231 - Danganronpa: The Animation - jakso #7

 

Seitsemäs jakso tekee mahdottoman ja jotenkin, jotenkin onnistuu tiivistämään sekä Ishimarun ja Hifumin murhatutkimukset että kolmannen oikeudenkäynnin omaksi loogiseksi kokonaisuudekseen. En olisi uskonut. Eikä siitä kyllä ihan puhtain paperein selvittykään, sillä noin hurjalla aikataululla on pakostakin tehtävä tylyjä kompromisseja ja tapahtumat on rytmitettävä edes jotenkin.


Tämä on niin suomalaisten tekstityskonventioiden vastaista, ettei mitään rajaa.

Tässä jaksossa esimerkiksi murhatutkimukset tiivistettiin noin viiteen minuuttiin ja tuossa uhrattiin aikaa sekä Hiron löytämiseen uimahalliin dumpatun Robo Justicen sisältä että Kyokoon, joka ilmestyi omilta seikkailuiltaan ja halusi tutkia ruumiit Makoton seurassa. Saatiin siitä taas pikainen totuusluotimontaasi, mikä on aina positiivista. Celesten viimeiset raivokohtaukset jätettiin jälkipuoliskolle, jonka lopussa teloituksen lisäksi nähtiin esimakua seuraavan luvun petturiteemasta ja mysteerisestä naamaripellestä, joka löi salahuoneessa Hope’s Peakin asiakirjoja tonkineelta Makotolta tajun kankaalle.


Makoto ja Kyoko miettivät puoli tuntia, onko Ishimarulla yhä pulssia.

Animesarjoissahan on melko yleistä, että jakson se keskimääräinen noin parikymmenminuuttinen – oikeammin hiukan yli, olisikohan kaksikymmentäkolme – mitta halkaistaan kahtia noin kymmenminuuttisiksi segmenteiksi, joiden välissä on jonkinlainen ruutu tai toistuva animaatio. The Animationissa nähdään musta ruutu Danganronpa-tekstillä ja riipivästi kirskuvalla tähtäinlaserilla. Voisin olettaa tätä käteväksi mainostaukoerottimeksi japanilaisessa televisiossa. Ja saa sillä aikaiseksi mainioita cliffhangereita, jos ei muuta.


Hiro muisti hellan jääneen käyntiin Lemuriassa.

Tästä aiheesta päästäänkin kätevästi päivän aiheeseen eli introon ja outroon. Kuten arvata saattaa, myös The Animationista löytyvät nämä puolipakolliset sekvenssit, joissa nimetään kaikki sarjan tekoprosessiin osallistuneet ja jotka napsivat arvokasta lisäaikaa muutenkin tiiviiltä tarinalta. Japsiharakanvarpaiden vuoksi en tietenkään osaa näillä tiedoilla kryptisiä piktogrammeja tulkita eikä niillä ole niin merkitystä. Välillä on toki hienoa bongata yksittäisiä sanoja englanniksi Nihongon seasta ja pohtia, miten ne liittyvät mihinkään.


Eivät nuo printit ole edes sinisiä.

The Animationissa on tähän mennessä ollut kolme introa, joista yhtä voi pitää sarjan yleisimpänä, sillä se pyörii lähestulkoon aina niissä jaksoissa, joissa ei ole oikeudenkäyntiä, vaikka tässäkin on poikkeuksia. Esimerkiksi pöyristyin, kun tässä uusimmassa jo muutenkin äärimmilleen umpitäydessä jaksossa tuhlattiin introlla aikaa, kun alkutekstit olisi aivan hyvin voinut upottaa animaation sekaan. Lisäksi ensimmäisellä jaksolla oli aivan oma intronsa, jota ei ole sen koommin näkynyt. Se muistuttaa jonkin verran perusintroa, sillä molemmissa esitellään kaikki oppilaat ja tietenkin Monokuma. Perusintroa voi tosin pitää värimaailmaltaan pirtsakan psykopopimmalta verrattuna synkempään pilotti-introon. Se kolmas intro taisi olla pilotin tapaan olemassa vain kerran nelosjaksossa ja se vilahtikin tuon jakson arviossa Bullet Time Battlea apinoivana hupsuna Monokuma-lauluna.


Selkeää.

Introissa on myös musiikkia, joka useimmiten japsikamassa on lyriikoiltaan täysin käsittämätöntä siansaksaa, jossa jauhetaan jotain ystävyydestä ja rakkaudesta. Danganronpan teemana on tietenkin toivo ja epätoivo, josta lauletaan tai oikeammin räppäillään vaki-introssa, jonka hyväksymisessä kesti tovi, mutta koska olen jo altistunut tällaiselle japsimusiikille Persona-peleissä, ei järkytys ollut kovinkaan suuri. Kaadoin siis itselleni lasillisen lootusmehua ja annoin TKDz2b:n (on siinä bändiä nimellä paiskattu) Never Say Neverin viedä oikeanlaiseen tunnelmaan. Melko harvoin sitä kuitenkaan kuulee japsituotannossa englanniksi laulettua musiikkia eikä lausunta edes pahemmin kuulostanut huvittavalta Engrishiltä. Enpä minä nyt varsinaisesti tällaisesta musiikista perusta siinä mielessä, että aktiivisesti kuuntelisin muissa asiayhteyksissä, mutta introon renkutus sopii ihan mallikkaasti.


Kamera on kawaii.

Pilotin intro:

Tavallinen intro:

Neljännen jakson Monokuma Song -intro:

The Animationin lopputekstisekvenssi, joka nähdään kaikissa ei-oikeudenkäynneissä, on toimivan yksinkertainen. Avaruusretroilun jälkeen nähdään luokkahuone, joka täyttyy jakso jaksolta vuosikurssi #78:n onnellisista oppilaista suunnilleen kuolinjärjestyksessä. Pikseliukkelit ja -akkelit rytmittävät lopputekstirimpsua näppärine RIP-rukseineen. Oikein symppistä kamaa, haikeaakin. Erityisesti tykkäsin, kun alun Hi-Scoressa näkyy kovin tuttu 11037-lukema. Mainion energinen retroveto eli Zetsubousei: Hero Chiryouyaku (Despairity: A Hero’s Treatment) soi taustalla suhteellisen käsittämättömine lyriikoineen. Tai enkkutekstityksen tulkinta menee yli hilseen epämääräisine emojeineen. Kyllähän näitä biisejä kuuntelee paljon mieluummin kuin jotain tahattoman koomista Maximum the Hormonen huutomöykkää.


Celeste ei ole nukkunut kuukauteen.

Kaikki lopputekstivariaatiot:

Mutta takaisin jaksoon! On yhä annettava tunnustusta, kuinka paljon tavaraa voi mahduttaa vajaaseen puoleen tuntiin ilman mielikuvaa, että kyseinen puolituntinen koostuu ranskalaisten viivojen tarinakoosteesta tai Danganronpan kontekstissa truth bullet pointeista. Oli jakso ihan viihdyttävä, mutta se ei tuntunut oikeudenkäyntien mittapuulla mitenkään järin erikoiselta, vaikka sisältö suhteellisen samanlaista olikin. Kenties olen jo niin tottunut The Animationin tyyliin, että sarjan katselusta on tullut rutiinia ja animen täytyy nähdä hiukan enemmän vaivaa säväyttääkseen minut luovilla adaptaatioratkaisuillaan.


Viehättävä ja soma rouva.

Tajusin silti viihtyneeni kakkosluvun tapahtumien parissa enemmän ihan siksi, koska tuossa luvussa kuvioihin ilmestyi Genocide Jack ja murhakuvio pyöri mukavan henkilökohtaisella tasolla. Celeste oli lähinnä vain hyvin, hyvin, hyvin epätoivoinen tyttö, jonka julmissa teoissa ei ollut mitään erityisen kaunista tai erityistä, kuolemaa vain kuoleman ja väen harventamisen vuoksi. …Vähän kuin Mikanin kohdalla, vaikka Celeste on noin tuhat kertaa viihdyttävämpi hahmo. Kiukkuisen bansheen raivokohtaukset oli siirretty hauskasti animaatioon, vaikka sanoisin pelin Celesten rähjäyksen olleen aavistuksen hienovaraisempaa ja näin ollen parempaa. Tosin animeformaatissa Celesten viimeiset hetket olivat hienoja, kun goottilolita hyväksyi tyynesti kohtalonsa ja asteli kuolemaansa haikean pianomelodian (se viime päivityksen Nebula) tahtiin. Jatkuvasta kiireestä huolimatta animessa tajutaan antaa aikaa dramaattisemmille hetkille.


Jos Celeste oli entisessä elämässään Marie Antoinette, Kyoko oli neiti Marple.

…Sen sijaan murhayksityiskohdat sivuutetaan toisinaan hyvinkin tylysti. Oli esimerkiksi pakko nauraa, kun Hiron saama huijausviesti vilahti ruudulla noin sekunnin tai alle. Edes syntyperäinen engelsmanni ei ehtisi lukea sen sisältöä tekstityksistä. Saati sitten saada kokonaisvaltaista käsitystä, mitä kolmannessa murhavyyhdissä tarkalleen ottaen tapahtui.


Choo choo witchfucker.


Kukkuluuruu.

Seuraavan jakson teemana ovat, kun en muutakaan tähän hätään keksi, The Animationin ensimmäiset vainajat.