237 - Danganronpa: The Animation - jakso #13

 

Danganronpa: The Animationin päätösjakso tuntui niin hämmentävän pitkältä, etten voinut uskoa hiukan yli pariinkymmeneen minuuttiin mahtuvan aivan käsittämättömän paljon asiaa. Vasta paljon myöhemmin jakson katsottuani vilkaisin DVD-boksin sisäkannen jaksolistausta ja siinä luki viimeisen jakson kohdalla suluissa Extended Director’s Cut. Tämä lienee niitä harvoja kertoja viihteen historiassa, kun menin jakson mitasta täysin halpaan. Päätösjaksolla onkin mittaa The Animationin mittapuulla hurjat noin 37 minuuttia! Tuossahan on jo puolitoista perusjaksoa. En halua välttämättä nähdä tästä jaksosta perusversiota ja surettaa niiden kaikkien puolesta, jotka sellaisen ovat jotain kautta nähneet, jos oletuksena on, että nysäversio joskus muinoin töllössä ensiesitettiin. Päätöksen tapahtumien tiivistäminen perusmittaan kun olisi keskikokoinen pyhäinhäväistys.


Onpas siinä äkämystyneet okulaarit.

Sillä asiaa todellakin riittää, koska Junko Enoshima rakastaa omaa ääntään ja minä rakastan Junkoa, vaikka hän hieman kahjo ja ahdistava onkin. Oikeudenkäynnin jälkipuolisko ja jakson alkupuolisko eteneekin rattoisasti erinäisillä paljastuksilla, joita Junko pudottelee erinäisine persoonineen enemmän tai vähemmän nopeasti pois alta. Junko sättii säälittävää isosiskoaan, jolla oli tärkeä marttyyriosa murhaleikissä, viimeistään nyt murhaleikin filmatisoinnin teroitetaan olevan oleellinen osa maailman epätoivoaivopesuoperaatiota, kaikilta on viety kahden vuoden edestä Hope’s Peakin muistoja, maailma on loppunut ja velloo anarkiassa ja vapauteen astuminen olisi typerä veto oppilasjoukolta, joka alun alkaenkin sulki itsensä pahalta maailmalta tähän autioon oppilaitokseen. Ai niin, ja epätoivo on pop. That’s too much, man!


Onko tämä nyt kilttiä (saati kypsää)?


Lemurialaiset lähettävät taas psyykkisiä signaalejaan.

Aivan kuten pelissäkin, animessa loppuhuipennus äityy Junkon show’ksi, mutta muita oppilaita ei jätetä vain toljottamaan tyrmistyneinä ja älähtelemään mitä helvettiä täällä tapahtuu -variaatioita. Toki he myös toljottavat tyrmistyneinä ja älähtelevät mitä helvettiä täällä tapahtuu -variaatioita, huoli pois. Adaptaatiossa ei ole unohdettu Togamin hajoilua yhtiön ollessa historiaa. Vakuuttavasti hän hajoilikin. Vastaavasti Genocide Jack palaa juuri oikeassa kohdassa vahvistamaan olevansa perillä maailmanlopusta ja repeilin aivan yhtä paljon Jackin ja Junkon yksinkertaiselle moikkaukselle kuin pelissä.


Me olemme Mononymous.


Monokumalla on tuhma juhlapaikka.

Vaikka näin ruhtinaallisella kestolla jakson tahtia voisi pitää rauhallisena, sen tahti kuitenkin rauhoittuu aavistuksen verran jälkipuoliskolla, jossa Makoton ystävien toivo on tallottu pohjamutiin, kun Junko julistaa turmion koittavan kaikille, jos yksikin heistä päätyy epätoivon kannalle. Silmätikukseen hän ottaa lopulta Makoton, joka on kuunnellut tätä roskaa tarpeeksi. Lannistuneet toverit on käännytettävä yksitellen sekvenssissä, joka ei ole ihan se viimeinen pitkä debatti, jonka taustalla Junko rähjää saastuneen maailman vaaroista, mutta toivon totuusluoti runnotaan silti kaikkien rintaan. Oletin animen vetävän mutkia suoraksi, mutta jokaiselle oppilaalle annetaan yhtäläisesti ruutuaikaa. No poikkeuksena ehkä Genocide Jack, jonka osallisuus finaalissa on eräänlainen läppä, kun jokaisen mölistessä toiveikkaan palopuheensa sarjamurhaaja tyytyy käkättämään maanisesti.


Uguu desu kawaii tutturu.


Viime kerralla kirjoittelin Aoin ryntäistä ja tässä nyt taas ollaan.

Toivon sanoma tiivistyy kuitenkin Makotoon, tuohon Kyokon nimeämään superlukiotasoiseen äärimmäiseen toivoon ja vaikka Danganronpien lopussa nämä jutut toivosta ja tulevaisuudesta lipeävät jokseenkin korneiksi, anime-Makoto julistaa varsin näppärästi, että toivo on mielentila. Sitä irvistelevä ja kärvistelevä Junko ei tajua ja saa nenilleen totuusluotien äidistä eikä edes lannistu häviöstä, koska se tuottaa niin suunnatonta epätoivoa. Takapirun päästyä hengestään kaikilla mahdollisilla tavoilla – mutta enimmäkseen murskattuna – teljetyn portin luona kokoonnutaan, puhutaan henkeviä ja painutaan tarinaan, joka kerrotaan Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girlsissa. Anime yrittää vihjata myös kovasti Goodbye Despairin suuntaan, kun Monomi tulee ihan lopussa eli Monokuma onkin elossa enpä olisi arvannut -stingerin jälkeen vilkuttamaan ja puhumaan lyhyesti hassuja, mutta The Animationia jatko-osasta ei koskaan tullut. Sitä varten on periaatteessa olemassa Danganronpa 3:n Despair-puolisko ainakin saarikertomuksen taustakertomuksen osalta, mutta sitä en todellakaan käsittele vielä.


Internetissä on varmasti tarpeeksi fanficiä Genocide Jackin ja Junkon kielisuudelmista.


Ja Manaaja-fanficiä Genocide Jackista.

Sellainen oli siis kertomuksen viimeisen vaiheen ja jakson rakenteen synopsis, mutta enpä välttele ihastuttavaa aihetta enempää, sillä ihan pelkästään Junkon ansiosta tämä viimeinen oli The Animationin ehdottomasti paras jakso. Adaptaation perusteella on tehty aiemmin radikaaleja ratkaisuja suunnilleen kaikissa animen seikoissa, mutta pääpahiksen parissa ei tingitty. Odotin oikeasti Junkon performanssilta pahinta, sillä en ihan täysin vakuuttunut, kun Junko-Mukurosta oli muovattu oikein viimeisen päälle valley girl. Toki muoti-ilmiön on tarkoituskin kuulostaa pinnalliselta tyhjäpäältä ja Mukuro vain esitti siskoaan, mutta minusta juurikin tuo ihan överi laaksotyttöaksentti oli omituinen veto. Se häiritsi samalla tavalla kuin Hiron pällin ääliöaksentin kohdalla, sillä ei tyttö tuollaiselta pelissä kuulostanut ja hahmosta jää pakostakin ihan eri vaikutelma. Hölmö ääni palaa vain Junkon perusversioon, jota ei kuulla finaalissa juuri lainkaan.


Lemuriassa on tänään uusi kuningatar.


Oih kun on sööttiä!

Niissä kourallisessa muita ääniä ei ollutkaan pahemmin valittamista. Oikeastaan päinvastoin, sillä vaikka hevi-Junko kuulostaa hölmöhköltä yli-innokkaalta rähisijältä, kaikki muut pähkähullut hahmovariantit vedetään just eikä melkein nappiin! Jamie Marchi toimii Millerin/Fitzgeraldin korvaajana hemmetin hyvin, kun ottaa huomioon sen, että hän näyttelee likan kaikkia olemuksia. Etenkin Milleriltä hän kuulostaa pelottavan paljon tai ainakin välittää samanlaisen maanisen seksikkään yleisvaikutelman. Se ylimielinen brittiaksentti, purrr… Myös animen eri Monokuma otetaan huomioon, kun pehmolelua sylissään pitelevä Junko ei kuulostakaan enää veikeän vekkulilta puhuhujalta vaan rähisee samaan tapaan kuin anime-’Kuma. En laske tätä miinukseksi, sillä Marchi tulkitsee Monokumaa paremmin kuin Ayres. Oikeastaan kuka tahansa tulkitsisi paitsi Agapio Racing Team. Liioittelen vain hiukan, sillä kuten viime kerralla taisin sanoa, olen jo enimmäkseen tottunut animen Monokumaan. Kyllä käninää ja vähän sinnepäin viuhuvia juttuja enemmän sietää kuin selkäänsä ottaa.


YOUR CHOICE IS MADE.


Ganbatte, Lemuria-chan!

Ei minun tarvitse edes kirjoittaa pelkästään Junkon ääninäyttelystä, sillä Junkon performanssilla on muitakin meriittejä. Animen yksi ehdoton plussa on nähdä kaikki tutut hahmot liikkeessä ja eläväinen takapiru onkin pirullisen pirteä neiti. Yritin pidätellä itseäni kuvakaappausten parissa, mutta pakkohan sitä oli irrotella Junkon irstaan salakuvauksen parissa. Animessa korostetaan hiukan liikaa lähiotoksia mielipuolisista silmistä aika monenkin hahmon kohdalla, mutta noin muuten hahmojen hassunkurisuus välittyy valkokankaalla erinomaisesti ja erityisesti Junkon kohdalla (Genocide Jack toinen hyvä esimerkki) nautin omaperäisistä ilmeistä ja asennoista. Näyttäisi mukavasti siltä, että näillä näkymin Junkon kohdalla isketään aina kultasuoneen, oli formaatti mikä tahansa. Tosin puolalaisessa savianimaatiossa tai kabukiteatterissa olisi kestämistä.


Aoi löysi kämppäänsä uuden taulun.

Vaikka Junko oli finaalin ja hemmetti vieköön koko animen valopilkku, oli jaksossa muutakin tehty oikein. Etenkin Makoto, johon en ole niin erityisesti kiinnittänyt huomiota, liputti toivon lippua luonnottoman hyvin ja Papenbrook ei todellakaan enää kuulosta Nagitolta alkaessaan rähistä. Tässä kun on sellainen idea ja vitsi, että Nagito oli koko Goodbye Despairin ajan niin letarginen, ettei hän oikeastaan milloinkaan korottanut ääntään. Makotossa oli kuitenkin oikein mukavaa tunteen paloa asettuessaan poikkiteloin Junkoa vastaan eikä touhu tuntunut edes valahtavan noloksi ylinäyttelyksi. Hyvin tässä kyllä vedettiin oikeastaan kaikki roolit.


Makoto on niin iso julkkis, että on päässyt töllöön.


Tämä lienee jonkinlainen Toko/Jack-hybridi.

Entäpä se aina ja kaikkialla parjattu ajankäyttö? Se seikka, josta aina voin jotain kirjoittaa joka päivityksessä, jos en muutakaan keksi, koska emmätiä kai tää ihan hyvä oli kävisi jokseenkin vanhaksi. Extended Director’s Cut sai ylimääräistä aikaa ja silti pelin vihoviimeinen, tärkeä ja pahuksen pitkä oikeudenkäynti JA suppeahko epilogi pitäisi tiivistää yhteen jaksoon. Kyllä, joitakin juttuja jäi väkisinkin puuttumaan (niin merkityksettömiä juttuja, etten edes muista niitä) ja asiasta toiseen liu’uttiin pikavauhtia, mutta jos totta puhutaan, en oikeasti jäänyt kaipaamaan mitään, koska ”lisää Junkoa” on vain fanipalvelua ja sitä saa taatusti peleistäkin. Tässä kun on tarkoituksena saada stoori punottua kunnialla päätökseen eikä hassutella ylimääräistä. Ja johan tässä hassuteltiinkin; kyynisempi tuomitsisi loppuhuipennuksen tyhmäksi perseilyksi, mutta trvv fani arvostaa tekijöiden vaivannäköä.


Kyokoa helpottaa, sillä kraka oli turhan kireällä.


Kaunis täti.

Nähtiin tähän jaksoon kuitenkin enemmän vaivaa kuin yleensä eli animaattoreilta eivät rahat loppuneet kesken. Tai mistä minä tiedän, millaisella banaanipalkalla Nipponissa touhutaan? Finaali pysyi visuaalisesti mielenkiintoisena, mikä on eräänlainen saavutus, kun puolet sarjasta luuhataan yhdessä ja samassa huoneessa. Olen huomioinut kylläkin eräitä kaavamaisuuksia, kun animessa suositaan otoksia, joissa tuomiopiirissä jonkun hahmon sivuprofiili pönöttää etualalla kuvan vasemmalla tai oikealla puolella ja taka-alalla näkyy pari hahmoa, joista toinen voi olla äänessä. Lisäksi sarjan jälkipuoliskon sessioissa on yleistynyt kameran ripeä panorointi tuomiopiirin sisällä oppilaasta toiseen. En valita, kunhan huomioin. Nopeat leikkaukset ja reaktio-otokset viihdyttävät silti tasaiseen tahtiin ja loppuhuipennusta oli tosi miellyttävää vahdata, kun alusta asti olin odottanut, miten loppu toteutetaan… ja varsin mallikkaasti se toteutettiinkin, kun paljon kehnompi ja odotetumpi vaihtoehto olisi ollut armoton hätäily.


Luodilla ratsastusta auringonlaskuun.


Junko sopisi siihen yhteen Titanicin kohtaukseen.

Lisäpituus teki finaalille paljon hyvää eikä sarjan loppua olisi paremmin voinut toteuttaa, kun ottaa huomioon, että tämä olisi voinut olla nolostuttava katastrofi. Ja koska tämä päivitys alkaa olla yhteenvedon kannalta otollisessa vaiheessa ja koska syyhyttää jo siirtää katseeni sen seuraavan suuren blogivaiheen rintamasuuntaan, eikä muuten jäänyt kehno maku Danganronpa: The Animationistakaan. En milloinkaan odottanut animen olevan peliä parempi, koska se olisi täysin mahdotonta, mutta en myöskään olettanut sen olevan hirveää ryönää, vaikka Internetin syvät rivit ties mitä kuraa arvioinaan suoltaisivat.


Noin sekunti ennen plötsiä.

Mutta en minä muiden mielipiteistä välitä enkä varsinkaan negailijoiden, sillä minun on vaikea uskoa, miten tästä animesta saisi varsinaisesti huonon, kun ottaa huomioon ne aikarajalliset pakotteet, joiden puitteissa on pakko puurtaa eteenpäin. Tässä kun taisi olla vielä takana jotain sellaista, että sarja puserrettiin väkipakolla johonkin kesämarkkinoille ja Nipponin töllössä ollaan pahuksen tiukkoja animekausien jaksoformaatista tai jotenkin sinnepäin. Voisin tietysti tarkistaa nämä faktat jostain lähteestä, mutta tällaista muistan jostain lukeneeni. Sarja siis syntyi tällaiseksi olosuhteiden pakosta ja minusta on hienoa, että tämä on ylipäätään tehty.


Joka helvetin animessa täytyy jotain kirjoittaa päin helvettiä, helvetin helvetti.

Ei The Animationia ole mikään pakko katsoa ja tietyssä mielessä siitä voisi jäädä kovin kakka maku suuhun ja muihin ruumiinaukkoihin. Vähän riippuu, millä asenteella tällaista adaptaatiota lähtee katsomaan. Minähän olen oikeastaan pirun skeptinen kaikenlaisia muusta teoksesta konvertoituja animeja kohtaan, joten tämänkin räpellyksen luulisi olevan kammottava pyhäinhäväistys. Olivat jotkut ratkaisut omituisia, joidenkin hahmojen äänet ja olemukset vääriä, Monokuma oli enimmäkseen persiistä ja kaikkialla, siis ihan kaikkialla painosti kiire, koska jaksoja oli vain kurjat kolmetoista kappaletta, mutta tärkeintä on kuitenkin täysin ehdottomasti se, että tämä kaikki näytti, kuulosti ja tuntui Danganronpalta. Halusin nähdä Trigger Happy Havocin animena ja sain mitä halusin, ainakin suunnilleen. Vähintäänkin animoidut Sparknotesit.


“Once more unto the breach, dear friends, once more.”

Siitä en niinkään tiedä, mitä mieltä olisin, jos olisin nähnyt animen ennen peliä. Oikeastaan tuollainen vaihtoehto järkyttää jo ajatustasolla ja surettaa avoimesti niiden kaikkien puolesta, jotka ovat Danganronpaan tutustuneet vain animena. Ei anime huono ollut. Pelit ovat vain yksinkertaisesti parempia ja tarjoavat sen äärimmäisen ja alkuperäisen kokemuksen. Danganronpa 3 voi olla poikkeus, koska siitä ei edes mitään peliä tule. Mutta kolmonen on toisen ajan murhe. Kaikki aikanaan ja Danganronpa: The Animationin aika on nyt päättynyt. Pidin siitä, vaikka se pelkkä temaattinen välivaihe ja ns. sivuprojekti olikin. Ei siitä siis sen enempää.


Ai niin sinäkin olit olemassa.



********DANGANRONPA: THE ANIMATION -BLOGIVAIHEEN LOPPU*******

Seuraavalla kerralla ja sitä seuraavalla kerralla ja uskoisin että aika helkkarin monella sitä seuraavalla kerralla aikuiset kuolevat, toivon soturit nousevat, Monokumat, Kurokumat ja Shirokumat ryllyävät ja Towa Cityn dystopiassa viuhuvat megafoni ja sakset, sillä Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls, blogin seuraava suuri vaihe, viivyttänee yliopistolta valmistumistani taas kerrakseen.