234 - Danganronpa: The Animation - jakso #10

 

Kymmenes jakso on viidennen luvun Daily Life ja ylikin, noin suunnilleen. Viides ja viimeinen kerros avautuu dojoineen, puutarhoineen ja joukkomurhaluokkineen ja omia polkujaan jo pitkään tallonut Kyoko joutuu luovuttamaan avaimensa Togamille, jolle muistinmenetystekosyy ei kelpaa. Makoto kuitenkin luottaa neiti etsivään ja häiritsee Monokumaa, jotta Kyoko pääsee livahtamaan Sakuran murtamasta rehtorin kansliasta nyysimällään yleisavaimella asuntolan kakkoskerrokseen ja selvittämään Mukuron ja koulun arvoitusta. Tokon löytämä muhkea mora annetaan Makoton haltuun, josta se päätyy myöhemmin valemurhatun Mukuron rintaan. Oppilaat myös purkavat simahtaneen Monokuman ja rymistelevät datakeskukseen, jossa jakson lopussa selviää uuden Monokuman lisäksi, että murhaleikkiä filmataan ulkomaailmaan ja heidän pitäisi vielä jollain ilveellä selvittää, kuka murhasi tuntemattoman uhrin. Lopun ajat alkavat olla taas kerran käsillä.


Silmään mahtuu paljon verta.

Siksi käsittelenkin taas kerran pari oppilasta, jottei loppupuolelle tule liikaa ruuhkaa – Chihiron ja Mondon, tässä järjestyksessä. Mukaan mahtuu oikeastaan vielä kolmosluvun Ishimaru, jotta seuraavalla kerralla voin käsitellä loput vainajat kunnialla sumpussa. Chihiro elää oikeastaan hiukan samanlaisessa asemassa kuin 11037-käsitteeksi tiivistynyt Leon, sillä hän on ollut Danganronpassa mukana todella vähän aikaa, mutta hänen tarinansa on jatkunut digitaalisessa muodossa Alter Egona Hope’s Peak Academyssa ja Neo World Programissa. Eihän kyseessä tietenkään ole enää varsinaisesti sama henkilö, mutta digitaalisella approksimaatiolla on sama ulkonäkö, ääni ja käytös, jotta häntä voisi aivan hyvin pitää Chihirona tai jonkinlaisena Chihiron äärimmäisyyden singulariteettina, sillä heikko tyttömäinen poika on vahvimmillaan elektronisena.

Pidin animen näkemyksestä, vaikka Chihiron runsaita itkeskelykohtauksia karsittiinkin rankalla kädellä. Kenties siksi hän jäikin niin taka-alalle, koska ei hän oikeastaan ehtinyt olla kovin monessa yhteiskohtauksessa erityisesti esillä ennen kuolemaansa, lähinnä Togamin mollattavana toisen luvun alussa. Toisaalta Alter Egolle annettiin yllättävän paljon ruutuaikaa, sillä vaikka tekoäly olikin oleellinen juonielementti, olin olettanut, että läppärille annettaisiin muutenkin kiirehtivässä animessa paljon vähemmän painoarvoa. Läppärin luona tuntuikin jännästi kuin aika olisi hidastunut soveliaalle tasolle kolmannen ja neljännen luvun Daily Lifeissa. Kivahan Alter Egon kannustavaa ääntä (kuten Sayakan kohdalla kävi ilmi, pelissä poptähdellä, ohjelmoijalla ja tekoälyllä on sama ääni eli Dorothy Fahn, animessa sen sijaan Chihi-Egoa tulkitsee Kara Edwards, joka melkein vetää performanssillaan Fahnia pidemmän korren, sillä vakuutuin tarpeeksi) oli kuulla, ei siinä mitään.


Toisenlaisessa kontekstissa tämä olisi lähes romanttinen kohtaus.

Chiakin nimitrivian kohdalla mainitsinkin, että koodari-isällä oli samantapainen etunimi… ja sama syntymäpäivä, maaliskuun neljästoista. Numerologihörhöt hoksaavat päivämäärän tarkoittavan piin klassista likiarvoa, koska Chihirolla on hyvä numeropää ja koska kaikki liittyy kaikkeen, etenkin numerot. Chi taitaakin tarkalleen ottaen tarkoittaa tuhatta, sillä Chiakihan tarkoitti ”tuhatta syksyä”, kun taas Chihiro kääntyy ”tuhanneksi kysymykseksi.” Kukkateemaisella Fujisakilla viitataan ”kahteen kukkimattomaan kukkaan”, mikä tuskin sinänsä liittyy mitenkään äärimmäiseen ohjelmoijaan, mutta eräässä Shugo Chara! -mangassa seikkailee pojaksi paljastuva tyttö-Fujisaki. Ainakaan tällä kertaa Danganronpassa ei siis viitattu JoJo’s Bizarre Adventureen vaan johonkin ilmeisen suosittuun taikatyttöhömppään, josta en ole koskaan kuullutkaan.

…Pitikin mainita JoJo, sillä nyt minun pitää oikein pikkunäppärän aasinsillan vuoksi käsitellä Mondon suppeahko taustatriviapaketti ennen kuin paneudun pelin ja animen eroihin. Kyllä, Mondo Owadan nimi tarkoittaa jotain, sillä niinhän kaikki nimet japanissa, etunimi perhetunnuksen ja maa(perä)n liittoa, sukunimi isoa rauhan riisipeltoa. Taas näitä pahuksen riisipeltoja, miksei vehnäpelto seuraavaksi?! Mondon nimeen kätkeytyy lisäksi niin ovelaa hassuttelua, että se meni aluksi ihan ohi. Prätkäöykkärinhän veli meni kuolemaan. Veljen nimi oli Daiya. Mondo ja Daiya… tai siis Daiya ja Mondo > Daiyamondo > Diamond > Crazy Diamond eli se Owada-veljesten ja muiden satunnaisten Leningrad Cowboys -spedejen prätkäjengin nimi! Mutta miksi mainostan jatkuvasti JoJo’s Bizarre Adventurea? Koska se on perseilyn ja tykityksen epäpyhä liitto ja saan tätä menoa sen kokonaan luettua eläkeikään mennessä ja koska Crazy Diamond on JoJossa Josuke Higashikatan Stand eli sellainen yliluonnollinen suojelusenkelihärpäke. Lisäksi Josuken nahistunut krumpettipehko muistuttaa pelottavan paljon Mondon tuulenhalkojaa. Crazy Diamond on myös viittaus Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond -renkutukseen. Tietenkin se on.


Toko alkaa saada vaikutteita Genocide Jackilta.

Moitin The Animationin Mondon vetävän roolinsa aavistuksen liian överiksi kuulostaessaan tyhjäpäiseltä rähisijältä jopa peliesikuvaansa enemmän, mutta huvituin suuresti saadessani tietää, että Keith Silverstein korvattiin animessa Christopher Sabatilla. Eli mm. Dragon Ball Z:n Vegetalla ja Piccololla. Mölinää, mölinää kaikkialla. Vaikka Mondon ääni siis häiritsikin animessa alkupuolella ihan liikaa kuulostaessaan melkein muttei ihan oikealta, äijän pisteet nousivat melkoisesti juuri ennen teloitusta, sillä Chihiron murhan katumus välittyi animoidussa formaatissa erinomaisesti ja hänellä synkkasi muutenkin juonikaarensa loppupuolella ihan hauskasti Ishimarun kanssa äärimmäisenä dudebro-kaksikkona.


”Oh fish!”

En kuitenkaan liiemmin arvostanut, kun äijän kiroilupuuskia piti animessa vesittää. Enpä minä liiemmin perusta kiroilulla höystetystä retoriikasta pelkän kiroilun vuoksi (tämän vuoksi en mitenkään ylikäytä kirosanoja blogissani) ellei se ole erityisen omaperäistä, mutta oikea voimasana oikeassa kohdassa piristää päivää ja aina harmittaa, kun ilmiselvä manaus pitää jotenkin kiertää kömpelösti. Vähän sama kuin jos vittuilu pitäisi kirjoittaa v*ttuiluna, koska yhden kirjaimen kaino peittely ei merkitse mitään saati sitten lievennä kiertoilmaisun voimaa, korkeintaan tekee siitä nolostuttavaa teeskentelyä. Jos Mondo oli yksi niitä harvoja kunnolla kiroilevia henkilöitä (verrattavissa jatko-osan Fuyuhikoon), miksi hänen gimmickinsä piti laimentaa löysäksi kiukutteluksi? Ehkä siksi, kun on myös olemassa ne tarkkaan määritellyt f-pommit eli fuck saadaan sanoa länsimaisessa televisiotuotannossa tasan kerran per tuotantokausi tai elokuva (tai jotenkin sinnepäin) ennen kuin tulee sanomista. Ruma sana sanotaan kuten se on tai sitten sitä ei sanota ollenkaan.


Onpas omituista kädenvääntöä.

Ja lopuksi Ishimarun animaatioevaluaatio. Moraalikompassin animetulkinnassa on vähän sama ongelma kuin Mondon kohdalla eli Ishimaru (pelissä Sean Chiplock, animessa Austin Tindle) on vedetty hitusen liian överiksi ollakseen uskottava (koska Danganronpan hahmot ovat lähtökohtaisesti tosi uskottavia), mutta Mondon tapaan Ishimaru on överi ja ilmeikäs hahmo, joten mitä pidemmälle animessa mentiin, sitä enemmän Ishimaru alkoi huvittaa hyvällä tavalla. Myöhästelynipotus ei enää ärsytä, kun Ishimaru nakkaa löylyä miehisesti Mondon seurassa ja möykkää Kiyondona/Ishidana minkä ehtii. Siinä missä Kiyondon ”I ain’t got poop to say to youuuuuu!!!” -kohellus jäi The Animationissa sivuosaan, Ishimarun angstausta Mondon lähestyvästä teloituksesta korostettiin hienosti ja traagisten tapahtumien draamapuoli hyötyi animeformaatista.


There’s mora where that came from.

Ishimarun säntillisyydellä on hiukan erilainen tausta japsikontekstissa, sillä moraalikompassin sijasta hän on ”Ultimate Public Morals Committee Member” eli hän on mukana sellaisessa univormuihin sonnustautuneessa toimikunnassa, joka ylläpitää sääntöjä ja soveliasta oppimisilmapiiriä opinahjoissa. Koska ilmiö on ilmeisen japanilainen (tai jopa aasialainen?), lokalisoinnissa Ishimarun äärimmäisyys muutettiin moraalikompassiksi. Onhan täällä länsimaissa käytävävahteja – ainakin yläasteellani kyseinen pesti kiersi oppilaasta toiseen ja taisin minäkin istuskella kerran pitkästyneenä käytävälle installoidun pulpetin äärellä vahtimassa autiota käytävää – ja varmasti tietyissä maissa on käytössä omat koulukäytäntönsä (esim. prefektit tulivat heti mieleen), mutta ymmärrän kyllä, miksi äärimmäisyyttä teknisesti muutettiin. Samaa asiaa Ishimaru kuitenkin touhottanee kaikilla kielillä. Kiyotaka tarkoittaa ”lukemattomia puhtaita kesiä”, Ishimarun ishi ”kiveä” ja maru ”ympyrää” ja ”täydellisyyttä.” Onhan heppu kyllä täydellinen kivi, vaikka oikeasti nimen osilla viitataan hänen jäyhään ja vahvaan luonteeseensa. Vaikea herra täsmällisyyttä on silti ottaa vakavasti.


Lemuriassa palvotaan pommia.

En osannut arvata päivityksen teeman venyvän näinkin pitkäksi. Nyt pitäisi vielä kirjoitella, mitä mieltä olin jaksosta. Juonipuolella kymppijakso teki kaiken oleellisen ja keskittyi mukavasti Kyokon arvoitukseen. Olen aina tykännyt Makoton ja Kyokon yhteisistä hetkistä eikä tämäkään jakso ollut poikkeus. Hektinen tapahtumien rytmitys ei niinkään haitannut, vaikka Mukuron roihuavan ruumiin sammutusoperaatio hoidettiin vähän miten sattuu. Vähän miten sattuu hoidettiin myös yksi ihan selkeä kämmi tekijöiltä. Koska turhista asioista on kiva nillittää, todettakoon faktana, että Hope’s Peakin kylpylä sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa. Makoto ja Kyoko kävivät siellä keskustelemassa, mutta Kyoko sanoi tilan sijaitsevan toisessa kerroksessa! Nyt niitä valoja päälle, Lerche. Toisena pikkunillityksenä olisin toivonut viidennen kerroksen massamurhaluokalle lisääkin ruutuaikaa.


Togami keskittyy asettumaan cooleihin asentoihin.

Tässä animessa ajankäyttö on välillä hassua, sillä adaptaatiojuttujen lisäksi kiinnitän alituisesti huomiota, miten onnettoman rajattu jaksojen kesto hyödynnetään. Esimerkiksi tällä kertaa Makotolle annettiin ihmeellisen paljon ruutuaikaa harhauttaa horinoillaan Monokumaa. Sitä jotenkin odottaa tässä vaiheessa, että kaikki juonen yksityiskohdat käytäisiin läpi ennätysnopeasti, mutta The Animation osaa yllättää ja rauhoittua erikoisissa kohdissa. Makoton kuumehourailuissa tahti jopa hidastui toviksi sankarin miettiessä, miten tähän jamaan edes päädyttiin. On myös mukavaa, että näiden viimeisten selviytyjien luonteenpiirteille annetaan oma aikansa. Anime ei ole unohtanut Tokon pakkomielteistä ihastusta Togamiin ja jaksossa nähtiinkin puolihupaisaa kuolausta. Myös Aoi ja Hiro heittävät ajoittain kommenttejaan, mutta keskityn heihin – ja muihin selviytyjiin – joskus toiste. Itse asiassa tokavikassa jaksossa.


Terkkuja Lemuriaan.

Tämä kymppijakso oli ihan jees. Töllöpaljastus oli ehkäpä sen parasta antia. Irrallisena sivuhuomiona introsekvenssi oli jostain syystä aavistuksen pidempi ja koko luokka näkyy nykyään lopputeksteissä. En ymmärrä, miten minulla kesti näinkin pitkään kirjoittaa jaksosta jotain henkevää, kun alkuperäisenä suunnitelmana oli saada tämä blogivaihe viikonloppuna loppuun. Kenties ajatukseni ovat siirtyneet jo kohti Ultra Despair Girlsia, mutta vielä tulee sinnitellä kolme jaksoa! Koska Junko kutkutti pirusti etukäteen, bingetin ne jo pois alta, mutta täytyy niistä silti kirjoittaa jälkijunassakin, sillä niissä tehdään muutamia rakenteellisesti yllättäviä ratkaisuja. On tämä The Animation ollut jonkin verran parempi kuin oletin ja riittävän uskollinen pelille, mutta ei silti mitään järisyttävän mullistavaa. Jotenkin tuntuu siltä, että minun pitäisi oikeasti olla kriittisempi animea kohtaan, mutta enpä taida viitsiä. Mikäs tässä vahdatessa!


Mikäs tässä Kyokoa vahdatessa.

Seuraavan jakson teemana ovat viimeiset vainajat.