223 - Liite IV: Hope's Peak Academyn vuosikurssi #77

Liite IV: Hope’s Peak Academyn vuosikurssi #77

Tässä jättiläispäivityksessä, jonka verukkeella olen tappanut mukavasti aikaa mummolareissun aikana, kerron väärät mielipiteeni Danganronpa 2:n hahmoista ja paljastan yksityiskohtia, joita olen noukkinut sieltä täältä, mutta enimmäkseen pelisarjan Wikistä. Esittelyjärjestys on sama kuin tutustumisjärjestys.

***

Hajime Hinata – Varalaitoksen oppilas
Status: Hengissä



Danganronpa-sarjan toinen protagonisti on aavistuksen mielenkiintoisempi kuin Danganronpa-sarjan ensimmäinen protagonisti. Toisaalta Makotostakin tuli heittämällä mielenkiintoisempi tapaus, kun hänet heitettiin kakkososan lopussa sivuhahmoksi, koska kyllähän vanhoille naamoille tulee heti ylimääräistä arvokkuutta, kun heidät tuodaan takaisin. Sama vanha Makoto hän silti oli, yhä vähän sellainen nyyppä, jolle Togami jatkuvasti kuittailee, mutta enää tämäkään ei pidä häntä pelkkänä tahrana kengänpohjassa.



Visual novelien päähenkilöillä on usein tapana olla melko hajuttomia ja mauttomia pelaajan puolinäkymättömiä avatareja, jotka lähinnä reagoivat tapahtumiin ja muiden juttuihin. Eihän heidän potrettiaan edes näy, jos erikoistapauksia – kuten oikeudenkäyntejä – ei lasketa. He ovat usein ulalla ja sanovat täh, jotta asioita tulee selittää kärsivällisen läpikotaisin. He eivät ole liian räiskyviä persoonia, jotta eivät vie muilta ylimääräistä huomiota. Poikkeuksiakin on, Steins;Gaten erinomainen hullu tiedemies, Okabe Rintaro, nyt esimerkiksi. Mutta tämä tarina ei kerro hänestä vaan Hajime Hinatasta, varalaitoksen ainoasta selviytyjästä, joka on etsinyt paikkaansa äärimmäisyyksien keskuudessa ja löysi sen, mutta ei välttämättä pitänyt siitä, sillä hänestä tuli…



Izuru Kamukura – Äärimmäinen toivo, äärimmäinen epätoivo
Status: Tukahdutettu



Vaikka eräitä yllätyksiä saattoikin ennakoida ja arvailla oikein, Hajimen toinen henkilöllisyys tuli täydellisenä yllätyksenä, minulle ainakin. En kun ollut tullut asiaa pahemmin ajatelleeksi. Izurun olemassaoloa kyllä vihjailtiin jossain muodossa ja hänet källinä yhdistettiin Hope’s Peakin perustajaan, mutta kun Alter Ego Junko paljasti hänen olevan viimeisessä oikeudenkäynnissä paikalla, huolestuin ja hämmästyin. Otaksuin Hajimen olevan parhaimmillaankin vain pelkkä varalaitoksen jäsen, sillä sekin olisi itsessään virkistävä paljastus, sillä eihän kaikkien tarvitse välttämättä olla äärimmäisyyksiä. Jos päähenkilö olisi vain pelkkä tavis jumalten joukossa, se olisi ollut mainio veto. Ja sellainenhan hän olikin.



Lisäksi Hajime oli Izuruna arvatenkin Junkon ohella koko Danganronpan toinen pääpahis, vaikka hänen varsinaisia hirmutekojaan onkin lähinnä vain sivuttu. Tai no mitä nyt Izuru järkkäsi Alter Ego Junkon Neo World Programiin, sellainen pieni jekku. Laivareissulla kävi kuitenkin harvinaisen selväksi, että Izurusta kaikki on tylsää eikä tervehenkisellä asenteella muutenkaan juhlittu. Hassunkuriseen Junkoon verrattuna Izuru tuntui hirvittävältä mulkerolta. Sellainen sitä tuppaa olemaan, jos yhtäkkiä osaakin kaiken olemalla äärimmäinen ihan kaikessa ja ennen kaikkea toivossa, mikä vähän mustamaalaa koko toivon käsitteen positiivisuuden. Ja yhtäkkiä Hope’s Peak Academykin tuntuu kurjalta paikalta, jossa leikellään teiniaivoja superihmisten luomiseksi. Izurun tausta tuntuu kietoutuvan materiaaliin, jota ei pääpeleissä ole vielä nähty. Voisin uskoa, että Danganronpa Another Episodessa hänet nähdään tai häneen ainakin viitataan, sillä kyseessä on kuitenkin loren kannalta niin merkittävä hahmo, että hän tuskin jää pelkäksi kakkososan lopetuksen yllätykseksi. Ja ehkä silloin hänestä saa irti jotain muutakin informaatiota kuin sen, jonka Alter Ego Junko olisi aivan hyvin voinut valehdella.

Izurun varsinainen olemassaolo ja ruutuaika jäivät hyvin vähäisiksi, mutta hänestä saatiin mainio päänsisäinen kliimaksi, kun Hajimen tuli löytää itsensä ja hankkiutua eroon Izurusta. Viimeisen oikeudenkäynnin mindfuck-debatissa oli kohtuullisen päräyttävää hiljentää Izuru-ringin apaattinen marina, mutta nähtäväksi jää, onko Izuru nyt lopullisesti poissa Hajimen rikkoutuneesta mielestä vai aktivoituuko hän Genocide Jackin tapaan tarvittaessa. Leikkasi Hajime ainakin karmean Izuru-lettinsä pois, joten kenties hänessä on yhä lupausta. Hitusen Makotoa kärkevämpänä ja pessimistisempänä Hajime on kuitenkin riittävän pidettävä tapaus ja vaikkei hänellä yhtä hienoa hupparia olekaan, hän jätti ihan asiallisen vaikutelman ja olin mielelläni hän, vaikka Johnny Yong Bosch kuulostaa suunnilleen aina Johnny Yong Boschilta.

[Nimitaustaa, vol. 1 &2: Hajime Hinatalla on tavallinen nimi, koska hän on kuitenkin melko tavallinen tyyppi. Hajime tarkoittaa ”alkua”, Hinata puolestaan ”aurinkoista paikkaa” tai ”auringon kohtaamista”, joten koko nimi tarkoittaa suunnilleen ”uuden päivän kohtaamista”. Sopinee siis tropiikkiin? Izuru tarkoittaa ”ulkona virrasta” tai ”lähteä maanpakoon”, Kamukura taas ”jumalan olinpaikkaa” tai ”jumalten istuinta.” Izuruun lisättiin kirurgisesti jumaluus ja hän lienee yksinäinen yksilö omalla tehtävällään, joten mikäpä ettei?]

*** 

 Nagito Komaeda – Äärimmäisen onnekas opiskelija, äärimmäinen epätoivo
Status: Murhattu / aivokuollut [kuolinsyy: myrkytys + Gungnir-keihäs]



Ah, Nagito. Aivan kammottava ihmisperse ja objektiivisesti Danganronpa 2:n kenties paras ja mieleenpainuvin hahmo, vieläpä lähtökohdaltaan melkoisen omaperäinen sellainen! Vitsihän Nagitossa on siinä, että mitä nyt hiukan otin taustoista selvää niin hänet suunniteltiin shinigamin eli kuoleman jumalan pohjalta (!) Makoton kilpailijaksi ja antiteesiksi ja se kyllä näkyy, kun ensimmäinen ajatus hänet nähdessäni oli… että voiko tuo olla Makoto?



Aikaloikka olisi teoriassa voinut selittää uudistuneen Makoton uudella hiustyylillä, sillä astetta tyylitietoisemmat kuteetkin yhdistävät heppuja. Ja se äärimmäisyys, vaikka Makoton tuuriesimerkit eivät olleet läheskään yhtä absurdeja kuin Nagitolla, jonka tuuri heiluu ääripäästä toiseen kuin Richter-neula yhdeksän magnitudin maanjäristyksessä. Nimi myös yhdistää herroja, sillä kuten aiemmin olen maininnut, Nagito Komaeda on anagrammi Naegi Makoto da eli ”olen Makoto Naegi.” Nagito kuulostaa muuten mukavan häijyltä nimeltä. …Ja ääni yhdistää heitä varsinkin näin paatuneena ääninäyttelijäbongarina. Bryce Papenbrookissa ei ollut Makotona mitään valittamista, mutta varsinkin Nagitolle hänen ääninäyttelynsä sopii erinomaisesti, sillä häiskän aavistuksen nariseva äänensävy saa Nagiton kohdalla herkullisen katkeroituneen ja harhaisen onnellisen kosketuksen. Mutta niin, mikään ei oikeasti yhdistä Makotoa ja Nagitoa. He ovat eri henkilöitä.



Nagito on varoittava esimerkki siitä, mihin toivo voi äärimmillään johtaa, jos sitä tavoittelee ihan liikaa. Jotain käsikirjoituksessa tehtiin oikein, kun Nagiton sekoaminen tuli yllätyksenä. En usko edes olleeni harvinaisen sokea, sillä pelin alkupuolella hänen todellista luontoaan ei sen kummemmin vihjailtu paljastavasti, sillä Nagito oli suorastaan pelottavan mukava jätkä. Ei ollut juuri syytä epäillä heppua, joka kuulosti tutulta ja tutustutti minut saaren muuhun väestöön.



Kilahduksen jälkeen tajusin, ettei hän voi enää mitenkään tehdä parannusta eikä hän sellaista tietenkään tehnytkään, sillä hänen häröilynsä jatkui jatkumistaan ja eskaloitui aina vain pahempaan suuntaan. Muut alkoivat pelätä häntä ja pommiepisodin aikana minäkin pelkäsin, mitä hän tekisi seuraavaksi. En silti ihan odottanut mutkikasta ja Danganronpa-hassutteluväkivallankin mittapuulla poikkeuksellisen raakaa feikki-itsemurhatempausta, josta oli hankala keksiä mitään huvittavaa. Kuka edes keksisi sellaista? No käsikirjoittaja tietenkin, mutta se ei nyt liity tähän. Ymmärrän kyllä Nagiton yrittäneen tapattaa kaikki saatuaan selville heidän olevan äärimmäisiä epätoivoja, joka sotisi pahasti hänen nyrjähtänyttä ideologiaansa vastaan, mutta silti. Kun Nagito vielä väitti hänestä pystytettävän pronssipatsaita kuolemansa jälkeen, jutut alkoivat olla liian paksuja, vaikka ne olisivat ilmentäneetkin maailman mielialaa. Ehkä hän oli oikeassa. Ehkä joku Monokuma-maskinen terroristi pykää patsaan karrelle palaneen puiston edustalle ja Nagiton kuolemanjälkeinen henkilökultti nousee.



Ei Nagitoa voi ymmärtää ja Hajimekin teki sen selväksi vapaa-ajan sessioillaan, jotka paljastivat Nagiton olevan kuolemansairas… ellei hän valehdellut siitäkin höpistyään jotain kirjasitaatista. Useimmat seikat Nagiton todellisista aikeista ovat epäselviä, mutta matkan varrelle oli ripoteltu muutamia seikkoja, jotka paljastivat hänen tekevän kuolemaa… ehkä. Miksi muutenkaan hän oli halukas tulemaan tapetuksi? Miksi muutenkaan hän vaikutti hiukan homssuiselta, näytti kalvakalta ja kuulostikin sairaalloiselta muutenkin kuin mieleltään? Miksi muutenkaan hän sairastui huomattavasti muita pahemmin epätoivotautiin? Virtuaalitodellisuuden lumevaikutus oli varmasti vahva, jos Nagito oli sielläkin sairas. Frontotemporaaliseen dementiaan kuuluu sympatian ja empatian puutteen, apatian ja epämääräisen sosiaalisuuden kaltaisia oireita, jotka selittäisivät Nagiton sekoilun, sillä ehkä hän oli luontaisen hulluuden lisäksi tahtomattaan hullu. Ei se tietenkään hänestä yhtään vähemmän sympaattista tee, kun Nagito oli kuitenkin muita paremmin perillä saaren asioista ja johdatteli oikeudenkäynneissä muita totuuteen, mutta ei koskaan muiden vuoksi vaan toivon vuoksi. Olimmehan pelkkiä ponnahduslautoja.

Nagito ei välittänyt kenestäkään… paitsi Hajimesta, joka luuli välittävänsä hänestä, mutta kaikki sympatiat karisivat peruuttamattomasti. Olisi ehkä pitänyt olla puhumatta hänelle, kun Hajimesta tuli hänelle eräänlainen pakkomielle. Äärimmäisyyskin piti urkkia ja kyllähän totuus kiehtoi, vaikka Nagiton sanoista paistoi läpi pettynyt halveksunta, joka ei kuitenkaan antanut haitata yhdensuuntaista poikarakkautta. Enkkulokalisoinnissa vihjauksia on tietääkseni vähennetty, mutta Nagiton vihjataan viuhahtaneen jos nyt ei kumpaankin suuntaan niin ainakin Hajimen suuntaan, sillä Nagito aidosti välitti hänestä. Syynä on mitä luultavimmin se, ettei kukaan ollut edes etäisesti kiinnostunut itsesääliä huokuvasta Nagitosta tai edes valmis puhumaan hänelle. Innostuihan Nagito laivamatkalla Izurustakin, jonka punaiset silmät leimusivat vähintäänkin tunteiden paloa. On se kaunista. Ongelma on vain siinä, ettei Nagito ole yhtään kaunis mies, varsinkaan tekojensa ja asenteensa puolesta. Juuri se tekeekin hänestä niin loistavan tapauksen. Rakastin vihata häntä.



[Nimitaustaa, vol 3: Koska nimi on jo anagrammi, Nagito Komaedan nimeen ei kätkeydy selviä piilomerkityksiä. Etunimi on ”rauhallista Otavan alla” (wat), sukunimi on ”leijonakoirapuunoksia” (WAT). Leijonakoirat ovat šintopyhäkköjen vartijapatsaita.]

***

Kazuichi Soda – Äärimmäinen mekaanikko, äärimmäinen epätoivo
Status: Hengissä



Kazuichia on helppo pitää Leonina, joka vastoin esikuvaansa säilyi kuin ihmeen kaupalla hengissä koko koettelemuksesta, vaikkei kovin moni olisi kuolemaa jäänyt suremaankaan. Kumpikin heistä on ulkoiselta olemukseltaan suhteellisen perusjätkiä ja moneen muuhun äärimmäisyyteen verrattuna yllättävän tavallisia teinejä, joilla on tavallisten teinien huolet: runsaasti itsetunto-ongelmia, uhoava luonne ja tyttöjen iskeminen kiinnostaa kovasti. He ovat kasvot saanutta fillerisisältöä, sellaista lopulta hajutonta ja mautonta ihan jees -sakkia, joka varastaa ruutuaikaa mielenkiintoisemmilta hahmoilta. Mikään ei varsinaisesti saa ajattelemaan, että voi kun tuokin jo kuolisi pois ärsyttämästä, mutta ei tällaisille hahmoille mitään pakottavaa tarvettakaan ole. Näin isossa hahmokaartissa väliinputoajat ovat välttämättömiä, ja Kazuichi nyt sattuu vain olemaan sellainen. Kuten olen sanonutkin, Kazuichi ei ole huono hahmo – useimmat hahmot vain sattuvat olemaan parempia. Kyle Hebertin roolisuorituksessa ei ollut pahemmin valittamista.



Mekaanikko jäi yleishyödyllisen erityiskykynsä lisäksi parhaiten mieleen hepuloinnista ja Sonian onnettomasta riiauksesta. Kumpaakin näistä seikoista voisi pitää kenties rasittavina ominaisuuksina, kun taas joku tyhmä animepoika meuhkaa ja häröilee, mutta ainakin saariahdinko välittyi kohtuullisen uskottavasti hänen kauttaan. Ehkei naaman vääristyminen ja silmien sulaminen nestemäisiksi omeleteiksi ole järin uskottavaa ja caps lock -säikkyilykin oli hupsua, mutta ainakin huvituin tasaisesti miehelle, joka pelkää toisinaan omaa varjoaankin. Toisaalta Kazuichista paljastui rankempikin puoli. Hänhän kuitenkin sitoi Nekomarun kanssa Nagiton ja jos hänen paskalistalleen joutuu, kyräilystä ei tule loppua. Kazuichihan ei meinannut huvitalon paikkeilla luopua millään ajatuksestaan pitää Hajimea petturina.



Prinsessakohkaus muuttui toimivaksi kestovitsiksi, joka ei onneksi äitynyt liian pervoksi. Parasta oli, ettei kumpikaan tästä epätodennäköisestä parivaljakosta kuollut. Tosin olisi ollut jännä seurata Sonian kuoltua Kazuichin täydellistä hajoamista. Mutta eipä ajatella sellaista, sillä kuka tahansa murharetkeltä selviytynyt on silmissäni voittaja. Kazuichi oli luultavasti liian nyhverö tappaakseen ketään (äärimmäistä epätoivoutta ei tähän lasketa), vaikka hänestä hiukan epämääräinen vaikutelma jäikin. Kenties se johtui niistä ilkeästi virnistävistä hainhampaista.



[Nimitaustaa, vol 4: Kazuichi tarkoittaa ”rauhallista”, tarkemmin mutta kömpelömmin ilmaistuna ”rauhallista yhtä”, koska kuten Besshiki-oppitunnilla kerrottiin, ichi on yksi ja nyt osaamme melkein laskea kymmeneen japaniksi. Soda on jenkkien tiettyjen osavaltioiden suosiman limpparisanan lisäksi ”riisipellon ylivalta”, joka ei taida liittyä mitenkään mihinkään, mutta Kazuichin nimen rauhallisuus on jokseenkin ironista krooniselle caps lock -säikkyjälle.]

*** 

Gundham Tanaka – Äärimmäinen kasvattaja, äärimmäinen epätoivo
Status: Teloitettu / aivokuollut [kuolinsyy: paikallisen vauhkoontuneen faunan tallomaksi joutuminen]



Jos Nagito on objektiivisesti paras Danganronpa 2:n hahmo, Gundham on subjektiivisesti paras Danganronpa 2:n hahmo. Pidän tyhmien hahmojen tyhmistä jutuista, ei minun tarvitse mielipiteitäni sen kummemmin perustella. Olen lapsellinen heppu. Ja niin ovat pitäneet monet muutkin, sillä jääylilordi tuntuu olevan pelisarjan kestosuosikki. Ja miksei olisi? Eläinrakas eksentrikko ja viiden pennin demonijuttujen mölisijä vedonnee moneen Danganronpa-perseilyn eräänlaisena kulminoitumana. Tässä kastissakin Gundham on se todellinen outolintu.



Outoilulle on termikin, johon perehdyin hiukan toista kautta: chuunibyou. Steins;Gaten päähenkilökin kärsii chuuniudesta eli ns. keskikoulun toisen vuoden syndroomasta (joka ei rajoitu tiettyyn ikähaarukkaan), jossa käyttäydytään pikkuvanhasti tai ollaan harhaisia taikakyvyistä. Siis eräänlaista kummallista kapinointia lähestyvää aikuisuutta kohtaan. Chuunit jakautuvat kolmeen perustyyppiin. DQN:t (dokyun-kei) ovat epäsosiaalisia wannabe-nuorisorikollisia, jotka teeskentelevät kulkevansa pahisten joukossa, alakulttuurihipsterit (sabukaru-kei) ovat… no, HIPSTEREITÄ ja pahan silmän chuunit (jakigan-kei) ovat niitä harhaisia tapauksia, joilla on mukamas mystisiä voimia, vikuroiva pahuuden käsivarsi ja salaperäinen alias. Kolmas tyyppi saa edustajia, kun Steinsin Okabe Rintaro (protagonisti!) uhoaa olevansa Houoin Kyouma, hullu tiedemies, jota Organisaatio jahtaa, kun taas Gundham Tanaka loihtii sööteistä lemmikkieläimistä saatanallisia demoneja ja pitää itseään jään ylilordina kaikilla olevaisuuden tasoilla. Gundhamin käsivarsi on siteissä syystä. Tyhmää? Erittäin. Viihdyttävää? Erittäin.

Ei chuunius edes ole mikään sairaus; ehkä se on todellisuutta peilaavaa eskapismia, sillä Gundhamin voi päätellä olleen melko yksinäinen nuori, enkelin ja demonin ristisiitos. Eli äidin ja isän, joista jompikumpi oli hänelle se enkeli eli ilmeisesti perhejutuissa ei kaikki mennyt nappiin. Kovin monesta ei irronnut hänelle juttuseuraa ja sama lienee ollut totta murharetkenkin ulkopuolella, joten pohjimmiltaan herkkä mutta sosiaalinen kömpelö ylilordi kääntyi ihmisten sijasta eläinten puoleen ja löysi neljästä hamsterista todelliset ystävänsä. Vekkuleita valopilkkuja ne olivatkin ja tuli oikeasti paha mieli, kun ne jäivät isäntänsä kuoltua yksin, vaikkakin Sonia ne kaiketi adoptoi kulissien takana. Siinä muuten myös hauska yksityiskohta, kun prinsessan silmät tuikkivat palluroiden ihailusta ja Kazuichi kihisi kateudesta.



Nauroin Gundhamille, useastikin, olipa kyse sitten sydämen pohjasta vedetystä FUHAHAHAHA-naurusta tai mitä helvettiä -tason jutuista. Kinkkuinen dialogi ja ääninäyttely on lähellä sydäntäni ja vaikka Kingdom Heartsit ovatkin ultranoloa kuraa, sen kaapumyyrien pimeysmölinästä irtoaa yllättävän paljon hupia. Kinkkuilun vuoksi Resident Evil 5:n Albert Wesker on suunnilleen parasta koskaan. JoJo’s Bizarre Adventurea lukiessani repeilen alituisesti, kun joku mölisee jotain vähemmän koherenttia. Kinkkuilu vertautuu suoraan siihen, miksi kakkaleffat ovat niin hyviä. Huonous on hyvää. Tämä ei tarkoita, että Gundham olisi huono hahmo; päinvastoin. Hän on juuri niin hyvä kuin hänen hahmonsa sallii eli suorastaan erinomainen. Kuten myös Chris Tergliafera, joka häntä tulkitsi. Miehelle pitäisi antaa enemmänkin ääninäyttelyrooleja tai hän joutuu kasailemaan tietokoneita. Vaikka enkkudubin tasolle voisikin olla yleisellä tasolla kriittinen ja preferoida japsiraitaa, väittäisin ääninäyttelyn silti sopivan karikatyyrimaisille hahmoille erittäin hyvin.


Ylärivissä ”Supernova Silver Fox” San-D & ”Crimson Steel Elephant” Maga-Z, alarivissä ”Mirage Golden Hawk” Jum-P & “Invading Black Dragon” Cham-P.

Gundhamin kuolema oli kamala tragedia ja vääryys hänen faneilleen, mutta kyllähän sen tavallaan osasi arvata, vaikka alkupuolella mitä tahansa saattoikin tapahtua. Minusta hän sopi viimeiseksi ”tavalliseksi” murhaajaksi, sillä mies ei ollut siihen asti ollut pahemmin valokeilassa, jos hamsteritemppuja ja satunnaismölinöitä ei lasketa. Jään ylilordin pitikin pitää rooliaan yllä katkeraan loppuun asti eikä muuttua tavalliseksi Gundhamiksi viime sekunneilla. Useimmiten teloitettavat muuttuvat kummallisempaan suuntaan tai alkavat flippailla, mutta Gundham oli vain oma itsensä ja se riitti. Selviytymishorinatkin jotenkin sopivat hänen ideologiaansa.

Gundham on ehkäpä Danganronpan danganronpin hahmo ja se riittää.



[Nimitaustaa, vol 5: Gundham ei ole normaali japsinimi, Tanaka sen sijaan on, kuten eräässä oikeudenkäynnissä kävi ilmi. Epäilemättä Gundham olisi halunnut sukunimestäänkin huikean animeviittauksen, sillä nyt se jää pelkäksi ”riisipelloksi” (taas riisipelto!) tai ”keskukseksi” eli ”keskusriisipelloksi.” Gundhamin on tulkittu tarkoittavan ”käärmesilmäunia” tai jos uhkapelaustermeillä tulkitaan, snake eyes tarkoittaa tuplanopilla tulevaa tuplaykköstä. Mutta oikeasti Gundhamin etunimi viittaa ilmeisen legendaariseen mecha-animeen eli Mobile Suit Gundam 0079:iin. …Ja entäpä tuhon devat? Jum-P, Cham-P, Maga-Z ja San-D ovat supersuosittuja shonen-mangalehtiä eli tarkemmin sanottuna Jump, Champion, Magazine ja Sunday. Kyllä.]

***

Mikan Tsumiki – Äärimmäinen sairaanhoitaja, äärimmäinen epätoivo
Status: Teloitettu / aivokuollut [kuolinsyy: epäselvä – joko tukehtui avaruudessa, putosi kuolemaansa tai kuoli raketin räjähdyksessä]



Teot voivat muuttaa mielikuvan hahmosta täydellisesti. Myönnettäköön, etten pidä lainkaan I’m sorry -ihmisistä tai siitä japsitropesta, joka sellaisen ihmisen määrittää. Kuka pitäisikään? Häpeäisivät. Star Ocean: The Last Hopen, tuon parhaimmillaankin tahattoman koomisen emäpökäleen, enkelityttö Sarah on niin kamalan kammottavan huono hahmo, että hänen mukamas viatonta kimitystään voisi käyttää kidutuskeinona ja vastaavasti Dirge of Cerberus: Final Fantasy VII:stä käteen jäi Lucrecia ja I’m so sorry. Uskotaan jo, olette pahoillanne, on se kauheaa. Esimerkkejä olisi varmasti lisää, jos olisin sellaiselle saastalle itseni altistanut, mutta eiköhän tässä ole tarpeeksi kestämistä. Ja Mikanissa.



Ymmärrän kyllä, että monet asiat vedetään Danganronpassa överiksi ja Mikaninkin luonne oli vedetty äärimmäisen överiksi. Niin överiksi, että se oli lähes huvittavaa. Lähes. Toisinaan hoitsun epävarmuus ja hihitykset olivat suorastaan ihastuttavia, mutta siinäpä se onkin. Muun ajan Mikan keskittyi kaatuilemaan. Okei, on sekin hauskahko vitsi, miten hän puolivahingossa päätyy fyysisesti mahdottomiin tuhmiin asentoihin ja voi että kun on nolostuttavaa, mutta tällainen huumori on halpaa ja japsihuumorin tuntien suorastaan perinteistä. Olisi pystytty parempaankin ellei vitsi ollut siinä, ettei edes yritetty, kun Mikan nyt vain on sellainen hahmo, heh heh.



Mikanin tausta on toki hyvinkin dramaattinen ja periaatteessa ymmärrettävissä, kun häntä, pohjimmiltaan viatonta kukkasta, on kiusattu pahassa maailmassa, ja hän on pitänyt sisällään tukahtunutta silkkaa pahuutta, joka manifestoitui muutenkin kuin äärimmäisenä epätoivona. Mikään ei ole ajatustasolla pelottavampaa kuin olla kajahtaneen hoitsun piikiteltävänä. Ja ai että kun Mikan lopulta kajahti. Kolmannen oikeudenkäynnin jälkipuoliskoon asti olin kuullut Mikanilta lähinnä tympeää änkytystä, tympeämpää imsorrya ja yliherkkää kimitystä, mutta sitten muuttui ääni kellossa suorastaan hyytävän hiljaiseksi aina kun maanisilta raivonpuuskilta ehdittiin. Ja niiltä hysteerisiltä kikatuskohtauksilta. Stephanie Shehin äänikirjo oli tässä vaiheessa miltei yhtä kirjava kuin Celestellä (tai Junkolla, hitto soikoon!), jonka perusäänikin painui mukavasti mieleen. Lieköhän sattumaa, kun porukan hyytävin akka paljasti kyntensä kolmosluvun lopussa? Rakenteellisia yhtäläisyyksiä kuitenkin osien välillä on. Silloin joka tapauksessa tiesin Mikanin olevan peruuttamattomasti epätasapainoinen ja hänen oli kuoltava välittömästi, sillä kaikki sympatia oli siihen mennessä hänestä karissut. Tapoit Ibukin ja Hiyokon, jumalauta. Ei auta verhota rakkaushaaveilla hirmutekoja. Mikan oli kenties vain esimakua siitä, millaisia nämä kaikki äärimmäiset epätoivot aikoinaan olivat. Kuusitoista Mikania, hrrrrr.



[Nimitaustaa, vol 7: Kuten kaikki japanilaisesta korkeakulttuurista valistuneet tietänevätkin, Mikan tarkoittaa ”mandariinia”, Tsumiki puolestaan hitusen karmivasti ”syntipuuta.” Aatamistaan unelmoiva Eeva teki syntiä tekemällä tuplamurhan.]

***  

Ibuki Mioda – Äärimmäinen muusikko, äärimmäinen epätoivo
Status: Murhattu / aivokuollut [kuolinsyy: kuristuminen]



Ibukia voisi pitää ihastuttavan höpsönä tapauksena; sellaisena, jonka seurassa viihtyy täysillä siihen asti, kunnes kyllästyy jatkuvaan kohkaukseen ja haluaa istahtaa. En varsinaisesti kyllästynyt Ibukiin (tai Julie Ann Taylorin hänelle antamaan ääneen) enkä missään nimessä suhtaudu häneen negatiivisesti, sillä eivät hänen juttunsa hölmöimmilläänkään rasittaneet (ihme kyllä!), mutta rocktytsy on sen verran sähäkkä tapaus, että hän uuvuttaisi herkemmän runopojan, kun aina pitäisi tehdä pöhköjä juttuja ja trollailla menemään. Tosin varsinkin vapaa-ajalla nähtiin yllättävän syvällisiäkin hetkiä, jos hän sille päälle sattui.



Energisyytensä lisäksi Ibukissa huvitti muutama neljännen seinän särkeminen ja itsestään puhuminen kolmannessa persoonassa suurten tähtien tapaan. Tällaisena electronica-autistina Ibukin kuolonkurlaus (musikaalinen, ei kuolemallinen) ja muu auraalinen grrrl power -aktiviteetti menee hiukan ohi, vaikka on saatanallisessa möykässä jotain perin aistillistakin havaittavissa. Ja naamanvääntelyssä sekä sarvekkaassa punk-asustuksessa. Kun ensimmäistä kertaa näin Goodbye Despairin takakannesta hahmojen kasvot, ihmettelin erityisesti Ibukin kohdalla räväkkää ulkonäköä.



Jos hassuttelun ja muun uguu-waifuilun unohtaa, Ibuki on suuren juonikuvion kannalta vähemmän tärkeä tapaus, tyhmä kuin saapas mutta sentään tajusi sen koko ajan ja sitä puolivälin tykinruokaa, valitettavasti. Kuristuskuva varsinkin oli harvinaisen ikävän näköinen. Kun asiaa tarkemmin mietin, Twilight Syndrome: Murder Caseen kätkeytyy kirous, sillä Fuyuhikoa lukuun ottamatta kaikki siinä esiintyneet henkilöt kuolivat lyhyen ajan sisällä toisistaan murharetkellä. Oli muutenkin hauskaa nähdä Ibukin, Mikanin, Hiyokon ja Mahirun tyttöjengi hiukan toisenlaisessa kontekstissa. Ei tainnut Mikan sittenkään pitää ystävistään.



[Nimitaustaa, vol 6: Ibuki tarkoittaa ”ainoaa hengitystä” tai ”pelkästään hengittää.” …Ibuki KURISTETTIIN hengiltä. Nauraisin ellei tämä olisi niin hirveää. Vahvistanee myös sen, että Ibuki suunniteltiin tapettavaksi, sillä kaikkien hahmojenhan kohtaloa ei välttämättä lyödä lukkoon luontihetkellä. Mioda tarkoittaa taas niitä helkutin riisipeltoja, tarkemmin sanottuna ”vesiväylän riisipeltoa.” Mikä tämä riisipeltojuttu nyt on, ihan oikeasti nyt?! Ibuki Miodan kanjimerkit on tiettävästi otettu suoraan musiikkiin liittyvän K-On!-mangan päähenkilöiden nimistä. Nokkelaa.

***

Nekomaru Nidai / Mechamaru – Äärimmäinen joukkuemanageri, äärimmäinen robotti, äärimmäinen epätoivo
Status: Murhattu / aivokuollut [kuolinsyy: putoaminen hissikuiluun ja kappaleiksi hajoaminen]



Täysillä huutava kakkamies, höhö. Ei järin kypsää, mutta ei aina pidä ollakaan. Paskapuheita olisi voinut olla lisääkin, kun pitäähän näistä tärkeistä asioista puhua. Nekomaru kuitenkin ajattelee aina urheilijoidensa parasta ja paskomisella on hyvien urheilusuoritusten kannalta merkitystä ja elämässä muutenkin, luulisin. Nekomaru täytti kastin kiintiöpaikan valtavana köriläänä, joka on kuitenkin pohjimmiltaan herkkä ja säikkyy caps lock pohjassa. Pelkäsin hänen olevan uusi Mondo (ei sillä, että Mondossa varsinaisesti olisi vikaa), mutta sainkin hiukan erilaisen tapauksen. Sitä en kyllä aavistanut, että hän olikin nuorempana sairas ja heikkokuntoinen! Kaikki on Nekomarussa suurta, äänikin. Rikoin lopullisesti mieleni, kun tajusin äänessä olevan Patrick Seitz, jonka mörinää on kuultu mm. Mortal Kombatin Scorpionina ja Dead or Aliven Bassina.



Nekomarun muhkea ulkonäkö kauluksineen ja ketjuineen ei ole pelkkää sattumaa, sillä hän on ilmiselvä viittaus JoJo’s Bizarre Adventuren ehkä kuuluisimpaan JoJo-inkarnaatioon eli Jotaro Kujoon. Pitäähän mangan arkkivaarille kunniaa tehdä vaikuttamatta turhan itsetarkoitukselliselta nyökkäilyltä ja minulta kyllä lähtee vilpitön JoJo-suositus. Niin tyhmää mutta niin nokkelaa menoa Phantom Bloodin ja Battle Tendencyn valtaosan perusteella ja paras lienee yhä tulematta.



Mutta se mainostuksesta, takaisin Nekomaruun. Ja Danganronpan mainostukseen. Nekomaru on ihan hauska hahmo. Voisi hän olla hauskempikin, koska hän kuitenkin vain huutaa, laukoo kakkajuttuja, huutaa lisää ja puhuu ”siitä”, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan hän toimii, sillä juuri ennen kuin hän alkoi muuttua tylsänpulleaksi, hän muuttui robotiksi. Juonenkäänteen epäloogisuudesta voi tietenkin syyttää Neo World Programin kommervenkkejä, joilla huippukehittynyt teknologia selittyy näppärästi. Ja mitä väliä jollain logiikalla on Danganronpassa? Viimeistään virtuaalitodellisuudessa KAIKKI on mahdollista! Danganronpan maailmassa kun ollaan aavistuksen pidemmällä kuin näissä nykyajan OculusVive-hömpötyksissä. Pidän kyllä siitä, että Neo World Program on tehty lääketieteelliseen tarkoitukseen, jottei kyseessä ole pelkkää sisällötöntä peliä pelin sisässä hassuttelun vuoksi. Onhan Jabberwock Island räätälöity nimenomaan vain äärimmäisten epätoivojen toipumista varten, mutta tällä ohjelmistolla parantaisi mielisairaudesta vaikka brexitin puolesta äänestäneet.

Nekomarun valekuolema oli mainio jättishokkiylläri kuolemien täyttämässä kolmosluvussa ja ainoa kerta, kun oppilas oli jäävi osallistumaan oikeudenkäyntiin. Neljännessä luvussa johdateltiin Nekomarun tulevaa kuolemaa jo robottikeskeisellä Philip K. Dick -otsikolla ja Monokumakin vihjaili, ettei hän ole tuhoutumaton. Mechamaru oli niin absurdi tapaus, ettei hänellä ollut enää mitään asiaa viimeisten joukkoon, kun hänen valokeilansa nähtiin nelosluvussa. Erityisesti ne kolajuomaa ja rooibosta roiskuneet okulaarit huvittavat vieläkin. Vain japanilaiset keksivät tällaista. Hyvällä tavalla. Toki hassujen hahmojen kuolema harmittaa, mutta ainakin Nekomaru sai arvoisensa vastustajan, sillä vain jääylilordi pystyi tuhoamaan Mechamarun. Harmittaa Akanen puolesta, sillä urheilijataustaiset tulivat niin hyvin juttuun, vaikkei kuhertelussa edes ollut varsinaista hempeilyä. Sepä vasta olisikin ollut kömpelöä. Akane rapsuttamassa korvaansa ja nurisemassa, että tuo mulle ukko ruokaa ja Nekomaru mölisemässä kovasta paskahädästä. Vääjäämättömien riitojen jälkeen Nekomaru antaa ”sitä” ja Akane motorboatia ja heille syntyy hidasjärkisiä lapsia.



[Nimitaustaa, vol 8: Oletin aina Nekomarun etunimen liittyvän kissoihin, sillä koiratkin tietävät kissojen olevan japaniksi nekoja. Ja sitä se tarkoittaakin, tosin tarkemmin sanottuna ”pyöreää kissaa.” Hänhän oli tukevampi tapaus ennen ryhdistäytymistään. Nidai on yhdistelmä sanoista ”kaksi” (nyt osaamme laskea jo kahteen, kohta olemme kympissä!) ja ”iso.” Eli ”kaksi isoa pyöreää kissaa”, kuten NEKOMARU NIDAI kuvailisi kakkapökäleitään.]

*** 

Fuyuhiko Kuzuryu – Äärimmäinen yakuza, äärimmäinen epätoivo
Status: Hengissä



Vaikka näitä japsipelejä pelaakin enimmäkseen nättien tyttösten vuoksi (ja erinomaisten tarinoiden, tietenkin), olen iloinen, kun lapsinaamainen pienoisyakuza koki suunnanmuutoksen emäpällistä asialliseksi antipälliksi, joka jatkoi raivareitaan vain saarivankeuttaan kohtaan. Toki rikollisen kanssa asioidessa paranee pitää varansa, mutta Fuyuhikon katseen alla tarvitsee tuskin maksaa suojelurahaa, sillä aurinkolasipukumiehet suojelevat selustaani ihan ilmaiseksi tästä ikuisuuteen. On toki tällaisia hahmomuutoksia ennenkin nähty, mutta en oikeasti viitsi itkeskellä maailmassa, jossa kaikki tarinat on kerrottu ja jossa kaikki on kliseiden vuoksi huonoa silkan negatiivisuuden vuoksi. Olisi ollut teoriassa jännä nähdä Fuyuhiko vain pelkkänä hylkiönä, joka tappaisi jonkun ja pääsisi kiukkuisena hengestään, mutta se olisi ollut ankeaa ja tylsää.



Toisen luvun loppukuvio oli irtoepisodina kenties oikeasti parasta draamaa absurdista perseilystä tunnetussa Danganronpassa. En ennen toista oikeudenkäyntiä ollut tullut ajatelleeksi Fuyuhikon ja Pekon todellista suhdetta, vaikka Peko aina kävikin viemässä angstaavan mulkeron ajan tasalle muiden touhuista. Heti tragedian jälkeen ja Fuyuhikon toivuttua luonteenmuutos alkoi hyvin nopeasti ja riittävän uskottavasti, sillä yakuzat eivät jätä asioita puolitiehen. Vatsan kunnia-avaaminen meni japsirikollisten kunniakäsitykseen sen tarkemmin perehtymättömänä (pitäisi kyllä, Yakuza 4:kin PS3:n ilmaispelikirjastossa ollut ties kuinka pitkään testaamattomana) hiukan överiksi, mutta hyvä kun hän selviytyi siitä ja otti ohjat käsiinsä väen sairastuttua epätoivotautiin. Sairaalassa Hajimen ja Fuyuhikon paritus (hehheh) oli varsin osuvaa, kun pikkumieheen pääsi heti tutustumaan. Vapaa-ajan puolella tykkäsin, kun pääsin ottamaan yakuzamaisesti kuppia. Tätä ilmeisen tärkeää käytäntöä kutsutaan vissiin sakazukiksi. Samoihin aikoihin arvasin, ettei hän voi tästä enää kuolla, sillä se olisi suuri vääryys eikä siinä olisi ollut shokkiarvon lisäksi enää mitään järkeä. Hänen hetkensä julkisuudessa meni jo, antaa vain roikkua loppuun asti ja reagoida tapahtumiin, sillä sen hän on ansainnut, vaikka tekikin Mahirun kohdalla rumasti, kun tämä oli sotkeutunut hänen siskonsa murhaan. Kuolema oli itse asiassa pelin alkuperäissuunnitelmassa lähellä, sillä Fuyuhikoa kaavailtiin Mikanin uhriksi, mutta Pekon kuolema ja Fuyuhikon muutos olisivat olleet silloin yhtä tyhjän kanssa.



Fuyuhikossa on parasta se, ettei hän tarvinnut mitään ylimääräisiä hassuttelupisteitä ollakseen mainio hahmo. Hän oli tietysti alussa rasittava vastarannankiiski, koska… hän oli rasittava vastarannankiiski, mutta häntä käsiteltiin riittävän vakavasti, jotta hänestä lopulta pitäisi muullakin tavalla kuin repeilyn perusteella. Objektiivisesti parhaiden hahmojen listalla hän onkin kärkipäässä ja kyllähän minä hänestä subjektiivisestikin pidän. Ja Derek Stephen Princen tulkinta oli pelin enkkudubin tasolla keskimääräistä parempi. Fuyuhiko olisi voinut niin helposti kuulostaa itseään täynnä olevalta pikkurunkulta, jollaista ei kuuntelisi kukaan, mutta nyt hän kuulosti… no, nuorelta yakuzalta, joka pääsee vielä pitkälle kyseenalaisella urallaan.



[Nimitaustaa, vol 9: Fuyuhiko on ”talvipoika/talviprinssi”, Kuzuryu on ”yhdeksänpäinen lohikäärme”, mikä on ehkä hienoin nimi, mikä ihmisellä voi olla. Sukunimi sopii yakuzalle, etunimestä en nyt niinkään tiedä ellei asu Muurilla.]

***

Mahiru Koizumi – Äärimmäinen valokuvaaja, äärimmäinen epätoivo
Status: Murhattu / aivokuollut [kuolinsyy: lyönti pesäpallomailasta]



Valmistautuessani kirjoittelemaan hahmoista tsekkailin kursorisesti, mitä mieltä kansan syvät rivit ovat olleet kakkososan hahmoista ja huvituin suuresti Mahirusta kitisevästä ketjusta Gamefaqsin foorumeilla, tuossa Internetin likakaivossa. Häntä kutsuttiin esimerkiksi feminatsiksi. On totta, että Mahirulla on voimakkaita ja vanhanaikaisiakin mielipiteitä sukupuolirooleista ja miehet ovat ihan tyhmiä. Häntä voisi siis pitää vähintäänkin feministinä eikä siinä mitään vikaa ole. Feminismi > sovinismi. Tämä koko miestendissauspiirre kuitenkin yllätti Mahirussa, sillä olin etukäteen jopa innoissani punapäästä, koska punapäissä on sitä jotain. Huomasin introjutuissa Mahirun olevan sanoissaan varsin kärkäs, mutta kun hahmoesittelyyn päästiin, minut leimattiin heti epäluotettavaksi Hajimeksi ja erinäistä kitinää riitti muutenkin. Mistä hyvästä minä tällaista kohtelua sain? Kikkelinkö vuoksi?



Mahirusta jää siis väkisinkin epämiellyttävä ensivaikutelma, mutta on sille oikea syykin. Tytönhän äiti oli sotavalokuvaajana poissa kotoa ja isä oli kunnoton laiskuri, josta Mahiru joutui pitämään huolta, joten ei mikään ihme, että hänen asenteensa sukupuolia kohtaan hiukan vääristyivät, kun kaikki miehet ovat automaattisesti sikoja, joihin kohdistuvat korkeat odotukset. Mahirun nurinan olisi toki voinut esittää paremminkin, mutta ainakin hänessä on asennetta.



Vähäisestä ruutuajastaan huolimatta Mahiru oli mukavasti äänessä ykkösoikeudenkäynnissä haastamassa riitaa ja hän oli tavallaan saaren äitihahmo, sillä äidit aina nalkuttavat ihan turhasta, mutta välittävät oikeasti muiden hyvinvoinnista. Mahiru kenties preferoi tyttöjä, mutta täytyypä muistaa Hiyokon auttamisen lisäksi myös vapaa-aika, jonka aikana Mahiru hetken rähjättyään lupasi pestä Hajimen pyykit. Miehen pyykit! Ihan söötti ele ja olihan Mahiru ihquimmillaan söötti hahmo, mukavan tavallinen. Yritti ikuistaa saaren hymyt ja oli valokuvauksellaan erikoistunut ihmisiin, joten häntä voi siis pitää ihmisläheisenä. Ja kenties arkisen tylsänä, jonka perusteella on kyseenalaista edes arvailla, olisiko hänestä irronnut pelin loppuun asti mitään järin erikoista. Tuskinpa. Jonkunhan kun piti tulla murhatuksi toisessa luvussa. Harmistuin silti Mahirun kuolemasta, sillä vaikka sille oli tavallaan ihan oikea syy luvun motiivissa eli Twilight Syndrome: Murder Casessa (jossa Mahiru oli kieltämättä melkoinen narttu), punapään kasvoille jähmettyi poikkeuksellisen murheellinen ilme, kun hän pääsi hengestään. Takauman surumielinen ”There’s always tomorrow…” jäi kovin ironiseksi, kun huomista ei koskaan tullut.

Mahiru jää jonnekin sinne keskikastiin, vaikka hahmo toimiva olikin. Kuitenkin odotuksiin nähden pienoinen pettymys. Carrie Kerasen (suomalaista taustaa?!) ääninäyttelykin oli toimivaa, ei mitään erikoista, mutta jälleen kerran sopi Mahirulle. On oikeastaan erikoista ajatella, miten fiktiivisen hahmon ulkonäköön ja luonteeseen sopii tietynlainen ääninäyttely, kun tämäkin on niin subjektiivista. Minähän pöyristyttävästi suosin enkkudubbeja, vaikka tosiotakut suosivat alkuperäiskieltä, jossa on kieltämättä oma viehätyksensä ja japsipuolellahan vedetään varsin ammattimaisesti puherooleja, mutta mieluummin kuuntelen kieltä, jota ymmärrän kunnolla. Tottumiskysymys yms. Mutta kuitenkin! Valokuvaus on nasta harrastus ja sitähän itsekin harrastan napsiessani kuvakaappauksia. Hänet olisi tosin voitu käsikirjoittaa aavistuksen miellyttävämmäksikin, mutta olisiko sillekään lopulta tarvetta? Ei kaikkien hahmojen tarvitse miellyttää ja pidän yhä Mahirua feminatsiksi haukkuvia naurettavina urpoina. Ei tämä nyt niin vakavaa ole.



[Nimitaustaa, vol 10: ”Todellinen keskipäivä”, ”pieni suihkulähde”, tässä järjestyksessä. Ellei Mahirusta roiskunut verta pienenä suihkulähteenä, en keksi mitään sanottavaa.]

***  

Peko Pekoyama – Äärimmäinen miekkailijatar, äärimmäinen epätoivo
Status: Teloitettu / aivokuollut [kuolinsyy: Monokuma-samuraiarmeijan offensiivi]



Viehättävän tyyni ja toisinaan pelottava miekkalikka on hamekansaa, joka kiinnitti väkisinkin huomioni tässä surullisessa täydellisen digitaalisen waifun metsästyksessä. Hahmokaarti vaatii vähintään yhden itämaisen soturin. Trigger Happy Havocissa se oli Sakura, tässä Peko. Harvasanaisesta Pekosta ei irronnut kovin erikoisia juttuja ennen suurta paljastusta, sillä hänen hahmonsa eli taustansa varassa symbioosissa Fuyuhikon kanssa. Toinen kierros tekisi kyllä joskus terää, koska en enää muista tarinan Peko-keskeisiä hetkiä ennen toista oikeudenkäyntiä. Ei niitä kyllä montaa ollut. Hän oli vähällä äityä pariin otteeseen väkivaltaiseksi silleen hillityn häiritsevästi ja myös hänen huussiepisodinsa jäi hyvin mieleen ensimmäisen murhan yksityiskohtana. Ja Nekomaru vain nauroi. Vapaa-aika on Island Moden jäljiltä tuoreemmassa muistissa ja lämmin suhtautuminen eläimiin oli kiva yllätys. Kumma kun tuhon devat eivät herättäneet suurempaa ihastusta.



Mutta takaisin siihen kakkosluvun kliimaksiin, jossa tunteet olivat työkalulla ja nuoriherralla pinnassa, kun he joutuisivat eroon jos nyt eivät iäksi niin ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes parannuskeino Neo World Programin aivokuolleisiin keksittäisiin. Varmasti on kertomuksia, joissa isännällä ja palvelijalla on tunteita toisiaan kohtaan, mutta tähän kaksikkoon tämäkin sopi, kun eihän Danganronpassa ennen ole nähty sakkia, joka tuntisi toisensa muutenkin kuin entisinä koulutovereina tai julkisuudesta. Junko ja Mukuro tietenkin poikkeuksena. Peko teki kaikkensa pelastaakseen nuoriherransa saarelta, mutta se ei oikein riittänyt. Hyvä yritys.



Salaperäisen Sparkling Justicen mukaan tuominen oli Pekolta yllättävän omaperäinen temppu, kun vakava lyyli äityi trollailemaan kummallisilla emojilla ja sankaripaasauksella. Oikeudesta höpötettyään ja takaisin taannuttuaan hän jäi apaattisena toistamaan työkalu-sanaa, jotta se jäisi ikuisesti ja rasittavastikin mieleen. Eiköhän se tullut kymmenennellä kerralla selväksi, että hän on työkalu. Ääninäyttelijä – luultavasti Janice Kawaye, mutta asiasta ei näyttäisi olevan täyttä varmuutta – tulkitsee häntä mukavan värittömästi. Vähäeleisyyden vuoksi kiinnitin useasti huomiota, kuinka hiljaa hän puhui suhteessa muihin tai sitten ääni oli miksattu muita hiljaisemmaksi, sillä oikeudenkäyntien kiihkeissä musiikeissa se toisinaan peittyi pauhauksen alle. En ole useinkaan ottanut japsiääninäyttelijöistä selvää, mutta sen verran tiedän, että Peko on niitä harvoja tapauksia, joille Spike Chunsoft etsi aivan erityisen äänen, Kotono Mitsuishin, joka tunnetaan parhaiten Sailor Moonista. Suomeksi Sailor Moon tulee toki ääntää korostetun ruotsalaisesti sej-LÖRRR myü’n, koska sen ruotsidubbia taisi tulla ajat sitten töllöstä. Ehkäpä Pekolla ja kuuseilorilla on yhtäläisyyksiä, enpä tiedä. Lähin vertailukohde tytöille suunnattuun animeen on joskus nuorempana näkemäni Magic Knight Rayearth -leffa, josta en tajunnut mitään.



[Nimitaustaa, vol 11: Pekon etunimi on kirjoitettu kanjin sijasta lainasanoihin ja ulkomaalaisiin nimiin keskittyvällä katakana-merkistöllä eli se ei suoraan tarkoita mitään, mutta pekopeko on kumartumisessa käytetty onomatopoeettinen ääniefekti. …Miten kumarruksesta voi päästä ääntä? Helposti! Kuvitellaanpa manga, jossa Peko kumartaa. Viereen on töherretty japsimerkkejä, jotka tarkoittavat pekopekoa eli kumarrusta, koska nähdäkseni trvv japsimangakamassa koko ajan kuuluu taustalla hirvittävää meteliä, jota ilmaistaan mystisillä merkinnöillä. Esimerkiksi JoJo’s Bizarre Adventuressa on jatkuvasti sellaisia puolen sivun kokoisia kanjeja, jotka on käännetty englanniksi jotenkin FWOO tai GUBBB eikä minulla ole mitään hajua, mihin niillä viitataan. Mutta! Pekopeko tarkoittaa myös ”nöyristelevää” ja ”tottelevaista”, joka hän kyllä on nuoriherransa lieassa. Pekoyama on ”vanhan vuoren ympärillä.” Ehkä sillä vuorella, jolla Fuyuhiko kidnapattiin. Taustatietoja Pekosta kolutessani sain lisäksi tietää, että Pekon nimellä viitataan Sparkling Justice -maskiin, jota pidin lapsellisen typerän näköisenä, pentu kieli poskessa kirjaimellisesti ja kaikkea. Mutta! Tuo naamari onkin oikeasti Peko-chan, joka on japanilaisen ravintolaketju Fujiya Co:n maskotti! On Sparkling Justice silti lapsellisen typerän näköinen, mutta onpa sillä oikeassa maailmassa lapsellisen typerä kontekstikin.]

*** 

Chiaki Nanami – Äärimmäinen videopelaaja
Status: Teloitettu [kuolinsyy: Game Over Tetriksessä]



Hänen äänensä ja käytöksensä saavat hänet näyttämään naiselta. Tai ehkä naista feminiinisemmältä. Mutta hän on tekoäly. Hän on minua lyhyempi ja ruumiinrakenteeltaan hyvin hoikka. Mutta hän on tekoäly. Näyttää hyvältä lepakkohupparissa. Mutta hän on tekoäly. Hän pitelee peliohjainta, joten veikkaan hänen olleen pelaamassa. Mutta hän on tekoäly. On niin kylmä, vaikka onkin heinäkuu. Mutta hän on tekoäly. Pahuksen lokit eivät lakkaa rääkymästä. Mutta hän on tekoäly. Minua on niin petetty, kun Chiaki Nanamia, tuota täydellistä waifumatskua, ei ollutkaan olemassa. Siis sen lisäksi, että hän on fiktiivinen pelihahmo. Tai pelipelihahmo.



Chiaki on miltei laskelmoidusti täsmäsuunniteltu sen verran pidettäväksi hahmoksi, että hänestä on… no, vaikea olla pitämättä. Ellei ole joku tyhmä apina. Ulkonäöltään häntä voi pitää enemmän sööttinä kuin kauniina (onpa rumasti sanottu), vähän kuten siis nörttityttöjä yleisellä tasolla. Nörttitytöt voivat ottaa yhteyttä, kauniitkin. Chiaki pitää videopeleistä – äärimmäisyyden tarpeellisuus on toissijaista tekoälylle mutta tarpeellista illuusiolle Chiakista yhtenä muiden joukossa, ja peliharrastus peilautuu aika hyvin hänen ohjelmoijaisäänsä! – eikä ole vastenmielinen, saunan takana hetimmiten ammuttava PC Master Race eikä hänen elämäntapaansa liioin käsitellä alentuvasti, koska tytöthän pelaavat tunnetusti vain Facebook-pelejä ja Barbien ratsastussimulaattoria. Chiaki olisi voitu pilata saamalla hänet näyttämään kardinaali-ilmansuuntiin letargisesti pursuavalta ja epäsosiaaliselta pizzanaamalta, mutta maailma saikin hiukan hassahtaneen paijattavan.



Peleistä irtosi todella obskyyrien viittausten lisäksi ihan oikeaakin sisältöä juuri Chiakille räätälöidyn Twilight Syndrome: Murder Casen muodossa. Toisin kuin useimmilla hahmoilla, hänellä ei ole piirteitä, joita voisi pitää ärsyttävinä japsikliseinä. Ellei mega-uguu punastelu ja pitele minua vahvoilla käsivarsillasi oih -dialogi vapaa-ajan sessioissa ole ärsyttävää japsikliseetä. Söpöä se on! Krooninen torkahtelukin on lähinnä ihastuttavaa, kenties tulkittavissa tekoälyn bugitukseksi.



Chiakin kohtalo oli niitä erittäin harvoja yksittäisiä seikkoja, joista spoilauduin omaa typeryyttäni silloin joskus ajat sitten, mutta ei tuo fakta menoa pilannut. Päinvastoin se kutkutti, sillä miten Chiakista koulittaisiin teloitettava murhaaja? Helppoa, tehdään Chiakista petturi ja pannaan Nagito lavastamaan itsemurhansa, jotta kaikki kuolisivat, ellei tämän äärimmäisen onnen vuoksi se fataali myrkkypullo sattunut lentämään juuri Chiakin käsistä. Juu ihan varmasti arvasin pelin alussa tämänkin. Vaikka petturi heitettiin käsitteeksi tarinan alkupuolella, minulla oli korkeintaan pieni kutina siitä, että se voisi jollain logiikalla olla Chiaki, mutta en alkanut arvailla sen implikaatioita, sillä Future Foundationin luoma Neo World Program oli vielä silloin arvoitus enkä ollut ottanut varsinkaan huomioon sitä, että Chiaki olikin pelkkä tekoäly, toinen virtuaalitodellisuuden valvoja Usamin rinnalla. Ihmekös tuo, kun tekoälysiskokset tulivat niin hyvin toimeen.

Tytön todellisesta olomuodosta heiteltiin pieniä vinkkejä, sillä hän oli autuaan ulalla eräistä maailman asioista kuten maidon alkuperästä ja juhlapäivistä. Hänen käsialansa huvitalon päiväkirjassa oli pikkulapsen töherrystä, koska hän oli nuori tekoäly. Järkyttävien asioiden tapahtuessa hän näytti korkeintaan huolestuneelta eikä esimerkiksi kirkaissut tai itkenyt koskaan nähdessään tuoreen ruumiin. Koska tytöt kirkuvat ja itkevät eikun. Hänen seesteinen Christine Cabanosin juuri sopivan pörröisesti tulkitsema äänensävynsä säilyi tilanteesta toiseen, vaikka joskus posket pullollaan kiukuttikin. Oikeudenkäynneissä hän toimi analyyttisesti Kyokon korvaajana murtaen pattitilanteiden vaivautuneita hiljaisuuksia, sillä vaikka Chiaki ei virtuaalitodellisuuden asioihin puuttunutkaan vaan halusi yksinkertaisesti muiden tekevän parhaansa, koska hänet oli ilmiselväksi kannustimeksi epätoivotoipilaille ohjelmoitu, Monokuma-viruksen uhka pakotti hänet tsemppaamaan muita kohti totuutta, sillä valvojaoppilaana hän oli asioista muita paremmin perillä.

Teloitus oli kurjempi juttu, sillä koska Chiakia ei ole oikeasti olemassa, hänestä ei tule aivokuollutta. Hän vain… lakkasi olemasta. Jos sitä viimeisen oikeudenkäynnin pseudo-olomuotoa Neo World Programin itseensä fragmentoituvissa riekaleissa ei lasketa. Tämä myös tarkoittaa sitä, että häntä tuskin nähdään Danganronpa 3:ssa, jonka Despair Volume kertoo, kuinka 77. vuosikurssista tuli äärimmäisiä epätoivoja. …Paitsi että… hänet nähdään. On hänestä kuvakin olemassa. Onko siis jossain olemassa oikea Chiaki Nanami, jonka pohjalta tekoäly tehtiin? Vai nähdäänkö hänet vain vilaukselta, kun epätoivot kytketään Neo World Programiin? Elämme lähestulkoon jännittäviä aikoja. Joka tapauksessa Chiaki on animeprinsessani ja niin hän näköjään on kaikkien muidenkin, sillä vielä kerran: hän on niin pidettävä hahmo, että miksipä ei?



[Nimitaustaa, vol 12: Chiaki Nanamin nimi ei yllättäen olekaan nokkela videopeliviittaus, sillä se tarkoittaa etunimeltään ”tuhatta syksyä” ja sukunimeltään ”seitsemää merta.” Öh, Jabberwock Island siis sijaitsee jollain seitsemästä merestä ja hänen koodauksessaan kesti tuhat syksyä…? Kiintoisaa sen sijaan on se, että chi yhdistää -akia ja -ihiroa. Chihirohan kun tavallaan on Chiakin isä! Huomaahan sen yhteisestä syntymäpäivästäkin.]

***  

Sonia Nevermind – Äärimmäinen prinsessa, äärimmäinen epätoivo
Status: Hengissä



On Soniakin ihana, silleen kauniilla tavalla. Prinsessat ovat ihania, vaikka monarkia ihan tyhmä ja vanhanaikainen hallitusmuoto olisikin. Ulkomaalaiset juuret tekivät tietenkin Novoselicin ruususta automaattisesti mielenkiintoisen ja täyttivät sen kiintiötropen, jossa jokaisessa koulujapsikamassa on oltava se yksi pakollinen vaihtari, joka tulee jostain hassusta paikasta ja käyttäytyy hassusti eikä kommelluksilta vältytä, kun Japanin hassuihin tapoihin totutaan. Ja hassutuksia Soniaan liittyikin. Nimensä perusteella ilmeisesti jossain Itä-Euroopassa sijaitsevasta Novoselicin mikrovaltiosta tuli vähän samanlainen kestovitsi kuin Lemuriasta, vaikka en kaikkiin Sonian kuvateksteihin Novoselic-läppää paiskonutkaan. Minulle muodostui mielikuva romanttisesta alppilinnasta, jonka harjanteilla Sonia päsmäröi ja uhoaa kansalaisilleen, jotka elävät post-neukkulaisissa hökkeleissä retiiseillä. Ja onhan siellä niitä arvoituksellisia makangoja ja hajimemainen sankarimyytti.



Sonia on Danganronpa 2:n ehdottomasti hauskimpia naishahmoja, sillä vaikka hänen japsidraamasarjaihastuksensa menikin hiukan ohi, Sonian käsikirjoituksessa ei tarvinnut luottaa pelkästään satunnaisuuden tuomaan huumoriin tai huutomöykkään. Hilpeän tomeran komentelun (tätä pidettiin aisoissa, sillä olen hyvin tyytyväinen, ettei prinsessan rooli tarkoittanutkaan ylimielistä pystynenäsuhtautumista kaikkeen ja kaikkiin) lisäksi repeilin esimerkiksi kunnolla julistukselle, ettei hän ole mikään sellainen nainen, jonka jalat taipuvat. Vastaavasti puskista tullut itku kurkussa tuherrettu kiroilukohtaus vetosi huonoon huumorintajuuni, kun se oli artikuloitu niin totisen hupsusti. En haluaisi toistaa joka hahmon kohdalla itseäni ja ujuttaa ääninäyttelyvirkettä pakotetusti joka hahmon kohdalle, mutta Natalie Hooverin ääni sopi Sonialle ja sai oudotkin jutut kuulostamaan hauskoilta. Ei hänellä ollut edes vierasperäistä aksenttia, mutta ilmeisesti juuri tuo huolellinen artikulointi tai muu foneettinen tykittely sai Sonian kuulostamaan omanlaiseltaan tapaukselta. Ja onhan tätä tilannekomiikkaa, jossa Sonia yksinkertaisesti reagoi asioihin omalla hiukan naiivilla – tässä tulee huomata, ettei hän ole tyhmä, sillä oikeudenkäynneissäkin hänellä on debateissa Consent-kohtauksia tiettävästi huomattavasti enemmän kuin kellään muulla – tyylillään ja se riittää.

Kuningasväki on aina eksentristä sakkia ja Soniallakin oli omituisia ja jopa häiritseviä kiinnostuksen kohteita okkultismista sarjamurhaajiin eikä hänen todellisista aikeistaan aina ottanut selvää. Olisiko koti-ikävä esimerkiksi voinut pakottaa hänet jossain vaiheessa murhaan? Hän oli melkein aina potentiaalinen murhaaja, mutta eipä koskaan ollutkaan. Eikä Sonialla ollut varsinaisesti suurta hetkeä parrasvaloissa, mutta hän korvasi keskitetyn ruutuajan olemalla tasaisesti mukana ihan loppuun asti. Vaikka juuri totesinkin, ettei Sonia ollut tyhmä, hän antoi kriittisillä hetkillä tunteiden käydä järjen edelle, sillä vaikka kaikki saivatkin täällä toisistaan tärkeitä tai vähemmän tärkeitä ystäviä, eliittistatuksensa vuoksi eristetylle prinsessalle nämä toiset tavalliset ihmiset olivat erityisen rakkaita ja juuri siksi hänestä tulikin toisinaan varsinainen riesa, kun joku paljastui syylliseksi ja Sonia sen kun puhkuu ja puhisee, ettei se voi pitää millään paikkaansa. Mutta onneksi vastapainoksi tarjottiin aina kontekstista riippumatta sitä We Can Do It! -potrettia, joka minusta kuvastaa parhaiten Sonian periksiantamatonta positiivisuutta.



Ansaitsiko Sonia paeta? Ehdottomasti. En ala palata aiempiin spekulointeihini vahvistaakseni tätä, mutta minulla oli sellainen alitajuinen kutina, ettei Sonia välttämättä kuolisi tässä tarinassa ja se vahvistui alituisesti loppua kohti, sillä vähän Chiakin tapaan Sonia tuntui roolissaan niin onnistuneelta, että kuolema olisi vain haaskausta. Potentiaalia kun oli, enkä Soniaan totta puhuen missään vaiheessa kyllästynyt, vaikka katraan kutistuessa porukan jutut alkavatkin vääjäämättä toistaa itseään.. Sonian kohtalo oli omalla kohdallani käänteinen rinnastus Sayakaan, sillä yhdistin prinsessan aivan ensimmäiseksi poptähteen ja koska poptähti kuoli ensimmäisenä, prinsessa voisi vaihtelun vuoksi selviytyä naarmuitta. Pettämätöntä logiikkaa.

Parasta Soniassa on se, että Kazuichi oli hänelle pelkkä stalkkeri. Indubitably!



[Nimitaustaa, vol 13: Sonia ei tietenkään ole japanilainen nimi. Sen merkityksiä voi etsiä slaavilaisista kielistä Sophian (”viisauden”) varianttina tai hindin kielestä (”kultainen”), mutta ei-japanilaisena hän on muutenkin vähän erikoisempi tapaus, sillä noin muuten hän on yksi pitkä Nirvana-viittaus, koska joku tekijätiimistä selvästi pitää grungesta. Nevermind on se Nirvanan megalevy, jota koristaa se kikkelipentu. Hauska sukunimenä, ei siinä mitään! Entäpä se mystinen kotimaa Novoselic? Nirvanalla oli basisti nimeltä Krist Novoselic! Viittaukset jatkuvat Sonian puvun koristeessa (näihin yksilöllisiin yksityiskohtiin on nähty Danganronpassa hämmentävän paljon vaivaa, lähes kaikilla on jokin oma merkkinsä jossain!), jossa lukee INUTEROHS. In Utero on Nirvanan viimeinen levy. Vielä ei lähestytä JoJo’s Bizarre Adventuren luojan pakkomiellettä nimetä valtaosa hahmoista bändien mukaan, mutta kunnioitettava saavutus toki tämäkin!]

*** 

Teruteru Hanamura – Äärimmäinen kokki, äärimmäinen epätoivo
Status: Teloitettu / aivokuollut [kuolinsyy: tulivuori]



Teruteru on Danganronpa-ilmiön kehnoin hahmo, mutta se on vain mielipide. Pahempi fakta sen sijaan on se, että hän on myös ehdottomasti laiskin hahmo. Hyvä on, tämäkin on vain mielipide, mutta esitin sen siten, että se pitäisi myös perustella. Voi minua. Eksyin jo Island Moden aikana aiheesta esitettyäni valitusvirren japanilaisuuden kielletystä hedelmästä, tuosta hekumallisesta hentai-sanasta, joka kattaa kaikki perverssiyden permutaatiot, sillä Japanin pidättäytyneessä yhteiskunnassa kaikki tietenkin ovat salaa alati pervoja pikkuhousunhaistelijoita ja se antaa japanilaiselle kulttuurille ikävän stigman. Yritä nyt sitten ummikolle selittää visual novelien sisältävän ennennäkemättömän hienoja tarinoita, kun vastapuoli on kauan, kauan sitten hyväksynyt, että alaikäistä tyttölasta tuupataan ahteriin ihan kaikessa orienttimediassa. Pervoilusta saa kyllä parhaimmillaan hilpeän nolostuttavia väärinkäsitysepisodeja, jos touhulle on yhtään toleranssia, en minä sillä, mutta aina herää yksinkertainen kysymys: mitä virkaa sillä on? Tuoko se mitään lisäarvoa? Pitääkö kaikessa animessa olla se yksi irrallinen ranta-/kuuma lähde -episodi, jossa poikalauma lähtee iskemään waifuja? Pitääkö pervoilulle olla kiintiö, joka tulee täyttää? Keksisivät jotain uuttakin välillä.



Vastaavasti… Mitä virkaa Teruterulla on? Tuoko hän mitään lisäarvoa? Pitääkö Danganronpassa olla se yksi irrallinen pervo, joka lähtee iskemään naisia? Pitääkö teruteruilulle olla kiintiö, joka tulee täyttää? Keksisivät jne. Teruterun arvo oli se, että hän oli ensimmäinen murhaaja ja poistui kuvioista armollisen nopeasti. Jos jo joku Kazuichi herättää lieviä kysymyksiä, mitä hän tekee hengissä pelin lopussa, voin vain jahkailla kauhulla uhkakuvaa, jossa Teruteru on jauhanut naisväen pikkuhousujen väreistä ja intohimosta kuplivasta persvaostaan kolmekymmentä tuntia. Se nimittäin kävisi vanhaksi jo ensimmäisen tunnin aikana. Onneksi, onneksi Teruteru oli niin vähän aikaa mukana, että häntä lähes sieti, vaikka pitikin ihmetellä, miksi tämän hahmon kohdalla piti mennä sieltä, mistä aita on matalin. Danganronpan hahmot ovat övereitä, kyllä, ja Teruterun pervot murjautukset olivat toisinaan rivoudessaan verbaalisesti nokkelia, mutta olivat ne silti laiskoja, vaikka muiden reaktiot niitä täydensivätkin. Erityisesti se tyhmyydessään ihan hauska juttu, kun Sonia innostui tomerana tenderloinsista.


Teruteru?!

Mutta Teruteru ei ollut äärimmäinen pervo vaan äärimmäinen kokki, vaikka nämä seikat olivat epätasapainossa. Pervoilua olisi pitänyt olla huomattavasti vähemmän ja julkeudessaan täsmäpommitetumpaa, jotta se olisi toiminut paremmin. Pääpaino olisi voinut olla siinä kokkailussa. Ja kyllä, Teruteru pääsi ammatissaan elementtiinsä ykkösluvun pirskeissä, mutta minusta olisi ollut hauskempaa, jos se häiskän äärimmäisyyden kylkiäisenä tullut puolipakollinen lisägimmick olisi täydentänyt kokkailua. Enhän minä mitään kokkailusta tiedä, mutta Gordon Ramsay on niin meemiytynyt hahmo, että ehdotetaanpa sellaista, että entä jos Teruteru olisi ollut pervo parodia YOU DONKEY -miehestä? Okei, ei ehkä hurjan omaperäistä, sillä solvausmiestä on taatusti parodioitu ennenkin. Mutta entä jos pervot jutut kytkettäisiinkin Teruterun raivokohtauksiin, joita hän saisi huonon ruoan kohdalla? Ehkä tämä on todella päälleliimattua ja läpinäkyvää parodiaa parodian vuoksi, mutta kuvitellaanpa, että ykkösluvussa olisi ollut sellainen mukava yhteinen kokkailuhetki. Kaikki oppilaat tekisivät yhdessä ruokaa siihen illan murhajuhlaan ja siinä olisi jo rahkeita hahmokohtaiseen tilannekomiikkaan. Teruteru tepastelee paikalle ja häneltä repeää perse, kun pöperömme ei hienostochefille kelpaakaan. Hän voisi flipata kunnolla siihen ykkösoikeudenkäynnissä koettuun avrillavigne-moodiinsa ja meuhkata niitä pervoja vertauksiaan sydämensä kyllyydestä. Olisiko se hauskaa? No minusta ainakin, kun näin tämän skenaarion keksimiseen enemmän vaivaa kuin Teruterun käsikirjoittaja.

Ei minun pitänyt Teruterusta näin paljon kirjoittaa, sillä ei hän ansaitse näin paljon tekstiä, mutta ei tämä tunteenpurkaus tarkoita, että Teruteru olisi huonoin hahmo missään koskaan. Vain Danganronpassa, mikä on saavutus sinänsä. Vapaa-ajan jutut olivat hahmon taustoitukseen yllättävänkin toimivia ja kyllähän mammanpojan parkumiset teloituksen kynnyksellä hiukan kirpaisivat, sillä kaikesta huolimatta Teruterukin on vain murharetken uhri, joka nyt vain sattuu olemaan rasittava pervo. Niin juu, Todd Haberkornille pisteet kotiin vähäisestä ruutuajasta huolimatta, sillä hän kuulosti kokiksi juuri oikean itsetyytyväiseltä ja avrillavignoitui hupaisasti. Parhaillaan pelailen Tales of Xilliaa enkä voi uskoa saman tyypin olevan äänessä päälle kuusikymppisenä arvokkaana Rowenina.



[Nimitaustaa, vol 14: Teru teru bozut ovat niitä buddhanukkemöykkyjä, joista oli ajat sitten puhetta, mutta noin muuten Teruteru tarkoittaa ”säteilyä” (ei radioaktiivisessa mielessä vaan loistavassa sellaisessa) ja Hanamura, jonka yhdistän jatkuvasti Persona 4:n Yosuke Hanamuraan, kääntyy ”kukkakyläksi.” Kenties nimellä viitataan Teruterun landejuttuihin, mutta kun hän on niin joutava heppu, en viitsi spekuloida taustoja enempää.]

***

Akane Owari – Äärimmäinen voimistelija, äärimmäinen epätoivo
Status: Hengissä



Akane on tarinan yksinkertaisin hahmo, sillä hän lyö ja syö, ei välttämättä tässä järjestyksessä. Tekee hän muutakin, mutta enimmäkseen hän lyö ja syö. Jostain syystä nämä seikat pitivät hänet hengissä, sillä kurjista oloista kotoisin oleva voimistelija on varmasti kokenut pahempaakin, usein silkkaa hyväuskoisuuttaan ja hajamielisyyttään. Ja hänellä on yleensä hyvä haisu asioista, sillä pitäähän jonkun täällä mutuilla, vieläpä onnistuneesti. En väittäisi Akanea kovin tappohauskaksi, korkeintaan huvittavan hölmöksi, enkä edes realistiseksi, koska kukapa tästä hahmokaartista edes on realistinen? Ainakin hän erottuu muista, sillä jos hänellä olisi Facebook-tili, koulutuksen kohdalla lukisi Hope’s Peak Academyn oppimäärän lisäksi elämän kova koulu, joka määrittää hänen yksioikoista luonnettaan. Hän on sellainen, joka sanoo, mitä ajattelee eikä ajattele, mitä sanoo. Ei asioista tarvitse ottaa selvää, kun elää fiilistuntuman pohjalta päivittäinen selviytyminen mielessä. Akane ei ole himosyömäri siksi, koska se olisi humoristista vaan siksi, koska muuten hän kuolisi.



Oikeasti minulla ei ole valtavan valistunutta mielipidettä Akanesta suuntaan tai toiseen, sillä parhaimmillaankin voisin luonnehtia häntä vain toimivaksi hahmoksi. Lähin vertailukohta olisi ykkösen kastista varmaankin Aoi, koska molemmat ovat sporttimimmejä, molemmat eivät ole laatikon terävimpiä veitsiä, molemmilla on ruokafetissi ja molemmilla on isot tissit. Viimeksi mainittu on tärkeä visuaalinen yksityiskohta siinäkin mielessä, että vaikka tiedostin Akanen ryntäiden olevan mittakaavaltaan suhteessa suorastaan koomisia, en kiinnittänyt niihin huomiota tai edes pahoittanut mieltäni, kun niistä ei tehty missään vaiheessa halpaa ja suurta numeroa, korkeintaan Akane ronskisti tyrkytti niitä pariin otteeseen, mikä on paljon parempi vaihtoehto kuin Teruteru kuolaamassa niiden perään. Akane oli ruumiinrakenteeltaan mukavan jäntevä verrattuna valtaosaan pelisarjan muista hennommista waifuista, mutta ei hänestä sentään koulittu uutta Sakuraa, vaikka Akane toki iso tyttö onkin ja antaisi helposti runopojille selkäsaunan. Mikäs sen mukavampaa? No okei, oli Akane toisinaan pelottavakin, sillä Nagitoa kuristaessaan hän näytti olevan häiritsevän tosissaan.



Urheilullisuus ja iso olemus (ja Wendee Leen astetta kypsempi ääni) epäilemättä johtivat Akanen Nekomarun helmoihin. Tässäpä täydellinen parivaljakko ammatillisessa ja ”siinä” mielessä, sillä Nekomarulle löytyi heti valmennettava ja olivat he kyllä sympaattisia yhdessäkin muussakin mielessä. Kaikkien muiden kanssa Akane oli etäisempi, jos Hajimen kanssa vietettyä vapaa-aikaa ei lasketa. Nekomarun mechamaruuntumisesta saatiin aikaiseksi ihan mukavaa draamaa Akanen reaktioista ja Minimaru oli ilmeistä turhuudestaan huolimatta symppis sidekick loppupuolella.

Akanen roikkuminen kuvioissa loppuun asti on lievä ihme, mutta ei mikään negatiivinen juttu. Olisiko joku muu ansainnut hänen paikkansa elävien kirjoissa? Kenties. Mutta ei hänen jatkuva läsnäolonsa kyllästyttänytkään. Edes huvitalon nälkiintyminen ei ajanut häntä murhaajaksi eikä kukaan listinyt häntä, koska vaikka Akanen tyhmyyteen kiinnitettiin huomiota, hän pysytteli suuremmista draamakuvioista taka-alalla. Sairastui hän kylläkin punasillinä epätoivotautiin vollottaen herttaisesti, mutta Mikan murhasi toipilaista vain Ibukin. Tämän vuoksi Akane on selviytyjä.



[Nimitaustaa, vol 15: Akanen etunimi on väriltään punainen, sillä se on ”punaisia ääniä” tai ”punainen meteli.” Sukunimeen mahtuu kaikenlaista ”viimeisestä” ”lopettamiseen” ja ”kylään” sekä ”vanhempien kotiin” ynnä vanhaan japanilaiseen mittayksikköön. Ota tästä nyt selvää.]

***  

Hiyoko Saionji – Äärimmäinen perinnetanssija, äärimmäinen epätoivo
Status: Murhattu / aivokuollut [kuolinsyy: viilletty kurkku]



Porukan mukamas viaton lolipentu (Kira Buckland) on räävittömän hävytön pikkukakara, josta on vaikea pitää, koska hän ei milloinkaan tee itsestään pidettävää, sillä uskottavinkin tekoitkukohtaus sisältää ilkeämielisiä taka-ajatuksia. Vai sisältääkö? Samantekevää, sillä vaikka tytön todelliset tunteet välillä saattoivat pilkahtaakin, ne olivat hautautuneet niin syvälle silkkaan mulkkuuteen, ettei liiempää sympatiaa herunut. Vaikka onhan Hiyoko söötti ja kaikkea. Olevinaan. Tässähän se Hiyokon suurin vitsi onkin… eikä se käynyt edes vanhaksi, vaikka ipana toisinaan tolkuttoman rasittava olikin. Osa solvauksista oli tosin niin julkeita, että niille väkisinkin repesi.



Voisi sanoa, että hänet osattiin murhata ajoissa, sillä ei tuolla asenteella pitkälle pötkitä. On tosin ironista, että Hiyoko tapettiin lähinnä sattumalta, sillä vaikka Mikanilla oli hyvä syy murhata Hiyoko ihan niiden henkilökohtaisten ja veristen loukkausten vuoksi, tämä sattui astumaan väärään paikkaan väärään aikaan. Vähän aluksi epäilin, onko tekijöillä kanttia tappaa lapselta näyttävä teini, mutta mikäpä sitä estäisi, kukkahattutäditkö? Oli Hiyoko ilmeisesti kuitenkin muiden ikäluokkaa ja kärsi samasta kasvupyrähtämättömyydestä kuin Fuyuhiko. Toivoa sopii, että hemaisevasti varttunut oikean maailman tanssija olisi varttunut myös henkisesti, sillä muurahaisia murhaavaa ilkimysteiniä ei katsele kukaan. Tyhmältä pennulta perseilyn vielä pitkin hampain käsittää, vaikka vanhanaikaisen ja kasvatuksellisesti kyseenalaisen selkäsaunan hän sietäisikin saada.



On Hiyokossa kivojakin puolia. Perinnetanssi oli ympätty mukavasti hänen sinänsä umpimielisiin mutta johdonmukaisiin mielipiteisiinsä kotimaan tärkeydestä ja kaveeraus Mahirun kanssa oli oikein söpöä. Sääli kun se kesti niin vähän aikaa. Ravintolan alttari oli karmeudessaan kaunis ele. Myös Fuyuhikon vatsatempaisu näytti järisyttävän Hiyokon asennevammaa niin perinpohjaisesti, että ehkä hän olisi kasvanut aikuiseksi, mikäli olisi elänyt loppuun asti. Mikä menetys. Kamaluuteensa nähden Hiyoko oli ihan onnistunut tapaus, mutta ei todellakaan mikään lemppari.



[Nimitaustaa, vol 16: Virallisessa mielessä Hiyoko tarkoittaa ”päivän tuovaa lasta” ja epävirallisemmin ”tipua” (ei siis siinä mielessä, miten reh reh isännät kutsuvat akkojaan), mikä kyllä sopisi hänen pieneen kokoonsa ja nuoreen ulkonäköönsä. Saionjin ”lännen puutarhatemppelissä” Hiyoko vissiin harrastaa sitä perinnetanssiaan.]

***

”Byakuya Togami” / ? – Äärimmäisen varakas jälkeläinen, äärimmäinen huijari, äärimmäinen epätoivo
Status: Murhattu / aivokuollut [kuolinsyy: varrastettu]



Ovela hahmo, hyvin ovela hahmo. Ottaa nyt ykkösosan selviytyjä mukaan megaläskinä ja murhata hänet heti kättelyssä, kaikkea sitä. Heti kun hänestä oppi ykkösen loppupuolella pitämään! Pani heti ajattelemaan, mitä hittoa Togamille oli tapahtunut Danganronpien välillä ja miten hitossa hän joutui uuteen murhaleikkiin. Vanhojen hahmojen selittämätöntä paluuta on harrastettu ennenkin esimerkiksi Zero Escape -sarjassa, jotta näennäisen toisiinsa liittymättömille kertomuksille tulisi kutkuttava yhteys, joka paljastuisi myöhemmin. Ja niin se paljastui Goodbye Despairissa, sillä Togamihan olikin pelkkä huijari! En ollut tullut tällaista vaihtoehtoa ajatelleeksi, sillä olisihan paino jotenkin selitettävissä, eikö vain? Kilot unohtaen hän näytti Togamilta, kuulosti Togamilta (Jason Wishnovin ääni on aivan täydellinen Togamin hahmolle!) ja vaikutti Togamilta, sillä leppoisa olemus selittyisi oikean Togamin muutokselta positiivisempaan suuntaan ykkösen lopussa. Hän oli Togami, koska äärimmäinen huijari on niin hyvä työssään. Äärimmäisen huijarin luulisi olevan perusmuodossaan tukevampaa sorttia, mutta ei anna sen haitata huijauksiaan.



Onko äärimmäinen huijari siis pahis? Onhan huijaaminen rumaa. Miksi hän esiintyisi juuri Togamina? Yksinkertaista. Huijarin olemassaolo tabula rasana oli sen verran häilyvä identiteettikriisittömyydessään, että ollessaan Hope’s Peak Academyssa hän tekeytyi kaikkien äärimmäisyyksien joukosta elämää suuremmaksi Togamiksi, koska Togami oli äärimmäinen äärimmäisyyksien joukossa melko pitkälti massikeisaritaustansa vuoksi. Onkin jännä spekuloida, oliko oikea Togami tietoinen samassa koulussa pyörivästä feikki-Togamista.



Huijari-Togami oli kuvioissa mukana erittäin vähän aikaa, mutta siitä huolimatta hän jätti lähtemättömän vaikutuksen ollessaan keskeisessä johtaja-asemassa. Vaikka en hänestä enää kovin tarkkoja yksityiskohtia muistakaan, hän todellakin jätti mielikuvan muuttuneesta Togamista, jonka johtoa kernaasti seuraisin, sillä alkuperäisen Togamin ikävien piirteiden jäljittelyn lisäksi hän tuntui välittävän meidän alhaisempien elämänmuotojen hyvinvoinnista ja oli muutenkin asiallinen heppu. Hänen johdossaan kukaan ei kuolisi… ja siitä pidettiin kiinni, sillä vasta hänen kuoltuaan muut alkoivat kuolla. Vaikka tarinakaanonissa huijarin oikeaa olomuotoa lähinnä vihjailtiin erittäin hienovaraisesti, tykkäsin kunnolla vapaa-ajan viimeisistä hetkistä, joiden aikana puhui ? eikä Togami. Viimeisen oikeudenkäynnin limbodebatissakin vilahti todellinen huijari, sillä hänen äänensä kuulosti huvittavan erilaiselta.

Äärimmäinen huijari on pelisarjan mielenkiintoisimpia hahmoja juuri sen vuoksi, että hän voi olla kuka tahansa ja todennäköisesti hän kytkeytyy taustajuttuihin ja tuleviin juttuihinkin. Vaikka hän oli vain ensimmäinen uhri ja yhtä isossa osassa kaiken kannalta kuin Sayaka, odotan innolla hänen paluutaan, sillä hän on tiettävästi joskus ollut myös henkilö nimeltä Ryota Mitarai, äärimmäinen animaattori. Ja kukas se sellainen on? …Eräs Danganronpa 3: The End of Hope’s Peak Academyn hahmoista!



[Nimitaustaa, vol 17: ? on merkki, jota käytetään kysymyslauseissa.]

*** 

Monokuma – Äärimmäinen karhu
Status: Puhuhuhu!



Virtuaalitodellisuudessa Monokuma voi tehdä tasan mitä haluaa ja se tuli nähtyä. Pelisarjan maskottihahmo repeilytti, kauhistutti ja ärsytti aivan yhtä paljon kuin ykkösessäkin ja se on vain hyvä asia. Kohkaus, satunnaiset vitsit, opetukset elämästä, non sequitur -teatteriperformanssit ja puhdas epätoivo eivät ole vielä käyneet vanhoiksi ja tuskinpa ne käyvätkään. Käsikirjoittaja pitää Monokumaa lempihahmonaan, sillä hänet voi panna sanomaan ihan mitä tahansa.



Monokumasta voisi kirjoittaa vaikka mitä, sillä onhan hän sentään sarjan kantavana voimana ihan omassa luokassaan, koska Danganronpa ei olisi Danganronpa ilman häntä. Tai hänen ääntään, sillä vaikka kaikki kunnia karhun alkuperäisäänelle kuuluukin, Brian Beacock on enkkudubin Monokumaksi juuri sopivan ärsyttävä ja jo pelkästään puhuhuhu kuulostaa hänen suustaan oikealta. Olipa hän ihan erilaisessa äänessä The Wizard of Monomin kertojasetänä! Japanin upupupu kuulostaa liian väärältä ja Danganronpa: The Animationin enkkudubbi liian paskalta, mutta siitä lisää myöhemmin.



Tuskin olisin tänne asti jaksanut, jos en olisi tykännyt mono-otson kohelluksesta, joka ei käy missään vaiheessa liian naurettavan lapselliseksi. Se on vain absurdia ja mukavan ilkeämielistä. Pidän metailusta, jossa Monokuman lärvi näkyy kaikkialla ja tehdas tuuppaa ulos kaupallista Monokuma-krääsää. Äärimmäisen häiritsevää, kun epätoivolla on kasvot ja Monokuma on pysäyttämätön luonnonvoima, jolle ei mahda mitään varsinkaan virtuaalitodellisuudessa, jossa virus vain luo niitä lisää.



Mutta pian Monokumia aletaan tuhota tässä blogissa kunnolla!

[Nimitaustaa, vol 18: Tässä vaiheessa pitäisi olla selvää, että kuma tarkoittaa japaniksi ”karhua” ja monolla viitataan monokromaattisuuteen, koska Monokuma on puoliksi musta ja puoliksi valkoinen.]

***

Usami / Monomi – Äärimmäinen jänis
Status: Murhattu / teloitettu / murhannut itsensä [kuolinsyyt: Monolinnun ampuminen seulaksi, epäonnistunut venäläinen ruletti, kaksi itsemurhapommitusta, viimeiset kymmenen kopiota panssarivaunun, Pac-Manin ja Tetris-palikoiden tuhoamia]



Jatko-osaan tarvittiin toinen maskotti, sillä Monokuma ei riitä kaikkeen. Vastaavasti Another Episodessa nähdään Shirokuma ja Kurokuma, mutta Usami on pelkkä onneton siirappisen hyväntahtoinen opettajatätipupuhahmo, jota kaikki paitsi Chiaki armotta dissaavat. Ja onhan se ihan hauska vitsi. Siis kun Monomia solvataan, kiusataan, nöyryytetään ja piestään ja häneltä viedään kaikki omanarvontunto. Ei olisi sitten yhtä hauskaa, jos Monokuman ja Monomin kuvittelisi ihmisaviopariksi, mutta sarjakuvahahmoilla surullinen kuvasto vielä menee överiksi vedettynä läppänä.



Kyllähän pupu hiukan rankaisua ansaitseekin, sillä uutuudenviehätyksen jälkeen ymmärsin kyllä hahmon pointin, mutta rasitti hänen lapsellinen lässytyksensä rakkaudesta ja sen sellaisesta jeejee-meiningistä silti. Ehkä se oli tarkoituskin, sillä Rebecca Forstadtin mummokimitys ei ollut enää läheskään niin tympeää, kun otin selvää, että japaniksikin pupu kuulosti tahallaan yhtä kamalalta. Jälleen kerran ääni sopii hahmolle, jos ei muuta. Mietityttää vain loren kontekstissa, oliko Future Foundationilta Neo World Programin kannalta fiksuin veto kehittää juuri tällainen tekoäly pyörittämään Hope Restoration Projectin valvontaa. Vähemmästäkin tulee epätoivoiseksi, vaikka Usami olisikin Monokuman antiteesi.



Usamilla/Monomilla oli toisinaan hyvää läppää ja hänen suhteensa Monokumaan oli näppärä veto, kun karhu pääsi riitelemään jonkun muunkin kuin oppilaiden kanssa. Pupun hyväntahtoisuus oli rasittavuudestaan huolimatta symppiskamaa ja kyllähän ressukkaa kävi sääliksi, kun Monokuma oli nuijinut hänet veripaltuksi ja kaikki vain aukoivat päätään. Hyvää hän vain tarkoitti, sillä tuhosihan hän monopedot ja kaikkea. Minulle varmaan jäi tuon minipelin vuoksi negatiivinen mielikuva pupun looppaavista reploista sekä tietenkin siitä helvetin Island Modesta, jossa hänen oli aina toistettava samat jutut. Usami on sellainen huonompi Monokuma, koska se on hänen tarkoituksensa. Ei mikään nollatason hahmo, mutta olisi hän voinut olla pidettävämpikin.



[Nimitaustaa, vol 19: Usagi tarkoittaa tarkalleen ottaen ”jänistä” ja Usamin luulisi olevan tästä vain mukaelma, joka rimmaa mukavasti Monomin kanssa. Monolla on sama funktio nimessä kuin Monokumalla.]

***

Alter Ego Junko – Äärimmäinen epätoivo, äärimmäinen virus
Status: Torjuttu [kuolinsyy: Usamin rakkaushyökkäys]



Junko fucking Enoshimaa ei mikään kuolema pidättele. Vaikka minulla lievä ennakkoaavistus Junkon paluusta olikin, olin olettanut, että jos hän palaa, hän tekisi ihmepaluun elävänä. Mutta ei, Junko oli niin epätoivoinen, että järjesti murharetken ja pani tekoälyviruksensa huolehtimaan siitä kuoltuaan. Junko tulee aina olemaan Danganronpa-sarjan takapiru ja eiköhän hän kuitenkin ole kolmosessa jotenkin elossa, vaikka muut äärimmäiset epätoivot ovatkin repineet hänet riekaleiksi. Olisinpa nähnyt ilmeeni, kun Alter Ego Junkon massiivisen häiritsevä 3D-malli nousi glitchaavista Neo World Programin rippeistä ja läimäytti kännykkänsä kommunikaattorikseen. Jopa Danganronpan mittapuulla se oli absurdia ja omituisen sopivaa loppuhuipennukseksi. Tietenkin viimeinen välienselvittely käytäisiin Junkoa vastaan. Ja vähän ehkä Izuruakin. Pitäähän epätoivon ruumiillistuma kohdata.



Monokuman ja Gundhamin tapaan ei minun oikeasti tarvitsisi selitellä, miksi tykkään Junkosta niin paljon, vaikka hän lopulta onkin vain joku kajahtanut bimbo, jonka epätoivomotiivi on niin vaikeaselkoisen pöhkö, ettei siinä ole sen enempää järkeä kuin koko toivon ja epätoivon dikotomiassa. Ihan varmasti joku teinityttö onnistui lopettamaan maailman, kuinka uskottavaa. Mutta mitä väliä? Junko Enoshima! Täällä taas! Överimpänä kuin koskaan! Uusia sivupersoonia! Entistäkin daijumpia juttuja! Ja ihastuttava kuin mikä! Ja kamala kuin mikä! Ja mikä tärkeintä, Amanda C. Millerin ja Erin Fitzgeraldin kaksoisrooli teki paluun! Siinä taas duo, joka on täydellinen rooliinsa enkä voisi kuvitella Junkon kuulostavan miltään muultakaan, varsinkin Millerin osalta, joka kuulostaisi ääninäytelleen reippaasti yli puolet Junkon ilmeistä. Sama kaksikkohan vetää Tokon/Genocide Jackin roolin mainiosti.



Mutta kuka seuraavaksi pääpahikseksi kolmososassa, pelkkä Monokumako, joka on salaa saavuttanut teknologisessa singulariteetissa tietoisuuden? Vai joku Future Foundationista? Vai palaako Hajime takaisin Izuruksi? Oikeasti uskon Junkon paluuseen.

[Nimitaustaa, vol 20: Alter Ego on viittaus Alter Egoon ja Junko on yhdistelmä ”lapsesta” ja ”kilvestä.” Enoshima on saari Japanissa ja tarkoittaa ”lahden saarta.” Epätoivo on muuten japaniksi ”zetsubou”, joka jää Junkon nimestä puuttumaan.]

***

Vielä tähän loppuun paljastus, sillä tältä kaikki hahmot kuulostavat. Seuraavalla kerralla toistaiseksi viimeinen (ihan totta!) Danganronpa 2 -päivitys, joka valottaa yleisten mielipiteideni lisäksi pelisarjan ja blogin tulevaisuutta.