266 - Another Episode - Luku 5, osa 2

Towa Cityssä on täysi rähinä päällä, jos ajatellaan täyden rähinän tiivistyvän kerrostalon kokoiseen Monokumaan, joka heiluttelee kerrostalojen välissä mahtivaltikkaansa. On se kulissiksi komea otus, vaikkei mitään konkreettista teekään tai mihinkään liiku, mutta ajoittaisten räjähdysten perusteella ilmassa on suurta urheilujuhlan tuntua. Audiopuolella täysi rähinä tiivistyy aikuisten kaoottiseen hälinä-äänimattoon, josta erottui välillä epäselvä arigatou muistutuksena pelin alkuperämaasta ja siitä, ettei kaikkea tarvitse välttämättä kääntää, sillä meteli työntyy yli kielirajojen. Johan jo joissakin Monokumien hyökkäysvälivideoissa on kuulunut pitkin peliä melkoisen selkeästi ihan väärää upupu-naurua ja muuta ei tuo ole se oikea Monokuma -mokellusta. Pääasia on silti, ettei puolet hahmojen dialogista ole englanniksi ja loput japaniksi, koska budjetti loppui kesken.

Lay of the Big Bang Monokuma land. (se sijaitsee melko tarkkaan heti seuraavan korttelin keskellä pohjoisessa.

Kiukkuiset siluetit riehunevat tuolla jossain, jottei liikehtiviä massoja tarvitse animoida käsikonsolin kiusaksi, mutta kookkaalle aukiolle on jäänyt roikkumaan muutamia väkirykelmiä mesoamaan. Bussien luona (liekö aukio jonkinlainen bussilaituri?) roikkuu Hiroko, joka on liian kypsä möykkäämään, mutta riittävän kypsä kadottamaan Shirokuman johonkin. Eiköhän irtopää vielä joskus kieri luoksemme. Hirokon läsnäolo tarkoittaa tietenkin tuoreimpien tappolistojen luovutusta, mutta ennen tuota täydennän kokoelmaani vielä yhdellä nimellä, joka kimaltelee Haijin uholavalla. 

Komaru ei katsele Big Bang Monokuman räjähdyksiä.

Kohteena on…

Kenshiro, Sakura Ogamin mielitietty! Olinkin ihan unohtanut, että Trigger Happy Havocin lihaskimputtaren läheistä henkilöä ei ole vielä tullut vastaan. Sen sijaan Kenshiroa en ollut unohtanut, sillä megamiehestä oli kyllä ihan riittävästi puhetta ykkösosassa ja onpa heppu näkynyt pelin promokuvissakin, vaikka tappolista onkin ensimmäinen virallinen kuva hänestä. Yhdennäköisyys (ainakin räjähtäneen hiuspehkon osalta) Sakuran kanssa hämmentää, ja kun nämä järkäleet pa(i)nivat, mannerlaatat vavahtelivat. Kenshirosta keskustellaan pian lisääkin, mutta ojennan ensin Hirokolle itseni analysoitavaksi, koska listajärjestystä sen olla pitää.

En ole niin hidas, kun olen jo viidennessä luvussa. Noin vuodessa.

Hiroko ihmettelee, trollaako Komaru ihan tahallaan, mutta hän trollaa itse tulistuneella reaktiollaan. Olisi ainakin maailman helpoin pelastusoperaatio. Komaru ei liiemmin arvosta tylyä demonikuvausta, joka kylläkin Tokon mielestä on osuva. Olisihan lappusessa voinut olla pari riviä mangaharrastuksesta/-pakkomielteestä, hiuksista ja muusta tärkeästä, mutta Hiroko neuvoo, ettei tavallisuutta tarvitse hävetä. Toko huomauttaa lisäksi, ettei tappolistassa ole paikannettu Komarun sijaintia. Ihmekös tuo, kun se vaihtuu niin tiuhaan tahtiin. Ensi päivityksessä olen lähes varmasti ihan jossain muualla.

Exät ja ilkeät lapset raivostuttavat sitäkin enemmän.

Enää ei olla Black Mesassa.

On tuo keskimääräisesti kiltimmin kirjoitettu kuin muut tappolistat.

Normaali demoni, joka ei osaa mitään.

Kun Komaru huuteli koko illan tuulettimeen, naapurista tultiin koputtelemaan kotiovelle.

Valtaosa ihmiskunnasta olisi nolostuttava.

***

Ei niin mitään käsitystä, mihin demoninimen "tein" viittaa.

Uupuneen eversti Sandersin ja helteessä lössähtäneen Pehmiksen sekoitukselta näyttävä Kirigiri-vanhus voisi aina yhtä tahdikkaan Tokon mielestä olla jo kuollut vanhuuteen, mutta Komaru toteaa tomerasti, ettei vanhuksia pidä pilkota (sic). Hirokoa kiinnostaa, mitä tappolistassa mainittu etsiväkirjasto mahtaa meinata. Yhdistystoimintaa tai työnvälitystä holistiselle yksityisportaalle? Komarulla on omat mangat mädättämät mielikuvansa salaperäisestä etsivöinnistä, mutta Toko kertoo arjen olevan huomattavasti tylsempää. Etsivät ympätään yhtälöön vasta mutkikkaimmissa tapauksissa. Kuten eräässäkin tappoleikissä, jonka etsivä ympättiin tahtomattaan mukaan. Hiroko lupaa tehdä kadonneelle ukolle jotain, sillä etsivä löytää… etsivän.

Toko ei ole koskaan viitsinyt listiä MGS3:n The Endiä normaalisti.

Jälleenarvailulla onneen.

Pääsyvaatimuksena on löytää se.

Jos Kyokoa ei olisi, Trigger Happy Havocin oikeudenkäynnit olisivat olleet helppoja.

Tokoa fiksummat inhottavat.

***

Kalpeus kielii kuolemantaudista.

Kenshiron kohdalla Toko muistelee Trigger Happy Havocin hirmuista Ogrea, jonka olemassaolon – tai parhaillaan olemattomuuden – perusteella Kenshironkin maailmoja halkovan salamurhanyrkin on oltava totta. …Ellei mahtiköntin sairastelu ole jo ehtinyt viedä äijää rakkaansa luokse tuonpuoleiseen, jossa he saavat tosi rumia steroidilapsia. Mikäli viimeisiään vetelevä Kenshiro yhä jostain löytyy, Hiroko aikoo tehdä asialle jotain. Ehkäpä eutanasian.

Miksi muutenkaan Towa Cityssä olisi näin paljon rotkoja?

Tuon pitäisi olla menneessä aikamuodossa.

Ei ole olemassa juonta, jota ei olisi käytetty mangassa.

Ja musta jätkä kuolee ensimmäisenä.

Rakastuminen on vain plussaa.

Odotin trophya kaikkien tappolistojen palautuksesta, mitään ei tapahtunut. Joko siis matkan varrelle on jäänyt lista (pyh, en ole niin sokea!) tai Towa Hillsin kätköistä löytyy keräiltävää. Varmasti löytyy, onhan luvussa sentään viiden piilolapsen sarja. …Mutta missä vaiheessa Hirokon juttusille seuraavaksi pääsee? Ennen viimeistä bossia? Vai pitäisikö tässä odotella kärsivällisesti New Game plussan puolelle, jossa logiikkaa rikotaan antamalla tulevaisuudessa poimittavia asiakirjoja? Sen näkee, kunhan liikun aukiolta johonkin, esimerkiksi eteenpäin.

Pyrin kiertämään vimmaiset aikuiset sopivan hajuraon päästä, mutta en malta olla kuuntelematta kanssakansalaisten kommentteja matkalla kävelysillalle, joka näyttäisi päätyvän parin mutkan kautta Towa Hillsin sisäänkäynnille. Sorkkaraudoilla, pesismailoilla ja teräsputkilla varustautuneet aikuiset vakuuttelevat tytöille käyttävänsä kättä pidempiä vain Monokumia vastaan. Pahimmassa tapauksessa pennutkin saavat kyytiä ukon uhotessa, ettei empimiselle ole sijaa, jos tämän akan henkeä uhataan.

Murtui kuin Kinder-muna.

Vaan teet muutakin?

Toko osaa huolehtia kyllä itsestään.

Siltarampin luona – siellä on myös tallennusankka ja monokone, josta sietääkin tulla ammustäydennyksiä bossimatsin jälkeen, koska kudit ja hiparit eivät maagisesti täyty lukujen välissä – panen tytöt keskustelemaan erään naisen kanssa, jonka yleisfiilis on äärimmäisen vapautunut ja seesteisen iloinen. Häiriintynyt myös. Ei enää piileskelyä, tässähän voisi vaikka kuolla, kunhan karhut ja lapset kuolevat ensin. Komaru ei keksi mitään sanottavaa eikä Toko naljailtavaa, joten lienee parasta jättää statistit rauhaan tekemään kauheita asioita hurmoksessaan karhuille, lapsille, infrastruktuurille, toisilleen ja itselleen.

Ette kuitenkaan uskalla liikkua mihinkään.

Sitä se avioero teettää.

On hienoa, kun on tarkkaan rajattu suunta elämälle.

Pitkä siltapätkä on tarkoitettu lähinnä maisemien ihasteluun, sillä en saa pelkistetyistä punakerrostaloista saati sitten ihan tuossa vieressä möllöttävästä Big Bang Monokumasta tarpeekseni. Pienempiä nalleja ei vyöry kimppuuni. Tämän voinee selittää tylsän peliteknisesti siten, että olen yhä alueella, jossa on NPC-siluetteja. …Tai sitten ei? Tuli nimittäin mieleen parikin NPC:tä jokiraitilta, jossa pyöri karhuja. Ei ihan vieressä, mutta riittävän lähellä. Silti olisi hölmöä johdatella karhuja täältä asti takaisin aukiolle pyörimään karhuihin reagoimattomien siluettien sekaan. Tai yhtä hölmöä animoida siluetit hyökkäilemään karhujen kimppuun, kun ei sellaista ole ennenkään tapahtunut. Olisi aukion massiivinen joukkotappelu tosin komeaa seurattavaa, mutta Komarultapa ei tappoja viedä!

Oikeassa sodassa ei olisi Big Bang Monokumaa.

Yhä kiroilee yläilmoissa tietämättä, miten tuota hemmetin romua ohjataan.

Vasta Towa Hillsin sisäänkäynnin lähellä säntäilee Monokumia tyyliteltyjen aaltotaideteosten välissä, sitä tavallista sorttia ja niitäkin on vain muutama. Eipä mikään luku ole alkanut massalahtauksella, mutta oletuksena viimeiseltä luvulta odottaisi enemmän. Tietysti edessäni kohoava pytinki on täynnä persiiseen ammuttavia karhuja, mutta se on sen ajan murhe.

Kun Towa Hillsin kerran näkee goatsena, muuta ei näekään.

T-VISION esittää vesivärifiltteröityjä mellakkauutisia oikeasta maailmasta. Jos jaksaisin ottaa selvää, varmasti löytyisi jostain alkuperäiskuva!

Kaijukuman massussa kutisee piilolapsi.

Murhe lähestyy kovaa vauhtia, koska olen jo sen ovella. Tai no en ihan vielä, koska fasadin juurella on uusi kyky oikealla ja lannistuneita lapsia vasemmalla. Näistä ressukoista ei ole perseilemään ruumiiden luona. Komaru ja Toko eivät juttele heille, koska tarinan aikana on käynyt selväksi, että monolasten dialogi koostuu joko naivistisesta naureskelusta tai erinäisistä interjektioista. Sen sijaan he tuumivat lasten olevan kauhuissaan ja Toko vertaa laumaa kahlitun koiran kiusaajiin, jotka lopulta saivat hammasrivistä fobian loppuiäksi. Tänään aikuiset ovat vesikauhuisia koiria, mutta Tokoa vaivaa silti jokin lasten käytöksessä. Minulla ei ole aavistustakaan, keksitäänkö tarinassa näille statistilapsille vielä jotain häiriintynyttä käyttöä.

Jos tuossa lukisi jotain muuta, olisin täysin eksyksissä.

Items highly more likely to drop after defeating enemy (SP 3). Vaikka Monokumat lähes aina pudottavatkin massia ja sydämiä ja paristoja, nyt drop rate on korkeampi kuin Demon's Soulsin Pure Bladestonella.

Kissafaneissa ei ole mitään vikaa.

Voi heillä olla kylmäkin.

Kolkutan tuplaovien luona jalustaan kytkettyä Monokuma-brändättyä ovirengasta, jotta jalustan kello kilahtaa ja ovet avautuvat, koska tämä on rakennus, jonka turvatoimet eivät perustu nykyaikaan. Astun karhunpesään.

Olisi edes pyöröovi, johon voisi jäädä pyörimään.

En tiedä, mitä Towa Hillsiltä odotin, mutta vaikka tähän olisi helppoa ja hauskaa vastata, että en ainakaan tätä, koska Danganronpalta tunnetusti ei koskaan tiedä, mitä odottaa, kerron sen sijaan, mitä oletin odottaneeni, eli en juuri mitään konkreettista. Towa Hills työnnettiin tarinan alkupuolella – tai ainakin sen ensimmäisessä kolmanneksessa – ilmiselväksi täkyksi Shirokuman kertoessa metropolin radioliikennehäiriöiden kumpuavan Towa Hillsistä, Toivon Soturien päämajasta. Tuosta hetkestä eteenpäin olinkin pitänyt merkillisen muotoista rakennusta vain paikkana, johon vielä joskus saavun. Jotenkin arvelin, että tuolla minä vielä joskus rökitän Monacan kliimaksissa, jossa tapahtuu kummallisia asioita. Ehkäpä rakennuksen katolle on pysäköity se ilmalaiva, josta Komaru kauan sitten pudotettiin? Ja jota pidin ennen Towa Hillsiä pentujen päämajana, kun en paremmasta tiennyt. Missään vaiheessa en ollut sisäistänyt, että kenties rakennus oli ennen Toivon Soturien vallankaappausta jotain muutakin. Eiköhän Towa Hillsin taustoja valoteta poimittavissa asiakirjoissa riittävästi, mutta se saattaa hyvinkin olla myös Towa Groupin päämaja. Towa Tower kun oli lopulta melkoinen turistirysä.

Towa Hillsiin liittyy myös toinen seikka, joka on jäänyt kaivelemaan arkkitehtuurisessa mielessä. Miksi rakennus on nimenomaan Hills? Olen nimittäin törmännyt Hills-rakennuksiin ennenkin. Esimerkiksi Yakuza 4:ssä oli valtava rakenteilla ollut Kamurocho Hills ja Shin Megami Tensei 4:ssä Hills Building (ja sen alla psykedeelisempi Reverse Hills), joka on siis käytännössä oikea Roppongi Hills Mori Tower. Tosin Roppongi Hills koostuu useammasta rakennuksesta. Kaupunginosista ja kaupungeista Hillsin tietenkin ymmärtää (Beverly Hills nyt se kuuluisin esimerkki!), kun noissa kuitenkin viitataan alueen olevan vähintäänkin mäkistä seutua, mutta miten yksi rakennus voi olla mäki? Tai siis tietenkin mäet? Ellei rakennuksessa ole useampi katto, jolloin katon topografiaa voisi pitää mäkisenä. Ajattelenko tätä liikaa? Vai liittyykö tämä pelkästään japanilaisiin rakennuksiin? Tovin asiaa googlailin, mutta annoin olla, koska blogin jatkaminen on oleellisempaa tarkkojen faktojen sijasta.

Oli miten oli, Towa Hills on mitä on. Ensinäkemältä se vaikuttaisi olevan hulppea hotelli, jonka Towa Groupin toimistotilat lienevät tuonnempana. Another Episoden ensimmäisestä hotellista on jo niin pitkä aika, etten pane teemakierrätystä pahakseni. Varsinkin kun suurkaupungin ne ilmeisimmät teema-alueet on jo koluttu kunnialla Towa Cityn summittaisessa läpileikkauksessa.

Sisään astuttuaan Komaru toteaa infiltraation olleen läpihuutojuttu. Sisäpuoli voi olla toinen huutojuttu, joka koostuu kirosanojen luovista yhdistelmistä. Tokon silmäpari puolestaan pälyilee ympäriinsä Isäntä-häivähdyksen ahnaassa toivossa. Pelastusoperaation aikana he voivat pysäyttää siinä sivussa Monokumat ja takapirun ja päättää kaiken, esimerkiksi Another Episoden. Neitojeni puheissa on ilmiselvää loppuhuipennuksen tuntua ja sama pätee oikeastaan myös pelin teeman eli Wonderful Deadin viidenteen versioon, jonka veikeän trooppinen rummuttelu alkaa soida rakennuksessa muistutuksena siitä, että Jabberwock Islandille lähdetään seuraavaksi. Tästä minä nautin.

Juuri nyt on käynnissä siesta.

Kohtalon punanyöri on aasialainen uskomus, aina oppii jotain uutta.

Pylvään takana vilahti Togami!

Millaista pelibalanssia tuo muka olisi?

Oikeasti nauraisin, jos lopputeksteissä kävisi näin, mutta se olisikin vain Tokon HUOMIO-kuvitelmaa.

Loikkaan kontrollin palauduttua kyyläämään karttaa ja vaikuttumaan viimeisen luolaston massiivisuudesta, mutta näenkin paikan kahtena. Mitäs peliä tämä on? Lisäksi Towa Hills näyttäisi koostuvan useammasta eri siipisegmentistä. Tätä ensimmäistä voisi pitää aulana ja varsin erikoinen aula se onkin. Molemmilla sivuilla on ovi pakohuoneeseen, ja sisäänkäynniltä johtaa portaikko yläkertaan, jossa kököttää kaksi vanhaa tuttua tukkimassa hyvin tärkeän näköisiä tuplaovia, jotka eivät ihan noin vain avaudukaan, vaikka kuinka yrittäisinkin kilkuttaa Mono-renkaalla kelloa.

Lay of the Towa Hills entrances land. Goatsen lisäksi rakennus näyttää yläilmoista flipperin alaosalta.

Tämä voi olla New Game +, mutta emme tiedä sitä.

Vaikka Spike Chunsoft onkin todennäköisesti napannut tauluaiheet Googlen kuvahausta, arvostan silti tällaisia yksityiskohtia!

Massatuotettiinko näitäkin?!

Arvasin suunnilleen heti, että pakohuoneet on ratkaistava, jotta Toivon Soturien mechakloonit siirtyvät pois tieltä. Arvasin myös, että loput kaksi mechaa sijaitsevat luultavasti seuraavassa identtisessä aulassa ovia tukkimassa ja että Monacan mecha romutettaneen myöhemmin. Pakohuonejärjestys on vapaa, mutta etenen länsimaisen lukusuunnan mukaisesti vasemmalta oikealle. Nyt ei auta kämmiä, koska hoksottimet kiristettäneen äärimmilleen, joten tallennusankka auttaa.

Maailman laannuttua Tragediasta on jälleenjälleenrakennuksen aika.

Vasemmanpuoleinen pakohuone on muodoltaan sokkeloinen, ulkomuodoltaan perinteisen japanilainen, karhuiltaan vahtimainen, lattialtaan lähes kauttaaltaan vetinen ja pömpeleiltään hologramminen. Kuten arvata saattaa, kaikkien on kuoltava vesilamautuksessa. Suunnilleen alueen keskelle on paiskattu tasan yksi kuiva neliö, jolla karhulainen päivystää. Muut karhut kököttävät mikä missäkin. Onneksi ne eivät liiku ympäriinsä. Jotta kuivakarhun saa siirrettyä pois ja Komarun siihen tilalle (jotta hän välttyy miljoonalta voltilta), sen luokse tulee ensiksikin päästä siirtämällä sokkelosta sopivia vahtikumia hologrammeille, jotta ne eivät bongaa Komarua ja pilaa kaikkea. Linkkailua ei sallita, koska se tekisi tästä turhankin helppoa. Hoksasin pulmaa ratkoessani pitää kunnolla etäisyyttä pommikumiin ja olin erittäin varovainen huoneen itäkäytävällä, jossa liikeluoti piti muljauttaa nurkasta hologrammille. Ensimmäisellä yrityksellä olin liian itsevarma yrittäessäni hivuttautua länsikautta erään toisaalle katsovan pommikuman vierestä, mutta opinpahan, ettei niiden niskaan kannata hengittää, koska ne hengittävät takaisin.

Sain näppärästi koko huoneen näkyviin!

Monotaurin labyrintissä.

Toko on uhrattavissa, kun kaikki palaset ovat paikoillaan.

Sokkelokäytävä vie tikapuille, jotka kavuttuani päädyn Kotoko Utsugin ikiomaan somasti koristeltuun sviittiin, koska joka Soturilla on tietenkin oma nimikkohuoneensa. Kuinkas muutenkaan, sillä aulan vasenta ovea vartioi hellän tytön Fighter Robot Highlander the Great. Sängyltä löytyy kyky ja pylväspöydältä samanlainen kauko-ohjain, jolla kakarat usuttivat mechansa kimppuuni. Komarun kopeloitua kakea Christopher Lambert siirtyy sivummalle. Samahan se olisi leikkiä mechalla enemmänkin ja vaikkapa romuttaa robokaveri vierestä, mutta peli ei anna.

Ei ole Komaru neitsyyttään menettänyt. Lisäksi oikeanpuoleisen seinän mansikkamonitori muistutti minua Jabberwockin huvitalosta.

Healing Item Effect +1 (SP 2). Laskelmieni mukaan yksi sydän parantaa nyt neljä sydäntä.

Aivokuume tarttuu vieraista esineistä.

Butt Stallion says hello.

Pakohuoneen kautta ei tarvitse kiertää, koska Kotokon huoneesta pääsee pienelle parvelle, jonka lattialuukun tikapuista pääsee takaisin aulan tuplaoville. Menen asioissa aavistuksen edelle, sillä oikeasti huomasin tämän vasta kolmannen siirtyneen mechan kohdalla, mutta aina kun Toivon Soturin mechaa siirtää, sen jalkojen juureen ilmestyy kimaltelua. Ne ovat julmia, raadollisia tekstinpätkiä, jotka viimeistään paljastavat Another Episoden pääpahisten vanhempien olleen kammottavia ihmisperseitä.

Metal Gear Solid 2:n Big Shellillä oli ihan samanlaisia luukkuja, joiden alla pystyi piileksimään.

Tätä mieltä Kotoko Utsugin vanhemmat ovat rakkaasta lapsestaan.

And that's terrible.

Oikeanpuoleinen pakohuone on heittämällä yksi pelin mutkikkaimmista näennäisessä yksinkertaisuudessaankin. Komarukin ilmakuvaa silmäillessään toteaa menneensä sekaisin, mutta minunkin piti jopa miettiä useampaan kertaan, mitä tässä tekisi ja ennen kaikkea missä järjestyksessä, koska ilmakuvasta ei viivasuoraan välittynyt syy/seuraus-suhdetta.

Tuo tuonne ja tuo tuonne ja se tekee siitä sen, vertauskuvallisesti.

Eväiksi on siis annettu liike, selätys ja linkki. Vähän joka suuntaan töllöttäviä karhuja tulisi siirtää hologrammille sekä vaihtaa sulkuporttia kontrolloivalla näppäimellä seisova pommikuma peruskumaan. Samalla sähköauto tulisi liikuttaa pois pallokuman tieltä, jotta se pääsee esteettömästi jyräämään pommikuman ja aiheuttamaan kaikki karhut kerralla listivän ketjureaktion. Siirtelin siis karhujen sijaintia linkillä miettien, mitä ihmettä oikein touhuan, mutta kovasti ne oikeat palaset loksahtelivat kohdalleen, kun pidin visusti huolta, ettei mikään karhuista varmasti bongaa Komarua, joka pitää kuitenkin hivuttaa jossain välissä pallokuman taakse. Taisi leikkiin kulua pari ylimääräistä linkkiluotia, mutta ei ammusten kulutus ole ennenkään ollut pakohuoneiden arviointikriteerinä. Oikeastaan koko hologrammihökötys on hämäystä, sillä ei sitä oikeasti tarvitse mihinkään.

Pommikumaa ei siis ole fiksuinta jättää tähän, koska se jää auton alle eivätkä kaikki kuole kerralla.

Yksi töppöjalka painaa yhä näppäintä, joten ei se niin tarkkaa ole.

Everybody in the Place (155 and Rising)

Pakohuoneen tikapuukäytävästä kulkeudun Jataro Kemurin ikiomaan taiteellisesti koristeltuun kauhusviittiin. Kattoon paperimassahämähäkkien sekaan teilatut aikuisruumiit ovat erityisen pikantti yksityiskohta. Pöydältä poimin kaukosäätimen asemoidakseni Priest Robot Doctor Von Geroltin pois tieltä ja palaan aulaan.

Ilmankos Jataro olikin niin pöllyssä.

Olisipa Jataro keskittynyt tällaiseen taiteeseen raatodioraamojen sijasta.

Tätä mieltä Jataro Kemurin vanhemmat ovat rakkaasta lapsestaan.

And that's terrible.

 

Ovi tottelee emäntäänsä ja astun ykkösaulan hiilikopioon, jonka yläkerrassa odottaa toinen mechaduo ja tuplaovi. Pelin kontekstissa Towa Hillsin kenttäsuunnittelu toimii, mutta onhan tämä eriskummallinen ratkaisu hotellirakennuksen aulaksi. Alkaisin repeillä epäuskosta, jos seuraavat kymmenen huonetta olisivat identtisiä. Tehtaan tapaan tallennusankkoja on ripoteltu joka väliin ja ainahan aulan yhden pakohuoneen ratkottuaan voi käydä tallentamassa, jos ei halua menettää muutamaa minuuttia elämästään.

Open sez me.

Kai tuolta pimeästä huoneesta valokatkaisin löytyy.

Spike Chunsoft vain harrastaa japanilaisen pelisuunnittelun jalointa muotoa, kierrätystä.

Ettekö voisi mennä vaikkapa lakisääteiselle kahvitauolle?

Ykkösaulan tapaan aluksi vasemmalle mukavan simppeliin pakohuoneeseen, jossa on silti hyvin nokkela perusidea. Huoneen eteläpuoliskon itäpäädyssä rämistelee neljän romukuman Bear Centipede ovaaliletkassa. Huoneen pohjoispuoliskoon on pysäköity (miten ne on saatu noin ahtaaseen tilaan on täysin toinen juttu) viisi sähköautoa, joista takimmaisen olisi tarkoitus jyrätä karhut, kunhan ne pysähtyvät ajolinjalle. Muut autot – tarkemmin sanottuna vain osa niistä – ovat liikeluodin tiellä, joten ne tulee siirtää syrjään. Jos erehtyy tärskäyttämään väärää autoa, joka köröttää tukkimaan liikeluotia, se on harmi ja voihan nenä, koska autot eivät liiku nokkakolarin jälkeen yhtään mihinkään ja Towa Hillsiin on hankalampi soittaa vetoautoa paikalle.

Hakoteillä autoteillä.

Parkkipirkko saisi hepulin.

Näin paljon tyhjää tilaa ja nuo pässit pyörivät ympyrää nurkassa, noin siinä käy.

Pakohuoneparkkihalli on yhteydessä Masaru Daimonin ikiomaan urheilullisesti koristeltuun sviittiin. Olin jo poimimassa lattialta luettavaa, kun peli poimi sen puolestani, koska tätä vihkosta ei parane vissiin missata. Tämä on jo toinen sporttipennun muistelmateos.

Kuten kaikki urheilijat.

Monaca on paras. Hän on yhä hengissä.

Monolasten kypärät on siis luotu aivopesuun. Tämäpä herttaista. En ollut edes pahemmin ajatellut asiaa tuolta kantilta, mutta onhan lasten omituisessa käytöksessä pelottavan paljon järkeä, kun he eivät osaa edes puhua järkevästi. Sen sijaan Towa Cityn nimettömät ja kasvottomat (monokasvoja ei lasketa) kakarat ovat koko pelin ajan keskittyneet häpäisemään ruumiita, hassuttelemaan ja tottelemaan esimerkiksi demonijahdin tasapainosta huolehtivaa Palvelijaa, mutta alkeellinen itsesuojeluvaisto sentään auttaa heitä pakenemaan ennen kuin Genocide Jack tekee heistä silppua. On tavallaan lohdullista, että myös lapset ovat Toivon Soturien vallankumouksen uhreja, vaikka heidät Monokumien kynsiltä säästetäänkin. Ellei Monaca aloita lopussa suurta puhdistusta. Tietenkin hän aloittaa Junkon kamelinvarpaisissa jalanjäljissä.

Siinä yhdessä tieteismangassa.

Muinaisella kambrikaudella.

Vaikka Komaru haluaakin kahta kauheammin lopettaa sukupolvien välisen konfliktin, josta lapsimassoja ei voi enää syyttää, Tokolla on muuta ajateltavaa, koska kupletin juoni alkaa vaikuttaa ilkeästi lavastetulta. Niin no, sitähän se Nagito ajoikin temppelissä takaa. Miksi muutenkaan tavallinen ja mitään osaamaton Komaru olisi kasvanut – tai siis tehty kasvamaan – tarinan varrella näin paljon? Ei kai suinkaan luonnollisesti? Tokoa vaivaa Nagiton salaperäisten ystävien lisäksi, että toveri nimenomaan haluttiin tuoda tänne ja juuri näin tässä on sattunut käymään. Komaru ei ole yhtä huolissaan eikä edes kuulosta järin naiivilta halutessaan lopettaa väkivaltaiseksi äityneen tilanteen. Onhan se pakenemista parempi vaihtoehto? Jos Komaru nyt kuitenkin kaikesta huolimatta aiotaan uhrata epätoivon alttarilla tarunhohtoisen Makoto Naegin sisarena, aion tehdä asialle jotain. Tai jos en minä niin skripti.

Kyllä minä ainakin syytän Yhdysvaltojen kansalaisia nykyisestä presidentistä.

Murrosikä on masinoitu luonnonlaki.

Oikea asenne.

Annan hölmölle mutta omituisen nostalgiselle urheilukuvastolle (vai eikö muka jokaisen urheiluhullun (tai vanhempien siihen pakottaneen) ala-astelaisen kämpässä ole just tällaista?!) myhäiltyäni Hero Robot Mark Guyverille pari metriä etäkyytiä ja palaan toivottavasti toiseksi viimeistä kertaa tuttuun aulaan. 

Umbron logo havaittu laukussa, raastuvassa nähdään!

Matalasta resoluutiosta huolimatta tyylikkäitä yksityiskohtia käsikonsolilla!

Tätä mieltä Masaru Daimonin vanhemmat ovat rakkaasta lapsestaan.

And that's terrible.

Viimeistä pakohuonetta – mutta tuskin pelin viimeistä, koska on niitä oltava lisääkin, pakko olla jonkinlainen Mensa-tason kliimaksi – viedään kakkosaulan itäpuolella… eikä se edes ole pakohuone, vaan sellaiseksi naamioitu haastearvoitus! Huomasin ensisekunneilla eri musiikista. Huoneen ratkaisusta siis puuttuu perinteinen pakohuoneille kuuluva Congratulations, mutta eipä sen koluaminen edes ala perinteisellä Challenge Startilla. Toisin sanoen suoritusta ei arvioida, joten täällä saa urpoilla tasan niin kauan kuin lystää. Urpoilupotentiaalista huolimatta en lahdannut huoneen karhuja, koska niitä tulee käsitellä hellemmin. Sitä paitsi tilalle spawnaisi kuitenkin uusi. Monolapsi ei tule ojentamaan nelinumeroiselle salasanalle vinkkiä, sillä se tulee luntata keskusseinältä, jonka vastapuolella on lisää vinkkejä. Lyhyesti sanottuna täällä tulee nähdä ja antaa muiden nähdä oikeassa järjestyksessä. Huoneen joka nurkassa kököttää eristetty Monokuma, joiden malleja tulee hyödyntää – eli linkittää – mutta yhdestä vinkkitaulusta tai oikeastaan peilistä puuttuu otso.

Lopulta Komaru näkee itsensä sellaisena kuin muut ovat ja vaipuu katatoniseen tilaan.

Seinälle kelpaisivat.

Tajusinkin jo vinkkejä lukematta, mitä puuttuvaa numeroa salasanaan vaadittiin, koska poikkeuksetta ensimmäinen pakohuonetekoni on laukoa liikeluodilla Monoku-Man -laitetta loikatakseni kartoittamaan seutua troposfäärivinkkelistä. Vinkkiseinämän yläpuolella (jossain katon sisällä?!) lojui hyvin merkitsevä nollataulu. Koska peili heijastaa Komarua, Komarun on oltava nolla. Minä niin mieleni pahoitin. Loput digitit noudetaan possessoiduilta Monokumilta, joiden pikkuruisten karsinoiden seinille on painettu oikea numero. Komaru ei omilla silmillään niitä näe eikä edes pelaaja, vaikka kuinka yrittäisi hassutella kameralla.

Tulisipa vielä joskus WipEout 3048.

Numerot näppäiltyäni livahdan Nagisa Shingetsun ikiomaan akateemisesti koristeltuun sviittiin. Lähdeteoksia, lähdeteoksia kaikkialla. Ja yksi Tokolta, koska näemmä hänellä on salainen ihailija.

Ytimeen asti, kyllä muistan.

Kohtalon sininyörin arvoitus.

Tokon tuorein mutta arvatenkin ennen Tragediaa kustannustoimitettu teos paisuttaa kirjailijan 80+ romanssiromaanin bibliografiaa entisestään. Tuollaista jälkeä syntyy, kun kirjoittaa joka päivä. Kuten minunkin pitäisi blogiani. Tai ennen kaikkea gradua, mutta se on kielletty aihe ajasta ikuisuuteen tai valmistumiseen. Toko luottaa äärimmäisestä tuotteliaisuudestaan huolimatta enemmän laatuun kuin määrään, toisin kuin roskakustantamot. Komaru on aivan oikeassa arvellessaan, että toveria syyhyttäisi päästä jo takaisin kaunokirjailemaan, jotta tunteet eivät tulvi yli. Maailman nykytilasta luulisi syntyvän komeita tarina-aihioita, mutta eiköhän Toko alennu rustaamaan rasvaista Isäntä-fanficiä itsensä iloksi.

Satanen rikki ja varhaiseläkkeelle.

Mo' like Ultimeighty.

Writer's block lienee luova abortti.

Toko heittää pallon Komarulle udellen tämän suunnitelmia Towa-paon jälkeen. Koulunkäynnin, kotiruoan ja… wait for iiiiit… mangan lisäksi Komaru on kaavaillut piknikiä ystävänsä kanssa. Jo väriltään järkevä taivas tekisi terää. Toko ei täysin tyrmää tavalliselta kuulostavaa ajatusta, mikä on ihan riittävän positiivista. Tarinan alussa olisi pukannut harhaista raivokohtausta. Kunhan nyt silti keskityttäisiin olennaiseen eikä tehdä lupauksia epävarmasta tulevaisuudesta, mutta Komarun lupaus paeta kaupungista on niin vakuuttava, että Toko tajuaa jo ties kuinka monetta kertaa hänen todellakin muuttuneen.

Komaru syö vain Saarioisen valmisruokia.

Komaru on epävarma sukupuolestaan.

Komaru on vielä liian nuori puistokaljoittelulle.

Avioliitossa pääset sitten voitelemaan Isännän kahvaa.

Vapautan vastikään räjäyttämäni Sage Robot Hannibal X:n varmuuskopion jähmeästä ovimikon roolistaan ja kuten arvata saattaa, siirryn aulaan. Toivon Soturien sviitit nähty, Monacan sviitti jäljellä tuolla jossain. Totisesti toivon, ettei pikkulikan sviitti ole se karmaiseva kidutuskammio, vaikka kyllähän nyt rautaneidossa tirsat vetäisi.

Open deux me.

Tunkkainen siivouskomero.

Tätä mieltä Nagisa Shingetsun vanhemmat ovat rakkaasta lapsestaan.

And that's terrible.

Astun aulaan, joka on edellisten copypasteaulojen turboahdettu versio, sillä vaikka tilan rakenne on ympäripyöreästi sama – ainakin korkeammalle vievän keskusportaikon osalta – täällä syvemmällä Towa Hillsin uumenissa mittasuhteet ovat huimempia ja arkkitehtuuri prameampaa. Alkuauloissa oli kyllä komeita vesiputousseiniä ja raha löyhkäsi, mutta täällä Towa Groupin entisen vallan sydämessä on useita pysähtyneitä korihissejä ja pari oikein nättiä merellistä koristehökötystä levitoivine muovikaloineen. Lieköhän tämä meridesign jokin Towa Groupin oma juttu? Johan massiivisia akvaarioseinämiä ja merenkäyntikrääsällä vuorattu haastehuone nähtiin Towa Towerissa. Ensivaikutelma on kuin olisin astunut jättiyhtiön hyvällä maulla suunniteltuun juppitoimistokompleksiin, joten kenties Towa Hillsin varsinainen siviileille suunnattu hotellitoiminta jäi taakseni. Onneksi pennut eivät ole töhrineet joka nurkkaa nonparelleilla, kakkapökäletuherruksilla ja muulla varhaiskypsällä, joten mestasta huokuu jopa selittämätöntä arvokkuutta.

Lay of the Towa Hills another entrance land. Kartta näyttää headsetiä käyttävältä luppakorvakoiralta.

Komarun manganlukutoimisto olisi kyllä kaunis.

Juurihan pääsin tänne.

Maisemia katsellessani ja tyttöjen dialogia kuunnellessani Monokumien portaikkoa alas vyöryvä pienimuotoinen vastaanottokomitea pääsi yllättämään. Ei peruskarhuja kovin montaa ollut ja pommiduo nakkeli säiliönsä sisältöä portaikon keskeltä säälittävällä sihdillä, mutta on silti mukavaa vaihtelua, ettei Towa Hillsin kaikkia möllejä ole valjastettu pakohuoneisiin puzzle-elementeiksi. Pienoisrähinän tauottua koluan alakerrasta luettavaa ja kapuan yläkertaan lievästi vainoharhaisena. En juonen yllätysten vaan sen alati kalvavan synkän ajatuksen vuoksi. Ei kai tuonne varmasti jäänyt mihinkään piilolapsia? Masarun bongasin pihalta, mutta nyt on ollut pitkään hiljaista, vaikka kaikki nurkat pedanttisesti nuohosinkin. Eiköhän luvulla ole yhä reippaasti pituutta, sillä Toivon Soturien sviittirumba tuntui vain introlta! Viimeisen luolaston pitääkin olla massiivinen, vaikka tämä klisee päteekin lähinnä japsiropeihin.

Opetelkaa heittämään apinat!

Komaru pelaa Porrasturpia.

Penkillä välkkyvä lappunen lienee viereisellä penkillä kyhjöttävän monolapsen vanhempien käsialaa. Tätä mieltä monolapsen vanhemmat ovat rakkaasta lapsestaan.

And that's terrible.

Yläkerran peräseinän keskivaiheilla on jälleen kerran tuplaovi, mutta se on pystytetty hissiä varten eikä se vaadi kellon kilkatusta saati sitten mechavartijaa. Jotain oven viereen installoitu sensori silti vaatii, kun emme pääse matkalle korkeuksiin tirvaisemaan keskenkasvuista. Toko muistelee tornireissun avainkorttia ja Komaru on oikeilla jäljillä arvellessaan Haijin omistavan sopivan lätkän, koska häiskä kuitenkin on firmansa johtoportaassa. Toko nurisee nöösimyyrän riehuvan yhä leikkikalullaan.

Hissin odottelu on vaivaannuttavaa puuhaa.

Käydään hakemassa Taichi avuksi. ...Ai niin.

Haiji kuulee julman solvauksen, eikä epämääräinen tyttöalkioista pitävä pervoäijä ole sittenkään täysin menetetty tapaus, koska kilahtanutta kestovirnettä ei pilkistä kasvoilta. Tytöt ovat syystäkin ihmeissään, mutta Haiji selittää joutuneensa muokkaamaan hienostunutta kaikki paskaksi ja biojäteastia nurin -suunnitelmaansa, kun Monokumia vyöryi kimppuun yksinkertaisesti liikaa. En osaa edes kuvitella kuinka paljon on liikaa, kun luvun ensimmäisessä videopätkässä nähtiin Big Bang Monokuman silpovan satamäärin pienempiään, eikä tullut edes synteettinen hiki. Kymmenen potenssiin kuusikymmentä karhua riittää taltuttamaan kommunisminkin. Nyt myös Haiji haluaa riistää karhukontrollin, koska muutkin näköjään kuuntelevat Shirokuman viisaita sanoja.

Ei Haijilla ole edes luomia.

Big Bang kompastui ja eräs kortteli vaatii entisöintiä.

Sensori ei lue avainkortteja vaan verkkokalvoja. Lukitusta Haiji ei tajua, koska hissin pitäisi olla auki… ellei sitten hän ole asiasta vastuussa. Taas näitä vähemmän hienovaraisia viittauksia, jotka langettavat väkisinkin kutkuttavia yhteyksiä Monacan suuntaan! Tarkemmin sanottuna hissi hyväksyy tasan yhden silmäparin: Haijin isän eli Towa Groupin pääjehun okulaarit.

Kuulostaa jyrsijältä.

Vasta nyt tajusin seinäskannerin olevan Borderlands-sarjan Helios-avaruusaseman pienoismalli.

Haijilla on keskivaikea karsastus.

Entä jos paristot ovat lopussa?

Haiji kaunisteli aiemmin totuutta isäukkonsa kohtalosta. Ei Towa seniori suinkaan kateissa ole. Towa juniori ihan itse näki ja koki isänsä kuoleman tämän toimistossa juurikin tässä kerroksessa ja jos asiat eivät ole radikaalisti muuttuneet, ruumis lojuu veripalttuna siellä yhä. Mikäli Monokumat eivät ole puhkoneet Towa Groupin johtajalta silmiä, raato täytyy vain raahata hissille yleisavaimeksi. Tuskinpa ruumista on edes kätketty mihinkään (kuten tynnyriin), jos Monaca on jo pitkään laskelmoinut Komarun astuvan hänen sairaaseen Junkomaahansa.

Näköjään vähän muutakin revittiin.

Haiji on niin turha tyyppi, ettei mikään Monokuma lähtenyt perään.

Haiji jättää likaisen työn meille, koska ei kuitenkaan kehtaa myöntää jälleennäkemisen olevan kova pala, ja vitsailee palaavansa riehumaan gigakumallaan, mutta Komaru huomaa miehen käytöksen muuttuneen. On Haiji onneksi huomattavasti selväjärkisempi kuin luvun alussa, vaikka naissikiöitä mieluusti tuuppaisikin, mutta aina kun hän tulee puheeksi, mieliala vaihtuu nopeammin kuin Toko Jackiksi.

Koko Another Episode on ollut hänen sairasta peliään, etkä ole vieläkään luovuttanut.

No siis... hän.

Ellen ole spekuloinnissani täysin hakoteillä, Another Episoden lopussa perhe on painajainen.