229 - Danganronpa: The Animation - jakso #5

 

Viides jakso koostuu toisesta oikeudenkäynnistä ja sen jälkipyykistä eli tarkemmin sanottuna Genocider Syon Genocide Jackin henkilöllisyyden paljastumisesta, Chihiron sukupuolen paljastumisesta, mustuneen henkilöllisyyden paljastumisesta, Togamin murhakuvion sotkemisen paljastumisesta, Ishimarun mancrushin paljastumisesta, Mondon ja Chihiron taustan paljastumisesta, Mondon teloituksen palj-… hyvä on, ei se varsinaisesti paljastunut, sekä kuudennentoista oppilaan ja vakoojan paljastumisesta kulissien takana. Paljon asiaa siis mahtuu hiukan yli pariinkymmeneen minuuttiin, huomattavasti enemmän kuin ykköstrialissa.


Kyllä COUNTER on parempi.

Otin tämänkertaiseksi puheenaiheeksi huumorin lähinnä siksi, että huomasin näiden parin tuoreen jakson aikana repeilleeni tyhmille vitseille ja jutuille, joita The Animationin dialogiin oli upotettu. Tämä ei toki tarkoita, että aiemmat jaksot olisivat haastaneet vakavuudessaan eduskunnan kyselytunnin, sillä ihan hilpeitä nekin olivat. …Mutta en olisi uskonut kaikista hahmoista juuri Togamin kykenevän tuumaamaan kuivasti Tokosta, että tämä on ilmaantuessaan joko Syo tai no-Syo. Kuten viime kerralla kerroin, Syo lausutaan sho eli vähän kuin show. Joko naurattaa? Eikö? No ei sitten. Hiron puujalkaärähdys hyljetti diilin.


Tulihan se hirsipuugambiitti sieltä! Pelissähän ratkaisu olisi SCHIZO, joka ei käsittääkseni täysin vastaa dissosiatiivisen identiteettihäiriön tunnusmerkkejä.

Huumori on suunnilleen maailman subjektiivisin asia, jopa musiikkimakuakin henkilökohtaisempi. Väittäisin silti Danganronpan olevan tai vähintäänkin yrittävän olevan objektiivisesti humoristinen sarja. Synkistä kuolemista ja toisinaan asiallisesta draamasta huolimatta eteen työnnetään toinen toistaan kahjompia hahmoja ja älyttömämpiä tapahtumia. Mikään ei ole irvailussa liian pyhää. Onkin eri asia, huvittaako tuollainen. Minua se huvittaa, ja se kaiketi on tässä yhtälössä oleellisinta. Ymmärrän toki niitäkin, joiden mielestä Danganronpan huumori edustaa sitä, mikä Japanissa on pielessä. Tai hyvä on, en ymmärrä; saman sakin mielestä anime lähtee lapsesta hakkaamalla ja Nippon olisi pitänyt pommittaa lasiksi.


Onkin ollut raastava ikävä.

Jos luettelisin kaiken, mikä minua huvittaa ja mikä taas ei pätkääkään, siitä tulisi loputon lista, mutta pitäähän minun nyt hiukan valottaa seikkoja, jotka saavat minut vähintään hymähtämään, omien juttujeni lisäksi siis. Noin lähtökohtaisesti en kuitenkaan pidä itseäni järin nauravaisena persoonana – harvemmin esimerkiksi repeän itsekseni ääneen ellei ole oikein täsmäpommitettu ja poikkeuksellisen nokkela juttu kyseessä. Viimeisin kunnolla muistamani onneksi kukaan ei ollut kuulemassa ellei kämppis sitten -repeäminen tapahtui Arrested Developmentissa, kun Charlize Theronista näytettiin kuva ennen kauneusleikkauksia ja potretissa komeili Theron Aileen Wuornos -lehtokurppana.


Celeste huomauttaa, ettei pidä Togamin nenästä.

AD onkin ollut näitä viime aikojen suuria välistä jääneitä yllätyksiä, kun enimmäkseen suosin brittihuumoria (Monty Python, Spaced, Father Ted Irlannista), jos huumoria nyt pitää tarkastella tiukan maantieteellisesti. Tosin animaatiopuolella jenkeistä on tullut kunnon tykitystä (vaihtelevasti South Park, BoJack Horseman, Family Guy puolestaan ihan kammottavaa kuraa), jos hajalle nauretut sitcomit sulattavat naaman. Ja kyllä, japsihuumori on aivan oma lukunsa, suomalaishuumori myöskin. Näin tamperelaistaustaisena on pakko tykätä Kummelin pöljäilystä, joka kyllä iski pentuna paljon enemmän, mutta ykkönen on yhä Studio Julmahuvi. Pulttibois on enemmän sellaista ehheh onpas hauskaa -dorkailua, kun taas Jugistyle ja ihan kaikki lauantai-illan Putoukset ja sen sellaiset aiheuttavat lähinnä pahaa mieltä ja ankaraa myötähäpeää.


Togamilla on ylempi käsi.

Pidän mustasta, lakonisesta, absurdista ja metaisasta huumorista, kehnojen leffojen (mutta ei huonoutensa tiedostavien, feat. Sharknado) huumoriarvosta, valikoidusti meemi-/mitähelvettiänyttaaskamasta (YouTubePoopit, erityisesti TimAJH:n tuotanto sekä Hank of the Hill), netti-ilmiöiden puolella Cr1TiKaLista ja RedLetterMediasta, Channel Awesomen erinäisiin persooniin kyllästyin jossain vaiheessa, stand-up ja roastaus on aina ja poikkeuksetta idiooteille suunnattua nollahauskaa ajanhukkaa (poikkeuksena ajaton Bill Hicks) ja on olemassa runsaasti asioita, joiden hauskuutta en yksinkertaisesti ymmärrä. Huono huumori on parasta. En väitä olevani hienostuneelta huumorintajultani uniikki lumihiutale tai edes ylimielisesti muiden yläpuolella, mutta tällaisella löyhällä viitekehyksellä silti arvioin Danganronpan hahhah-hauskuutta. Tämä löyhä viitekehys on osaltaan inspiroinut bloginkin tekstiä, kun kuvatekstit on kyllästetty ties millä viittauksilla.


Diamond Is Breakable.

Ja onhan se hauska, Danganronpa siis. Enhän minä tätä pelaisi, jos touhu olisi haudanvakavaa. En kuitenkaan taida enää keskittyä ruotimaan varsinaisen pelisarjan huumoria, kun sitä on kuitenkin tullut vähän joka yhteydessä kehuttua. Hassut hahmot reagoivat hassusti toisilleen ja popkulttuuriviittauksia paiskotaan sarjatulella, välillä tulee obskyyrimpaa japsispesifiä läppää, siinäpä se. Ei kaikki hupailu toimi, mutta suurin osa iskee täysillä huumorisuoneeni.


Hienovaraista streamauspalvelun mainontaa havaittavissa.

Kuinka hauska sitten The Animation on? Lähes yhtä hauska ja tuorekin jopa, kun siinä pyöritellään eri skriptiä, joka kiehtoo ja häiritsee yhtä paljon. Oikeastaan vasta huumoripuolen oivallettuani tajusin, mikä tässä uudessa Monokuman tulkinnassa vaivaa, sillä tämä Greg Ayres selvästi yrittää ihan täysillä olla hauska ja tykittelee kaikkien rakastaman Monokuman suuhun niin paljon verbaalista hassuttelua ja vertauskuvia, ettei hienovaraisuudesta ole tietoakaan. En nyt väitä Monokuman muutenkaan olevan mitenkään hienovarainen hahmo, mutta Beacock veti karhun läppäpuolen paremmin ja… hienovaraisemmin. Kai. Animaatio-’Kuma on sellainen lauantaiaamun hyperaktiivinen rähisijä, joka selittää selittämistään ja rakastaa omaa ääntään. Enpä tiedä, onko ääninäyttelyssä yhtään adlibbausta mukana, mutta siltä välillä tuntuu. On Ayres ihan nokkela sanailemaan, mutta ei häntä jaksaisi pitkään kuunnella, kun jossain vaiheessa alkaa vain rasittaa. Tämä on ehkä vähän omituinen vertaus, mutta tästä tulkinnasta tuli jokseenkin mieleen Zero Punctuationin Ben ”Yahtzee” Croshaw, jonka ylimpiin ystäviin en ole koskaan kuulunut, vaikka hänen juttunsa toisinaan huvittavatkin. Tosin valitsin sanani Monokumasta aiemmin väärin, sillä otso ei sentään höpötä teloituskomppaniatahdilla, mutta hänen juttunsa on tungettu niin täyteen epätoivoista vitsailua, että ihan ähky tulee. Ja suurin osa vitseistä menee ohi vain puolinokkelana sanahelinänä, kun dialogi ei koostu omaan tahtiin etenevistä tekstilaatikoista.


Ishimaru vaatii tietää, mihin Mondon silmät ovat kadonneet.

Poikkeuksiakin löytyy jutuista, jotka ovat oikeasti jos nyt eivät tappohauskoja niin ainakin huvittavia. Esimerkiksi tirskahdin, kun Monokuma kutsui Togamia Riku Rikkaaksi ja kaikkia oppilaita hahmostereotyypeiksi. Pitäähän sitä nyt vähän Danganronpallekin irvailla. Lisäksi viittaukset ovat aina toimivia, tai melkein aina. Viime jakson kuvatekstin Dragon Ball -viittaus tosiaankin tapahtui, mutta kuten eräs uskollinen blogin lukija (ei Pelit.fissä, koska siellä ollaan hiljaa, vaan Blogspotin puolella) eräässä asiayhteydessä huomautti, Ishimarun suuhun Kamehameha ei sovi, koska moraalikompassi ei tylsimyksenä animea vahtaa tai videopelejä pelaa. Ellei sitten dudebro-ystävyys Mondon kanssa paljastanut Ishimarun olevan oikeasti otaku. Hifumi sen sijaan voi aivan vapaasti nakella ZA WARUDOa ja muita animemeemejä.


Tämän vuoksi Neo World Programin dataan on ympätty Usami.

Monokuma on kyllä hauska nähdä liikkeessä touhuamassa omiaan, mutta pitääkö hänen välttämättä oikeudenkäynnin taustalla ronklata yhtä ja samaa hunajapurkkia? Koska NALLE PUH TYKKÄÄ HUNAJASTA, GEDDIT?! Kauhistuin myös, kun välillä Monokuman keikkuessa puolelta toiselle kuuluu Metal Gear Solid 3:sta tuttujen Kerotan-lelusammakkojen vaakkumisääniefektiä. Näen yhä painajaisia pelin loppupuolen kiitorata-/metsäajelusta, jonka aikana noita mulkeroita piti snaippailla. Hassunhauskat äänet tuovat muutakin hupaisaa eloisuutta jaksoihin. Esimerkiksi Hifumin raivotessa jotain epäkoherenttia kuulostaa kuin joku takoisi jurrissa rumpusooloa. Ainoastaan sitä Monokuman ilmestymisen humpsahdusääntä kaipaan pelin puolelta.


Chihiro on ihan dumbstruck.

Kaipaan myös tietynlaista roisiutta tai vähintään särmää sinne tänne mutta harvemmin napakymppiin roiskivaan sanailuun. Kukaan ei esimerkiksi kiroile kunnolla edes sensuroituna, mikä melko varmasti johtuu jostain Funimationin enkkudubin rajoitteista. En nyt sanoisi sadattelun olevan automaattisesti hauskaa, mutta Mondon mörinä kaipaisi f-pommeja, kun ei pelissäkään rumia sanoja kaihdettu. Ekassakin jaksossa tuntui oudolta, kun Leon marisi jotain tyyliin ”who gives a flying rat’s ass” (tai jotenkin sinnepäin), kun tuohon olisi niin hyvin sopinut fuck. Muutenkin välillä tuntuu kuin jutuissa tasapainoiltaisiin liian kesyllä linjalla. Siksi repesinkin kunnolla eräälle ylilyönnille, kun Genocide Jack solvasi Togamia persnaamaksi.


Ishimaru voi huonosti seurailtuaan kieppumista ja vaatii Monokumaa lopettamaan.

Kun siirrytään takaisin varsinaiseen jaksoon, koska ei huumorista jaksa ikuisuuksiin jauhaa, Genocide Jackin tulkinta on animessa aivan mahtava eikä häpeä yhtään pelin rinnalla. Animen Jack kuulostaa rajulta, ronskilta ja hävyttömältä, kun pelissä Tokon pimeä puoli on pikemminkin umpikajahtanut kikattaja. Onkin hankala sanoa, kummasta murhalyylistä pidän enemmän, mutta on tässä uudessa kyllä lupausta! Tosin Tokon suuri paljastus tuli ennätysnopeasti muutamassa minuutissa jakson alussa, jossa muutenkin hypättiin heti asiaan, joten mitään suurta dramatiikkaa siihen ei ehtinyt kuulua. Narratiivinen höyryjuna puksutti hurjaa vauhtia kohti Togamin osallisuutta rikospaikan sotkemiseen ja tietenkin Mondon syyllisyyteen Makoton laukoessa faktoja, jotka olisivat pelissä herättäneet huomattavasti enemmän keskustelua. Animessa hiukan huvittaa, kun Makoton (ja Kyokon) totuudet hyväksytään yleensä heti.


Mutta mummolla on edelleen pyörä.

Mondon alistunut tukalan tilanteensa hyväksyminen ja Ishimarun angstaus oli toteutettu hyvin ja jälkimmäinen mukavan överisti. Loppupuolella annettiin tässä jatkuvassa kiireessä yllättävän paljon aikaa sekä murhatun että murhaajan taustalle mainion tunnelma-ambientin tahtiin ja taas kerran ihmettelin, miten jaksoon mahtui näinkin paljon asiaa, kun murha taustoineen oli kuitenkin huomattavasti mutkikkaampi kuin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä. Oikeastaan vain jakson alkupuolella armoton hoppu ja asiasta toiseen hyppiminen häiritsi, vaikka toisaalta Togamin omahyväinen virnuilu hymyilytti ja jatkuvat paljastukset panorointeineen tekivät salidraamasta sangen kiihkeää seurattavaa. Jakso oli oikeastaan yhtä viihdyttävä adaptaatio kuin edellinenkin silkan sisältönsä vuoksi (jos nyt toteutus jättikin toivomisen varaa), vaikka jatkuvasti huolettaakin, kuinka suoraksi mutkia oiotaan… sillä vaikka väki vähenee, kerrottavaa on tarinassa yhä vaikka kuinka paljon.


Genocide Jackia kiinnostaa tosi paljon.

Seuraavan jakson teemana on musiikki.