225 - Danganronpa: The Animation - jakso #1

Danganronpa: The Animation


Tällä kuvalla tätä on saatavilla Suomestakin!

Lerchen tekemä, Seiji Kishin ohjaama ja mm. Funimationin länkkärilisensoima Danganronpa: The Animation (tai Danganronpa: Trigger Happy Havoc – The Animation, mutta minun DVD-boksissani lukee vain Danganronpa: The Animation, joten se on automaattisesti se virallinen nimi) kertoo pelisarjan ensimmäisen osan tarinan tiivistetyssä animemuodossa ja nyt minun pitäisi katsoa se.


Episodes on huijausta, sillä jos yksittäisen jakson valitsee, ne kaikki näytetään putkeen.

En ole varsinaisesti mikään animen suurkuluttaja ja preferoin mieluummin japsitarinoita mangamuodossa. Minulla ei esimerkiksi ole Crunchyrollin tilausta, Ghiblin tuotannosta olen nähnyt muutamia tapauksia (kuten Porco Rosso, Mononoke ja Spirited Away) ja uusista animeista olen lähinnä perillä Kotakun uutisten kautta, mutta eräistä klassikoista olen perillä. Dragon Ball Z jäi jonnekin sinne lapsuuteen pöhkönä huutopöljäilynä, Poké- ja Digimon elävät omaa elämäänsä loisteliaiden suomidubbiensa ansiosta, Neon Genesis Evangelion tuli tietysti katsottua uutena ja ihmeellisenä silloin joskus, kun se Subilta ensiesitettiin. Taisi se olla silloin jo Sub tai SubTV ellei jopa TVTV; oi niitä aikoja, kun töllö ylipäätään merkitsi jotain.

Mitä muuta? Satoshi Konin leffat olen enimmäkseen nähnyt, Interstella 5555 oli melkoisen erikoinen konsepti, Ghost in the Shell lienee yleissivistystä, Akira ei liiemmin kiinnosta animena, kun se toimi jo mainiosti mangana, Death Note ja Black Lagoon ansaitsevat tuplapeukut, Tekkonkinkreet räjäytti tajunnan ja tuon Plaid-soundtrack pitäisi joskus hommata, Cowboy Bebopista pitäisi nähdä muutakin kuin se leffa ja Ultimate Teacher on… parasta ikinä. Nämä nyt tulivat nimipudottelussa heti mieleen enkä aio alkaa luetella muistini syvimmistä onkaloista suinkaan kaikkea, mitä olen nähnyt nimenomaan animena. Tällaiset animet toimivat vain vertailukohtana ja viitekehyksenä Danganronpa: The Animationiin. Lerchen tuotannosta olen nähnyt hiukan yli puolet Persona 4: The Animationista ja se oli varsin jees adaptaatio, mutta oli sillä enemmän pituuttakin.

Mutta se alustuksesta. Pidän tosiaankin jaksoarviot suhteessa lyhyehköinä, mutta pyrin ujuttamaan joka päivitykseen jonkinlaisen teeman, jota käsittelen hiukan enemmän, jottei minun tarvitsisi purkaa kaikista animaation aspekteista tuntojani heti kättelyssä. Toivottavasti teemat eivät lopu kesken! Jossakin vaiheessa pitää esimerkiksi esitellä introt, lopputekstit ja höpistä animaatiosta ja musiikista ja sen sellaisesta. Nyt ensimmäisellä kerralla kirjoittelen ääninäyttelystä. 

Prologiudestaan huolimatta ensimmäinen episodi ei kata pelkkää pelin prologia, sillä se päättyy melko tarkalleen ensimmäiseen murhamotiiviin eli Sayakan armottomaan hajoiluun, kun tyttö sai tietää bändinsä olevan historiaa. Siinä sivussa aivan alussa murhataan koulun rehtori rakettimatkalla (yhdistin vasta jälkijunassa pelisarjan ensimmäisen teloitetun juurikin rehtori-Kirigiriksi, kun aivan blogin alussa oletin murhan olevan vain satunnainen läppä, mutta luuthan löytyivät myöhemmin lahjapaketista), Makoto päätyy Hope’s Peak Academyyn ja tutustuu muihin äärimmäisyyksiin sekä Monokumaan. Oppilaita informoidaan murhaleikistä, Celeste päsmäröi säännöistä ja asuntolan sekä varsinaisen koulun ensimmäinen kerros kolutaan läpikotaisin. Juoni seuraa tarkkaan ja melko uskollisesti pelin tapahtumia kuten kuuluukin.


Ja taas mennään.

Sinänsä merkityksettömiä poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi Makoto tapaa kaikki muut sisäänkäynnin sijasta liikuntasalissa, jossa äärimmäisyydet käydään läpi niin nopeasti, että jos en olisi perehtynyt peliin, ei takuulla jäisi minkäänlaista käsitystä, kuka on mitäkin. Nopeat leikkaukset hahmosta toiseen ja noin sekunnin mittaiset äärimmäisyysinsertit alkoivat oikeastaan huvittaa eivätkä kumma kyllä edes negatiivisessa mielessä, sillä esittelystä välittyi mukavan kaoottinen kuka mitä häh -tunnelma, kun kiintopiste vaihtui alituisesti. Animen ensiminuutit vedettiin silti armottomalla pikakelauksella, kun Makoton monologi käsitteli koulua ja eräiden äärimmäisyyksien ensivaikutelmaa ja tähän päälle lyötiin vielä nuo pikakelatut hahmoesittelyt. Pienenä hengähdystaukona Makoto sentään käppäili käytävällä liikuntasaliin hitaammin.


Ja näin ne Lemuria-vitsit taas alkavat.

Oppilaista sen verran, että kaikki kuulostavat melkein mutta eivät ihan itseltään, sillä kaikilla muilla paitsi Makotolla on eri ääninäyttelijä. Makoto on tuttuun tapaan Bryce Papenbrook, joka näin alun perusteella kuulosti vähän omituiselta, mutta ehkä Nagiton lipevä sävy kummittelee mielessäni yhä ja Makoto kuulosti pelissäkin tällaiselta. Pidän yhä visusti kiinni enkkuraidasta silkasta mielenkiinnosta, vaikka DVD:ltä japsiraidan pystyikin valitsemaan. Vaikka tykkään kääntäjätaustaisena käyttää tekstityksiä (enkkutekstejä tietenkin, koska ei nyt jossain Danganronpa-animessa tietenkään mitään suomea ole), ne oli pakko heittää heti helvettiin, kun ne eivät tuntuneet seuraavan yhtään Makoton alkumonologia. Enkkutekstit kyllä tulevat lähes aina tulkitsemaan ruudulle tupsahtavia japsivänkyröitä, vaikka niidenkin tahti on melkoisen armoton. Kun silmiään räpyttää, käännös on jo kadonnut.


Ishimarulla on selkävaivoja.

Mutta niin, takaisin ääninäyttelypuoleen. Olin itse asiassa melkoisen yllättynyt, kuinka hyvin oppilaat jotakuinkin kuulostavat itseltään, vaikka eron kyllä tiedostaakin. Tai sitten Trigger Happy Havocin pelaamisesta on niin pitkä aika, että muisti pätkii. Junko-Mukuro kuulostaa lievästi liian valley girlilta, Mondon örinä on aavistuksen liian överiä, Aoi kuulostaa liian pirtsakalta bimbolta ja Hifumi vetää pikkuvanhan nörtteilynsä jokseenkin typerämmin kuin pelissä, mutta kukaan heistä ei silti kuulostanut väärältä. Kaikissa muissa sen sijaan ei ollut valittamista: Sakura kuulostaa yhtä käheältä kuin pelissä, Togami on ylimielinen hiukan eri sävyllä, Chihiron pelkuruus oli hyvin samanlaista ja jopa Sayakan kikatus on kuin suoraan pelistä. En ole kokenut tarvetta käydä jokaisen ääninäyttelijän CV:tä läpi, mutta ei The Animationin kasti vaikuttaisi ihan lähimarketin kassajonosta olevan.


Monokumalla on New Danganronpa V3:nkin kannessa kala. Mikä tämä kalajuttu nyt on?!

Minun Monokumani kuulostaa Brian Beacockilta eikä Greg Ayresilta. Herra Ayresilla näyttäisi olevan melkoinen meriittilista ties mitä rooleja, joista en ole koskaan kuullutkaan enkä lähde väittämään, että hänen tulisi keittää päänsä, sillä varmasti hänen äänensä sopii joillekin hahmoille ja hän lienee hyvä työssään, mutta Monokuma hän ei koskaan ole eikä tule olemaankaan. Tiedostan, että Monokuman on tarkoituskin kuulostaa rasittavalta ja epäilemättä Beacockin Monokuma on joidenkin mielestä rasittavan kehno, mutta kukaan muu ei vedä puhuhua ja ah-hahahahahaa aivan samalla tavalla. Eivät edes japsit, koska upupupu-nauru ei vain toimi.


Mondon mielipide Monokuman äänestä.

Minusta Monokuma kuulostaa pelissä aivan täydelliseltä pöhköön hahmoonsa nähden, sekoitukselta hengenvaaraa ja trollausta, mutta The Animationissa otso kuulostaa pelkästään… paskalta. Kypsää, tiedän. Enkä usko edes tottuvani ääneen, sillä jokin siinä vetää jatkuvasti vastakarvaan. Roolisuoritusten sanallinen kuvailu on hankalaa enkä ala etsiä ääninäytettä, mutta Ayreskuma on sellainen urpo mukahauska rähisijä, joka höpisee liian nopeasti ja lapsellisesti. Hänen äänensä ärsyttää väärällä tavalla. Hänet haluaisi vaientaa. Ehdottomasti karmeinta on, kun puhuhuhu on korvattu jollain helvetin nyuck nyuck nyuck -käninällä. Taisi se puhuhuhu vilahtaa aivan jakson lopussa otson höhöttäessä kybersydämensä kyllyydestä Sayakan ahdingolle, mutta sekin kuulosti ihan typerältä ja… väärältä. Tämä Monokuma ei ole se tuntemani.


Lemuriassa ei ole gymejä, mutta täältä Hiro löysi heti Bulbasaurin.

Monokuman äänen kehnous on oikeastaan huvittavaa, koska häneen verrattuna kenet tahansa muusta kastista voisi palkita, sillä tasoero on todellakin noin hurja. Vaikka en tietäisi, miltä oppilaat tai Monokuma kuulostaisivat peleissä, olisi pakko myöntää pelkän animen perusteella, että äänet ainakin sopivat hahmoille, mutta Monokuma kuulostaisi silloinkin kamalalta.


Celeste ei arvosta knock knock -vitsejä.

Palaan joskus toiste ääninäyttelyyn, jos tarvetta on kehuihin tai kritiikkiin, mutta takaisin pilottiin. Jos animetuotannossa edes on vastaavanlaista pilottikäsitystä alkujaksosta kuin lännessä, en ole ajatellut asiaa eikä sillä ole niin merkitystä. Eräs ehdoton viehätys The Animationissa on nähdä tutut hahmot liikkeessä ja touhuamassa omiaan, kun pelissä Makoto on kuitenkin vain näkymätön ikkuna, joka puhuu pahvikuville, jotka vastaavat oikeudenkäyntien ulkopuolella suppeilla ”Hey!”, ”Oh!” & ”What?” -äännähdyksillä, kun koko dialogi tietenkin on kirjoitettu teksti-ikkunaan. Tuohon tottui kyllä peleissä yllättävän nopeasti, vaikka aina sopii toivoa, että kaikki replat puhuttaisiin. Lieköhän budjetista kiinni?


Junko-Mukuro ei arvosta Celesten knock knock -vitsejä.

Joka tapauksessa viihdyin yleisen menon, meiningin ja animeformaatin kompromissiratkaisujen parissa, kun esimerkiksi koulun tutkimusretki oli koottu montaasiksi, jossa potkittiin sisäänkäynnin säppeä ja tutkittiin keittiön antimia. Tuo oli hyvin yhdistetty niihin pelin alkupuolen pitkiin pöytäkeskusteluihin, joissa vauhti rauhoittui edes hetkeksi. Ei animessa Makoton tarvitse mennä itsekseen koluamaan pelimäisesti jokaista huonetta.


Tämän vuoksi kehuin viime päivityksessä niitä silmiä.

Makoton ja Sayakan yhteiset hetket oli toteutettu ihan kivasti, sillä Sayaka kuitenkin pääsee pian hengestään ja päähenkilölle tuotiin edes jonkinlainen yhtymäkohta porukkaan. Vapaa-ajan hetkiä on tietysti typerää tuoda pelimäisenä elementtinä animeen, joten hahmoesittelyn loppupuolella oli mukava kohtaus, kun Makoto muisti Sayakan aiemmasta koulusta. Jakson loppuhuipennukseksi varattu Sayakan täydellinen hajoaminen oli sopivan dramaattista ja esimakua tulevasta.


Taisi mennä ruotsin yo-kuuntelu pieleen.

Olen varovaisen innoissani jatkosta, sillä hirveästä kiireestä ja Monokuman kökköydestä huolimatta kyllä tämä näyttää, kuulostaa ja ennen kaikkea tuntuu Danganronpalta eikä tästä jäänyt kovin pahaa plebeijeille tyhmentämisen ja yksinkertaistamisen jälkimakua. Eniten ärsyttää se kiirehtiminen, sillä kuten jo seuraavien jaksojen nimistä näkee, tuleva tahti on suunnilleen sitä, että seuraavassa jaksossa joku kuolee ja sitä seuraavassa murhaaja teloitetaan eli Daily Life/Deadly Lifen tutkimukset ja oikeudenkäynti/teloitus/luvun loppu. Mutta olisi tämä oikeasti voinut olla paljon huonompikin! Jos en pitäisi blogia ja kurinalaista aikataulua, olisin varmasti ahminut useamman jakson putkeen.


Jos Sayaka olisi jonkin verran alempana, tämä olisi sellainen härski kuva.

Seuraavan jakson teemana ovat lokalisointierot animessa ja pelissä.