224 - Liite V: Goodbye Goodbye Despair

Liite V: Goodbye Goodbye Despair

Melko tarkkaan vuosi sitten aloitin Danganronpa 2: Goodbye Despairista blogaamisen ja tänään se viimeinkin päättyy. Miten tässä nyt näin kauan kesti? Enpä tiedä, sillä päivitystahti oli hitusen Trigger Happy Havocin dokumentointia laiskempi, mutta hauskaa silti oli, jos Island Mode jätetään omaan arvoonsa. Tekstiä, kuvia ja tyhmiä juttuja tuli luultavasti vähintään kolmanneksen enemmän kuin ykkösessä, sillä onhan kakkonen mittakaavaltaan ja lisäsisällöltään ykköstä ainakin kolmanneksen kookkaampi, tai siltä se tuntui. Ei edes turhan venytetyltä, sillä kaikelle annettiin riittävästi aikaa. Minä nyt muutenkin pidän pitkistä tarinoista, joissa on mukana joutavaakin höpinää, koska suppeat pelikokemukset tuntuvat loppuvan aina kesken.

Näin blogaajan näkökulmasta on melko hankala arvioida kakkososan pituutta tavallisen läpäisyn perusteella, mutta oma platinoitu täydellinen tallennustiedostoni näyttäisi hulppeaa yli 80 tuntia. Tuosta voisi leikata realistisesti ainakin pari- kolmekymmentä pois, sillä vaikka en antanutkaan pelin olla ns. idlenä, sillä transkriptisilmäilynkin jäkeen latasin aina tallennuksen enkä antanut pelikellon vääristyä, ylimääräistä aikaa vierähti silti kuvakaappauskikkailuun ja sen sellaiseen. En kehtaa edes tarkistaa tarkkaan kuinka monta kertaa tallensin pelin, mutta niitä kertoja oli muistaakseni lähemmäs tuhat viidessä eri tallennusslotissa. Ettei vaan kävisi missään vaiheessa hassusti. Meni tähän siis aikaa ja kirjoittamiseen huomattavasti enemmän, mutta mitään en kadu.



Olin Trigger Happy Havocin läpäistyäni fani ja Goodbye Despairin jälkeen olen sitä yhä enemmän, sillä miksipä en olisi? En olisi itsepetoksena kirjoittanut aiheesta näin paljon ellen olisi pitänyt tästä lainkaan. Danganronpan tyylitajussa, outoilussa ja suuressa visiossa on vain sitä jotain, mitä tulee kunnioittaa kaiken tämän muun kulttuuritykityksen keskellä, jolle olen blogin aikana altistunut ja joilla olen valmistumistani viivyttänyt. Pelkästään pelirintamalla top-listat menivät uusiksi, kun The Witcher 3:sta tuli heittämällä paras länsirope koskaan ja Steins;Gatesta tuli paras aikamatkailukertomus (mediasta riippumatta) koskaan. The Last of Usin läpäisystä näin hieman jälkijunassa tarvitsee tuskin edes puhua.

Saati sitten Zero Time Dilemmasta, tuosta Zero Escape -sarjan päätösosasta, jota kohtaan minulla on suhteettoman suuria odotuksia ja oletan niiden täyttyvän, kun sen käyn tässä joskus hakemassa. …Aikaloikka parin päivän päähän! Yksitoista tuntia ZTD:aa takana ja peli on enimmäkseen täyttänyt odotukset! …Toinen aikaloikka parin päivän päähän… vai SHIFT? Ei olisi pitänyt odottaa suhteettomasti, sillä vaikka mieli räjähti muutamaan otteeseen todella päräyttävästi, käteen jäi lopetuksesta lievä pettymys, kun odotin suunnatonta katarsista. Pointti on kuitenkin siinä, että miten kummassa Danganronpa pärjää näin kovassa seurassa? Olemalla oma itsensä, tietenkin, sillä vaikka kaikissa mainituissa peleissä ovatkin omat järisyttävän erinomaiset ja alansa kiistatta parhaat juttunsa, mikään niistä ei korvaa uniikkia, omaa polkuaan tallaavaa Danganronpaa. Jos Goodbye Despairille jonkun paras X koskaan -arvonimen nakkaisi, se olisi kaiketi dekonstruktiivisin jatko-osa koskaan. Kyllä kyllä, tiedän myös Metal Gear Solid 2: Sons of Libertyn olevan olemassa, mutta se nyt huitelee ihan omissa sfääreissään.



Goodbye Despairin voisi melkein todeta olevan laiska jatko-osaksi, koska periaatteessa se on ”vain” sitä samaa kuin Trigger Happy Havoc. Premissi on samanlainen, rakenne on samanlainen, hahmotkin muistuttavat tietyiltä piirteiltään ykkösosan hahmoja… mutta kaikkea on enemmän: pituutta, murhien monimutkaisuutta, ylimääräistä puuhailua, yleistä absurdiutta ja sen sellaista. Virtuaalitodellisuuden puitteet ja vapaamuotoisempi saarimiljöö antavat tilaisuuden kaikkeen, mikä koululaitoksen sisällä oli mahdotonta.

Tunnelmaltaan pelejä on hankala laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä kukin peliosa kuvastaa luojansa mukaan tiettyä teemaa. Trigger Happy Havocissa se oli psycho pop, Goodbye Despairissa psycho tropical ja tulevassa New Danganronpa V3:ssa psycho cool. Vähän siis kuin samanlaista teemahömppää kuin Metal Gear Solid -sarjan osien GENE, MEME, SCENE, SENSE, PEACE, RACE ja REVENGE. Vaikka psykopoppius pätee sinällään koko sarjaan, sitä käytettiin ykkösen yhteydessä, jotta pelisarjan Distrust-prototyypin karumpi väkivalta ja paskanruskeammat maisemat karisisivat. Siitä siis pinkki veri ja räväkällä valaistuksella varustetut Hope’s Peak Academyn tyylitellyt käytävät, omintakeisen pirteistä hahmopotreteista nyt puhumattakaan.

Psykotrooppisuus on melkoisen selvää Jabberwock Islandilla. Kerrankin suljettu tapahtumapaikka, joka ei sijaitse neljän seinän sisällä! Zero Escape -sarjan osat tapahtuvat kolkoissa laitoksissa ja vastaavasti Trigger Happy Havocin akatemiaa voisi luonnehtia kolkon melankoliseksi kuten kouluja yleensä. Luonnollista valoa ei sinne paistanut, sillä kaikki akkunat oli naulattu umpeen ja ilmakin oli keinotekoisesti suodatettua. Jabberwock Islandilla puolestaan aurinko jopa häikäisi ja avaruutta oli silmänkantamattomiin, vain päättymätön digitaalinen meri esti pakenemasta paikalta. Pirtsakka paratiisi avautui kaikkialla ja tietyistä älyttömistä yksityiskohdista huolimatta saariryhmä vaikutti varsin asialliselta lomakohteelta. Toki loppua kohti uskottavuus (kyllä, pelisarja on lähtökohtaisesti uskottava) alkoi häilyä, kun kokonaisen saaren konvertointi Monokuma-teemaiseksi jättiläishuvipuistoksi ja toisen mokoman muokkaus dystopiseksi tehdashelvetiksi alkoi kunnolla valottaa todellisuuden epätodellisuutta. Uudet saaret kutkuttivat lukujen alussa tutkimaan, sillä koskaan ei osannut ennakoida, mitä ne pitäisivät sisällään, kun ykkösosassa odotettavissa oli lähinnä vain eri oppiaineteemaisia luokkahuoneita. Ja kuten eräs tämän blogin uskollinen lukija ja vielä uskollisempi buddy for life (waifu for life puuttuu vielä yhyy) on useasti todennut: Danganronpalta ei koskaan tiedä mitä odottaa.

Ja Danganronpa tietää sen itsekin vetämällä jatko-osan suuret paljastukset läpällä läskiksi. Siinä missä ykkösosassa petturi, muistinmenetys ja maailmanloppu paiskattiin pöytään loppupuolella, kakkososassa täysin samat asiat nostetaan esiin vitsikkäästi alkupuolella. Onpahan sulateltavaa loppuajaksi! Peleissä kierrätetään siis samoja teemoja nokkelasti ja välillä tuntuu kuin tämä kaikki olisi koettu ennenkin. Se ei ole tässä tapauksessa laiskaa.

 

Molempien pelien ensimmäisessä murhakuviossa on yhtäläisyyksiä, sillä alkuperäinen murhasuunnitelma meni mönkään. Sayaka yritti jallittaa Leonin hengiltä, mutta toisin kävi. Kakkosessa kupletin juoni on mutkikkaampi, kun Nagito, josta ei ota pirukaan selvää, sotkeutui asioihin ja ajautui pöydän alla käsirysyyn Togamin kanssa ja vasta manipuloitu Teruteru listi tämän. Sekä Sayaka että Togami murhattiin pitkillä välineillä… feikkikatanalla ja vartaalla. Leon ja Teruteru hilataan kettingin varassa teloitettavaksi. Kakkososassa ensimmäinen oikeudenkäynti oli toki helppo, mutta se ei ollut läheskään niin simppeli ja lyhyt kuin tutoriaalimaisemmassa ykkösessä. Oikeudenkäynnit olivat muutenkin pitkiä ja jopa väliajalla rytmitettyjä. Sayakan ilkeys oli toki silloin joskus shokki, kun näistä ilkeistä pennuista ei vielä ollut mitään hajua, mutta kakkosessa pankki räjähti lopullisesti Nagiton seottua. Jo näin alussa tarinaa! Ja häntä saikin sietää katkeraan loppuun asti, mahtavaa. Pidin kyllä vanhasta rakennuksesta murhapaikkana, sillä vaikka Jabberwock Island avara onkin, murhat pidettiin fiksusti suhteellisen pienessä tilassa melkeinpä joka luvussa, vaikka lähitienoita pääsikin koluamaan.

Selkeämpi luvullinen yhtymäkohta on toisessa luvussa. Toisessa oikeudenkäynnissä esiteltiin Genocide Jack ja Sparkling Justice… eli sarjamurhaajatwisti, joka ei kummassakaan tapauksessa koitunut kuolemaksi. Chihiroa ja Mahirua ei lävistetty vaan heidät lyötiin hengiltä. Aivan uutena ja täysin odottamattomana yllärinä kakkosessa tuotiin mukaan pelin sisäinen peli, mikä antoi vihiä siitä, etteivät murhamotiivit olleet jatko-osassa lainkaan yhtä yksiselitteisiä kuin ykkösosassa, jossa oppilaita kiristettiin esimerkiksi rahalla. Pelimekaniikaltaan ja tyyliltään täysin erilainen Twilight Syndrome: Murder Case koettiin blogissa ajat sitten ja vaikka sen tarkat ja esikuvalleen ilmeisen eksaktit yksityiskohdat ovatkin jo hämärtyneet, muistan irvistelleeni, kun Vitan näyttöön lävähti ihmiskuva murhatusta koulutytöstä. Twilight Syndrome -sarjan taustoja oli yllättävän kiehtovaa tutkia jälkikäteen, sillä ilman Goodbye Despairia en olisi taatusti koskaan kuullut tuosta. Murder Case saatiin nivottua yllättävän hyvin peilaamaan tyttöjengin ja Fuyuhikon taustoja, vaikka yhä kiinnostaisi tietää, kuka tämä Sato-neiti olikaan.

Kolmannen luvun murhailu vaati molemmissa tarinoissa kaksi kuolonuhria, mutta sillä erotuksella, että Hifumi oli hyväuskoisena hölmönä Celesten kylmässä juonessa mukana. Mikan oli aivan yhtä kolea akka, vaikkakin hän oli selvästi Celesteä kajahtaneempi. Goottilolita oli vain kylmempi kuin absoluuttinen nollapiste. On se hupaisaa, että pelisarjan karuimmat hirmuteot ovat naisten käsialaa. …Ja mikäs Junkon sukupuoli onkaan, hmmm?? Sekä Ishimaru että Hiyoko, eri tavoilla sosiaalisesti epämiellyttävät henkilöt, surivat suuresti edellisluvun vainajaa – heidätkin murhattiin. Kolmosluku oli sitä aikaa, kun murhaleikissä hankkiuduttiin eroon fillerimmästä porukasta. Pari mainiotakin hahmoa lähti, Celeste ja Ibuki. …Mutta olisivatko he oikeasti tuoneet loppuhuipennukseen varsinaista sisältöä?

Pelisarjan neloslukuja ei voi verrata teloitettujen osalta, sillä Trigger Happy Havocissa Aoi yritti vedättää kaikkia, mutta häntä ei silti laskettu mustuneeksi, koska Sakura teki itsemurhan. Sakuran patsas huvitalossa olikin suhteellisen selvä viittaus, että porukan megamörssäri tulisi kuolemaan. Murhattu ja murhaaja tuntui muutenkin olevan sivuseikka, kun huvitalon mysteeriin keskityttiin ihan kunnolla. Ykkösosassahan suljetun huoneen arvoitus oli suuressa osassa oikeudenkäyntiä. Nyt suljettiin kokonainen talo. And that’s terrible.

Ja millainen mysteeri huvitalo olikaan! Saa olla aika haka, jos koko puljun rakenteen arvaa heti kättelyssä. Koko huvitalo oli siitäkin hauska idea, että valtaosa nelosluvusta tapahtui pelkän aution huvipuiston sijasta siellä. Oppilaille oli jopa omat huoneet. Esimakua totaalikaranteenista nähtiin edellisluvun epätoivotaudissa, mutta tässä eristäytyminen vietiin äärimmilleen. Nälkäkuolema oli niin yksinkertainen motiivi, että näin safkamaisessa maisemassa se toimi, koska psykedeelisesti vellovilla mansikoilla ja rypäleillä alkoi olla useamman tunnin jälkeen juovuttava vaikutus.

Onneksi huvitalon yllätykset eivät rajoittuneet tuohon, sillä olihan siellä salaperäinen Octagon, joka on sitä ninjaleffaa parempi. Ja aivan erityisesti Final Dead Room, tuo selkeä nyökkäys Zero Escape -sarjan suuntaan. Twilight Syndrome: Murder Casen tapaan Goodbye Despair teki toiselle Spike Chunsoftin jättisarjalle kunniaa eikä edes pahemmin trollannut aiheella, koska pakohuonekäyttöliittymä oli mukailtu oikein viimeisen päälle, huone oli häiritsevän synkkä verrattuna karkkiväreihin eikä puzzlehaasteessa päädytty laiskoihin kompromisseihin. Toki mitään osaamattomille nyhveröille tarjottiin ilmainen pakokeino pakohuoneesta, mutta minä en ole mikään mitään osaamaton nyhverö. Pakohuone oli suorastaan mukavan haastava obskyyreine ongelmineen. Ja kuka siellä seikkaili? Nagito, tietenkin. Vaikka tarinassa oli jo hypätty puolivälin yli, tarjosi se silti ovelia yllätyksiä. Ykkösosan nelosluvusta en toisaalta muista kovin tarkkoja yksityiskohtia, koska se ei painunut erityisemmin mieleen. Olihan siinä sitä atleettityttöjen draamaa ja Hiro ja Toko olivat sotkeutuneet Sakuran itsemurhaan, mutta nelosluvuissa kakkonen on ehdoton ykkönen.

Jos petturi olisi paljastunut neljännessä luvussa, se olisi ollut suora viittaus ykkösosaan, mutta totuus paljastui kuitenkin riittävän nopeasti viidennessä luvussa, jossa perinteinen murhaleikki oikeastaan lakkasi molemmissa peleissä. Uudet vainajatkin loppuivat ykkösessä, jos Junkoa ei lasketa. Mukuron ruumis oli pelkkä pikkusiskon järkkäämä syötti ja Nagiton ruumis oli pelkkä Nagiton järkkäämä syötti. Toki oppilas murhasi toisen oppilaan Goodbye Despairissa, mutta luvun rakenne oli kaukana perinteisestä, koska sen idea ja vitsi oli Nagiton mieletön pommiuhka ja itsemurhamurhasuunnitelma petturin savustamiseksi (samoihin aikoihin ykkösosassa takapiru yritti hankkiutua epäsuorasti Kyokosta ja Makotosta eroon), jotta kaikki muut kuolisivat. Miten Nagiton kuolema sitten liittyy ykkösosaan? No vaikkapa siten, että hän lävisti kätensä (Sayaka), sitoi itsensä (Chihiro), myrkytti itsensä ja teki ”itsemurhan” (Sakura) ja sai Gungnirista (Mukuro) inspiroiduttuaan Octagonin kansiosta, jossa murhaleikin tarina kerrottiin.

Chiakin kuoltua ja päivien käytyä vähiin todellisuus luhistui virtuaalitodellisuudeksi enkä ollut pettynyt laiskaan ratkaisuun, koska se oli toteutettu niin hyvin ja siinä oli jopa tarinallista järkeä. Eipä ole ennen tullut fiktiossa vastaan nimenomaan toipumistarkoitukseen suunniteltua veeärrää. Pieniä vihjeitä epätodellisuudesta ripoteltiin jo ihan pelin alussa retrojumputuksessa ja binäärimatriisissa, kun peli bootattiin käyntiin, vaikka en silloin Jabberwockin todellisuutta epäillytkään. Retroilu kun olisi aivan hyvin voinut olla pelkkä tyylikeino, hämmentävä alku hämmentävälle pelille, Hajimekin bugitti siihen malliin, että häneltä vietiin muisti. Kyllä, ihan taatusti. Bugeista puheen ollen Monokuma trollasi epätoivotaudin taustoista kunnolla, sillä tautia levittivät näkymättömät bugit. Niihin ei auta edes hyttysverkko. Myös paikasta toiseen siirtymisessä tuleva ruudun diagonaalinen halkeaminen ja pikselöityminen tuntui tyyliseikalta eikä vihjeeltä virtuaalitodellisuudesta. Hälytyskellot alkoivat soida kunnolla tajutessani, ettei huvitalo voinut sijaita millään saarella.

Kliimaksiksi viimeisen luvun kynnyksellä ja sen aikana virtuaalitodellisuus sopi erinomaisesti, kun visuaalisesti bugituksesta otettiin kaikki irti koko ajan oudommiksi muuttuvilla Hope’s Peakin käytävillä eikä mitä helvettiä täällä tapahtuu -fiilikseltä voinut välttyä. Se oli lievästi sanottuna vainoharhaista ja jopa ahdistavaa, vaikka pirusti virnuilinkin. Se tuntui paratiisioravanpyörän lopulta ja paluulta kamalaan todellisuuteen. Se oli upea, erittäin hämmentävä ja ykköstä muistuttava loppuhuipennus, jossa koulun salaisuuden sijasta ratkaistiin saaren salaisuus. Vieläpä paremmin kuin Lostissa.

Jos kertomus onkin vain silmänlumetta tai vielä kliseisemmin unta, kaikelta katoaa pointti, kun ei se ollutkaan totta. Eihän virtuaalitodellisuudessa ole millään mitään merkitystä, jos alkuperäiset kehot pötköttävät tieteispalkohökötyksissä. Absurdit murhat ja teloitukset pelkistyvät aivokuolemiksi huomattavasti tylsemmässä arjessa, kun valetodellisuudessa ei ole Future Foundationin asettamien sääntöjen lisäksi rajoja. Kuten Fuyuhiko tuhahtaisi: ”Anything goes.” Yhtään kyynisempänä ihmisenä Spike Chunsoftin källistä voisi jäädä huijattu olo. Mikään ei ollutkaan totta, entä sitten? Haaskasinko vain aikaani? Joku olisi voinut oikeassa maailmassa kompastua johtoon ja Neo World Program olisi simahtanut siihen.

Tarkoituksenani ei ole etsiä Danganronpasta väkisin mitään syvällisempää sanomaa, sillä minusta tuntuu, ettei sellainen ollut tekijöilläkään mielessä, mutta on yhä välttämätöntä palata toviksi siihen dekonstruktioon, jonka välikappale koko virtuaalitodellisuus oli. Oikeastaan koko simulaatiota voisi pitää pelinä, sillä tästä määritelmästä Monokuma piti kiinni nojaillen neljänteen seinämään. Viimeisen oikeudenkäynnin alussa otso heläytti viimeisten selviytyjien ihmettelyyn sarjatulituksella: ”’Cuz it’s a game!” Alter Ego Junko rytmitti pitkää keskustelua monivalintakysymyksillä, koska se kuului asiaan. Kaikessa on järkeä, jos kaikki on vain peliä. Toki pelimäisyydellä irvailtiin sillekin, että he olivat pelissä, koska Danganronpa on… no, peli. Jo alkuvalikossa nähdään sympaattisia spritehahmoja ja pikseliestetiikka näkyy mm. lahjojen kuvissa. Vähemmän neutraali tutoriaalisetä otaksuu ykkösen olevan tuttu. Pelisarjan myyntiluvuista ja kavereille suosittelusta on väännetty vitsiä ykkösosasta asti ja tuollaiset höpöpuheet sopivat varsinkin Monokuman suuhun kontekstista riippumatta. Vastaavasti Ibuki oli niin kiihdyksissä, että välilyönnit jäivät virkkeestä väliin, Kazuichi kummasteli tekstilaatikkoja ja Hajime aprikoi, että dojoon olisi aivan hyvin mahtunut minipeli. Danganronpa tietää olevansa peli, mutta pitää metailun onneksi riittävän aisoissa, ettei se ala häiritä.

Koska Goodbye Despair on jatko-osa, siihen kohdistuu luonnollisesti odotuksia aiemman osan perusteella. Se myös tarjosi Monokumalle hupaisan sauman ryhtyä tekijöiden itseironian sanansaattajaksi, kun esimerkiksi muistinmenetystä ja viime hetken yllätyskäänteitä pidettiin kliseinä. Onhan murhamysteerejä ollut aikojen alusta saakka ja nokkelammat henkilöt kikkailevat niiden kliseillä. Esimerkiksi Virtue’s Last Rewardissa otettiin puheeksi Knoxin kymmenen käskyä, joista olen vitsaillutkin pari kertaa kuvateksteissä. Samassa tarinassa noita kaikkia sääntöjä enemmän tai vähemmän rikottiin ihan tahallaan. Silkan pakan sekoituksen vuoksi Goodbye Despairin jättishokkiyllärit ladottiin eetteriin heti alussa ja porukkaan tuotiin huijaukseksi makotomainen Nagito ja ”Togami”, jotta ykkösen ystävillä olisi heti yhtymäkohtia tarinaan, koska kaikki muut henkilöt olivat uusia. Tietenkin sitä olettaisi, että jatko-osassa jatkettaisiin suoraan Hope’s Peakin murhaleikin selviytyjien tarinaa, mutta jatko-osassa hypättiin täysin uuden porukan pöksyihin, tai siltä ainakin näytti. (Virtuaali)todellisuudessa koko konkkaronkka olikin pelkkiä pelinappuloita, turhia statisteja Future Foundationin syötteinä. Mitä väliä muka satunnaisilla saarelaisilla olisi; hehän kuitenkin olivat kaikki kajahtaneita äärimmäisiä epätoivoja, suoranaisia pahiksia.

Tämä pahiskäänne ja Izurun henkilöllisyys olikin se kakkososan vastine ykkösosan muistinmenetysmaailmanloppupaljastukselle kaikessa karuudessaan. Se syöksi kaikki selviytyjät vakavaan identiteettikriisiin, kun heille annettiin vaihtoehdoiksi joko jäädä simulaatioon ansaan astuneen FF-kolmikon kanssa tai palata todellisuuteen ilman saarimuistoja ja mahdollisesti epätoivoutua uudestaan. Onhan fiktiivisiin hahmoihin hupsua samastua, mutta minä ainakin traumatisoituisin, jos saisin tietää olevani nihilistinen massamurhaaja. Tai Izuru. Tässä tarinassa kaikki olivat Genocide Jackeja.

Tähän lyötiin päälle vielä Alter Ego Junkon Junkoland-suunnitelma, jossa neiti epätoivo vähät välitti käskyläisistään. Hänhän olisi tappanut kaikki saadakseen isäntäruumiita, jos säännöt eivät olisi estäneet sitä, joten säännöistä piti löytää porsaanreikiä. Esimerkiksi Usami oli rustannut hyväntahtoisen säännön, ettei saarella suvaittaisi väkivaltaa. Vastaavasti saaren opettaja ei saa sekaantua oppilaiden asioihin… ellei sääntöjä rikota. Junko olisi varmasti halunnut antaa kakkosteloituksessa vakavasti haavoittuneen Fuyuhikon vuotaa kuiviin, mutta säännöt pakottivat tämän kärrättäväksi sairaalaan. Eipä olisi pupu uskonut, että karhu tulisi jonakin päivänä vääristämään luokkaretken murharetkeksi.

Vaikka viimeisen oikeudenkäynti oli täynnä pähkähulluja yllätyksiä, pidin siitä, kuinka ihon alle ja henkilökohtaiseksi loppuhuipennus meni. Hajimeenkin alkoi suhtautua pelkän tylsänpullean päähenkilön lisäksi ihan oikeana henkilönä, jonka tuli löytää itsensä. Vaadittiin siihen hiukan turhan kornia tulevaisuushöpötystä ja Kiyondolta lainattua voimafantasiakulta-auraa, mutta sellaiseksi nämä tarinat usein menevät. Ainakin oli eeppistä. Dekonstruktiolisänä pelin viimeiset tunnit langettivat synkän varjon toivonkin ylle, sillä näyttäisi siltä, että liiallinen toivokaan ei ole hyvästä. Minkä vuoksi tässä sitten taisteltiin? Oliko Nagito sittenkin väärässä pyrkiessään kohti toivoa? No tietenkin. Vai oliko sittenkään? Jos Goodbye Despair jotain opetti niin sen, ettei toivo ole automaattisesti hyvä ja epätoivo paha, vaan harmaan sävyjäkin on. Hope’s Peak Academy sen sijaan näyttää nykyisessä valossa varsin epätoivoiselta opinahjolta.



Kun tämä nyt on ollut tällaista jonkinlaista rakennetta seurailevaa mielipidetajunnanvirtaa, jossa on ehkä joskus pointtiakin, muistelusessio on hyvä päättää epilogiin. Vaikka tämä teksti onkin ollut kunnon hehkutusta, täytyy sanoa, että kun olin pyöritellyt blogia pitäessäni sen verran korkealentoisia spekulointeja Danganronpa 2:n lopusta, lopputekstien alkaessa tuntui kuin olisin törmännyt Hope’s Peakin pääsisäänkäyntiin. Tässäkö kaikki? Pidin kyllä silloin täysillä kaikesta, mikä tapahtui virtuaalitodellisuudessa, eikä epilogissakaan ollut sinänsä mitään vikaa; päinvastoin, Makoton, Kyokon ja Togamin näkökulma oli mainio ratkaisu ja tunnelma oli mukavan toiveikas. Tulevaisuus alkaisi tästä hetkestä, Danganronpan lopun alku.

Jäin kaipaamaan lisää. Olihan tarinalla jo reippaasti pituutta prologissakin, joten miksei epilogissakin? Vai olisiko mennyt liian venytykseksi, jos Konnun puhdistus olisi vielä nähty? Kun Hajime jäi katselemaan etääntyvää laivaa, minua jäi kaikesta huolimatta kyrsimään, kun niitä muita selviytyjiä ei enää nähtykään. Heidän tarinansa vähän kuin päättyi sinne Neo World Programiin. Miten viisikko reagoi herättyään viherseimistään? Oliko heihin installoitu Junkon raajoja? Millainen Future Foundationin laitos oli? Miltä Jabberwock Island oikeasti näytti laiturialueen lisäksi? Olihan Trigger Happy Havocinkin epilogi suhteessa suppea, sillä siinä lähinnä kökötettiin pääsisäänkäynnin äärellä, mutta kaikki olivat läsnä ja kaikkia myös kuultiin. Heillä oli selvät tavoitteet epäselvässä tulevaisuudessa.

Hajimen, Kazuichin, Fuyuhikon, Sonian ja Akanen tavoitteet sen sijaan ovat epäselvempiä selvässä tulevaisuudessa. Tragedia näyttäisi hiukan laantuneen, FF:n takinkääntäjät palaavat vastaamaan teoistaan, mutta murharetkeläiset ovat yhä suuri riskitekijä ja mysteeri. Eniten pelkään, että heidän tarinansa jää auki, sillä näillä näkymin he jäävät kaitsemaan saarelle aivokuolleita ystäviään. Oikeastaan heidät hylättiin sinne. Mikä estää heitä flippaamasta uudestaan? Ovatko he siellä oman onnensa nojassa? Kai siellä on oikea Rocketpunch? En ainakaan usko Future Foundationin henkilökuntaa olevan pahemmin läsnä, kun Makoto, Kyoko ja Togami (ja oletuksena Aoi, Toko ja Hiro) toimivat omillaan ja joutunevat jossain vaiheessa paskamyrskyyn suojeltuaan epätoivon rippeitä. Future Foundation kuitenkin tuntuu paljon kuutta teiniä isommalta organisaatiolta ja olisi naiivia olettaa Togamin olevan sen johdossa, vaikka hänellä massia ja arvovaltaa olisikin.

Näin jälkikäteen olen kyllä lämmennyt enemmän kakkosen epilogille, kun jatkoa on tulossa, ainakin jossain muodossa. Tarina ei jatku pelinä vaan animesarjana, joka on tietääkseni jo käynnistynyt ja on toivottavasti ykkösosan The Animationia huomattavasti parempi. Totisesti toivon Danganronpa 3: The End of Hope’s Peak Academyn myös jatkavan äärimmäisten epätoivojen tarinaa, sillä ennakkotietojen mukaan sen Despair-puoliskon pitäisi keskittyä menneisyyteen ja kertoa, miten Goodbye Despairin hahmoista tuli äärimmäisiä epätoivoja. Kiehtovaa toki tämäkin, sillä ehkäpä heidät nähdään oikeasti hirvittävinä pahiksina. Oikeasti toivon, että aivokuolleet heräävät koomastaan eikä kukaan heistä pimahda. Teruterun ja Mikanin kuolema nyt ei niin haittaa.

Danganronpa 2: Goodbye Despair on lähes joka suhteessa Danganronpa: Trigger Happy Havocia parempi peli, jossa on paremmat hahmot, jos nyt ei suoraan parempi niin ainakin pähkähullumpi tarina, enemmän tekemistä, mutkikkaammat ja ovelammat murhakuviot ja oikeudenkäynnit. Minulla oli sen parissa yksinkertaisesti hemmetin hauskaa. Tämä ei toki tarkoita sitä, että ykkönen olisi ihan pyllystä, sillä sarjan osat ovat yllättävän tasalaatuisia ja tiettyjen seikkojen paremmuus ja huonommuus on melkoisen hiuksenhienoa. Yksittäisten hahmojen, lukujen ja oikeudenkäyntien asettaminen paremmuusjärjestykseen on minusta melko pointitonta ja se vain aiheuttaisi minulle ylimääräistä vaivaa, kun eiköhän tässä ole tullut vertailtua osia jo ihan tarpeeksi.

Koska en ujuttanut tämän päivityksen tekstimassaan kankeilla aasinsilloilla irrallisempia kommentteja eräistä Danganronpaan liittyvistä seikoista, esitän ne seuraavaksi suhteellisen jäsentelemättömin ranskalaisin viivoin.

- Pidän oikeudenkäyntien minipeleistä enkä lainkaan tajua porukkaa, joka itkee niistä. Mitä helvettiä muka oikeudenkäynnin aikana tehdään, puhutaanko? Toki, mutta minipelit ovat oivallista rytmitystä ja niissä on hyödynnetty nokkelasti totuusluotiteemaa. Mukamas paranneltu hirsipuugambiitti on tosin selkeästi kehnoin tapaus ja siinäkin lähinnä ärsyttää, kun kirjaimet lipuvat ruutuun satunnaisesti ja hitaasti ja jossain vaiheessa astraalikentälle jää turhauttava iltapäiväruuhka. Pelillinen idea sinänsä toimii, se olisi vain voinut olla paremmin toteutettu. Runsaissa debateissa ei ole edelleenkään mitään vikaa, välienselvittely on ihan jees debattivariaatio (aluksi turhankin hankala enkä kadu siihen käytettyjä kykypisteitä), diskorytmipeli on kakkosessa huomattavasti helpompi ja stressittömämpi ja näin myös viihdyttävämpi, letkeä synapsisurffaus nousi suosikkiminipelikseni ja loppupäätelmämangassa iskee joka kerta uskomaton katarsis. Spotinspottausta voisi pitää turhana, kun melkein unohdin listata sen, mutta sekin oli toimiva ja harmiton lisä. Mitä vikaa minipeleissä muka on yleisellä tasolla, siis ihan oikeasti? On se kauheaa, kun joskus pitää tehdä muutakin kuin edistää dialogia.

- Kun nyt olen sopivassa mielentilassa rähjätäkseni pelisarjan muille pelaajille, osoitan tässä pahennukseni keskustelulle, jossa hahmoihin ja asioihin viitataan englannissa suoraan japanista käännetyillä sanoilla. Ilmeisesti niiden nolostuttavien Let’s Play -fanikäännösten peruja, mutta ei sellaisia tueta. Paitsi Danganronpa IF -suomennosta. Se kykytermi on hitto soikoon Ultimate eikä mikään samperin Super High School Level. Se sarjamurhaaja on hitto soikoon Genocide Jack/Jill eikä mikään samperin Genocider Syo. Sakura Ogamin sukunimen alkuun ei tule ylimääräistä o-kirjainta. Mihinkään muuhun nimeen ei myöskään tule mitään lisäyksiä tai poistoja, tuliko selväksi? Sukunimeä ei kirjoiteta enkku- tahi suomikontekstissa ennen etunimeä, vaikka se japaniksi niin menisikin. Ai niin, ja pelin nimihän on Danganronpa 2: Goodbye Despair. Super Dangan Ronpa 2: Good Bye Academy of Despair on olemassa vain kellarissa asuvien, itseään täynnä olevien amerikkalaisten japsikamaimport-otakujen sydämessä ja sinne se sietää jäädäkin. Joka kerta kasvoille tulee tonnin seteli -ilme, kun joku ei osakjrotaa:aa.

- Enää en rähjää. Jätin tällä kertaa välistä liitteen, jonka nimeksi olisi tullut Monoboksi Vol. II: Electric Boogaloo. Siihen olisin luultavasti linkkaillut jatko-osan musiikkia, mutta nyt se ei tullut tarpeeseen, sillä aiemmassa musakornerissa on valtaosa kakkosen biiseistä. Minua ei haitannut, että musiikki oli enimmäkseen kierrätettyä, koska se tuo yhtymäkohtia pelisarjan osien välille ja tällaista nyt näkee (tai kuulee?) esimerkiksi Zero Escape -sarjassakin. Oli kakkososassa uuttakin musiikkia, josta suurin osa on kuultavissa niissä joissakin linkeissä, joita olen blogiin ripotellut. Soundtrack on joka tapauksessa täydellisen sopivaa kamaa tähänkin tarinaan… eikä Monokuman teema vieläkään lakkaa naurattamasta.

- En tiedä olenko jo erikseen kehunut tätä seikkaa ja taas menee fanihehkutukseksi (no hei, olen fani!), mutta tykkään täysillä Danganronpan hahmosuunnittelijan eli Rui Komatsuzakin piirrosjäljestä. Ihan nerokasta kamaa, sellaista tyylitellyn pirteän psykopoppia eikä edes sellaista, jonka mieltäisin liian ärsyttävän animeksi. Eniten ehkä tykkään syvälle sieluun porautuvista silmistä, jotka ovat kaukana tällaisista molluskoista. Pelisarja ei olisi entisensä, jos hahmot muuttuisivat esimerkiksi Akira Toriyaman Dragon Ball -perunasäkeiksi tai Tetsuya Nomuran mustaan nahkaan ja vetoketjuihin pukeutuneiksi hiustelineiksi.

- Ei jatkossa enää ikinä mitään keräilyyn perustuvaa Modea tai joudun blogaamaan sellaisesta.

- Gundham Tanakalle oma spinoff, heti.



…Mitä seuraavaksi? Ei kai enää mitään, mikä liittyisi Goodbye Despairiin. Kaikki on käyty läpi paitsi monivalintakohtien kaikki mahdolliset permutaatiot, mutta edes minä en ole niin pakkomielteinen, että niistä täytyisi esitelmöidä. …Mitä siis seuraavaksi? Vaikka mitä! Danganronpa 2:n tarina päättyi suhteessa ajat sitten ja olen vellonut pitkään lisäsisällön parissa, mutta Danganronpan tarina ei pääty tähän.

Tarina ei tule jatkumaan kronologisesti vielä hetkeen, sillä Danganronpa 3: The End of Hope’s Peak Academy ei tiettävästi ole tullut eetteriin vielä kokonaan enkä aio edes puhtaasta mielenkiinnosta koskea siihen pitkällä tikullakaan ennen kuin eräät muut kertomukset ovat historiaa. Tiedän animejatkosta sen verran, että sen Side: Future kertoo viimeisestä murhaleikistä, johon ykkösosan selviytyjät ja kaksitoista muuta Future Foundationin jäsentä joutuvat. Side: Despair puolestaan, toistonkin uhalla, kertoo viimeisen vuoden aikana hyvin tutuiksi tulleiden henkilöiden suistumisesta äärimmäiseen epätoivoon. Danganronpan pääjehu Kazutaka Kodaka on kertonut kolmososan olevan kiitos kaikesta fanien tuesta. Ole hyvä vaan.





New Danganronpa V3: Everyone’s New Semester of Killing on se pelisarjan toinen kolmas osa, jonka väitetään olevan jatko-osa sekä ihan jotain muuta, sillä kuten kolmosanimen nimestä voinee päätellä, Hope’s Peak Academyn tarina on päättynyt ja tämä uusi täysiverinen visual novel suuntaa täysin uusille urille. Vain Monokuma palaa Vitan lisäksi PS4:lle julkaistavassa pelissä, jonka V tarkoittaa Versiota, Voittoa tai Väkivaltaa. Kaukaisen tulevaisuuden tapahtumapaikkana on lahjakkaiden vankien akatemia ja psykocooliin murhaleikkiin astuu kuusitoista ihan uutta oppilasta. Oikeudenkäynteihin luvataan valehtelun ja yhtäaikaisten lausuntojen tapaisia uudistuksia. Luvassa lienee ihan mitä tahansa ja käsittelen tämänkin pelin sitten joskus, todennäköisesti vuosien kuluttua, kun tarkasta julkaisuajankohdasta ja länsilokalisoinnista ei tietenkään ole mitään käsitystä.



Olen todennäköisesti silloin autuaan onnellinen, kun viimeinkin voisin PS4:llä tallentaa tuossa vaikkapa animoituja välikuvia turvautumatta muiden tekemiin videoihin! Ellei videotallennusta ole typeristä spoilerisyistä estetty. Ja voisin myös taltioida oikeudenkäyntien kaikki minipelit! Jos Vitan videokortti ei vaatisi yli satasen investointia, olisin kaiketi menetellyt noin ennenkin. Tai hankkinut turhamaisuuttani älypuhelimen kuvatakseni Vitaa ankealla audiolla, mutta tällaisena luuridebiilinä odotan mieluummin Nokiani (ei sentään sellainen muinainen) kuolemaa. Jäisin muutenkin siihen hemmetin Pokémon Go -koukkuun ja blogi päättyisi jahdatessani Psyduckia junaradalla. Onneksi, onneksi Vita osaa ottaa kuvia pelitilanteesta. Vlogiksi tämä blogi ei silti koskaan muutu, koska silloin joutuisin luopumaan hupsuista kuvateksteistä ja ilmaisen itseäni muutenkin huomattavasti paremmin tekstimuodossa.

Seuraava suuri blogiprojektini on toimintapeli/visual novel nimeltä Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls ja se täyttää koko loppuvuoden tahdilla, jota en ole lyönyt lukkoon, sillä jospa nyt tällä kertaa yrittäisin valmistua siinä sivussa yliopistolta. DAE:UDG vaatii sen verran valmistautumista niin henkisesti kuin logistisestikin, että se alkaa joskus elokuussa, toivottavasti.



Välivideot ovat suurin ongelma, sillä niitä on prologin perusteella erittäin paljon ja niiden pelkkä kuvakaappailu olisi kömpelöä ja vaatisi tolkuttomasti latailua. Voisin tietysti kirjoittaa, mitä tapahtui, mutta kyllä nämä pitää ihan itse nähdä. Varovaisen Youtube-kierroksen perusteella siellä on jo jotain Let’s Play -matskua joiltakin rasittavilta omaa mölinäänsä rakastavilta urpoilta. Ihan oikeasti, mitä järkeä on kuunnella, kun joku hemmetin NicoB ääninäyttelee lukemaansa dialogia ja laukoo vitsejä ja juttuja, jotka ovat vielä huonompia kuin minulla?! Tympii koko jätkä, kun tietenkin hänellä pitää olla ankeat SADDEST ENDING EVER!!!! -playlistit juuri niistä visual noveleista, joita olen vuosien varrella pelannut. Oli joku lataillut sinne yli kymmentuntisen yhtäjaksoisen (ja kommenttiraidattoman!) eepoksen tarinan kaikista välikuvista, johon myös tekstipohjainen visual novel -dialogi lukeutui, joten ehkä hommaan jostain jonkun ilmaisen videoeditointisoftan ja alan leikellä sitä, kun yksittäisiä videoita en millään löytänyt. Kokemusta tuollaisesta on tasan nolla ja touhun eettisyyskin epäilyttää… mutta mitäpä en blogini eteen tekisi?

Koska Danganronpa Another Episode jatkuu tavallaan Trigger Happy Havocista eli se sijoittuu ykkösen ja kakkosen välimaastoon, tässä on loistava sauma käsitellä vähän kuin kertauksena Danganronpa: The Animation pois alta ja teen sen heti. Tai no lähipäivinä luultavasti. The Animation on siis ensimmäisen osan pohjalta tehty anime, joka on kuulemma tosi keskinkertainen, mutta pakkohan se on nähdä! Eikä ole edes pitkä, kolmetoista jaksoa.



Pidän todennäköisesti päivitykset kerrankin melko lyhyinä, sillä tuskin tässä enää tarvitsee kirjoittaa, mitä jokaisessa jaksossa tarkalleen tapahtui, sillä tiedän jo, mitä tarinassa tapahtuu. Ehkäpä The Animationin blogiformaattia voisi pitää enemmän arvostelumaisena Let’s Watchina, jossa vertailen peliä ja animea ja suurimman osan ajasta itken, kun anime kuitenkin on sellaista yliyksinkertaistettua hyperaktiivista kohkausta keskittymiskyvyttömille peeloille, jotka eivät edes tiedä, mitä visual novel tarkoittaa. Eniten odotan The Animationilta ronpamaista tunnelmaa. Vähiten odotan sitä kaaosta, kun monikymmentuntinen tarina tiivistetään kolmeentoista rapiat parikymmenminuuttiseen jaksoon. Ja Monokuman uutta ääntä, se on pari jaksoa sämpläiltyäni kiltisti sanottuna täysin perseestä. Toisin kuin Danganronpa 2: Goodbye Despair.

Hajimen, Kazuichin, Fuyuhikon, Sonian ja Akanen tarina jatkuu Jabberwock Islandilla ja alkaa Tragediasta.

Nagiton, Gundhamin, Mikanin, Ibukin, Nekomarun, Mahirun, Pekon, Chiakin, Teruterun, Hiyokon ja ?:n tarina ehkä jatkuu Jabberwock Islandilla ja alkaa Tragediasta.



********DANGANRONPA 2: GOODBYE DESPAIR -BLOGIVAIHEEN LOPPU*******