228 - Danganronpa: The Animation - jakso #4

Ja heti lisäystä edellisen jakson teemaan pelimäisyyksistä, sillä hämmästelin tämän uusimman jakson todellakin perinteisestä eroavaa introa. Vai voiko edes puhua perinteisestä, kun tähän mennessä kaikissa jaksoissa on ollut eri intro? Käsittelen introt ja lopputekstit joskus toiste, mutta nelosjakson aloitus ansaitsee erityismaininnan, sillä se näyttää kuin suoraan Bullet Time Battlelta eli siltä oikeudenkäyntien temporytmiminipeliltä. Argumenttien sijasta siinä posautellaan vissiin alkutekstejä ja biittikehällä hytkyy Monokumia, kun taustalle nousee hämmentävään oopperahörhelökolttuun sonnustautunut jätti-Kuma. Olettaisin hupsun Mono-laulun olleen alkuperäisen Monokuma-näyttelijän tulkitsema, mutta otan viimeistään asiasta selvää introteematekstiin mennessä.


Mitä helvettiä minä taas näen!

Neljäs jakso on oikeastaan ensimmäinen tuore jakso, sillä ensimmäiset kolme jaksoa katsoin hetken mielijohteesta noin kuukausi sitten ottaessani selvää, toimiiko DVD. Kyllä toimi. Hyvä kun en innostunut koko sarjaa silloin katsomaan. Tapahtumiltaan nelonen kertoo koko toisen luvun Daily Lifen eli toisen kerroksen tutkimuksen, Chihiron murhan ja murhatutkimukset. Koulun koluamisessa keskitytään erityisesti uimahallin pukuhuoneiden sukupuolijakoon ja kirjastolla Togamin ikävä asenne suututtaa Mondon. Murhaa ja sen motiivia edeltävinä välipäivinä nähdään kaikennäköistä kommellusta, kun Makoto saa tietää Tokon ihastuneen arkiston aarteita lueskelevaan Togamiin ja joutuu seuraamaan Mondon ja Ishimarun syventävää saunasessiota. Celesten viehättävällä räjähtämisellä Hifumille puolestaan pedataan kolmosluvun kauhuja.


Togami ei pidä tuollaisista hiuksista.

Murhamotiivinahan ovat tällä kertaa nolot paljastukset, jonka vuoksi Chihiro ripustetaan kristilliseksi figuuriksi kuntoiluhökötykseen ja murhatutkimusten aikana Togami valistaa Makotoa Genocide Jackista… tai siis Genocider Syosta, kuten saksisarjamurhaaja animessa valitettavasti tunnetaan. Luulin irvisteleväni raiskatulle nimelle enemmänkin, mutta kyllä tuohon nyt tottui, kun Syo kuulostaa lausuttuna Sholta. Ylimääräistä ärrää kansanmurhassa en kyllä tajua sitten millään, ilman niin paljon parempi. Pidän silti hurjasti enemmän Jackista tai Jillistä, kun lännessä on olemassa näppärä Viiltäjä-Jackin käsite ja Jack and Jill -loru. Siihen surkeaan Adam Sandler -leffaan tuskin parivaljakolla viitataan. Syo tuskin tarkoittaa länkkäreille yhtään mitään, vaikka se kävisikin Japanissa maskuliinisena tai feminiinisenä sanana.


Aoin silmät näyttävät kärsivän jonkinlaisesta allergiareaktiosta.

Mutta viis sanoista, sillä tämän jakson teema sivuaa edellistä jaksoa. The Animationia on parjattu halvalla tehdyksi, mutta koska en ole mikään animen suurkuluttaja, en voi oikeastaan sanoa tuohon juuri mitään, sillä silloin The Animationin käsittelyn alussa luetelluista animeleffoista ja sarjoista valtaosa on sellaista suuremman profiilin kamaa, joka taatusti näyttää The Animationin perushyvää tasoa paremmalta, mutta vertailu ei silti tee The Animationista mitenkään järin rumaa. Ruma anime on sellaista, jossa tyylitaju on tiessään ja jossa animointi on tehty vähän sinnepäin.


Terapeuttista.

Tietysti yksittäisten freimien ottaminen esimerkeiksi on jokseenkin epäreilua, sillä kyllähän The Animationistakin voisi etsimällä etsiä kökömpiä otoksia, joihin on nähty vähemmän vaivaa. Tuollainen pikkuriikkisten yksityiskohtien jahtaus menisi vähän samanlaiseksi kuin näytellyissä elokuvissa, joiden leikkausten välillä jokin merkityksetön pikkuseikka muuttuu ja niistä pidetään Internetissä tarkkaa kirjaa. Hauskahan noista kämmeistä on lukea, mutta en minä ainakaan niitä aktiivisesti etsi ellei jotain tosi hupsua osu heti silmään.


Noin komeaa ukkoa pitääkin stalkata.

Koska en ole juurikaan kyllästänyt näköaistiani kurjan näköisellä animella, paha minun on The Animationin piirrosjälkeä moittiakaan. Pääasia kun on, että se näyttää tyylillisesti esikuvaltaan eli peliltä ja on muutenkin peruspätevää jälkeä. The Animationia katselee ihan mielellään, sillä on se silti mielenkiintoisemman näköistä kuin jokin geneerinen bulkkianime. Johtunee siitä psykopoppiudesta. Hahmot näyttävät aavistuksen pyöreämmiltä kuin pelissä. Tälle on ihan looginen selitys, kun he ovat pelissä tyyliteltyjä ja teräväpiirteisiä pahvipotretteja, mutta animessa oppilaat näyttävät niin kolmiulotteisilta kuin he voivat kaksiulotteisina näyttää. Oli tässä vertauksessa kai jotain järkeä.


Voin kuvitella tämän kaksikon harrastavan tällaista tuonpuoleisessa.

Joka tapauksessa hahmot ovat animessa – yllätys, yllätys – eloisampia kuin pelissä. Varsinkin Monokuman jatkuva absurdin hyperaktiivinen puuhastelu piristää päivää otson keikkuessa miten sattuu ja kopeloidessa mitä sattuu ilmavan sarjakuvamaisesti. Se lieventää jopa ääninäyttelyn inhoreaktioita. Pakko myöntää pitkin hampain, että kaipa olen nyt siihenkin tottunut, vaikka jatkuvasti tympiikin. Oppilaat nyt ovat enimmäkseen ja kärjistetysti sellaisia paikasta toiseen liikkuvia ja paikallaan pönöttäviä puhuvia päitä, koska tämä ei ole sellainen actionanime, jossa jatkuvasti sattuu ja tapahtuu ja kehot vääntyvät luonnottomiin asentoihin.


Tässä ihan oikeasti sanotaan kamehameha ja yli 9 000.

Oletan animen säästelleen kustannuksissa siten, että osa sen kuvastosta on napattu suoraan pelistä, vaikka nuo tutut kohtaukset on animoitu uudestaan. Asennot ja tilanteet ovat kuitenkin identtisiä. Viittaan tällä niihin erillisiin event-kuviin, joissa ei ole pelkkää hahmon potrettia puhumassa 3D-taustalla. Tiettyihin potretteihin kyllä viitataan, kun välillä jonkun hahmon kasvot tai asento on suoraan pelistä. Näitä onkin hauska bongailla. Vastaavasti pelin videopätkät on konvertoitu animeen animoimalla ne uudestaan. Varsinkin teloituspätkät näyttävät tyylillisesti aavistuksen erilaisilta kuin pelissä. Aivan kuin niissä olisi käytetty rotoskopiaa kylkiäisenä tai jotain. Tiedän, etten ole suuremmin perehtynyt filmikuvauksen tai animoinnin terminologiaan ja siksi tuntuu kuin heittelisin termejä ilmaan tietämättä tasan tarkkaan, mitä ne tarkoittavat. Joku sankari on kuitenkin tehnyt aiheesta kiehtovan vertailuvideon, jossa Trigger Happy Havocin, The Animationin ja THH:n Distrust-prototyypin (tai betan, miten sen nyt ottaa) Leon-teloitukset pyörivät vieretysten. Distrustista voisi kyllä joskus kirjoitella enemmänkin.


Celeste on kaunis nainen.

Jostain oikeaoppisesta leikkauksesta ja sen sellaisesta kinematografiasta tiedän vielä animointiakin vähemmän, kun voin arvioida jälkeä vain mutun perusteella, mutta kun sarjan hurjan tahdin ottaa huomioon, ainakaan The Animation ei ole turhan sekavaa katsottavaa. Tykkään dramaattisista lähikuvista, ovelista panoroinneista ja ennen kaikkea siitä, että tämä kaikki näyttää Danganronpalta. Olisi aiheesta voinut kenties jotain henkevämpääkin kirjoitella paremmilla tiedoilla ja harkitummin, mutta eiköhän tämä teema riitä. The Animationin visuaalisuus saa siis hyväksyntäni. Parempaakin on nähty, tottakai. Ei tämä nyt mikään Tekkonkinkreet sentään ole.


Togami ihastelemassa installaatiotaan.

Koska nelosjakso oli pitkästä aikaa tuoretta The Animationia, saattaa johtua yksinomaan siitäkin, miksi pidin tästä jaksosta niin paljon. Tai olivat aiemmat jaksot olleet ihan kivoja ja toimivia, mutta tämä neljäs oli ensimmäinen jakso, josta oikeasti tunnuin tykkääväni. Voi olla, että olen jo tähän mennessä tottunut The Animationiin, ettei sitä tekisi mieli silmäillä avoimen kriittisesti pitäen peliä jatkuvasti ylittämättömän korkealla jalustalla, vaikkei anime silti koskaan peliä päihitäkään tai pääse edes lähelle. Siitä olen varma, että olen jo enimmäkseen tottunut uusiin ääninäyttelijöihin. Jotkut heistä ovat vielä tosi sopivia! Monokumaan en totu koskaan; nytkin häntä parhaimmillaan sietää. Ehkä. Keksin jo kyllä, mikä muu hänessä mättää, mutta avaudun aiheesta joskus toiste. Lisäksi käyn vielä animeblogin loppupuolella jossain teemapläjäyksessä läpi hahmot äänineen yksitellen läpi, kun nyt heitä on tullut nähtyä ja kuultua vain murto-osa.


Tuostako tunnistaa heti sukupuolen?

Voi myös olla, että jaksoon mahtui niin monta hilpeää ja pelistä tuttua hetkeä, että jo pelkän sisältönsä vuoksi jakso maistui, vaikkei toteutus välttämättä ihan sitä priimaa aina ollutkaan… mutta viis nillityksestä tällä kertaa! Kaikki Togamiin liittyvä oli jaksossa mainiota, Tokon epäsosiaalinen kohellus oli symppiskamaa ja Mondon ja Ishimarun miehekäs saunasessio huvitti yhtä paljon kuin pelissä. Jos jotain kehnoa pitää etsiä niin se perinteinen, jonka mainitsen todennäköisesti jokaisessa päivityksessä… eli tahti oli jälleen älyttömän nopea. Mutta! Suorastaan hämmästelin, kuinka pitkältä jakso tuntui, sillä vaikka jakso varmasti tavallisen mittainen olikin, siihen mahtui älyttömän paljon asiaa eikä edes tuntunut, että mitään erityisen tärkeää olisi saksittu pois. Murhatutkimusmontaasinkin koomisen ripeyden annan anteeksi, kun siinä ihan tyylikkäästi zoomattiin poispäin murhapaikalta ja ruutuun tuli pikkuikkunoihin totuusluoteja jokseenkin perustellusti. Turhaa tyhjäkäyntiä siis ei ainakaan ollut. Toisaalta tässä vaiheessa olisin juonesta hukassa, jos ei olisi pelistä kokemusta, sillä asioita vain tapahtui hurjaa vauhtia. Nyt tähän voi suhtautua vain olosuhteiden pakosta johtuvana tiivistyksenä, jolle ei voi mitään. Alan olla niin heikoilla jäillä, että oikeasti kehnointa jaksossa oli ihan alun Makoton teinipylly suihkussa. Olisi ollut edes Aoi. Tai Hifumi.


Kohtaus olisi parempi, jos opus olisi ylösalaisin.

Seuraavan jakson teemana on huumori.