230 - Danganronpa: The Animation - jakso #6

 

Kuudes jakso on kolmannen luvun Daily Life ja aivan mahdoton urakka tiivistää yhteen jaksoon, mutta jotenkin siinä silti onnistuttiin. Tosin kompromissina murhatutkimukset jätettiin erikoisena ratkaisuna seuraavaan jaksoon, kun olin olettanut joka toisen jakson keskittyvän pelkästään oikeudenkäyntiin. Pian näenkin, oliko ratkaisu onnistunut, sillä kolmannessa luvussa viimeistään iskee informaatioähky peliin perehtymättömille.


Näillä tehdään vähintään taidetta.

…Sillä tuplamurhakuvio on taatusti yksi Danganronpa-sarjan mutkikkaimmista, silleen hyvällä tavalla. Sitä ennen toki nähtiin muutakin, kun alkupuolella kolmoskerros koluttiin ja kuvioihin tuotiin Alter Ego -läppäri, joka osittain johti Hifumin ja Ishimarun kuolemaan. Järkytyksestä halvaantunut Ishimaruhan flippasi totaalisesti kuultuaan läksytystä Alter Ego Mondolta ja muuttui megamiehiseksi ja umpipöljäksi dudebroismin ruumiillistumaksi eli Kiyondoksi (Kiyotaka + Mondo)… tai siis Ishidaksi (Ishimaru + Owada) Funimationin sukunimittelyn vuoksi. Mutta Kiyondo > Ishida, koska Kiyondo kuulostaa hupsummalta. Hifumi puolestaan sai tekoäly-Chihirosta pikkutunneilla ainoan ystävänsä ja olihan se ihan sympaattista. Kun läppäri eräänä päivänä katosi, miehet olivat luonnollisesti sotajalalla.


Kukaan ei ole koskaan aiemmin nähnyt pianoa.

Celeste näki tilaisuutensa koittaneen ja järjesti oikeusvasaroista ja eriskummallisesta Robo Justicesta mutkikkaan murhajupakan, johon hyväuskoinen Hifumikin sotkettiin ja Celeste veti pientä selviytyjäjoukkoa ympäri Hope’s Peakin kerroksia kuin pässejä narussa sekä Hiron että Kyokon loistaessa poissaolollaan.


“Hi! I am Clippy, your office assistant. Would you like some assistance today?”

Mutta tuosta lisää myöhemmin, sillä hoidanpa musiikkiteeman tähän väliin pois alta. Tällä kertaa minulla ei edes ole aiheesta kovin hurjasti sanottavaa, koska huumorin ja animoinnin kaltaiset aiheet tyrehdyttivät blogaussuoneni toviksi enkä nyt tällä haavaa ala seikkaperäisesti kertoa musiikkimaustani jonkinlaisen viitekehyksen luomiseksi. …Tai hyvä on avaudutaanpa sitten. Nuorempana en ollut niinkään kiinnostunut musiikista ja jäin koukuttumatta nuoruus-/lapsuusvuosien pinnalla olleisiin genreihin kuten grungeen, ysäridanceen ja poikabändeihin, koska oli minulla tuolloinkin jo standardini, joiden muottiin nuo eivät ainakaan sopineet. Sitten löysin vähitellen …konemusiikin ja se oli menoa se, kun astuin melko nopeasti altaan syvään päähän eli IiDeeäMmään, jonka älykkyys, tanssittavuus ja musiikillisuus ovat kiisteltävissä. IDM-kattotermi on muutenkin kätevän elitistinen, sillä se tarkoittaa sitä, että kuuntelen vain hyvää musiikkia ja tiedostan itseni niin perhanasti. Scooter, Tiesto, Armin van Buuren, Skrillex ja nämä muut pinnalliset auraalispedet eivät ole hyvää musiikkia. Mitään luetteloa en Virallisesta Hyvästä Musiikista tähän kirjoita, sillä tarjoan siihen kätevän linkin.


Ishimaru huutamassa omaa uutta nimeään puoli minuuttia oli jakson hauskinta antia.

Musiikista ja nimenomaan elektronisesta sellaisesta innostuminen oli muutenkin WipEout-pelisarjan ansiota, sillä tuo futuristinen antigravitaatioaluskisailu iski minimalistiselta tyyliltään täysillä (The Designers Republic!), sisälsi kilpa-ajopelisarjojen ehdottomasti päheimmän taustaloren ja näytti Marioon totutelleelle maailmalle, että pelit ja pelaaminen voivat aivan hyvin olla coolejakin harrastuksia. Tai siinä mielessä coolia mikä nyt ysärillä oli coolia. Rohkenisin väittää WipEoutin olleen ensiaskel tai kunnon kimmoke lisensoidun musiikin käyttöön videopeleissä. Ja oli niissä hyvää musiikkia, voi kyllä. …Mutta tämä ei ole WipEout-blogi, joten siirrytäänpä eteenpäin toiseen aiheeseen eli pelimusiikkiin.


Xvideosista löytyy vaikka mitä.

Koska en ole sellainen naavapartainen peliharrastaja, joka itki onnesta nähdessään valkoisen viivan pyörivän mustalla ruudulla, minulla ei ole pahempia tunnesiteitä sellaiseen kenotsooiseen rutinaan, josta aivan yhtä kenotsooisten pelilaitteiden onnettomat, kenotsooiset pelit saivat äänellisen sisältönsä. Vastaavasti olin hiukan liian nuori hypätäkseni Nintendon kelkkaan palvomaan Nintendon ajattomia Mario-melodioita, vaikka toki sinne suuntaan täytyy tunnustusta jakaakin. Pelimusiikkisydämeni on – vähemmän yllättäen – pleikkarin leirissä. Ajattomat melodiat ovat minulle tuttuja pleikkarin tasohyppelypeleistä: Crash Bandicootin vängät viidakkorytmit, Spyron taianomaiset progemelodiat, Ape Escapen drum ’n’ bass… tässä meikäläisen nostalgia. Myöhemmin toki hurahdin japsiropeihin ja löysin Nobuo Uematsun sävellykset ja kun peligenremaku laajeni entisestään, erinäisten herrojen kuten Jesper Kydin (Assassin’s Creed, Borderlands), Terry Scott Taylorin (Skullmonkeys) ja Shoji Meguron (Shin Megami Tensei) tuotanto osui ja upposi. Onhan noita pelejä loistavine soundtrackeineen ihan liikaa listattavaksi, vaikka Ace Combat -sarjalle on pakko antaa erityismaininta suorastaan koomisen eeppisestä pauhauksesta, jota ei ole koskaan ylitetty eikä tulla koskaan ylittämäänkään. …Paitsi Rez pääsee melko lähelle.


Kuunnelkaa, lapset, Togami puhuu.

Ja sitten on Masafumi Takada, Danganronpan eräänlainen hovisäveltäjä, joka on tehnyt myös paljon yhteistyötä Goichi Sudan (killer7, No More Heroes, God Hand) kanssa. Jos Danganronpaa ja Vanquishia ei lasketa, Takadan tuotanto ei ole minulle tuttua. Tuo ei niin haittaakaan, koska Danganronpa vakuutti minut hepun taidoista, sillä tähän sarjaan on luotu harvinaisen onnistuneita biisejä useimpiin tilanteisiin melankolisista pöhköihin. Jos yksittäisiä suosikkeja pelisarjan biiseistä hakisi, ne olisivat kaiketi pääteema (energinen, yksinkertainen, jää soimaan päähän), Monokuman teema (tähän ei kyllästy, aina hymyilyttää, kuka edes keksii tällaista?!), Jabberwock Islandin teema (rentouden ja melankolian epäpyhä liitto) ja aina oikeaan aikaan käynnistyvä New World Order.


Genocide Jackin ilmeet ovat parhaita.

The Animation tietenkin kierrättää valtaosan pelin raidoista ihan ovelissa kohdissa. Esimerkiksi New World Order on toisinaan soinut jakson lopussa ja jäi mieleen ensimmäisestä jaksosta Sayakan hajoillessa. Vastaavasti chilli murhatutkimusbiisi sopii myös uusia kerroksia tutkiessa. Musiikkia on siis käytetty ihan fiksusti animen puolella ja toki uuttakin musiikkia kuullaan. Olettaisin sen olevan Takadan käsialaa, mutta The Animationin omat biisit jäävät jotenkin taka-alalle tai eivät herätä sen erityisempiä fiiliksiä. Ne vain soivat siellä tutumman taustamusiikin seassa luomassa tunnelmaa. Mieleen ovat jääneet lähinnä painostava A Very Despairing Story ja Wishing on the M78 Nebula, joka tulee soittumaan seuraavan teloituksen kynnyksellä varsin komiasti. Jätän intron ja lopputekstien musiikin käsittelemättä, sillä ne sopivat aivan hyvin omaksi teemakseen sitten joskus, vaikkapa ensi kerralla. Mutta näin tiivistetysti ja tarpeettoman pitkällä pohjustuksella The Animationin musiikki toimii ja uudetkin renkutukset menevät siinä sivussa ja uskoisin jopa sellaisten pitävän siitä, jotka pitävät animeadaptaatiota muilla tavoilla surkeana. Tai sitten kannattaisi hankkia parempi musiikkimaku.


Tuon siitä saa, kun viettää liikaa aikaa Xvideosissa.

Takaisin jaksoon! …Josta minulla ei niin hurjasti ole sanottavaa, sillä voisin taas tyytyä moittimaan jatkuvaa kiirettä ja mennä elämässä eteenpäin, mutta kuten alkupuolella sanoinkin, kolmosluvun murhakuvion tiivistäminen selkeäksi kokonaisuudekseen on aivan mahdoton urakka animen aikarajoitteiden puitteissa. Jos pelin puolelta Celesten suunnitelmasta ei ole tietoa, jakson loppupuolisko on suunnilleen sitä, että säntäillään luokkahuoneesta toiseen rymistellen portaita edestakaisin, kaikkialla on oikeusvasaroita ja Hifumi on kuollut paitsi ei ollutkaan ja nyt hän sitten vissiin kuolikin ja Ishimaru myös. Ja Hifumin ja Ishimarun ruumiit siirtyvät paikasta toiseen.


Kyeehahahaha.

Oli tätä sekoilua kyllä hauska seurata nopeine leikkauksineen ja jopa rauhallisine hetkineen (Aoin hajoilulle annettiin kivasti aikaa ja Hifumin viimeiset sanat olivat oikeasti koskettavia, vaikka heppu hieman urposti sössöttääkin kuin suussa olisi kilo hiekkaa), mutta minä ainakin olisin täysin hukassa, jos en olisi nähnyt hitaampaa versiota pelin puolelta, jotta edes tietäisin, missä kerroksessa parhaillaan mennään ja mikä seikka liittyy mihinkin. Fiksumpi tietysti keksisi Celesten olevan kaiken takana ja Hifumin ja Ishimarun inhoavan toisiaan Alter Ego -selkkauksen vuoksi, mutta yritäpä nyt sitten kymmenminuuttisen perusteella osua naulan kantaan ja selittää, mitä hittoa juuri tapahtui ja mitä hittoa vielä tulee tapahtumaan, kun tilanne jäi auki ja porukka hajaantui muutenkin vähän sinne tänne. Hiro ja Kyoko kun ovat yhä kateissa eikä Robo Justicea näy missään.


Hienot muuvsit pariskunnalla.

Olen oikeasti aika huolissani jatkon suhteen. Miten kolmas luku viedään kunnialla päätökseen? Makotoko syyttää heti oikeudenkäynnin alussa Celesteä? On oikeastaan jännittävää, millaiseen umpikujaan The Animation on joutunut. Minua ei sinänsä hurja tahti harmita, koska ei tämä adaptaatio varsinaisesti mikään huono ole, mutta vähän kyllä surettaa niiden puolesta, jotka ovat tämän erinomaisen tarinan joutuneet kokemaan animena.


Hifumi sai lopulta 3D-waifunsa

Seuraavan jakson teemana ovat alku- ja lopputekstit.