235 - Danganronpa: The Animation - jakso #11

 

Yhdestoista jakso menee kunnolla perseilyksi, sillä niin paljon kuin olen animen päättömästä ajankäytöstä kirjoitellutkin, tällä kertaa ajan rakenne totisesti muuttuu. Jakso alkaa tuntemattoman uhrin (eli Mukuron) murhatutkimuksista ja päättyy kuudennen luvun alkupuolelle. Välissä nähdään viides oikeudenkäynti, joka paljastuukin varsinaiseksi farssiksi, jolla takapiru yrittää hankkiutua Kyokosta eroon, mutta päätyy lopulta kiirehtimään Makoton hengiltä, mutta Alter Egon algoritmi sotkee teloituksen ja äärimmäisen onnekkaalla opiskelijalla käy mäihä. Koko oikeudenkäynti tiivistetään jakson alkupuoliskolle arviolta noin kuuteen, seitsemään minuuttiin (jos alkupuolen maailman nopeimpia murhatutkimuksia, introa ja teloitusta ei lasketa), mikä on sarjan julkein ja hämmentävin veto tähän asti, mutta siitä lisää päivityksen loppupuolella. Jakson jälkipuoliskolla puolestaan tahti hidastuu merkittävästi, kun Makoto saa roskakuilussa seuraa Kyokosta ja kaksikko kömpii MGS3:n jättikorkeita tikapuita pitkin takaisin akatemiaan uhoamaan Monokumaa järjestämään viimeisen oikeudenkäynnin uudestaan. Kun muut oppilaat saavat tietää Makoton jääneen henkiin, rehtoriotso julistaa todellisen lopun alkaneen. Kaikki koulun salaisuudet on selvitettävä. Selvitän niitä ennen Hifumin, Celesten ja Sakuran salaisuudet ja formaatilliset eroavaisuudet.


Makoton kerratessa viime jakson tapahtumia tämä lähtee tunnelilooppaamaan sisäkkäin televisioin erittäin psykedeelisesti, arvostan.

En ole oikein koskaan perustanut liiemmin Hifumista. Täyttää hän paikan hassuna kiintiönörttinä, mutta siinäpä se. Outoja asioita fanittavan eksentrisen oman alansa taiteilijan voi toteuttaa monellakin tavalla ja Hifumi edustaa sellaista 2D-waifujen perään kuolaavaa melko yllätyksetöntä otakukansaa, jolla on outoja taipumuksia antropomorfisoida hiukkaskiihdyttimiä sun muuta herkkää. Tällaisessa hahmossa on vähän sellainen ongelma, että Steins;Gaten Itaru Hashida (jolla on hämmentävää kyllä animeadaptaatiossa sama ääninäyttelijä!) tekee kaikki samankaltaiset hahmot turhiksi, sillä parempaa näkemystä kuluneesta japsikliseestä en ole koskaan nähnyt enkä tule koskaan näkemäänkään. On Hifumi ihan symppis ja tavallaan harmiton tapaus olematta liian läpinäkyvästi perverssi ja erityisesti hänen viimeiset hetkensä Aoin sylissä olivat kauniita, mutta olisi hahmon tapauksessa pystytty kenties parempaankiin. Nykyisellään hänen kuolemansa jää pakolliseksi karsimiseksi eikä kyllä harmita pätkääkään, kun häntä ei enää nähdä.


Putosin kärryiltä ajat sitten.

The Animation ei ole oikein Hifumille eduksi, sillä vaikka muistan pelin Hifumin lähinnä vinkuneen kuin pistetty sika ja keskustelleen silleen pikkuvanhasti, animessa hänestä on yritetty tehty läpeensä läppä hassuttelija lauantaiaamun animaatioiden mentaliteetilla. Jos Hifumi jotain puhuu tai tekee, hänen massiiivista olemustaan säestävät ja korostavat äänipankin rumpusoolot ja viuh bäng -ääniefektit, koska Hifumi on iso ja lihava mieslapsi. Goodbye Despairin vale-Togamikin on sellainen megaläski, mutta hänen kohdallaan pelkästään TÖMPS TÖMPS TÖMPS -askelmeteli riitti naurattamaan. Nykyisellään Hifumin animetouhotusta seuratessa en oikein osaa reagoida mitenkään, korkeintaan vähän vaivautuneesti.

Asiaa ei auta ääninäyttely, joka on muutettu överiksi lauantaiaamun mussutukseksi. Lucien Dodgessa ei ollut pelissä mitään vikaa ja Tyson Rinehartin tulkinta tekee ainakin Hifumista… omaperäisen (?), mutta kun Hifumi vähänkin kiihtyy, hänen mussutuksestaan ei saa enää yhtään mitään selvää. Ehdottomasti paras keksimäni Hifumin äänianalogia löytyy legendaarisesta Blufferit-animaatiosarjasta, jonka yhteiskunnan ongelmat tiedostava hanhi puhuu kuin olisi kilo hiekkaa suussa. Toisaalta tykkäsin siitä, kun välillä Hifumin puheenparsi muovautuu jonkinlaiseksi yläluokkaiseksi hienostobritiksi, joka pärisyttää ärrää hoopon korostuneesti. Puhuisipa Hifumi koko ajan tällä tavalla. Kovin kiintoisaa triviaa Hifumista ei löytynyt. Hifumi koostuu kanjeista, jotka järjestyvät muotoon ”yksi, kaksi, kolme” ja Yamada tarkoittaa ”vuoririisipeltoa.” TAAS NÄITÄ RIISIPEL-


Kyokokaan ei perusta riisipelloista.

Celestia Ludenberg ei onneksi liity mitenkään riisipeltoihin, sillä hänen feikkinimensä on latinalaisgermanistista alkuperää, joka ei liity mitenkään ällöjen ponifanien prinsessa Celestiaan. Celeste tai Celestia viittaa vähemmän yllättäen ”taivaalliseen” ja sopii oikein hyvin goottilolitalle, kun taas ludere on latinaa ja tarkoittaa ”pelaamista” (tai leikkimistä, miten sen nyt tulkitseekin). Bergin alkuperää tuskin tarvitsee avata, sillä jossain saksalaisilla tai sveitsiläisillä vuorilla Celesten korskea linna taatusti kohoaisi.

Mutta on tytöllä oikea nimikin, Taeko Yasuhiro, ja nyt pääsen käsittelemään puoliksi Hiron nimitaustankin, kun en muuten ala tonkia selviytyjäviisikon taustoja mahdollisten spoilereiden vuoksi. Yasuhiro tarkoittaa ”rauhallista ja avaraa” tai puoliksi ”halpaa” tai ”alhaista.” Celeste ei pahemmin pitänyt syntymänimestään kenties näiden negatiivisten konnotaatioiden vuoksi. Taeko on ”lukemattomien siunausten siunaama lapsi”, mikä kuulostaa lähes taivaalliselta ja sopii uhkapelurille, jolla käy jatkuva mäihä, mutta Celestia on luultavasti goottilolitoin nimi, jonka kuvitella saattaa. Vaikka aika monen Danganronpa-hahmon nimen voisi periaatteessa vaihtaa ihan miksi tahansa toiseksi japsinimeksi hahmon kärsimättä, Celestia Ludenberg kuulostaa todella hyvältä nimeltä ja sopii tälle kolealle lyylille. Osa nimien viehätystä onkin selvittää, mitä ne tarkoittavat, sillä niiden ainaisten riisipeltojen lisäksi niissä on jotain ideaakin.


Makoton mielipide nimianalyyseistäni.

Celeste on eräs Danganronpa-sarjan ehdottomia suosikkihahmojani laskelmoidun karusta (useimmiten pelisarjan murhat ovat tapahtuneet hetken mielijohteesta) murhaajataustastaan huolimatta ja The Animationissa hän oli sitä yhä. Ääninäyttelijä on tietenkin taas eri – Marieve Herington vaihtui Lindsay Seideliksi – mutta Celeste kuulostaa silti animessa pelottavan paljon Celesteltä. Väittäisin alkuperäisen vaikuttaneen hiukan ”eurooppalaisemmalta” viehättävän eksoottisella aksentillaan ja pidin erityisesti pelissä oikeudenkäynnin sävyeroista, kun animessa Celeste äityi lähinnä rähjäämään väittäessään Makotolle vastaan, mutta parhaimmillaan Celeste oli silti ihan lopussa tyytyessään kohtaloonsa.


Monokuman seksivalistus on joka suhteessa niin väärää.

Celesten lisäksi Sakuran rooli vedettiin The Animationissa just eikä melkein nappiin ja voisin jopa väittää, että anime-Sakuran ääninäyttelijä eli Rachel Robinson (mieleni levisi, kun kyseinen neiti tulkitsee myös FFXIII:n Fangia) vetää hiuksenhienon pidemmän korren verrattuna pelin Jessica Geehin. Vakavahenkistä raspikähinää kuului kummaltakin ja se jos mikä sopii överille mutta Danganronpa-pöljäilyn mittapuulla yllättävän hillitylle voimanaiselle. Mutta kun pinna paloi, Sakuran mylvintä kuulosti suorastaan pelottavalta. Ja hiukan pörröiseltä, tietenkin. Sakuran ei tarvitse hassutella ollakseen toimiva hahmo ja animessa oikeastaan korostui kuinka paljon hän täydentää Aoia, sillä parivaljakon touhuja oli mukava seurailla pitkin lukuja ja kun jättimöllitär lopulta päätyi itsemurhaan, tragediaa ja Aoin ahdinkoa käsiteltiin sopivan hienovaraisesti. Hienovarainen kun ei ole ensimmäinen adjektiivi, joka tulee Danganronpasta mieleen.

Sakura muuttui alkuperäisistä suunnitelmista melkoisesti ja oli Kazutaka Kodakan mukaan hankalin hahmo suunnitella Trigger Happy Havociin, sillä hahmosta ei päästy heti yksimielisyyteen. Älyttömän vahva hänen täytyi olla, mutta välillä hän oli sopusuhtaisempi tyttö (kuten eräässä vanhassa promokuvassa näkyy ja joskus jopa miespuolinen, mutta hahmosuunnittelija Rui Komatsuzaki päätyi kuin jostain toisesta peligenrestä repäistyyn giga-amatsoniin. Sakura sopisikin sellaisenaan johonkin Street Fighteriin ellei Street Fighterissa jo olisi Sakuraa. Tytön (voiko Sakuraa edes pitää tyttönä?) etunimessä on ironiaa, sillä sen kanji tarkoittaa hyvin feministisesti ”kirsikkapuuta.” Sakura on tuollaiseen vinkuheinään verrattuna jättiläispunapuu ja ”suuri jumalolento”, jota sukunimi tarkoittaa.


Opiskelijamajoitusta opintotuen päätyttyä.

Siinäpä siis lyhyesti tai pitkästi – sillä jälkimmäiseltä tuntui – viimeisten murhaleikin kuolonuhrien summittaiset arviot, joten takaisin tähän hyvin omituiseen jaksoon. Minä ihan totta oletin koko ajan, että jakso olisi noudatellut aiempien oikeudenkäyntijaksojen kaavaa, joten toljotin epäuskoisena töllöäni, kun Makoto tuupattiin teloitettavaksi noin puolivälissä. Tässäkö tämä nyt olikin? Varsinainen farssi!


Opiskelijaruokailua opintotuen päätyttyä.

Tosin oikeudenkäynti oli farssi, Monokuman järkkäämä keino hankkiutua mahdollisimman epämääräisin perustein eroon Kyokosta tai muista nuuskivista kiusankappaleista… joten oikeussession pöyristyttävän suppea kesto oikeastaan, hämmästyttävää kyllä, toimi! Tietenkin jäin kaipaamaan yksityiskohtaisempaa käsittelyä, mutta kun sellaisia ei ole The Animationissa koskaan annettu, miksipä siis nytkään? Nyt oikeudenkäynnin alkupuolisko tiivistyi äärimmäisen tiiviiksi kellotaulun vahtaukseksi, kun suurin osa Mukuron raadon yksityiskohdista pärskivine sprinklereineen selvitettiin niin hurjalla tahdilla, että kukaan ei taatusti pysyisi kärryillä, mitä tapahtui milloinkin. Minua alkoikin huvittaa, kun kelloa veivattiin kolmeen otteeseen edestakaisin oppilaiden setviessä alibiajankohtiaan tolkuttomassa informaatioähkyssä, johon ujutettiin valtaosa totuusluodeista. Järkyttävän sekavaa ja oikeastaan mielipuolista filmatisointia, mutta ehkä se oli tarkoituskin osana tätä farssia. Kyoko päätyi pian tulilinjalle ja painopiste siirtyi häneen ja lopulta totaalisen tyrmistyneeseen Makotoon, joka tuupattiin koruttomasti etsivälle varatulle murskaushihnalle. Mitä helvettiä täällä on meneillään -reaktio välittyi niin hyvin oppilaista, että tavallaan jakson hätiköinti oli perusteltu ratkaisu.


Kyokon mielestä Makoton tulisi hankkia opiskelijakämppäänsä vähemmän kulahtanut sohva.

Tahti hidastui täydellisesti jakson jälkipuoliskolla, jossa Makoton ja hiukan myöhemmin Kyokon roskakuiluseikkailulle annettiin arvokasta aikaa. Jakson puoliskojen tempo ei olisi voinut olla erilaisempi! Samalla hitaimmillekin katsojille selostettiin, mitä hittoa äsken oikeastaan tapahtui. Kyokon taustaa ja rehtori-isää valotettiin myös tikasmatkalla takaisin asuntolaan ja arvostin kunnolla, kun näiden seikkojen kanssa ei kiirehditty liikaa ja Makoton ja Kyokon yhteiset hetket ovat animessa ihan parhaita. … Siis toki jälkipuoliskollakin kiirehdittiin muttei liikaa, sillä tapahtumista sai jopa selvää.


Kyokolla on avain sydämeeni.

Toivottavasti tarinan lopustakin saa jotain selvää. Totuushan kun on, että jaksoja on tämän jälkeen jäljellä vain kaksi ja vaikka kuudes luku onkin ilman Daily Lifea suhteellisen lyhyt, se on täynnä oleellista asiaa, jota ei parane hätäillä turhaan. Miten esimerkiksi Junko ja Mukuro selitetään järkevästi tässä ajassa…? Jos jostain on pakko nipistää aikaa niin mieluummin täältä, sillä viides luku on vasta pelin lopun pohjustusta. Ja siltä jakson loppu todellakin vaikutti, sillä endgamen julistaminen Monokumaa vastaan oli tehty mainiosti näppärillä kuvakulmilla ja tyyliseikoilla. Sekä tietysti New World Orderilla. Jakso olisi voinut loppua dramaattisesti tähänkin, mutta oli kiva nähdä Makoton ja Kyokon palaavan muiden seuraan.


Objects in mirror are closer than they appear.

Tosi ristiriitainen jakso siinä mielessä, että jopa muita jaksoja naurettavammalle kiireelle tekisi mieli olla hemmetin käärmeissään, mutta jotenkin ankara ja käsittämätön tiivistäminen sopi juuri tähän kohtaan tarinaa, sillä onhan viimeinen oikeudenkäynti periaatteessa vain toisinto viidennestä. Toisaalta jälkipuoliskolla petrattiin jonkin verran. Tämä kaava tuntuu pätevän lähes joka jaksoon, sillä alussa kiirehditään ja lopussa rauhoitutaan, joten on tekijätiimillä ainakin jonkinlaista tajua järkevästä rytmityksestä näinkin onnettoman tiiviillä jaksomäärällä. The Animationilla on nyt näytön paikka. Jos tarinan loppu ja etenkin Junko Enoshima vesitetään, kyllä minä niin mieleni pahoitan.


Hekin odottavat toiveikkaina The Animationin loppua.

Seuraavan jakson teemana ovat murhaleikin selviytyjät.