232 - Danganronpa: The Animation - jakso #8

 

Kahdeksannessa jaksossa petturi paljastuu ja tappaa itsensä. Kun neljäs kerros on avautunut luokkineen ja suljettuine huoneineen ja kun Alter Ego on valottanut Hope’s Peakin synkkiä taustoja ja rehtorin osallisuutta tapahtumiin, oppilaat kutsutaan koolle liikuntasaliin, jossa Monokuma möläyttää Sakuran olevan petturi. Aoi asettuu puolustamaan suurta ystäväänsä ja läpsäyttää ilkeältä Togamilta kakkulat kuupasta. Myöhemmin Genocide Jack kostaa tämän ja Sakura vimmastuu kunnolla, mutta päättää päättää päivänsä suljetun huoneen arvoituksessa, jonka tutkimukset jäävät osittain keskeneräisiksi, sillä ainakaan tämän jakson ennakkotiedoilla kaikki johtolangat eivät välttämättä johda itsemurhaan, mutta eivät ne kyllä johda oikein mihinkään. On vain selvää, että Aoi on raivoissaan ja syypää voisi olla lähes kuka tahansa.


Näin helppoa on päätyä Kyokon mustalle listalle.

…Mutta kuten tavaksi on jo lähes huomaamatta tullut, käydäänpä läpi tässä päivityksen puolivälissä teema, johon päädyin, kun en muutakaan keksinyt, vaikka myöhemmin inspiroiduinkin ainakin yhdestä uudesta aiheesta, jonka käsittelen… seuraavalla kerralla. Nyt tarkoituksena on ruotia ensimmäisiä vainajia Hope’s Peakin kuudestatoista: Sayakaa ja Leonia. Junkon tai Junko-Mukuron jätän myöhempään kertaan… ymmärrettävistä syistä.


Kyoko esittelemässä Windows kymppiä.

Olen jo oppilaat käsitellyt ajat sitten siinä Trigger Happy Havocin hahmoliitteessä, mutta nyt heitä voisi tarkastella yksitellen The Animationin näkökulmasta ja täydentää yksityiskohtia Danganronpa Wikin avulla, sillä pitäähän nimietymologia ainakin selvittää. Missään nimessä en aio Wikiä avata kuuden selviytyjän kohdalla, sillä heidän tilanteensa on parhaillaan pyörivässä The End of Hope’s Peak Academyssa auki ja joku heistä olisi teoriassa voinut jo aivan hyvin kuolla.


Toisinaan en ymmärrä, mitä Monokuma häröilee.

Sayaka Maizono jäi animessa yhtä olemattomaan asemaan ensimmäisenä murhattuna kuin pelissäkin, mutta toisin kuin Leon, se pakollinen ensimmäinen murhaaja kulissien takana, hän oli kunnolla parrasvaloissa Makoton lapsuudenystävänä ja animen tiiviimmän formaatin vuoksi hän oli jopa enemmän esillä kuin pelissä. Suhteellisesti. Tai siltä ainakin tuntui, kun ensimmäisen jakson loppu ja toisen jakson alku keskittyivät hänen hajoiluunsa. Sayakan adaptaatiovertailu on oikeastaan hiukan hölmöä, kun voin oikeastaan keskittyä vain hänen ääneensä. En ollut Trigger Happy Havocissa ottanut kovin tarkasti selvää, kuka ääninäyttelee ketäkin, ja siksi yllätyinkin, kun pelissä Sayakalla ja Chihirolla on sama ääninäyttelijä, Dorothy Fahn. Animen Monica Rial vetää ainakin Sayakan höpsön kikatuksen täysin nappiin ja kuulostaa muutenkin melko samanlaiselta kuin pelissä, vaikken pelin Sayakasta muuta muistakaan kuin sen höpsön kikatuksen. Kenties se riittää.


Aoi kaupittelemassa Sakuraa muuttoavuksi.

Sayakan hahmotriviaa! Monimerkityksinen Sayaka tarkoittaa mm. ”kirkasta”, “kristallia” ja “suloista”, kun taas maista ja sonosta koostuva Maizono tarkoittaa tanssipuutarhaa. Popneidolle osuvaa. Sayaka saattaa vaikuttaa geneeriseltä, koska hänen ulkonäöstään muovattiin Trigger Happy Havocin kaikki muut neidit, eikä hän edes aluksi ollut välttämättä teinitähti vaan prinsessamainen nainen. Vähän kuten siis Sonia! Ilmankos nämä kaksi muistuttavatkin jokseenkin toisiaan. Se sentään oli alusta asti selvää, että Sayaka tulisi olemaan päähenkilön lapsuudenystävä. Sen sijaan betassa Kyoko tapettiin Sayakan sijasta (miksi?!) ja demossa henkensä heitti huijauksena Hiro, mutta lopulta tekijätiimi kyllästyi ensivedoksista asti pyöriteltyyn Sayakan perusdesigniin ja hänet tapettiin ensimmäisenä. Tylyä mutta hauskaa.


Togami on onnellinen, koska hänen piilolinssejään ei pudoteta ihan tuosta vaan.

Saman kohtalon koki Leon Kuwata, joka oli betassa miespuolisten hahmojen mallina täydellisen keskiverrolla ruumiinrakenteellaan ja koska hahmosuunnittelija diggasi punkestetiikasta. Hänet suunniteltiin muutenkin ensimmäisenä. No kenties heti Monokuman jälkeen. Pelin Grant George ja animen Justin Cook kuulostivat riittävän paljon toisiltaan, jottei asia alkanut häiritä. Oikeastaan anime-Leonista ei ole mitään sen kummempaa sanottavaa. Suhteellisen turha tyyppi, jonka legenda elää 11037:nä. Leonin kirjoitusasu tarkoittaa ”viekasta kiltteyttä”, Kuwata ”mulperipeltoa.” Ainakin opin, mitä mulperi tarkoittaa. Ei sillä, että Leonissa olisi mitään mulperimaista ollutkaan.


Genocide Jack osaa pyörittää päätään 1 080 astetta.

Olen jo pitkään kitissyt animen olevan liiankin nopeatempoinen, mutta tässä jaksossa suorastaan hämmästelin verkkaisempaa tahtia, sillä vaikka neljännen luvun tapahtumat periaatteessa etenivätkin suurpiirteisesti aika haipakkaa, kaikki tapahtumat tuntuivat sopivan mittaisilta ja hahmoille annettiin aikaa hengähtää. Kenties se johtui yksinkertaisesti siitä, että väkeä on nyt vähemmän. Kenties Sakuran petturuuden ympärillä pyörivä juonikuvio oli riittävän simppeli verrattuna vaikkapa kolmannen luvun säntäilyyn. Kenties oikealla syyllä ei ole edes niin merkitystä, sillä tajusin nauttivani jaksosta ja hahmojen välisestä draamasta. Jokin tässä toimi.


Lemurialaiset saavat aina pakit.

Erityisesti Kyoko loisti tällä kertaa, sillä näihin aikoihin hän on ärsyyntynyt Makotoon, joka on pitänyt salassa näkemäänsä Monokuman ja Sakuran yhteenottoa liikuntasalissa. Saatiinpa se pelistä tuttu punastelukohtauskin mukaan, kun Kyoko tajusi ylireagoineensa. Muutenkin Makoton ja Kyokon väliset keskustelut ovat olleet animessa kautta linjan hyvin toteutettuja. Olinkin jo kakkosen kerrassaan erinomaisten hahmojen jälkeen ehtinyt unohtaa, että kyllä tässä ykkösosassakin on mainiota porukkaa. Myös Sakura oli todella hyvin esitetty, sillä onhan tämä tavallaan hänen jaksonsa kuten seuraavakin. Pelin Sakurassa ei ollut mitään vikaa, mutta animessa hänen sininen vimma-auransa ja amatsoniärjyntänsä korostui hauskasti. Aoistakin saatiin yllättävän paljon irti, jotta hän ei olisi enää vain pelkkä isohinkkinen daiju bimbo syvällisemmin käsikirjoitettujen (Hirosta voi aina kiistellä) oppilastoveriensa joukossa. Uimarista välittyi uhka, joka eskaloituisi oikeudenkäynnissä vähintään kyyneliin, sillä Sakuran kuolema ei jää todellakaan tähän.


Sakura luhistumassa mustaksi aukoksi.

Ei jotain hyvää ellei jotain huonoakin. No oikeastaan ei järin paljon huonoa, mutta sitäkin häiritsevämpää. Nelosluvussa tykkäsin erityisesti, kun Kyoko saneli suljetun huoneen arvoituksen peruspykälät. Niitä ei tietenkään kuultu The Animationissa ja voin jo spoilata, ettei niitä kuulla ensi kerrallakaan. Kyseessä ei ole mitenkään valtavan iso kämmi, mutta minusta suljettu huone on kuitenkin tässä luvussa miltei enemmän murhatutkimusten keskipisteessä kuin varsinainen kuolema, joten siksi suljetun huoneen arvoituksen sivuuttaminen oli typerä ratkaisu.


Shakkimatti?

Toinen outo juttu ja mitä ilmeisimmin tekijöiden ajattelematon moka liittyi lukittuihin oviin. Jakson alkupuolella ja pelissäkin Monokuma lisäsi uuden säännön, jonka mukaan lukittuja ovia ei saa murtaa auki. Neloskerroksessahan rehtorin kansliaan tai datakeskukseen ei ole mitään asiaa. Kun Sakura on löytynyt, Makoto särkee murhahuoneen ovi-ikkunan ja avaa takapuolelta lukitun oven ennen kuin tyrkkää ovea teljenneen tuolin syrjään. Pelissä tuo ovi ei kuitenkaan ollut lukossa, sillä vain tuoli esti sitä avautumasta. Makotoa olisi pitänyt rangaista vandalismista. En normaalisti jaksa nillittää pikkuasioista, mutta tämä jatkuvuuskämmi näkyi niin selvästi, että ihan alkoi naurattaa. Nauroin kyllä muutenkin, sillä Genocide Jackin ”Ain’t that a kick in the dick?!” eräässä toisessa asiayhteydessä tuli täysin puskista. …Noin muuten tämä oli kyllä näitä The Animationin parempia jaksoja, sillä näennäisesti rauhallisempi tahti on varsinkin tässä adaptaatiossa vain plussaa.


Kyoko välittää tökkimällä asioita.

Seuraavan jakson teemana on Distrust. Vihdoinkin!