Despair Arc #1
Alan
ymmärtää paremmin Danganronpa 3:n
oikeaoppista katselujärjestystä Chisa Yukizomen vahdatessa tuonpuoleisen
IMAXissa kuolemaansa poppareiden kera. Äärimmäinen taloudenhoitaja voi roikkua
tapettuna Future Foundationin kokoushuoneen pöydälle pudonneessa
kristallikruunussa, mutta hänen tarinansa ei ole vielä ohi. Ei, se on vasta
alkamassa. Despair Arc on tarina hänestä ja kuudestatoista oppilaasta, jotka
löysivät epätoivon.
Sinäkö sen aiheutit?
Et nyt vihjaile mitään Danganronpa 3:n lopusta.
Synkistely
sikseen, sillä Despair Arcin intropätkä on ihastuttavan ilmavaa pastellipurkkaa,
samanlaista hyvän meiningin tyylittelyä kuin Personoissa. Kyse voisi olla melkein ihan eri sarjasta, vaikka
Future ja Despair muodostanevatkin oman dualistisen kokonaisuutensa. Pian
tehdään tyylillistä pesäeroa oikein viimeisen päälle.
Kuten
maailmalla, Hope’s Peak Academyn laitoksella pyyhki joskus hyvin. Chisa
Yukizome on tullut tapaamaan nykyistä rehtoria, josta nähtiin eräässä toisessa
kertomuksessa vain pääkallo ja luita. Lukukauden avajaisista on kulunut kaksi
kuukautta, joten lienee kesä. Olisipa nytkin. Läheisellä penkillä loikoilee
rennon näköinen pujopartaheppu, johon vastikään tutustuttiin nimellisesti.
Kaikki kolme esitellään eristetysti ja rauhassa aivan kuten olisi pitänyt
tapahtua Future Arcinkin hahmojen kohdalla.
Voit lakaista heillä lattiaa.
He
ovat…
Chisa Yukizome, Hope’s Peak Academyn
uusi opettaja!
Jin Kirigiri, Hope’s Peak Academyn
rehtori! (ja Kyokon isä)
Koichi Kizakura, Hope’s Peak Academyn
kykyjenetsijä ja pääkurssiopettaja!
Koichi
kärsii kamalasta krapulasta (hieno mies), joten herra Kirigiri sälyttää
vuosikurssi #77:n värikkäät tapaukset äskettäin valmistuneen Chisan harteille.
Chisa lyö rehvakkaasti rintaansa (jos puhutaan monikosta, ne tuntuvat
jokseenkin kasvaneen Despair Arcissa, koska tämä on tärkeää) ja häröilee
tapaamaan oppilaitaan. Kirigiri ja Koichi jäävät keskustelemaan Chisasta, jota
eräs Kyosuke suositteli pestiin saadakseen jalansijaa koulusta.
Koichi opetti heidät jo ryyppäämään.
Luokan
1-B läsnäoloprosentti on lähes olematon. Paikalla on vain neljä oppilasta,
joista ainoan pojan ei luulisi olevan yhtään tunnollinen, kunhan muistaa, kuka
on kyseessä. Pitkästynyt sälli vain nojailee jalat pöydällä tympääntyneenä ja
tuhahtaa luokkaan astuneelle waifulle.
Animointibudjetti loppui kesken.
Hänhän on…
Fuyuhiko Kuzuryu, äärimmäinen yakuza!
Tekstityksessä hän on olevinaan gangsteri, mutta minäpä noudatan omaa
nimeämispolitiikkaani, jossa porukan roolitus ei noin vain vaihdu. Sitä paitsi
osa titteleistä on käännetty virallisesti enkuksi muutenkin hieman eri tavalla,
kun eräät äärimmäisyydet sopivat alkukielellä paremmin koulun kerhotoimintakontekstiin.
Goodbye Despairin linjalla kuitenkin
mennään! Lisäksi yakuza terminä on
vähän monitulkintainen, kun Japanin poliisi ja media kutsuu heitä bōryokudaneiksi (”väkivaltaiset ryhmät”). Yakuzat
tykkäävät käyttää itsestään nimeä gokudō
(”äärimmäinen (mutta ei ronpasellainen) tie”) tai ninkyō dantai (”ritarilliset organisaatiot”). Saatoin luntata
faktat nopeasti Wikipediasta, mutta yakuzatouhu kiinnostaa jo Yakuza-pelien vuoksi
ja lisäksi hyllyssäni komeilee Jake Adelsteinin Tokyo Vice, joka on pakollista luettavaa, jos Japanin alamaailma
kiinnostaa. Joka tapauksessa Fuyuhiko on yakuza. Eteenpäin!
Chisa lienee useimmille ihan uusi tuttavuus.
Häntä ihmettelee…
Hiyoko
Saionji, äärimmäinen
perinnetanssija! Häijyn kakaran hämmentävää kasvupyrähdystä ei ole vielä
tapahtunut. Olin ihan näkevinäni viime jakson epätoivon rippeiden montaasissa
hänen jo kasvaneen aikuismaisemmaksi, mutta tiedä sitten. Hänen läheinen
kaverinsa on…
Mahiru
Koizumi, äärimmäinen valokuvaaja!
Vaikka olen nolostuttavan huono japsiäänibongari, suoraan sanottuna hämmästyin
hänen äänestään. Siitä ei voinut erehtyä. Steins;Gaten
Luka Urushibara, mitä helvettiä?! Hahmot eivät voisi olla yhtään
erilaisempia ja kieltämättä japsi-Mahiru ei vaikuta ainakaan vielä yhtään niin
kärkkäältä kuin enkuksi. Eiköhän jossain jaksossa ole sitten tilaa pojat ovat
pyllystä -manifestille. Toistaiseksi riittää, että hän ja Hiyoko ovat
kavereita, mikä on pitkin jaksoa yllättävän symppistä seurattavaa.
Hiyoko kihertää murskaavansa uuden opettajan,
jolla on kyllä antaa samalla mitalla takaisin. Samalla esitellään opea ylistävä…
Sonia
Nevermind, äärimmäinen prinsessa!
Indubitably. Tässähän alkaa tulla sellainen pörröinen fiilis, kun vanhat tutut
esitellään sarjatulella. Mutta missäs ne muut luuraavat? Fuyuhikoa kiinnostaa,
mitä entiselle opettajalle tapahtui, joten Chisa kertoo pirtsakasti. Näköjään
juopottelu ei ole mitenkään uutta.
Jos kuolee monesti, saa maksimaalisen hyödyn.
Jotenkin tämä pirtsakka hymy ei oikein sovellu aiheeseen.
Luokkaan kompuroi tapaus, jonka paluuta olen
kauhistellut jo pitkään. Kyllähän siinä jo arvaa, mitä tulee käymään, sillä
kyseessä on…
Mikan
Tsumiki, äärimmäinen sairaanhoitaja!
Miten siinä nyt noin hassusti taas kävi? Eräät asiat eivät muutu, Goodbye Despairista lainatut kestovitsit
varsinkaan. Pakko sentään sen verran antaa tunnustusta japsiraidalle, että
gomenasain/sumimasenin eri muodot kuulostavat paljon miellyttävämmiltä kuin
miljardit kuulemani I’m sorryt, mutta silti Mikan on kamala hahmo silleen
melkein hyvällä tavalla. Ainakin hän kuuluu yliampuvaan joukkoon. Oli myös
huvittavaa huomata, että jos Soniaa ei lasketa, luokassa on nyt tasan sama
porukka kuin Twilight Syndrome: Murder
Casessa!
Jos Mikan on botti, hän kaatuilee.
Entäpä muut? Hiyokoa ei kiinnosta, ja Mahiru
huomauttaa, ettei läsnäolo ole pakollista Hope’s Peakissa. Kunhan läpäisee
tentit ja kultivoittaa akateemisesti itseään, pärjää elämässä. Ehkä paras koulu
ikinä. Ai niin mutta minähän olen yliopistossa, lähes sama asia. Chisa
naamapalmuttaa levottomille oppilailleen ja tekee hämmentävän Sailor Moon -muodonmuutoksen, jotta
hänestä tulee…
Chisa
Yukizome, entinen äärimmäinen
taloudenhoitaja! Tämä on tärkeää, en tiedä miksi. Kiva essu, kiva waifu, sehän
riittää pitkälle. Tomeralle nuoruudesta horisevalle Chisalle he kaikki ovat
mätiä appelsiineja. Muut hedelmät on käytävä etsimässä kampukselta. Jos Future
Arcissa hahmoesittelyille uhrattiin pelkkä pikainen alaviite, Despair Arcin
ensimmäinen jakso on pelkkää esittelyä. Vaikka heidät kaikki tunnenkin, nautin
tästä jo nyt, koska jos kuvamateriaali vaikuttaa jo nyt levottomalta, ei
hassuttelu ainakaan hellitä. Intoilu tarttuu Soniaankin, joka Novoselicin
asukkina intoilee kaikesta uudesta ja jännittävästä. Fuyuhiko ryttyilee, mutta
Chisa ryttyilee takaisin. Kunnioitus pitää ansaita.
COUNTER
Reaktioshotit ovat animen suola.
Kokeiden korjaus yms.
Tästä eteenpäin jakso alkaa muistuttaa
sketsiohjelmaa tai japanilaisten käsitystä sellaisesta, kun äärimmäiset tulevat
epätoivon rippeet haetaan yksitellen. Sketsirakennetta puoltaa lisäksi
kohtaukset päättävät oikein nätit pikselihahmoplakaatit.
Ensimmäisenä matkakohteena on… miesten…
vessa. Voi ei. Sonian silmät säihkyvät eksoottisissa kaakeleissa ja
pisuaareissa. Ihmettely katkeaa kolmentoista Richterin vapinaan ja
ylimaalliseen mörinään pöntön syvyyksistä. Maata taotaan kuin kerrostaloon
jykeviä paaluja, kun, öh, tavara liikkuu. Tytöt ja poika toljottavat
lamaantuneina ja eräskin kiljaisee hädissään Jurassic Park -viittauksen. Että kun repesin, äänimaailma ja
tunnelmahan ovat suoraan siitä. Paine purkautuu kirjaimellisesti, kun
käytävälle turvaan jääneet Hiyoko ja Mahiru saavat huussin ovesta, joka sinkoaa
valtavalla paineella irti saranoiltaan. Hope’s Peakin käytävät täyttyvät
sankasta savupilvestä möreän äijän huutaessa paskaa.
Mistä muualta se haju tulee?
Urhea Chisa suojelee oppilaitaan kemialliselta sodankäynniltä.
Ulos kopista astelee leveästi hymyilevä…
Nekomaru
Nidai, tai siis NEKOMARU NIDAI,
äärimmäinen joukkuemanageri! Näihin lapsellisiin kakkajuttuihin ei kyllästy
koskaan, kun ne vedetään riittävän yli. Varsinkaan kun viimeisin jötkäle
räjäytti Hope’s Peakista seinän ja raastoi metsää hehtaarikaupalla jättäen
maailmaan railon kuin Sinin muhkea Giga Graviton -hyökkäys Final Fantasy X:ssä.
Seuraavaksi Hope’s Peakin kahvioon. Tämähän
näyttää tutulta Trigger Happy Havocista!
Tapahtumapaikka paljasti liikaa, sillä arvasin Goodbye Despairin oikeasti huonoimman hahmon tulevan seuraavaksi.
Sonia kilisyttää kelloa, ja alansa ammattilainen säntää paikalle kuolaamaan ja
pervoilemaan.
Ramsay on hermolomalla.
Hän on, kuten valitettavasti en voi koskaan unohtaa…
Teruteru
Hanamura, äärimmäinen kokki! Sonia
haluaisi lihaa. Tämä tulkitaan himokkaasti zoomauksilla lipevyyden sydämeen,
kunnes sikapossu S&M-sidotaan kattoon. Chisa teki nyt vähän väärin, koska
myös tämä on Teruterun fantasia. Nekomaru alkaa mölistä äijien kesken, koska
sekin on Teruterun fantasia. Tulivuoriteloitus ei voi tulla liian nopeasti.
Mikset ripustanut kaulasta?
Ylös, ulos ja Hope’s Peakin katolle, jossa
temmeltää…
Akane
Owari, äärimmäinen voimistelija!
Porrastettu kattorakennelma tarjoaa hinkkihörhölle lähes täydellisen
hengenvaarallisen leikkikentän, ja onkin hauskaa nähdä, kuinka nämä äärimmäisyydet
oikeasti tekevät asioita, joissa he ovat muita parempia, kun laiskimmillaan
erityisyys tulee esille vain vapaa-ajan keskusteluissa. Akane on suorastaan
eläimellinen nuuhkiessaan tuulta, jolla peto savustetaan esille, sillä kuten Goodbye Despairista muistetaan, hän
tykkää lyödä ja syödä asioita.
Kohta Akanelle käy samoin kuin sille yhdelle kiinalaiselle kiipeilijätollolle.
Muut ovat järkänneet Akanelle ansan
lihavartaasta. Ahne akka loikkaa tuoksun perään ja Chisa päästää valloilleen
NEKOMARU NIDAIn täyden voiman. Seuraa välkettä, huutoa ja Hope’s Peakin kampuksen
alleen peittäviä ketjuräjähdyksiä, jotka huomataan rehtorinkin kansliassa.
Akane ristiinnaulitaan kiikkiin kraatterissa.
Haistan tapaturman.
Pokemaru Nidaimon, valitsen sinut!
SHIIIIIIIIIIIIIIIIT
Akane ei kuollut murhaleikissä syntiemme tähden.
Vuosikurssi #77:n duunari kyhäilee ulkosalla
uusinta veekasiaan, joka saattaa mahtua keskikokoiseen amerikanrautaan.
Tuo on toiseksi suurin moottori, jonka olen nähnyt.
Hänellä kävi Jabberwockin murhaleikissä
tuuri, sillä hän on…
Kazuichi
Soda, äärimmäinen mekaanikko! Hänen
nappaamisensa ei ole suuri urakka. Tarvitaan vain neiti Sonia, joka peruuttaa
lähimpään naapurivaltioon.
Kazuichi ilmeisesti haisee öljylle ja keskinkertaisuudelle. On myös piristävää nähdä epämuotoisten irvistysten olevan tallella.
Epäpyhä allianssi eksyy mielettömyyden alttarille epäpyhään eläinmajaan, jonka
useampia rakennussäännöstöjä uhmaava ulkoasu kieltämättä nauratti makeasti. Nyt
jotain rotia!
Niin, tunkeilijoiden niskaan lähetettiin lepakoita.
Kyllähän
sen heti arvasi, kuka tällaisen saatanallisen installaation on
karvakavereilleen kyhännyt, nimittäin…
Gundham Tanaka, äärimmäinen kasvattaja!
FUHAHAHA!!! Oikeasti Gundham kutsuu itseään parhaillaan Kielletyksi Tanakaksi,
koska chuunibyou vaatii tällaisia oikkuja, mutta selvyyden vuoksi kutsun häntä
vastedeskin Gundhamiksi, joskus kenties kinkkuiludramatiikan vuoksi caps lock päällä.
Eikä neljää tuhon devaa tule suinkaan unohtaa. Parempia kuin porgit. Hieman on
Chris Tergliaferan perseilyä ikävä, mutta toisaalta japsiraidan äijällä on ihan
riittävästi meemistatusta tuomaan yliampuvaa persoonaa Gundhamille, tuolle
miehistä parhaimmalle.
Musiikkiluokasta
kuuluu hirveää huutoa ja ölinää erään taiteilijan käristäessä
liekinheitinkitaralla horumonyakia. Jos jo I Squeezed Out the Baby But I Have No Idea Who the Father Is oli suurta
taidetta, psykoottinen ralli rakkaudesta, intohimosta ja hormoneista lähestyy
Kiasmaa. Ai että, on tämäkin likka ihq kuin mikä!
Taidan olla ehkä vähän pihkassa nyt.
Jaa kuka? No...
Ibuki Mioda, äärimmäinen muusikko!
Miten Goodbye Despairissa oli näin
paljon hassuja hahmoja? Chisa viettelee hänet jengiin kitaralla ja silkalla
asenteella.
Nämä replat vedettiin jostain syystä englanniksi.
Dojossa
on hyvä rauhoittua. Näin tekee…
Peko Pekoyama, äärimmäinen
miekkailijatar! Joka havaitsee tunkeilijan ja melkein huitaisee häntä, mutta
Chisa ei ole uhasta moksiskaan. Pekolta oli kadonnut ajantaju ja Chisan
tehdessä lähempää tuttavuutta Fuyuhikokin kommentoi jotain, mistä voi päätellä
hänen ja Pekon tuntevan toisensa, mutta tämähän käy ilmi vasta Jabberwock
Islandilla. Eräät oppilaat alkavat jo väsähtää paikasta toiseen ravauksessa,
mutta Teruterulla riittää vääränlaista intoa. Chisa humauttaa hänet kepillä
seinään, koska dojon siveyttä ei rikota.
Vetoketju on keksitty.
Seuraava
potilas on hieman kauempana valtavalta vaikuttavalla kampuksella, mutta hänen
jäljilleen päästään nopeasti, koska onni ja epäonni tasapainottavat toisiaan,
ja erään epäonni on toisen onni. Huilaava Kazuichi jää rekan alle, joka
viilettää ilmojen halki ja rysähtää juoma-automaatin päälle. Samaisella
automaatilla nysvää eräs nuorukainen, jonka limppari jäi jumiin, mutta eipä jää
enää.
...emme vastaa seurauksista.
Automaattikin tietää, ettei sinua janota.
Mitkä ovat oddsit.
Myöhemmästä
hulluudesta ei ole vielä tietoakaan, korkeintaan lievää vihjailua, koska tässä
on…
Nagito Komaeda, äärimmäisen onnekas
oppilas! Hänestä tulee vielä jotain suurta. Kuten Palvelija, ja hyvin, hyvin,
hyvin häiriintynyt henkilö. Koska Chisa ei tiedä, millainen persläpi on
oikeasti kyseessä, Nagitolle ojennetaan tölkki.
Väliaika!
Väliaika
loppuu!
Sekalainen
seurakunta palaa luokkaan, vaikka minusta kovasti tuntuukin, että joku puuttuu
vielä. Tämän vahvistaa appelsiineista uhoava Chisa, joka toteaa kahden olevan
yhä kateissa. Hän hoitaa homman itse, kun muut saavat jäädä siivoamaan Hiyokon
nuristua ja Mikanin… kaatuiltua, business as usual.
Mikan varsinkin, koska hänen nimensä tarkoittaa appelsiinia, tarkemmin sanottuna mandariinisellaista.
Aina tuota yhtä laiskottaa.
Hentain ystäville tiedoksi, että tuo on siis vettä.
Entisessä
oppilasasuntolassa on ainakin yksi asukas hikikomoroituneena työnsä äärelle.
Hyllyt notkuvat tiskaamattomia nuudelikippoja sekä erinäisiä harrastelehtiä ja
sipsitkin maistuvat porukan kiintiöläskille.
Pitäisikin tiskata.
Hän
ei ole olevinaan Byakuya Togami, joka on vetänyt 5 000 Oetkerin
suklaapizzaa putkeen, vaan…
Ryota Mitarai, äärimmäinen animaattori…?
Jo tekstityskin paljastaa, että jotain hyvin hämärää on meneillään. Vuosikurssi
#77:llähän on äärimmäinen huijari, jonka oikea henkilöllisyys on täysi
mysteeri, mutta joka kykenee turpeasta ulkomuodostaan huolimatta omaksumaan
roolin kuin roolin. Eli tämä Ryota Mitarai ei ole oikea Ryota Mitarai, joka
taitaa olla se Future Foundationin Ryota Mitarai. Oletan, että äärimmäinen
huijari vaihtaa myöhemmin rooliaan läski-Togamiksi, joka alkaa riehua epätoivon
rippeenä, mutta henkilö on yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen tapaus, koska hän
esiintyy molemmissa Arceissa. Voisiko jopa Future Arcin Ryota Mitarai olla
petturi eli äärimmäinen huijari? Mutta heidäthän kaikki pelastettiin Neo World
Programista, eikös? En tajua enää mitään, ja olen iloinen.
Muka-Ryotalla
olisi vielä animoitavaa, mutta Chisa on tiukka täti ja pyydystää hänet
ikkunalta raahattavaksi pitkin Hope’s Peakin tiluksia.
Se oli Chisan sisko.
Despair
Arcin pilotin komediatahti rauhoittuu tuntuvasti, kun siirrytään seesteiselle
suihkulähteelle. Sen luona seisoskelee eräs henkilö, joka katselee ilmeettömänä
kohti Hope’s Peakin päärakennusta velloen muiden pilkka-ajatuksissa.
Selvästikään hän ei kuulu tänne, ja eräillä on etuoikeuksia. Eihän tuolle voi
kuin irvistää, mutta angstauksen katkaisee jotain pehmeää ja sööttiä.
On jotenkin lohdullista sisäistää, että vielä puolitoista vuotta sitten en tunnistanut näitä merkkejä.
Tömps.
Tällaista tapahtuu vain fiktiossa. ;_;
Tuota
tyttöä ei pitäisi olla olemassa, elleivät sitten kaikki ole unohtaneet hänen
olemassaoloaan oikeassa maailmassa. Tyttö jatkaa käsikonsolin näpräystä ja
innostuu tosissaan, kun poika tunnistaa Gala Omegan, tuon Galagan vähemmän tunnetun sukulaisen. Tässähän alkaa olla
teiniromanssia kerrakseen tytön työntyessä lähelle. Ryotaa nilkasta raahaava
Chisa bongaa parivaljakon, jotta pääsen esittelemään loputkin hahmot Goodbye Despairista, vaikka lieneekin
ilmiselvää, keitä he ovat.
Aina meidän romanttiset hetket keskeytetään.
Tytön
openeiti tunnistaakin, sillä hän on…
Chiaki Nanami, äärimmäinen pelaaja!
Tutturu! Steins;Gaten Mayuri
Shiinahan se siinä! Meni hiukan kauemmin tunnistaa, mutta Mahiru-Lukan tajusi
heti. Minähän alan jo hiljalleen päästä japsiäänien bongailun makuun, sairasta.
Mutta jos äänipuoli unohdetaan, Chiaki on vähän erikoisessa asemassa
tulevaisuuden suhteen. Hänen pohjaltaan melko varmasti luodaan valvojatekoäly
Neo World Programiin Usamin rinnalle, mutta mitä kummaa Chiakille tulee
tapahtumaan? Se kun on miltei varmaa, ettei hänestä tule epätoivon ripettä.
Häntähän ei edes ollut siinä Future Foundationin monitorilla! Miten tuommoinen
voi edes pahistella, huijaten moninpeleissä? Voi tietysti olla, että Chiaki
kytkeytyi vapaaehtoisesti Neo World Programiin, mutta minä jotenkin elin siinä
uskossa, ettei häntä ollut oikeasti olemassa, mutta väärinpä luulin!
Chisa
huomaa pojan puvusta, että tämä on varmaan varalaitokselta, josta Chiaki ei ole
kuullutkaan. Pitää paikkansa, sillä entinen päähenkilö on…
Hajime Hinata, Hope’s Peakin
varalaitoksen oppilas! Tuleva Izuru Kamukura.
Mihin niitä äärimmäisyyksiä tarttoo? Varalaitokselle kun pääsee kuka tahansa,
kun vähän lompsaa raottaa. Muihin verrattuna Hajime on siis pelkkä tavis,
koville ottaa. Toisin sanoen Hajime ei ole vuosikurssia #77. Mitenköhän hänet
sitten saadaan jengiin mukaan? Muiluttamalla varmaan.
Kunnon ankea neuvostoblokki koko varalaitos.
Ryota
käyttää esittelytilaisuuden hyväkseen ja säntää karkuun. Chisan ajojahdin
aikana Chiaki jatkaa pelisessiotaan ja tokaisee lahjakkuutta ja sen puutetta
miettivälle Hajimelle, että tämä voi valita elämänsä suunnan. Ryotan napannut
Chisa nappaa Chiakin kainaloon ja ulkopuolinen Hajime jää näennäisen vapautensa
kanssa kahden kesken.
Pakko ihailla Chiakin omistautumista.
Kun
kaikki ovat koolla 1-B:ssä eikä kukaan ole livistänyt perseilemään, Chisa pitää
Goodbye Despairin 15/16-osalle
kannustavan puheen nuoruudesta, vaikkei hän taatusti ole heitä kovin paljon
vanhempi, senpai korkeintaan. Ibuki rehvastelee nenäkkäästi (feat.
Pinokkio-nenä) taidoillaan ja Nagito on ainakin hyvä siivoamaan, kuten Jabberwockilta
muistetaan. Osa puhuu jotain muuta ja Gundhamkin on häröilemättä todetessaan,
ettei läsnäolo sido heitä. Muut yhtyvät, mutta Chisa opettaa hyvinkin paljon
Usamia heijastellen, että heidän kannattaa luoda yhteisiä muistoja. Nuoruus ei
kestä ikuisesti. Vaikka heillä erinäisiä lahjoja onkin, toivo on tärkeämpää.
Toivoon he pyrkivät yhdessä uuden opettajansa lieassa. Epätoivoon he päätyvät.
Nintendon lakimiehet ovat pahimpia.
Koulupäivän
päätyttyä Chisa soittaa toimistosta Kyosuke Munakatalle, joka on hyvinkin
tyytyväinen ja vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin synkässä tulevaisuudessa
seisoskellessaan jonkun Hope’s Peakin rakennuksen katolla. Ihmettelin jonkin
aikaa, mitä kumman hökötystä taustalle rakennettiin. Kyosuken suunnitelmissa on
laajentaa Hope’s Peakia meren yli eli toisin sanoen muihin maihin, joten toivon
käsitteen levittämiselle oli selvästikin suuret suunnitelmat ennen kuin kaikki
meni päin helvettiä.
Hope's Peakin ohjussiilo.
Danganronpassa ei ole tavallisia miehiä tai naisia.
Chisa on arvossa pitämälleen äijälle kiitollinen, kun he
sattuivat tapaamaan. Yhteiseen valokuvaan on päässyt toinenkin jantteri, jota
oletin aluksi Jin Kirigiriksi, mutta kyseessä taitaa kuitenkin olla Juzo
Sakakura vanhoina hyvinä aikoina ennen kuin hänestä tuli pälli.
Ja tuon toisen.
Cliffhangeria
ei ole, koska Despair Arc luottaa lopputekstien jälkeisiin yllätyksiin. Nyt
ainakin. Lopputekstit ovat mukavia hiljalleen koostuvia vuosikurssin #77
yhteiskuvia, joista eräs juoksentelukuva jopa peilaa seuraavaa vuosikurssia.
Lopputekstit ovatkin huomattavasti kiintoisampia loputtomien pienten
yksityiskohtien vuoksi verrattuna Future Arciin, jossa putoilee jotain kukkien
terälehtiä, huimaa.
Entäs
se yllätys? Tässähän se:
Hajime
saa pian pidemmät hiukset.
***
Sepä
oli viihdyttävä tapaus! Melkeinpä fanservicea, jonka ilmiselvänä tarkoituksena
oli miellyttää katsojaa, joka todennäköisesti halusi nähdä Goodbye Despairin hahmot animaatiossa, jota pelille ei koskaan
suotu. Tiettävästi pelistä suunniteltiinkin yhdessä vaiheessa animea ykkösosan The Animationin tapaan, kunnes Spike
Chunsoftilla tultiin toisiin ajatuksiin. Miksi tehdä idiooteille suunnattua animetyhmennystä,
laiskaa toisintoa rahan takomiseksi, kun pelihahmojen taustaa oikeassa
maailmassa ei ole nähty? Siinä skenaariossa kun olisi huomattavasti
mielenkiintoisempi lähtökohta tarinalle, jonka kasti voisi näyttäytyä hyvinkin
synkemmässä valossa. Pystyisikö heistä enää pitämään millään tasolla? Kyse on
kuitenkin ihmisyytensä menettäneistä psykopaateista, joissa tuskin on
samanlaista sadistis-koomista pohjavirettä kuin Junko Enoshimassa, tai
sellainen vaikutelma minulla ainakin on.
Se
tässä kiehtookin pirusti. Missä vaiheessa Despair Arcia vuosikurssi #77
mädätetään epätoivon rippeiksi? Miten se käytännössä tapahtuu? Veikkaan
aivopesua Towa Cityn monolapsien malliin, mutta jotenkin tuonkin on
tapahduttava. Kuinka paljon heidän hirmutekojaan seuraillaan? Sen minä tiedän,
että nämä värikkäät, ihastuttavat ja oikeasti hauskat hahmot sekoavat ja
joutuvat Neo World Programiin, mutta kaikki muu on ihan auki. Despair Arcin
lopetuspistekin suuremmassa tarinassa kiehtoo.
Hurjasti
eväitä ekassa jaksossa ei annettu tuleville jaksoille, sillä juoni oli lähes
olematon, luultavasti syystäkin. Chisa tutustuu oppilaisiin. Tapahtuu hassuja
asioita. Joku komitea haluaa kiusata Hajimea, dun dun dunnn. Siinä se. Future
Arcin suurin koukku on jännätä, mitä ihmettä on meneillään ja kuka kuolee
seuraavaksi ja kenen käsissä – aivan kuten Danganronpassa
kuuluukin olla – kun taas Despair Arc voisi olla koulumaailmaan sijoittuvaa
slice of lifea, jos ei muuta sarjasta tietäisi. En tietenkään tiedä, miten
kuviot tulevat muuttumaan, mutta Despair Arcin painopiste tuntuu olevan
hahmoissa ja jatkuvassa kutinassa, ettei onni kestä pitkään. Onhan kyseessä
kuitenkin Despair Arc.
Se
on tietty vähän huonompi juttu, jos Goodbye
Despairin hahmoja pitää liiankin satunnaisena japsihassutteluna (ovat he Trigger Happy Havocia överimpiä) ja japsihuumoriin
suhtautuu kuin Sami Hedbergiin. Japsihuumori on, no, kuten kaikki huumori,
vähän oma juttunsa, ja voin kyllä ymmärtää, jos jotkut animekomiikan konventiot
viuhuvat iloisesti ohi. Itsehän olen aika vähän katsonut puhdasta huumorianimea,
varsinkaan sellaista hyperaktiivista energiajuomakohkausta. Ensimmäisenä tulee
mieleen klassinen School Rumble, jolle
lämpenin hyvinkin nopeasti alun takeltelun jälkeen. Kill la Kill vaatisi jo optimaalisen repslol-mielentilan.
Sanoisin
silti Despair Arcin aloituksen onnistuneen objektiivisesti päämäärässään. Se on
ainakin toistaiseksi trillerimäisemmän ja synkkävireisemmän Future Arcin
anarkistisempi, värikkäämpi ja levottomampi puolisko, jolle on ehdoton paikka
kokonaisuudessa. Subjektiivisesti minulla oli jakson parissa helvetin hauskaa,
kunhan hoksasin täydellisen tyylimuutoksen ja annoin Danganronpan virran viedä mennessään. Kaikki Goodbye Despairin hahmot olivat samoja vanhoja tuttuja omine
keskinäisine suhteineen ja juttuineen, ja tässähän olisi potentiaalia vaikka
mihin.
On
myös jännä nähdä, miten oppilaat oikeasti käyvät koulua Hope’s Peakissa, jossa
tosin häiritsee yksi perustavanlaatuinen seikka, joka on aina välillä käynyt
mielessä. Missä ne kaikki muut oppilaat ovat? Vai koostuuko Hope’s Peakin
vuosikurssi #X nimenomaan noin kuudestatoista oppilaasta, joille koko kampusalue
on varattu? Yhdessä välissähän mainittiin tämän porukan olevan yksi joukko
vuosikurssi #77:stä, mutta eipä niitä muita ole pahemmin näkynyt. Kai koulussa
on lisääkin opettajia ja muuta henkilökuntaa?
Toisaalta
turhien sivuhahmojen karsinta tekee ihan hyvääkin hahmoesittelyssä, jonka
tietyt seikat olivat muutenkin täysin absurdeja. Nekomaru paskoo lääniä uuteen
uskoon, Gundhamilla on eriskummallinen eläintemppeli pienoisilmakehällä
varustettuna, Kazuichi selvisi rekan alle jäännistään hengissä, Akane hyppii
korkeuksista kuolematta, mitä ihmettä minä taas näin…? Ei näitä pikkuseikkoja
tarvitse edes miettiä realismilla/logiikalla ja jos Danganronpaa ajattelee realistisesti, häviää argumenteissa ja
elämässä. Jakson eriskummallisuudet ovat hahmojen äärimmäisyyksiä korostavia
vitsejä, siinä kaikki.
Vanhojen
hahmojen nostalgiassa melkein unohtuu, että oli tässä uusiakin. Rehtorigiri
kuten myös Koichi, jolle tuli alussa heti enemmän syvyyttä kuin Future Arcissa.
Asiallisen Kyosuken lisäksi mietityttääkin, nähdäänkö muitakin tulevia FF:n
johtajia menneisyydessä. Show’n varasti kuitenkin Chisa Yukizome, joka oli
aivan loistavan ihastuttava tapaus; muovautui joka tilanteeseen ja pani
äärimmäisyyksille jauhot suuhun. Miksi, oi miksi hänet piti tappaa ensimmäisenä
tuossa kurjassa tulevaisuudessa?
Vitsejä
oli. Huumoria oli. Molempia lähes koko ajan. Täydellistä läpän osumaprosenttia
ei ole olemassakaan, ja meiningin pointtina tuntui olevan paiskia kaikenlaista
pöljää seinään ja katsoa, mikä ei putoa. En minä kaikelle nauranut, ja aika
harvoin itsekseni äänen nauran muutenkaan, mutta Despair Arcin puhdas komedia
viihdytti silti alusta loppuun, hymy oli tasoa leveä. Onhan kyse sentään Danganronpan huumorista, joka
henkilökohtaisesti iskee kaikessa tyhmyydessään. Miinus pervoilut ja I’m sorry
lähtökohtaisesti. Eli rivien välistä Teruteru ja Mikan, Kazuichikin hieman
kädenlämpöinen. Ehkä kohkausta voisi hillitäkin, mutta olisiko kyseessä silloin
enää Danganronpa?
Osa
jutuista toimi toisia paremmin, eikä kaikille hahmoille edes yritetty antaa
samanlaista painoarvoa, mutta minkään hahmon oma ”skenaario” ei tuntunut väärältä. Kaikki olivat elementissään juuri
niin kuin pitikin, vaikka Fuyuhikolla, Hiyokolla, Mahirulla tai Sonialla ei
omaa kommellusta ollutkaan. Ihan hyvä ratkaisu sekin. Eikä edes tuntunut liian
laskelmoidulta fanien miellyttämiseltä tai toistanut liikaa itseään, kun
jatkuvasti kasvavasta porukasta saatiin kaikenlaista vaihtelevaa irti pienilläkin
yksityiskohdilla. Miellytyin kuitenkin niin paljon, että innostuin kuvapuolella
liikaakin, kun jaksossa oli niin pirusti kaikennäköistä hassua taltioitavaa
jälkipolville. Tästä minä nautin.
Olen
toistanut arviossani huumoripuolta hyvin paljon, koska se nyt jäi
päällimmäisenä mieleen, mutta yllätyin oikeasti koko loppupuoliskon kauniille
suihkulähdekohtaukselle, jossa Hajimelle ja Chiakille annettiin paljon
rauhallista aikaa miettiä, onko lahjakkuudella oikeasti mitään väliä. On
hyväkin, ettei kaikkia hahmoja vedetä läskiksi, kun Hajimella tuntuu muutenkin
olevan edessä ankeammanpuoleinen tulevaisuus. Chiakiakin oli jännä nähdä Goodbye Despairin paljastusten jälkeen.
En
usko Future Arcin ja Despair Arcin vertailussa olevan vielä yhtään mitään
mieltä ja lisäksi tuntuu, että pointtini ovat tulleet selviksi. Viihdyin tämän
jakson parissa Futuren debyyttiä enemmän, mutta kukapa nyt ei ilahtuisi
jälleennäkemisestä, jossa kaikki on näennäisen hyvin ja kaikilla on kivaa? Olin
jo lähes unohtanut, kuinka värikäs Goodbye
Despairin kasti oli! Trigger Happy
Havocin väkeä on paljon vähemmän hengissä ja kuvioissa on paljon uusia
naamoja, joista on paha sanoa vielä mitään. Heihin sopii siis tutustua
toivottavasti ensi kerralla, jossa tapahtunee lisää kamalia ja hirveitä asioita,
koska tunnetilojen dissonanssia sen olla pitää.
Oheisesta
linkistä nähdään, olenko toistamiseen väärässä: