233 - Danganronpa: The Animation - jakso #9

 

Yhdeksäs jakso kestää neljännen luvun loppuun asti ja kattaa Sakuran murhatutkimusten jämät, neljännen oikeudenkäynnin, Alter Egon teloituksen ja paljastuksen kuudennentoista oppilaan olemassaolosta. Sakurahan päätyi itsemurhaan suojellakseen muita, koska ei halunnut enää jatkaa takapirun pelinappulana, jonka olisi pitänyt toimia murhaleikin jäädessä ikävään suvantovaiheeseen, jos Sayakan ja Leonin välikohtausta ei olisikaan tapahtunut. Aoi puolestaan yritti tehdä itsestään syntipukin, jotta kaikki hänen ystäväänsä kiusanneet kärsisivät. Samalla Sakuran kuolemaan oli tavalla tai toisella sotkeutunut Hiro ja Toko/Genocide Jack, jotka kumpikin muksivat jättiläistä Monokuma-pulloilla, joten aivan yksinkertainen tämä neljäs oikeudenkäynti ei ollut.


Hiro väitti Aoille Lemurian olevan aito paikka.


Edes Toko ei usko Lemurian olevan aito paikka.

Mutta viis ysijaksosta toistaiseksi, sillä nyt estradille astelee Distrust, tuo Danganronpa-pelisarjan betaversio, jonka miellän ennemminkin prototyypiksi kuin betaksi, mutta viis semantiikasta toistaiseksi. Distrust-tietoni perustuvat melko pitkälti muista lähteistä poimimiini tietoihin, sillä niin hurja fani en ole, että olisin sen jonkun obskyyrin väylän kautta onnistunut hankkimaan, jos tuo edes on ylipäätään mahdollista. Epäilen vahvasti.



Alkuperäinen Danganronpa julkaistiin Japanissa loppuvuodesta 2010 noin vuosi 999: Nine Hours, Nine Persons, Nine Doorsin jälkeen. Ensimmäinen oli Spiken julkaisema, jälkimmäinen Chunsoftin käsialaa ja firmat yhdistyivät Spike Chunsoftiksi 2012. Erikoisesti 999:stä tuli kulttihitti vasta Amerikassa, kun taas Danganronpa otettiin suopeasti vastaan Japanissa. Danganronpan yhtäläisyydet Zero Escape -sarjaan eivät ole vain pelkkää sattumaa, sillä ovathan niiden takapirut eli Kazutaka Kodaka ja Kotaru Uchikoshi tiettävästi kovia ryyppykavereita.


Ylärivissä Togami, Sakura, Leon, Aoi, Hifumi, Kyoko ja Chihiro, alarivissä Makoto, Toko, Hiro, Celeste, Mondo, Sayaka, Ishimaru ja Junko.

Danganronpan tarina alkoi synkkänä ja väkivaltaisena Distrustina, jonka tarina elää nykyään lähinnä kourallisessa promokuvia ja huhuja. Sillä oli jopa oma teemansa… psykoshokki. Vaikka Distrustin alkuperäinen suuri juoni ei ole pahemmin levinnyt Spiken suunnittelupöytiä pidemmälle, alkuasetelma oli sama: viisitoista oppilasta murhaamassa toisiaan kouluympäristössä, joka oli pirtsakan pöhkön värimaailmansa sijasta kolkko ja likainen, melkein varastorakennusmainen. Zero Escapensa pelanneet tietävät, että niiden miljööt ovat kolkkoja ja harmaasävyisiä tutkimuslaitoksia.



Distrustissa oli seitsemän päivän aikaraja, jonka umpeuduttua kaikki tapettaisiin. Distrustin oppilaat muistuttivat jokseenkin Trigger Happy Havocin vastaavia, etenkin melko muuttumattomat Sayaka ja Leon. Vähintäänkin äärimmäisyydet olivat samoja, vaikka ei ole tiedossa, olivatko äärimmäisyydet edes tärkeitä seikkoja, jostain toivon ja epätoivon kaksintaistelusta nyt puhumattakaan. Distrustin Monokuma oli jossain vaiheessa ihminen, jolta puuttui vertikaalisesti leikattuna puolet ihosta. Joissakin promokuvissa kuitenkin vilahtaa tuttuakin tutumpi höpsö karhumuoto.



Distrustin veri oli punaista ja sitä läträttiin ainakin kahdessa teloituksessa. Proto-Leon (eli Kazuo Matsuzaki) sai tuhannesta pesäpallosta niin graafisesti, että Danganronpan myöhemmissä iteraatioissa ikonisen välikohtauksen väkivaltaisuutta lievennettiin. The Animationin ensiesityksessä sitä tiettävästi sensuroitiinkin. Lisäksi Junko (vai Junko-Mukuro?) sai päätöntä kyytiä giljotiinissa, johon Kyoko, Toko, Leon ja mahdollisesti Hiro hänet työnsivät. Kuka heistä olisi silloin syyllinen murhaan, kaikkiko? Suunnitelmissa oli myös halkoa joku kappaleiksi, mutta Kodaka ei halunnut suolistaa ketään elävältä, jotta vainajista säilyisi edes jonkinlainen muisto. Mechamaru lienee ymmärrettävä poikkeus.



Danganronpan prototyyppi muistutti tyylillisesti 999:ä ja jopa Virtue’s Last Rewardia, jota ei vielä tuolloin ollut edes olemassa, sillä Distrustilla viitattiin pelin Trust/Distrust -järjestelmään, jolla oletettavasti olisi määritelty, luottaisivatko muut hahmot protagonistiin vai eivät. Tämä taas johtaisi siihen oletukseen, että alun perin Danganronpan juoni olisi haarautunut useampaan suuntaan. Nythän Trigger Happy Havocin lopetus ratkaistaan koruttomasti viidennessä oikeudenkäynnissä. Lineaarisuus on kuitenkin Danganronpan pointti, sillä jatko-osia olisi hankalampi rustailla, jos eri henkilöt olisivat hengissä, tai sitten koko suuri juoni tulisi muokata uudestaan. Vastaavasti epälineaarisuus on Zero Escapen pointti, ja vaihtoehtoiset loput ovatkin pelisarjan idea ja vitsi, sillä True Endin nähdäkseen on koluttava enemmän tai vähemmän kammottavia loppuratkaisuja. Trust/Distrust tekikin paluun Virtue’s Last Rewardin Nonary Game: Ambidex Editionin oleellisena Ally/Betray -mekaniikkana. Jos rahatilanteeni olisi vakaampi, voisin lyödä vaikka vetoa, ettei tämä ole pelkkää sattumaa.



Muut Distrustin pelimekaanikat jäävät hämärän peittoon, vaikka rytmiminipeli olikin jossain muodossa mukana. Olisiko esimerkiksi debattikeskustelu ollut samanlaista tai edes olemassa? Nähtävästi oikeudenkäynnit olivat alkuperäisissä suunnitelmissa vähemmän strukturoituja. Oikeudenkäynnit olisivat teoriassa voineet muistuttaa olemattomissa yliopistopiireissäni suosittua ihmissusi-seurapeliä, jossa perustelemattomalla syyttelyllä ja muiden mielipiteiden lietsonnalla pääsee yllättävän pitkälle. Olisikin ollut jännä veto, jos Distrustissa väärä henkilö olisi voitu teloittaa mustuneena ja leikki olisi jatkunut kaikessa epäreiluudessaan murhaajan jatkaessa tihutöitään.



Vaikka pelimekaanisiin muutoksiin saattoi olla hyvinkin monta lusikkaa sopassa, Kazutaka Kodaka päätti vaihtaa tekijätiiminsä kanssa Danganronpan tyylin psykoshokista psykopopiksi, koska liian synkkä kauhukuvasto olisi vedonnut liian pieniin piireihin ihan jo ikärajankin puolesta. CERO eli Nipponin ikärajanatsi lätkäisi kuitenkin Trigger Happy Havocille D-kirjaimen eli ikärajan 17+; jatko-osa sai C:n eli yli 15-veet pääsivät listimään teinejä paratiisissa. Oma Kanadasta tilattu THH:ni on M niin kuin Mature (17+) ja Suomi- Goodbye Despairini 16+, vaikka aivan yhtä ”rankkoja” kaikki Danganronpat ovat. Jossain 16:n nurkilla Danganronpan ikärajan kuitenkin on ehdottomasti vähintään oltava, oli veri väriltään mitä tahansa. Punainen veri oli kuitenkin Kodakan mukaan liian realistista ja tyylitöntä, joten se muutettiin pinkiksi. Pinkillä hurmeella kyllä läträtään ihan riittävästi, jotta psykopopinkin ulkokuoren alta paljastuu karu meininki. Henkilökohtaisesti väkivalta ei haittaa, kunhan se on kontekstissaan perusteltua. Ja Danganronpan kontekstissa väkivaltaa ei luotu pelkän väkivallan vuoksi, sillä kepeämmällä otteella ja hassuttelulla Danganronpan käsikirjoituksen luomisesta tuli mielenkiintoisempi prosessi.



Oli miten oli, Distrust jäi kiehtovalle prototyyppitasolle yhtenäisemmän Danganronpa-vision vuoksi (ainoa muisto projektin olemassaolosta on biisi nimeltä DISTRUST!) ja olen ihan tyytyväinen ratkaisuun, sillä ainakin tämä pelisarja näyttää nykymuodossaan täysin omanlaiseltaan ja hassuttelu on synkistelyä viihdyttävämpi ratkaisu. Olisi Distrust varmasti ollut kiehtova tapaus, jos konseptia olisi jatkettu hieman erilaiseen suuntaan… ja olisi siistiä nähdä tarina, jossa voisi edes jotenkin vaikuttaa siihen, kuka kuolee ja kuka ei, jos permutaatioita olisi hyvin paljon. Toisaalta en ole kaivannut Danganronpassa haarautuvaa juonta, sillä sitä varten on aina Zero Escape. Kuten tällaiset muistelutekstit on tapana päättää… Distrust on kuollut! Kauan eläköön Distrust!

Ja nyt takaisin ysijaksoon. Jakson käsittely on aavistuksen mielenkiintoisempaa kuin aiempien jaksojen, sillä satuin ihan piruuttani eräällä junamatkalla pelaamaan Trigger Happy Havocista tasan saman vaiheen kuin ysijaksossa eli neljännen oikeudenkäynnin ja nelosluvun loppulätinät. Vertailun vuoksi animejaksolle tuli mittaa se noin 23 minuuttia ja pelisessiolle melko tarkkaan kaksi tuntia. Yllättävän hyvin olivat oikeat vastaukset debateissa muistissa ja enimmäkseen olin järkyttynyt kuinka helppoa tämä oli verrattuna jatko-osaan, vaikka kyse olikin jo neljännestä oikeusistunnosta. Viihdyin kyllä edelleen pelin parissa, sillä viime kerrasta on jo vierähtänyt tovi jos toinenkin.


Togamilla pullo auennut.


Kyokolle maistuu kokaiini.

Mutta viihdyinkö jakson parissa? Kyllä vain, vaikka pelisessio fiilistä vesittikin, kun siinä ei ollut pikakelailua lainkaan. Ilkeämpi voisi jopa todeta, että peleissä lässytetään liikaa ”onko tosiaan näin enpä usko kerro toki lisää” -retoriikalla, mutta murhakuvion puinti on kertaheitolla uskottavampaa, kun oppilaat kyseenalaistavat asioita ja joka väliin saadaan hassua sanailua ja muuta naljailua, kun murhan kaikki yksityiskohdat käydään läpi seikkaperäisesti. Tiiviin formaatin vuoksi animessa ei tietenkään voi tehdä asian hyväksi yhtään mitään ja onhan se sääli, kun loput totuusluodit kerätään murhapaikalta noin minuutissa, mutta tässä nelosoikeudenkäynnissä loppupäätelmän mangasarjakuvaa pyöriteltiin näppärästi tapahtumien jäsentelyn taustalla, kun esimerkiksi Hiro ja Toko kävivät murhapaikalla Sakuran luona. Tyhjää parempi ratkaisu. Tapahtumaketjun seuraaminen ei siis ollut liian sekavaa, vaikka jaksoon mahtuikin ihan töykeästi asiaa. Kenties Lerchen animaattorit sun muut adaptaatiojehut ovat oppineet jaksoja luodessaan tähän mennessä jotain. Erityisesti ärsytti, kun Hiro ei kirjoittanutkaan Sakuran verellä Tokon nimeä lehtihyllyn lehteen… tai sitten olen harvinaisen sokea.


Aivastuksen peittäminen kädellä olisi soveliasta.


Aoi taitaa olla Makotoon salaa ihastunut hihi.

Jakson jälkipuolisko keskittyi Aoin mukasyyllisyyteen ja itkeskelyyn sekä Sakuran kuoleman taustoihin. Nämä käsiteltiin varsin asiallisesti ja etenkin musiikki auttoi luomaan sopivaa tunnelmaa. Vaikka Monokuma animessa ärsyttääkin, täytyy antaa ääninäyttelijälle propsit Sakuran pelottavan hyvästä imitoinnista, kun karhu lueskeli lihaskimpun testamenttia.


Välillä tulee otettua näppäriäkin otoksia.


Monokuman mukaan huomisen ruokalistalla ei ole donitseja.

Tykkään myös kautta linjan post-teloitusten jälkipyykistä, sillä oppilaiden teloitusreaktiot lopputekstien taustalla toimivat (tässä jaksossa jopa hypätään vaihtelun vuoksi lopputekstisekvenssin puoleenväliin!) ja jakson epilogissa nähdään yleensä tuleviin jaksoihin johtava koukku, joka uponnee peliä pelaamattomienkin lihaan. Mukuro Ikusaba -twistin lisäksi piristyin, kun oikeussalissa kevennettiin tunnelmaa sinänsä turhalla Aoin, Genocide Jackin ja Togamin kolmiodraamahassuttelulla, aivan kuten pelissä! Olisi muuten mennyt loppujakson fiilis ihan liian nyyhkydraamaksi, vaikka uimari tosi symppiksenä nyyhkyttelikin.


Monokuma unohti asentaa läppäriinsä ilmaisen Windows 10:n.


Kyoko lausuu Mukuron ärrän niin kovin pörröisesti.

Seuraavan jakson teemana ovat toisen luvun vainajat.