porteista ulos, kun aika on jatkanut hidasta marssiaan vajaassa kahdessakymmenessä sekunnissa. Eletään maaliskuuta 20XX, japanilaisen koulukalenterin viimeistä kuukautta. Taas ollaan harppaus lähempänä figuratiivista keskiyötä noin kaiken kannalta.

Seuraavaksi pikakelauksena kymmenen vuotta.

Chisa käy heti ensimmäisenä tapaamassa Juzo Sakakuraa, Hope’s Peakin vartiointipäällikköä, ja miettii, saisiko tämä jostain käsiinsä koulun opetuslautakunnan jäsenen (tai valtuutetun, miten sen nyt ottaa) henkilökortin. Juzo hätkähtää, ja toteaa tuon sakin johtavan koko laitosta. Heille ryttyily ei ole viisasta. Kamukura-projekti on myös tulenarka aihe. Chisa sai tietää sekä rehtorin että lautakunnan salailevan sitä. Lisäksi valtaosa varalaitoksen rahoituksesta (toisin sanoen oppilaiden töykeistä lukukausimaksuista) valuu projektiin. Tuskin lienee myöskään sattumaa, että Izuru Kamukura oli koulun perustaja. Juzo on yllättynyt, kuinka tosissaan Chisa ottaa nuuskintansa.

Juzo on huolissaan vain silloin, kun ei pääse lyömään ketään.

Ihan 30-senttisiä viivottimia?

En mutta suurhaltioista olen.

Kuvatekstejä miettiessä häiritsee, kun läppäriltä hieman ylöspäin katsahtaessani silmiini osuu tasan samassa asennossa kävelykepin kanssa seisoskeleva Jacob Frye -figuuri Assassin's Creed: Syndicatesta.

Kyosuke on vakava mies.

Juzo muistaa myös jotenkuten maahan polkemansa Hajime Hinatan, joka katosi puoli vuotta sitten laitokselta. Virallisesti hänet erotettiin, epävirallisesti… no, niin.

Hajime Hinata on avain kaikkeen.

Potkitaanpas Despair Arcissa sakkia pihalle viime aikoina.

Chisan seuraavana stoppina on rehtorin kanslia, jossa Jin Kirigiri ylentää hänet takaisin vuosikurssi #77:n opettajaksi – vieläpä pysyvästi. Vaikka Koichi Kizakura varmasti keskittyy jatkossakin taskumattiin, hänen pääasiallisena toimenkuvanaan tästä eteenpäin on etsiä mahdollisimman äärimmäisiä kykyjä, sillä uusi lukukausi on alkamassa.

Koichi ottaa vastuun vain juopottelusta. En tiedä, miksi juopottelusta on tullut lemuriamainen kestovitsi.

Vaikka maa näyttäisi nielleen Nagiton, jonka seikkailuista kukaan ei ole kuullut yhtään mitään puoleen vuoteen, rehtori aikoo palauttaa epämääräisen kiusankappaleen takaisin koulun penkille. Chisa säntää tapaamaan luokkaansa, kun Jin ja Koichi alkavat järkätä ensi lukuvuoden avajaisia. Uusia tulokkaita on odotettua vähemmän, mutta he kaikki ovat alansa ammattilaisia. Jinin katse jää tyttärensä asiakirjaan.

Voitti matkan Jabberwock Islandille. 

En tunne.

Kyllä varmaan myöhemmin kaduttaa, kun kykyetsit kouluun Junkon ja Mukuron.

Chisa empii jonkin aikaa käytävällä pyörien ympyrää ja tuumien epäonnistuneensa tehtävässään. Mitenköhän hänet otetaan luokassa vastaan?

...get murdered in the final killing game.

Puoli vuotta odottivat samassa asennossa.

Voi Gundhamia. Ja Akanea. Oikeastaan kaikkia.

Muistutus: käy kaupassa päivityksen lähettämisen jälkeen.

Ibuki and Friends voisi olla hyvä nimi bändille.

Melko keskinkertaisesti, hyvä tietää. Luokan veikeä ryhmähenki on katossa open tultua takaisin. Chisalla kohoaa ihan tippa linssiin välittämisestä. Peko kehottaa kiittämään luokan koossa pitämisestä Chiakia, joka keksi luokalle jatkuvasti virikkeellistä ajanvietettä, joka ei tainnut pahemmin liittyä opiskeluun, mutta ei tämä nyt niin vakavaa ole. Myös hapan ja siskonsa vuoksi mitä ilmeisimmin angstannut Fuyuhiko pysyi jengissä mukana.

NEKOMARU NIDAI!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Muulloin kärsi narkolepsiasta. (jota, hämmentävää kyllä, ei ole vielä pahemmin näkynyt animessa)

Aina pettää pokka näille ihastuspallerokohtauksille.

Mihin Chisaa enää tarvitsee?

Vaikka Nagito onkin poissa, Chisa huomaa Hiyokonkin puuttuvan, mutta perinnetanssija vain käväisi naistenhuoneessa. Luokkaan palaa muuttunut tyttö, ainakin fyysisesti. Mikan ei ole silti ikinä turvassa.

Olisipa Hiyoko Goodbye Despairissa tällainen.

Tässä kuuluu semmoinen Mario syö supersienen -ääniefekti.

Vielä ehtii kaksimetriseksi.

Ja Mikan taivutti sinut pylvääseen.

Koska pidän Gundhamista, jään ylilordi (feat. ulkomaan edustus, koska puolessa vuodessa tapahtuu hassuja asioita) myös tiivistää näppärästi, mitä Chisan paluu merkitsee kausaliteetille. Vielä kerran kanpai!

Tässä liukuisi vielä animetyyliin Kazuichi Sonian vasemmalle puolelle ölisemään synkronoinnista, mutta pilaisi tunnelman.

Nekomarulla on tuuheammat viikset. (cannot unsee)

Siirrytäänpä aivan toisenlaisiin tunnelmiin Hope’s Peakin hämärästi valaistuun asuntolaan, jonka keinovalossa oikea Ryota Mitarai työskentelee kuumeisesti. Huvittelulle ei ole aikaa, ja häntä jo pitkään tuurannut huijari-Ryota tulee kylään. Mikäli katsojalla on kultakalan muisti ja kaksi samanlaista hahmoa on käsityskyvylle liikaa, Danganronpa 3 muistuttaa, kuka kukin on. Lisäksi ensimmäisenä esitelty hahmo debytoi ensimmäistä kertaa Despair Arcissa. 

Työntää sen limitiin.

"Not enough panties, not enough, not enough... Please, send."

Hänhän on, koska ei huoneessa muita ole, paitsi hän kahdesti…

Ryota Mitarai, äärimmäinen animaattori! Ei mikään ihmekään, että hän näyttää tulevaisuudessa sairaalloiselta, sillä työtahti vaikuttaa lievästi sanottuna psykoottiselta, mutta miten muutenkaan toivo syntyisi? Se toinen Ryota jättää Teruterun quiche eroticat toiselle itselleen, joka ehtii ehkä syödä ne joskus vuoden päästä, kunhan animoinniltaan ehtii. Vaikka toisen Ryotan persoona sattuneesta syystä onkin mukautuvainen, filosofointia riittää lihottavasta ruoasta, koska hän on lihava läski ja ylipainoinen.

Nyt ei ole kyse Eikenistä.

Todempia sanoja ei ole sanottu.

Nyt on syvällistä.

Se turpeampi Ryota poistuu ulos, jossa nähdään vähintäänkin yllättävä cameo, joka menee kasuaalironpailijoilta täysin ohi. Sen sijaan katsojien huomio kiinnittynee suihkumoottorien kohinaan suurkaupungin yläpuolella. Matkustajalentokone laskeutuu kiitoradalle.

Tuo tyyppi tuossa taaempana on Yuuto Kamishiro, äärimmäinen salainen agentti, joka esiintyy Danganronpa Zero -light novelissa. Muuta en tiedä.

Boeing 747, äärimmäinen lentokone. (en viitsinyt etsiä tarkkaa matkustajalentokonemallia vitsiin)

Lentokentän sisäänkäynnille kurvaa limusiini. Matkustaja jättää vaihtorahana istuimelle tikittävän lompakkonsa. Kohti seuraavaa julkkismatkustajaa kaahaava kuski pääsee hengestään lentokentältä poistuvalla sillalla. Autonkin jälleenmyyntiarvo romahtaa.

Lompakko on tyhjä.

Vihdoinkin paljaita reisiä.

Ting goes skrraboom.

Ihmismassat jäävät toljottamaan täystuhoa, jotta pahempaan täystuhoon ei kiinnitettäisi huomiota. Vain ihan vähän neljänteen seinään nojaileva hemaiseva bimbo riisuu aurinkolasinsa, vaikka olin jo jonkin aikaa arvannut, kuka hän on. 

Koskaan nähnytkään.

It's punishment tiiiiime.

Voi kyllä. Puhuhu… puhuhuhu!

Junko Enoshima, äärimmäinen muoti-ilmiö! Ja vähän muutakin.

Väliaika!

Kuinka nokkelaa! (Future Arcin väliajalla siis musta tausta ja Despairissa valkoinen)

Väliaika loppuu!

Junko Enoshima on parkkeerannut takamuksensa laukkupinolle, jossa hän ottaa vastaan ilmeisesti Fenrir-komennukselta palaavan epätoivosiskonsa, Trigger Happy Havocin kuudennentoista oppilaan. 

Haluaisin olla matkalaukku eikun.

Godot.

Tuollaisissa saappaissa tulee jalkahikeä.

Tervetuloa sinäkin kierommaksi kehkeytyvään kertomukseen…

Mukuro Ikusaba, äärimmäinen sotilas! Ja vähän muutakin, mutta vähemmän kuin rakas sisko. Mukuro on jälleennäkemisestä hyvillään, mutta ihmettelee silti siskonsa uusinta roolia. Junko ei vaihda persoonaansa joka framessa kahelista toiseen, mutta tässä jaksossa hän on toisinaan kertoja, joka kirjoittelee suureellista skriptiä muistivihkoonsa. Narraation huomaa totisemman äänensävyn ja lainausmerkkien lisäksi mustista palkeista, jotka liukuvat näppärästi syrjään, kun on normi-Junkon vuoro puhua. Kertoja-Junko julistaa itsekseen ihmishistorian suurimman, hirveimmän ja traagisimman tapahtuman lähestyvän alkuaan. Mukuro vain tuijottaa haltioituneena ihanaa siskoaan. Kuinka sotilaallista.

Kuin Sir David Attenborough.

Onneksi kukaan ei ole kuuntelemassa, tai lentokentälle tulisi porttikielto uhkailusta.

Chumps.

Ei ollut Fenririssä ketään, jota rakastaa, vain rumia ukkoja.

Windowlickerin mittaisessa limusiinissa epätoivoeliitin biletys jatkuu skumppalasien merkeissä. Junko huomaa siskonsa pisamat ja aikoo tehdä niitä lisää jääpiikillä. He keskustelevat aivan normaaliin sävyyn ja lieneekin rutiinia, että Junko yrittää jatkuvasti listiä Mukuroa, koska mikäpäs sen epätoivoisempaa kuin sisarmurha? Ihastelin myös, kuinka huolettoman passiivisesti Mukuro läpsi ranteellaan tappoyritykset syrjään. Lisäksi Mukuro tuntuu saavan siskostaan jatkuvia kiihoittuneita kicksejä. Kranaattikaan ei riitä systerin viimeistelyyn, mutta joku onneton saa sen valtaväylällä niskaansa.

Syntyy kuin Morgan Freemanilla.

#vainjunkojuttuja

Kyllä se pian onnistuu.

Jos kädet kelpaavat, mihin käsikranaattia tarttoo?

Junkon ilkuttua siskoaan löyhkästä hän kertoo kutsuneensa tämän kylään, koska huomenna pidetään Hope’s Peakin uusien oppilaiden vastaanottotilaisuus. Minusta jotenkin tuntuu, että Mukurolle koko tuleva oppivuosi tuli yllätyksenä, mutta hänelle Junkon onni tuntuu olevan tärkeintä. Viis palkkasoturiurasta, kun koko maailmasta tulee sotatanner!

Ei sissisodassa käydä suihkussa.

Lainausmerkeistä huomaa, ettei Junko oikein arvosta.

Doki Doki Murder-Killing Club.

Vaikka kovasti toivoisinkin sarjan olevan tästä eteenpäin pelkkää Junkon ja Mukuron kohellusta, on tarinassa muitakin hahmoja. Hieman erikoisesti jakso tuntuu Ryotan/Ryotojen ikiomalta jaksolta, joten takaisin asuntolaan. Ryotan piirroksista ja maanisesta kähinästä saisi maailman tylsimmän kymmenen tunnin YouTube-videon, vaikka asenne peilanneekin meininkiä japanilaisissa animestudioissa. Toinen Ryota astelee paikalle ruokakassin kanssa. Ensimmäisen Ryotan rikkonaisessa sielunmaisemassakin käväistään. Hän pitää itseään heikkona, eikä tule kenenkään kanssa toimeen. Vain animella on väliä.

Ryota yllättää Ryotan tuhmalta nettisivulta.

MSPaint parempi.

Ei jaksa edes uhkauksia kaivertaa takaisin.

Monokuma?!

Toinen Ryota on ensimmäisen Ryotan terveydentilasta huolissaan, mikä on jokseenkin ironista, kun hän itse jäystää KFC:n Mighty Bucketia roskapönttökoossa. Anteeksi nyt tuli nälkä. Ensimmäisellä Ryotalla jää virke kaikkien pelastamisesta kesken, kun voimat loppuvat ja hän lysähtää lattialle. Toinen Ryota varmistaa ensimmäisen Ryotan voivan huonosti ja panee toimeksi.

It's cardiac arrest kickin' good.

Mikan Tsumiki hihittelee Hope’s Peakin porteilla huomiselle seremonialle, jonka jälkeen hän ei ole enää fuksi. Läski-Ryota kaappaa hänet syliinsä, sillä tässä tarvitaan ammattilaista.

Ilon ja onnen päivä, kunnes niitä ei enää ole.

Osaisinpa minäkin lähestyä hamekansaa tällä tavalla.

Hän vain haluaa tekeytyä sinuksi.

Asuntolassa Mikan diagnosoi Ryotan kärsivän ylirasituksesta ja aliravinnosta, ja suosittelee lepoa. Diagnoosiin ei olisi välttämättä tarvittu äärimmäistä sairaanhoitajaa. Tilanne tuntuu lekurista omituiselta, koska Ryotoja on kaksi, joten se toinen Ryota paljastaa salaisuutensa takauman kautta. 

Ihan kuin blogia kirjoittaisi.

Koulun alettua Byakuya Togamiksi sonnustautunut henkilö kuuli asuntolassa merkillisiä ääniä. Ryota Mitarai hoiperteli sekavana käytävällä ruoan perässä ja lyyhistyi. Ryota havahtui sängystä ja huomasi toljottavansa takaisin toljottavaa epä-Togamia, joka esitteli itsensä, vaikka se jokseenkin monitulkintaista ei erityisesti kenellekään perheettömälle olikin.

Aina on pizzapaikoissa kotiinkuljetus, jos tiukkaa tekee.

Gray Fox?!

Tämä kuka hitto lieneekään ja ikuinen mysteeri on…

???, äärimmäinen huijari. Eli Goodbye Despairin ”Togami” ja Danganronpa 3:n ”Ryota Mitarai.” ??? mutta (epä)selvyyden vuoksi huijari elää elämänsä toisina, koska ei muuta osaa, ja on pirun hyvä siinä, vaikka elopainoa liikaa onkin. Koska Ryotalla ei muuta kiintopistettä elämälleen ole kuin anime, huijari ehdotti hänen henkilöllisyytensä luovuttamista, josta molemmat hyötyisivät. Ryota voisi jatkaa animointia syrjäytyneenä, ja huijari voisi elää hänenä muussa maailmassa.

Elämäni Dittona.

Elämäni Hayao Miyazakina, mutta animekin oli virhe.

Saako Ryota sitten vaihdossa Togamin henkilöllisyyden?

Tässähän on sama värimaailma kuin väliajalla. Onko Ryota siis toivo ja huijari epätoivo?

Totuuden kuultuaan Mikan kauhistelee henkensä puolesta, mutta huijari on omana olemattomana itsenään totinen, hyväntahtoinen ja kannustava luonne. Mikan murtuu huijarin hienoudelle ja mietin hetken aikaa, miksi vihasinkaan Mikania, mutta sitten muistin hänen olevan kauhea akka. Eiköhän hoitsukin epätoivon kohdalla kilahda!

Et.

Niin paljon luotti, että tapettiin ensimmäisenä.

Mikan sitomassa kengännauhojaan.

Entäs Hiyoko?

Koittaa seuraava päivä ja koko Danganronpan temaattinen alku, kun Makoto Naegi astelee Hope’s Peakin päärakennuksen porteille katselemaan rakennuksen tornia. Trigger Happy Havocin aloittanut rennon naiivi käytäväbiisikin soi taustalla, kuten kuuluukin.

Tästä kaikki alkoi, tänne kaikki päättyy. Tiedä vaikka Future Arcinkin lopussa palattaisiin!

Makotokin kuulee ääniä päässään.

Makoto ei huomaa takanaan kahta siskosta, jotka syöksevät Hope’s Peakin ja maailman epätoivoon. Junko on tulevaisuudesta niin hyvillään, että jättää narraation sikseen, puhuhuttaa ensimmäisen puhuhunsa ja luonnostelee vihkoonsa kaikkien rakastaman karvapallon.

Letti se hulmusi.

Junko vaihtaa pakkomiellettä kuin sukkia.

Valmistua ei tarvitse.

Tältä näyttää animoitu puhuhu, vaikka se onkin animoitu upupuksi.

Junko taitaa pian laittaa robottitilauksen eteenpäin Towa Groupille.

Ehkäpä Junko Enoshima saa ällistyttävällä karismallaan (ja ulkonäöllään) koulussa uusia ystäviäkin! Kuten Hajime Hinatan, jonka elämä muuttuu viimeinkin ikiajoiksi.

***

Lievä narratiivis-rakenteellinen spoileri Fargon ykköskaudelta jaksoarvion alkuun! Näin viihteen suurkuluttajan näkökulmasta ei tule turhan usein vastaan tarinoita, joissa hypättäisiin ajassa eteenpäin, jos jotain epilogivaihetta ei lasketa. Fargon loppupuolella loikattiin odottamattomasti vuosi eteenpäin, jotta tarina saataisiin komeaan päätökseen. Despair Arcin tässä viidennessä jaksossa loikattiin aivan yhtä odottamattomasti puoli vuotta eteenpäin, jotta tarina saataisiin seuraavaan vaiheeseensa. Ei voi kuin arvostaa, hieno ja rohkea temppu! Chisan maaniset horinat rankasta opetusvuodesta vielä siinä taustalla.

En ollut edes pahemmin ajatellut, miten alkutilanteesta lopulta päästäisiin epätoivon rippeisiin, jota olen aina pitänyt Despair Arcin viimeisten jaksojen suurena tempaisuna, mutta nyt odotukset pitää kalibroida odottamattomiksi. Junko tulikin kuvioihin jo nyt, ja kaikki loput äärimmäisyydet vuosikurssi #78:sta mitä luultavimmin ensi jaksossa!

Puolen vuoden pikakelaus oli niin julkea veto, etten kokenut jääväni mistään paitsi. Ei jäänyt nälkä tietää, mitä kaikkea Goodbye Despairin sakki touhusi puoli vuotta. Uusi opettaja olisi ollut kiva nähdä, mutta korkeintaan edesottamuksista olisi tullut läjä kokonaisuuden kannalta turhempia filleriepisodeja, joissa oppilaat pitävät hauskaa. Vielä on japanilaisille niin tärkeän oleellinen rantaepisodi näkemättä, mutta eiköhän se nähdä Jabberwock Islandilla, jos tuolle vaiheelle sarjan loppupuolella jätetään aikaa. Hauskaahan tässä Despair Arcissa on se, että vaikka tiedänkin suunnilleen, miten tarina etenee, on tyydyttävää nähdä, miten tarina etenee. Kaikki tämä oli vain vihjailtua historiaa aiempien pelien loppupuolella, mutta nyt koen ja näen sen oikeasti!

Aikaloikalla parsittiin myös pari seikkaa kasaan. Sonia kiintyi okkultistisesti Gundhamiin, aina repee. Hiyokon kasvupyrähdystä en ollut edes ottanut huomioon, mutta sen nähtyäni tajusin, että tietenkin se tapahtui kulissien takana, miten muutenkaan? Tulevissa jaksoissa lieneekin jännä nähdä aikuismaisempaa Hiyokoa, kun olen tottunut jo siihen rasittavaan riiviöön. Neo World Programiin installoitiin tietysti se nuorempi Hiyoko hämäykseksi. Oli myös kiva nähdä luokan tervettä ryhmähenkeä, nasta porukka kasassa. Puolensa toki Trigger Happy Havocinkin kastilla, mutta kyllä vuosikurssi #77 on silti levottomuudessaan suosikkini. Nähtäväksi jää, nähdäänkö tulevissa jaksoissa porukoiden yhteisiä hetkiä. Olisi se viimeisen päälle fanipalvelua, mutta sinänsä perusteltua.

Nagito on hemmetin iso kysymysmerkki. Mitä hittoa hän on touhunnut puoli vuotta? Palaako hän vielä kouluun? Onko hän pitänyt esimerkiksi Junkoon yhteyttä? Pakko tällä on jotain merkitystä olla, kun asia kerran otettiin jaksossa puheeksi. Toisekseen mietin Hajimea. Mitä hittoa hän on touhunnut puoli vuotta? Kamukura-projektiin osallistuttuaan hän on luuhannut jossain puoli vuotta poissa koulun kirjoilta – olettaisin että valvottuna – ja se muutosprojekti käynnistyi vasta nyt! Käppäileekö Izuru Kamukura ensi jaksossa muina miehinä vastaanottotilaisuuteen? Muistaako hän Chiakista enää mitään? Möllöttääkö hän vain jossain ikkunalla letti dramaattisesti hulmuten ja joutuu Junkon pelinappulaksi? Aika näyttää.

En oikeastaan tiedä, mitä ajattelisin Ryota Mitaraihin keskittymisestä. Tämä ei tarkoita sitä, etten pitäisi hahmosta, mutta en osannut odottaa hänen olevan tarinan polttopisteessä. Jaksossahan nähtiin poikkeuksellisen paljon kaikenlaista järisyttävän aikaloikan turvin, mutta niin vain aina palattiin raskaan työn raatajaan, joka onkin jäänyt arvoitukseksi. Eikä vain vähintään siksi, että heitä on kaksi, joista se toinen on varsinainen arvoitus itsessään.

Jos kyynisiä ja tylsämielisen kaavamaisia ollaan, Ryotan death flag nousi juuri tankoon tulevaisuudessa, ja miehen ruutuaika lasketaan Future Arcissa joko ensi tai seuraavan jakson päähän, mutta enpä taas tiedä. Se olisi vähän liiankin helppoa ottaen huomioon, että Seiko kuoli oltuaan pitkään parrasvaloissa. Tähän asti Ryota on tulevaisuudessa marissut turhuuttaan ja pyörinyt Kyokon perässä. Hänestä paistoi menneisyydessä pyrkimys toivoon animen kautta keskimääräistä voimakkaammin, ainoastaan Nagiton toivo on voimakkaampaa vääristymiseen asti. En ollut aiemmin miettinyt, mitä oikea Ryota puuhailisi menneisyydessä, kun huijari-Ryota puuhaili jo siellä omiaan hänenä, mutta noin pakkomielteinen suhtautuminen animeen yllätti silti. Ensimmäisen jakson huijari-Ryotan hikikomorilarppaus hymyilytti, mutta enpä hymyile enää, kun Ryota näytti olevan surkeassa jamassa. Tämä oli sitä totisempaa ’ronpaa, kun ei kaiken tarvitse olla pelkkää hassuttelua.

Minusta tuntuu, että oikea Ryota saattaa vielä yllättääkin, mutta entäpä väärä Ryota; tämä huijari, joka myös muka-Togamina tunnetaan? Jos hän on Ryotana sosiaalisempi versio hänestä ja Togamina huumoriversio hänestä, omana itsenään hän on mielenkiintoisimmillaan, koska oikeaa huijaria nähdään vähiten. Saarisimulaatiossa huijari vilahti vain vapaa-ajan keskustelun loppumetreillä miettimässä olemassaoloaan, sekä tietenkin kryptisessä debattiloopissa, mutta tyypistä välittyy omana itsenään erittäin huomaavainen vaikutelma totisesta pönötyksestä huolimatta. Erityisesti nauratti, kun hän tuosta vain nappaa hölmistyneen Mikanin syliinsä. Pitääköhän likka salaisuutensa?

Togamin persoonan omaksuminen on myös mielenkiintoinen yksityiskohta tulevaisuuden kannalta. Hän on näemmä ollut Togamina jo ennen kuin Togami tuli Hope’s Peakiin. En ole varma, keskitytäänkö tähän Danganronpa: Togami -light novelissa, mutta en oikeastaan ihmettelisi. Näkee sitten kaukana tulevaisuudessa, jos/kun sinne asti pääsen. Kai siihen on jokin muukin syy kuin pelaajan hämääminen, miksi Neo World Programin huijari on nimenomaan Togami eikä Ryota. Voisiko jopa olla, että hän alkaa esiintyä muille oppilaille Togamina? Mitä enemmän alan miettiä huijaria, sitä sekavammaksi tämä menee, joten annetaanpa olla. Eiköhän tähän vielä jonkinlaista tolkkua tule!

Säästin Junkon (ja Mukuron) arvion loppuun, sillä olen Junko-fanipoika (kukapa ei?) ja oikeastaan olen sarjan alusta asti odottanutkin, milloin ja miten hänet tuodaan tarinaan, koska on hän kuitenkin kaiken kannalta ehdottoman keskeinen hahmo. Jaksaakin huvittaa, kun Junko tapatettiin pois Trigger Happy Havocin lopussa ja siinäkin häntä nähtiin vain puoli oikeudenkäyntiä, jos Monokuman kautta puhumista ei lasketa. Siitä eteenpäin hän on ollut olemassa vain Goodbye Despairin tekoälyviruksena ja Another Episoden parissa takaumassa. 

Junkoa on nähty tosi vähän tasan siksi, koska hän varastaa koko hemmetin show’n, eikä Danganronpa 3 totisesti ollut poikkeus. Kenties hänessä on pahiksena samanlaista vetovoimaa kuin jossain Batmanin Jokerissa tai muissa karismaattisissa antagonisteissa. Kenties sekopäisyys on vedetty niin yli, että se vain toimii, sillä jatkuva epätoivosta jauhaminen ei ole vieläkään alkanut ärsyttää. Jotain tässä hahmossa on tehty oikein, kun virnistelin itsekseni kaikissa kohtauksissa, joissa hän oli.

En ole unohtanut Mukuroa, vaikka hän Junkon varjoon jääkin, ja kiehtoo nimenomaan siksi, koska hänestä ei tiedetä kovin paljoa. Hän oli Trigger Happy Havocissa Junkona, ja omana itsenään hänestä nähtiin vain pari kuvaa. Danganronpa: IF oli pikkunätti – joskin ei-kanoninen – tarina Mukurosta, mutta vasta nyt tuntui, että näin hänet ensimmäistä kertaa. Odotin aavistuksen vakavampaa näkemystä, kun hän on kuitenkin sotilas, mutta yllättäen alistuva Junko-fanityttöily ja lievä hönttiys sopi hahmolle. Oikeastaan odotan, että hänet nähdään Despair Arcissa joissakin kohtauksissa ilmankin Junkoa, mutta näkeepä sitten.

Despair Arcin ja koko sarjan puoliväli lähestyy! Kymmenen jaksoa nähty! Menneisyyden ja tulevaisuuden tasapainottelu on toiminut tähän asti yllättävän hyvin, sillä huonoissa käsissä tarina tuntuisi vain hyppivältä sotkulta, jolta se varmasti tuntuisi muutenkin, jos pelisarjasta ei olisi mitään kokemusta. Sen sijaan loresta perillä olevan näkökulmasta Danganronpa 3 on ollut hemmetin toimivaa ja ennen kaikkea valaisevaa fanipalvelua. Etenkin menneisyydessä ei ole tullut irvisteltyä, että hei, ei tämän nyt näin pitäisi mennä. Kyllä huomaa, että tekijät tietävät mitä tekevät.

Säästänen loput kokoavat mielipiteet sarjan loppuun, mutta jos pelkästään tähän jaksoon keskitytään, olisikohan jopa paras jakso tähän mennessä? En halua kuulostaa siltä, että kaikki olisi kritiikitöntä täyden kympin kamaa, koska objektiivisesti tyhmyyksiä (KYOSUKEN KATANALESOTUS) löytyy, mutta subjektiivisesti tässä jaksossa suunnilleen kaikki tarvittava toimi. Juustoilujeejeeruuvia luokan jälleennäkemisessä olisi voinut aavistuksen verran höllentää, mutta noin muuten tässähän suoriuduttiin mallikkaasti uskaliaasta aikaloikasta, nähtiin Junko Enoshima (!!!) ja kuljetettiin juoni murroskohtaan, jossa vuosikurssi #78 saapuu paikalle. Edes Mikan ei ärsyttänyt, hämmentävää. Tähän asti olen pitänyt menneisyyttä lähinnä #77:n show’na, mutta enää en tiedä, mitä tässä nähdään ja millä rytmityksellä, vaikka tarinan avainkohdat ovatkin tiedossa.

Varaudun pahimpaan, sillä tämä on lopun alkua.

Oheisesta linkistä nähdään kymmenen pientä väärää mielipidepoikaa:

Despair Arc #5 - Beginning of the End