236 - Danganronpa: The Animation - jakso #12

 

The reason this episode has a dumb title. Olen ennenkin valittanut The Animationin jaksojen typerästä Not Normal Arc -nimipolitiikasta, mutta tämä on kyllä kaiken huippu. Pelin kuudennen luvun Ultimate Pain, Ultimate Suffering, Ultimate Despair, Ultimate Execution, Ultimate Death ajaa saman asian niin paljon paremmin! Vaikka se kuulostaakin joltain kornilta nu metal -levyn nimeltä. Ja tuo Super High School-Level on toistettuna ihan hirveän kömpelö, katsoi asiaa miltä kantilta tahansa.


Taas joululahjaksi villasukat!

Kun Hope’s Peakin viimeisetkin portit – paitsi uloskäynti – avautuvat ja vihoviimeinen totuusluotimatka alkaa, Makoto ja Kyoko käyvät asuntolan ränsistyneessä yläkerrassa koluamassa rehtorin toimistoa ja löytävät Jin Kirigirin luupinon lisäksi SD-kortin, jossa nähdään 78. vuosikurssin haastattelut, mutta Monokuma nykäisee tietokoneen töpselin seinästä kriittisellä hetkellä, jottei takapirun henkilöllisyys paljastuisi. Huomautettakoon, että informaatio oli painettu pelissä DVD:lle, mutta animessa säästettiin aikaa, jottei AV-huoneessa tarvinnut käydä kääntymässä. Lisäksi kanslian ja Mukuron kansion koluaminen jätetään nokkelasti Togamin harteille, jottei protagonistin tarvitse käydä erikseen kaikkialla. Jakson alkupuolisko kun keskittyy melko tehokkaasti asuntolan toiseen kerrokseen, jossa annetaan lisäksi vihiä Hiron koulu-urasta ja kahdesta epätoivosta. Kerrankin tutkimuksille annetaan kunnolla aikaa… ainakin verrattuna kaikkiin aiempiin murhatutkimuksiin.


Kyokolle lyötiin luu kurkkuun.

Tutkimukset venyvät vähän matkaa jälkipuoliskollekin biolabrakäynnin vuoksi – tajusin jakson loppupuolen olevan jonkin verran alkupuolta pidempi; olisikohan peräti ensimmäinen kerta, kun näiden mitta ei ole suunnilleen sama, vai luulenko vain omiani? – mutta viimeinen oikeudenkäynti tuupataan käyntiin pikaisesti ryhmäkuvilla, joita Monokuma livautteli itse kullekin tutkimusten aikana. Monokuma yrittää saada niillä selviytyjät toistensa kimppuun, kun kukaan ei muista kuvista mitään. Makoto järkeilee kaikkien kärsivän muistinmenetyksestä, sillä Hiron ja Kyokon vihkoja ja haastatteluja ei voi muuten selittää. Monokuma siirtää huomion Mukuron selvittämättömään murhaan ja yrittää väittää tämän olevan hengissä takapiruna ja syyttää lisäksi Kyokoa, mutta biolabran ruumiiden lukumäärä ei täsmää ja etsivän kädessä on Fenrir-logon sijasta palovammoja. Lopulta Makoto tykittelee neljästi Monokumaa Junko Enoshimalla, joka hyppää savuverhon seasta kuvioihin lopputekstien aikana kertoen olevansa Mukuron sisko ja käkättäen mielipuolisesti. Voi kyllä, Junko on palannut.


Mukuro haistaa sellutehtaan kolmen peninkulman päästä.

Hope’s Peakin selviytyjät palaavat Danganronpa 3: The End of Hope’s Peak Academyssa ja ainakin osa heistä – kenties kaikki? – tullaan näkemään myös Ultra Despair Girlsissa. Spoilerikammoisena en tietenkään ole ottanut selvää Makoton, Kyokon, Togamin, Tokon, Aoin ja Hiron triviatiedoista, sillä kuten olen jo pariin otteeseen maininnut, heidän tilanteensa on kolmososa-animessa auki ja minähän en sitä aio katsoa saati käsitellä ihan heti. Tämän päivityksen teemasta siis puuttuu oleellinen nimitrivia sun muu nippelitieto, mutta aina voin käsitellä kuusikkoa pelin ja animen eroavaisuuksien kannalta.


Fiskarsin sakset. Mitä ne leikkaavat? Leikkaavatko ne asioita? Otetaan selvää!

Goodbye Despairia on kiittäminen siitä, että Makotosta tulee nykyään jatkuvasti mieleen Nagito. Bryce Papenbrookin ääni, jota siis kuullaan sekä pelissä että animessa, kun on vissiin sävyltään luonnostaan sen verran nariseva, että kun miestä pääsi ihan kunnolla kuulemaan synkkävireisenä Nagitona, Makoto muuttui animessa Nagitoksi, kun olin Trigger Happy Havocissa pitänyt protagonistin ääntä lähinnä melko geneerisenä mutta pätevänä perusteininä. Jos Final Fantasy Type-0:n Machina Kunagiria ei lasketa, en ole ennen Danganronpaa edes törmännyt Papenbrookin muihin roolisuorituksiin, mutta jos jossain muussa yhteydessä vielä törmään tähän ääneen, joka fucking ikinen Papenbrookin hahmo on tästä eteenpäin minulle Nagito.

The Animationissa Makoton hahmo vaikutti erilaiselta kuin pelissä ihan siksi, koska hän ei enää ole pelkkä pelaajan näkymätön avatar, joka pääsee kunnolla ääneen pelaajan äänitorvena vain oikeudenkäynneissä. Hänellä ei edes ole ääninäyteltyjä stock-repliikkejä pelin muissa vaiheissa kuten kaikilla muilla, joten pelaajana hänen ajatuksensa pystyi vain lukemaan Vitan ruudulta. Pelisarjan päähenkilöistä onkin ollut hiukan hankala olla mitään mieltä, koska heidän ei ole tarkoituskaan olla mitään erityisen värikkäitä persoonia. Jos Trigger Happy Havocin Makotoa pitäisi jotenkin kuvailla, hän olisi kaiketi… tavallinen? Säyseä? Mitäänsanomaton? Tulee kaikkien kanssa hyvin toimeen? Ei ärsytä? Siitä olen aina ollut varma, että hänellä on päheä huppari. Jos hirvittävän synkkää taustaa ei lasketa, ei Goodbye Despairin Hajimekaan mikään järin erityinen tapaus ollut, mutta sanoisin hänessä olevan Makotoa enemmän särmää. Makoto on animessakin korkeintaan perusjätkä, mutta hänestä on muovattu jonkin verran aktiivisempi tapaus, sillä passiivisella pönötyksellä ei animoidussa formaatissa pitkälle pötkitä. Makoto kuulostaa myös narratiivisissa monologeissaan niin katkeralta, että Nagito-assosiaatio on väistämätön. Herra protagonisti hoidettiin minusta animessa ihan kunnialla ottaen huomioon sen, että hänet täytyi kuitenkin luoda kaikkiin ei-oikeudenkäyntikohtauksiin ulos pelaajan kehikosta.


Tätä sympaattista valokuvaa ei nähtykään pelissä.

Goodbye Despairin parissa kesti niin pitkään, että olin lähes unohtanut Kyokon olevan todella, todella toimiva hahmo, todellinen Makoton aisapari. En ole muistaakseni tätä aiemmin maininnut, mutta kun olen asiaa tarkemmin miettinyt, pidän Makoton ja Kyokon yhteisistä kohtauksista siksi, koska niistä muistuu niin osuvasti mieleen Virtue’s Last Rewardin protagonisti-Sigman ja kylmän analyyttisen Phin suhde, jossa ei ole mukana väkinäistä romantiikkaa kuten useimmissa visual noveleissa. Erityisen mukavaa Danganronpassa onkin, ettei protagonisteille kehity valtavaa waifuhaaremia, jos kaanonin ulkopuolella viuhuvat vapaa-ajan lirkuttelut unohdetaan. Pelisarjan romanssit ovat pikemminkin toivottomia tapauksia, joissa joku oppilas kuolaa humoristisesti toisen oppilaan perään. Ykkösessä pari oli Toko ja Togami, kakkosessa Kazuichi ja Sonia. Rakkaus on julma rakastaja.

Kyoko Kirigiri eli Kiri, kuten Makoto häntä sukunimipohjalta animessa kutsuu, on The Animationin onnistuneimpia adaptaatioita ja Caitlin Glass (mm. Cammy!) korvaa Erika Harlacherin. Muutosta ei käytännössä edes huomaa, en minä ainakaan. Hyviä ääninäyttelijöitä molemmat, sopivat Kyokolle ja sehän tässä on tärkeintä. Vaikka kaikesta animessa julmasti karsitaankin, Kyokolle annetaan ihan riittävästi aikaa ja kun hän on tarinan keskiössä, ne ovat adaptaation parhaita hetkiä. Esimerkiksi tässä jaksossa tykkäsin, kun hän jäi hetkeksi isänsä luuboksin luokse.


Hiro väittää Lemurian olevan olemassa.

Togami on kuin mulkerompi ja reippaasti ylimielisempi Kyoko ja yhä pelisarjan ehdottomia vakavasti otettavia suosikkihahmojani. Pitkään halusin hänen kuolevan ja nyt olen kauhuissani, sillä hän voisi teoriassa kolmososassa jopa kuolla! The Animationin käsitys massikeisarista vie hahmoa aavistuksen erilaiseen suuntaan, mutta vain aavistuksen. Pelin Jason Wishnov on minulle erottamaton osa Togamia, joten miten kummassa animen Josh Grelle pärjää hänelle? Itse asiassa… yllättävän hyvin. Anime-Togami kuulostaa kärkevältä ja keskustelee tiuskimalla tylysti siinä missä peli-Togami on kyllä ilkeä ja epämiellyttävä, mutta jollain tapaa myös hauska ja omintakeinen. Saattaa olla, että jatko-osan hupsu huijari-Togami hiukan sotkee oikean Togamin muistikuvia ja seuraava toteamus saattaa olla omituinen, mutta anime-Togami vaikuttaa liiankin epämiellyttävältä. Oikeasti Togamien eroavaisuudet ovat häviävän mitättömiä ja vertailu on merkityksetöntä, mutta peli vetää tällä kertaa tulkinnallaan hitusen pidemmän korren.


Monokuma on erikoistunut eutanasiaan.

En ollut pahemmin ajatellut Tokoa ennen kuin pääsin tähän kappaleeseen päivitystä, sillä maailman epäsosiaalisin ja -hygieenisin sopertajatyttö jää räiskyvämmän Genocide Jack -puoliskon varjoon. Toko aloitti hahmouransa Togamin tapaan ehdottoman ärsyttävänä ällötyksenä, jonka toivoi alati pois päiviltä, mutta Genocide Jack tasapainottaa Tokoa mahtavasti ja tekee hänestä välittömästi mielenkiintoisemman. Pöljäilyasteikolla hahmo on Danganronpa-sarjan pöhköimpiä eivätkä änkytyskiukunpuuskat tai kuolaromantiikka aina osu huumorimaaliinsa, mutta on ihailtavaa, kuinka johdonmukaisesti Tokon hahmosta pidetään kiinni. Genocide Jackissa puolestaan on hauskaa epäjohdonmukaisuus, sillä Monokuman tapaan hänet voi käsikirjoittaa tekemään ja sanomaan mitä tahansa immersion kärsimättä. Parhaillaan Tokossa/Jackissa kiehtoo se, että hän pääsee pikapuoliin täysillä parrasvaloihin Ultra Despair Girlsin toisena päähenkilönä!

Tokossa/Jackissa on hauskaa sekin, että he jakavat pelissä samat ääninäyttelijät Junkon (ja Mukuron) kanssa. Välillä kun meinaa unohtua, että Amanda C. Miller eli se pääasiallinen Junko änkyttää Tokona ja tässä tulee huomauttaa, että Tokon änkytys kuulostaa minusta harvinaisen luontevalta. Hahmon puhevian voisi vetää niin helposti ja loukkaavasti läskiksi, mutta Tokossa ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Junko on tosin silti se Millerin huippurooli! Carli Mosierin performanssissa harmittaa, kun tunnusomaista änkytystä on karsittu tai se on jopa poistettu kokonaan. Pitäisihän minun muistaa, miltä Toko kuulostaa animessa, jota olen jo jonkin aikaa viime aikoina seurannut, mutta koska en ole kiinnittänyt änkytykseen huomiota, sen täytyy olla vähäistä tai olematonta. Aukotonta logiikkaa.

Animen Tokosta välittyy kuva sellaisena epämääräisenä höpisijänä, jonka horinalla hassutellaan pariinkin otteeseen. Esimerkiksi pari jaksoa takaperin virnuilin, kun Mukuron ruumiin sammutusoperaatioiden jälkeen Toko virkoaa puutarhan puskasta taustalla höpöttäen vaimeasti itsekseen. Tässä jaksossa puolestaan biolabrassa kohtauksen lopussa Genocide Jack poistui lopulta paikalta ja alkoi aivastuksen jälkeen höpistä luontevasti omiaan Tokona. Vitsinä kun on se, että toisin kuin pelissä, jossa Genocide Jackilla on eri ääni (Erin Fitzgerald eli Junkon mielipuolisempi versio) kuin Tokolla, animessa Mosier on myös sarjamurhaaja. Skaala on melkoinen, kun sama nainen kuulostaa puoliksi neuroottiselta heittopussilta ja puoliksi ronskilta hirvitykseltä. Kuten saksihirmun animedebyytissä taisinkin mainita, Jack kuulostaa ja näin ollen myös vaikuttaa melko erilaiselta. Pelissähän hänestä huokui totaalisen kajahtanut ja arvaamaton vaikutelma, kun taas animen murhalyyli vaikuttaa mielipuolelta huomattavasti karmivammalla tavalla. Kummallakin tulkinnalla on puolensa ja kummankin jutuille olen repeillyt ihan liikaa, mutta taidan silti kallistua alkuperäisen kyeehahaha-kikattajan puoleen. Sama pätee Tokoonkin, jota käsiteltiin pelissä hieman hienovaraisemmin kuin karikatyyrimäisessä animessa.


Kyokolla on homma hanskassa.

Aoilla on pulleat tissit ja The Animation keskittyi korostamaan kellukkeita. En valita, korkeintaan huvitun gratuitöösistä fanipalvelusta. Eikä se edes ollut lopulta niin itsetarkoituksellista, sillä eihän tyttö ulkoisia avujaan mitenkään eetteriin tyrkyttänyt, mutta koska kiinnitän aina oleellisiin seikkoihin huomiota – ja Aoilla niitä on kaksi eikun – tuo kinematografinen seikka pisti väkisinkin silmään. Pelin staattisilla pahvipotreteilla on helppoa olla lättänä lauta, mutta animessa pyöreät muodot näkyvät yhtä kiinteässä liikkeessä kuin animaattorit jaksavat palkkansa eteen freimejä piirtää, joten kyllähän niitä otollisia kuvakulmia sun muita tekosyitä tulvii ja katsoja nauttii housut kintuissa. Ryntäät eivät edes ole mikään Danganronpan itseisarvo – esimerkiksi Goodbye Despairissa Akanen hedelmät käyvät jo niin hoopoista gag boobseista, etten alun pakollisen kulmakarvojen kohotuksen jälkeen kiinnittänyt niihin enää minkäänlaista huomiota – enkä ymmärrä miksi vieläkin kirjoitan niistä, mutta ei tämä tarina onneksi ole mikään helvetin Eiken, jossa nännipihoillakin on valtaisat gravitaatiokentät. Ymmärrän seksikkyyden olevan eräs pidättyväisen japanilaisen kulttuurin peruspilareita enkä pane sellaista pahakseni; en edes Danganronpassa, jonka eroottisuuden multihuipentuma on kiistatta Genocide Jack. Mieluummin minä katselen viihteessäni forever alone -mentaliteetilla sööttejä waifuja kuin suonsilmäkkeessä rypeviä märkiviä lehtokurppia. Meillä jokaisella on heikkoutemme eikä tämän blogin tarkoitus ole kuolata mielikuvitushahmojen perään, koska se olisi surullista. On kuitenkin tärkeää huomauttaa, että The Animation kannattaa katsoa pelkästään Aoin tissien vuoksi.

On Aoi siis henkilökin eikä mikään rinnankantoteline, ainakin luulisin. Hän on urheilija ja Sakuran bestis, sellainen hyväntahtoinen – mitä nyt toisinaan yrittää tapattaa kaikki – tavistyttö, jossa ei ole mitään hurjan erikoista, mutta ei aina tarvitse ollakaan. Tai no on se erikoista, että hän pääsi Hope’s Peakista hengissä vapauteen, sillä tähän urotekoon kykeni vain 38 % oppilaista. Tuollainen tyhmä donitsibimbo pääsee hengittämään saastunutta vapautta, kaikkea sitä! Tosin niin pääsi Hirokin, joten tässä maailmassa eivät pelkät välkyt pärjääkään. Oikeastaan Aoista ei ole hurjasti sanottavaa. Neljännessä luvussa hän loisti ja muissa luvuissa hän ei ärsyttänyt, joten plussan puolelle hän päätyi animessakin, vaikka jäin kaipaamaan vapaa-ajan tarinaa pyyhkeen hieromista alastonta vartaloa vasten parvekkeella. Cassandra Lee Morris vaihtui Felecia Angelleksi, mutta eroa en edes huomannut.


En halua tietää, missä paikoissa tuo etusormi on käynyt.

Hiro on animessa paskinta ikinä, koska hän ei tokaise koskaan ”For serious!” No ei nyt sentään, ihan hauskahan hän edelleen on, vaikkei hänestä ole varsinaisesti koskaan mitään hyötyä. En ymmärrä Hiron vihaajia, en alkuunkaan. Jonkin verran kyllä harmittaa, kun hänestä on lievennetty hupaisaa okkultismihörhöilyä ja muuta leväperäisyyttä. Sen sijaan hänestä on yritetty muovailla jonkinlainen surffaridudebro-hybridi. Perustan tämän väittämän tasan siihen, että for seriousin sijasta hänen vakioreplansa on animessa päättää valtaosa virkkeistään sanaan ”bruh” tai ”brah”, miten sen nyt ottaa. Gnarlya, radia ja muita ihastuttavan vanhentuneita muotitermejä ei sentään kuulla. Kaiji Tangiin verrattuna Christopher Bevinsin lavea dudebroääni korostaa Hiron hönttiä olemusta. Eihän Hiro ihan tällainen pelissä ollut vai luulenko omiani? Jos selvänäkijän uudesta äänestä – se ei ole huono ääni, lähinnä häiritsevä – pääsee yli, Hiron toilailuja on silti ihan kiva seurata, vaikka hän sivuosaan Aoin tapaan jääkin.


Tämä ei ole edelleenkään Monokuman viimeinen muoto.

Murhaleikin osanottajista on käsittelemättä enää kaksi siskosta, jotka jätän viimeiseen kertaan, mutta se vähä, mitä tässä jaksossa todellisesta Junkosta näkyi, vakuutti jo nyt ja jos en olisi jo viimeistä jaksoa nähnyt, olisin erittäin täpinöissäni loppuhuipennuksesta. Sitä ei tarvitse odottaa pitkään, toivottavasti. Tämän tokavikan jakson funktiona oli tavallaan johdattaa tarina viimeiseen jaksoon eli antaa vihjeitä asioiden oikeasta tolasta ennen kuin pankki räjähtää ja totuus kaikesta paljastuu. Siinä jakso onnistui ihan mallikkaasti, sillä olin tyytyväinen rytmitykseen. Tutkimusmatkaa ei tiivistetty parin minuutin totuusluoti-ikkunamontaasiksi vaan tietyille seikoille annettiin riittävästi aikaa. Etenkin siellä rehtorin toimistossa luuhattiin animen mittapuulla jopa hämmentävän pitkään. Jaksosta tajuttiin heivata alkuintro helvettiin aikaa tuhlaamasta, sillä tässä ja viimeisessä jaksossa nähdään vain punataustainen Danganronpa-introplakaatti.

Edes oikeudenkäynnistä ei jäänyt hätäilty fiilis, vaikka argumentit johtivatkin turhan nopeasti johtopäätöksiin. The Animationin itsesensuuri nosti taas rumaa päätään, kun Monokuman oli ihan pakko lieventää manauksiaan Makoton väitellessä häntä suohon. Etenkin mothertruckerin kohdalla pudistelin ankarasti päätäni. Monokuman uusi kamala ääni on kylläkin saavuttanut jo niin kriittisen saturaatiopisteen, että toisin kuin oletin, olen jo tottunut tähän mukahauskaan känisijään. Pelin versio on silti tuhat kertaa voimakkaampi tapaus. Monokumaa ei silti enää nähdä kuin korkeintaan omistajansa sylissä, sillä vaikka tämä jakso varsin katselukelpoinen olikin, ensi jakso eli viimeinen jakso on luultavasti sarjan paras, koska siinä on Junko Enoshima.


Etkä muuten vaihda kanavaa.

Viimeisen jakson teemana ovat äärimmäiset epätoivot ja The Animationin loppu.