91 - School Mode, päivät 6-13

Oikean koulun penkiltä takaisin fiktiivisen koulun penkille. Tässä välissä ei kulunut kuukautta, ehei. Hope’s Peakissa aika vain matelee hitaammin. Pitää se Danganronpa 2: Goodbye Despair pikapuoliin aloittaa, sillä kesällä pitää ehdottomasti olla sisällä ja kirjoittaa blogia, mutta ensin tulee työskennellä. Monokuma ei muuten tykkää yhtään. Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girlsin Limited Editionin tietenkin ennakkotilasin yöllä, joten nyt viimeistään olen velvoitettu kirjoittamaan asioita siitäkin. Sitten joskus syksyllä.

Viimeksi, silloin joskus kauan sitten, jäätiin Monokuma Casanovan syntyyn ja Monokuma Butlerin tuloon. Tuloa odotellessa tai oikeastaan tuloa valmistellessa lähipäivät täyttyvät metsästäjä-keräilijä -pentujen nurkkanuohoamisella, siivoamisella, nukkumisella ja asiaankuulumattomalla kaveerauksella, jotta nuoruus ei valu täysin hukkaan. Jos Monokuma olisi susihukka, kliseestä tulisi kertaheitolla hauskempi. Nyt täytyy tyytyä karhukkaan.

Koska viime pelikerrasta on aikaa, tarkat yksityiskohdat varsinaisesta kamahaalinnasta ja sen sellaisesta ovat hämärän peitossa, korkeintaan pääteltävissä kuvakaappauksista (joista muistojani täydennän), mutta tuollainen joutava busywork on toissijaista eikä järin kiintoisaa luettavaa. Ihmissuhteita! Draamaa! Juustoa! Siksipä oion mutkia suoriksi ja totean vain, että Monokuma Butlerin esinevaatimukset vaikuttivat aluksi korkeilta, sillä sekä moottoriin että binäärikonvertteriin tarvitaan jo itsessään kahta esinettä (moottoriin kolme jakoavainta ja yksi jalkapallo [täh], binäärikonvertteriin puolestaan kaksi vihkoa ja yksi ohjelmoinnin oppikirja, jonka nimi ei ole Kadurian katselmus [#vainpelitfijuttuja], sillä sellaisista ei ole mitään hyötyä) ja näitä pitää olla useampi kappale monomestarikonstruktioon.



Koulupukujen hihat siis heilumaan ja tsunderet, yanderet, johndeeret ja mitä näitä derejä nyt onkaan duuniin. Kyokolla on hyvä päivä, joten tuuppaan hänet louhimaan kuoppia liikuntasaliin, muut vähän mihin sattuu. Siivotakin täytyy tai muuten Monokuma siivoaa lattiat meillä. Antoi nalle sentään lahjan, jonka sisältöä en muista. Luultavasti jotain hipareja tai tasoja nostattavaa yleishyödyllistä kuitenkin. Tai hevosenpää sängyssä.



Silloin joskus jäin Celesten naisellisiin pauloihin, joten tästä on hyvä jatkaa. Nöyrän lahjomisen jälkeen keskustelemme mahjongista, jotta Celeste saa tekosyyn lesottaa olevansa siinä haka. Makoto ei ole tietenkään koskaan pelannut sitä. Neidillä on anekdootti puolikahjon miljardöörin kartanokellarissa käydystä lasitiilisesta venäläisestä rulettimahjongista, jossa vastassa olivat hurja ukko ja hopeahiuksinen poika. Celeste muistaa vieläkin heidän häviökiukuttelunsa. Makoto lisää muistikirjaansa määräyksen olla pelaamatta mahjongia Celesteä vastaan ja painuu pehkuihin. Aristokraatilla lienee voitonriemuisia tarinoita vaikka mu(i)lle jakaa.


Minä en toivonut.


Joka tiilessä luoti vai mitä helvettiä.


Bugenhagen ja Sephiroth.


En minäkään ilmeitäsi kolmannessa oikeudenkäynnissä.


Celestia Ludenberg, kolmas sivu.



Seitsemäntenä päivänä arkeen tulee järkyttävä muutos, sillä Monokuma alkaa lepsuilla. On aika huilata, sillä duunaus on kiellettyä. Olettaisin vapaapäivän olevan viikottainen merkkitapahtuma, joten ei kai siinä sitten. Toivon vain, että koulu siivoaa tänään itsensä, sillä huomenna olisimme nesteessä. Pesuaineessa.


Mustavalkoinen sydän.


Entäs pyhäpäivät?

Käytännössä vapaapäivä merkitsee kallisarvoisia nuoruuden hetkiä rakkaimpien kanssa. Herutan siis Celesteä. Taas. Tällä kertaa hän tavailee ehdottoman feikkiä nimeään, koska huulilta maiskuteltuna se kumpuaa auditiivisiin kanaviin erityisen heleästi. Itsekeskeinen lortoke niin pitää nimestään. Makoto haluaisi tietää nimestä lisää, mutta Celeste tähdentää nimensä olevan vanhempiensa (kieltäydyn käyttämästä porukat-sanaa vanhemmista, en ole koskaan ymmärtänyt tuon sanan käyttöä… paitsi ehkä pitkin hampain sellaisissa perheissä, joiden avio-onni ei kestä) käsialaa. Joo, uskon kyllä. Celesten sukujuuret kumpuavat eliitti-isän puolelta Ranskasta ja äiti on jonkinlainen muusikkoteutoni. Arvelen totuuden olevan enemmänkin sellainen, että isukki on nuokkuva salaryman ja äippä on semmoinen pikkutuhma baariseuralainen.


Se on yhdestä videopelistä.


Anelen differointia.


Äiti on Scooterin lavatanssija.

Celeste ei syntynyt Euroopan maaperällä vaan Tochigissa, joka kuulostaa aivastukselta. Tochigissa on gyozaa ja ymmärrän toki kaiken. No en oikeastaan. Tochigin pääkaupunkia tentattaessa olin autuaan ulalla, sillä miten näistä Jaappanin prefektuureista voi olla länkkäri perillä?! Arvasin tietenkin oikein, koska Utsunomiya kuulostaa niin oikealta ja koska se oli ensimmäinen vaihtoehto. Kyllä nämä pitää tietää. Celeste kehuu älykkyyttäni tai ainakin otan nuivat golfaplodit kehuna. Celeste hehkuttaa gyozaa, joka näyttää Googlen kuvahaun perusteella suunnilleen karjalanpiirakan ja lihapasteijan lehtolapselta, ja harmittelee, kun täällä heidän vankilassaan ei sitä ole tarjolla. Makoton lohduttelusta huolimatta deitti nurisee, etteivät he pääse pois täältä ja vihjailee jotain murhastakin. Ei kai siinä sitten. Nyt onnistuneesta ystävöinnistä palkitaan kyvyllä, josta ei ole enää pahemmin hyötyä. Nyt saisin lisää kolikkoja nurkkien nuohoamisesta peruspelissä, mutta tuota tulee tuskin enää harrastettua. Paitsi Trigger Happy Havocin uusintakierroksella sitten joskus.


Ei edes tarvinnut kaverille kilauttaa.


Elementary, mr. Watson.


Sinä et. HAHHAHAHAHA.


Celestia Ludenberg, neljäs sivu.

Koska vapaapäivänä työskentelyyn uhraamaton aika uhrataan ystävyyden taialle, tänään on aikaa vaikka mihin. Kuten Celesteen. Celestenä ihmettelisin, miksi joku satunnainen jonne pyörii jatkuvasti jaloissa, mutta tässä onnellisessa pikku monokratiassa ei tunneta lähestymiskieltoa. Celesteä ei miellytä tietää, ettei Makotokaan osaa pelata shogia. Celeste kuitenkin tietää, että shogiakin uhkapelataan piilossa kärkkäiltä katseilta. Hän tietää, koska oli mukana kuvioissa itsekin ja voitti. Osaamatta sääntöjä. Vastassa oli sisäkköpukuun sonnustautunut uhkea ranskatar, mikä on kieltämättä merkittävä yksityiskohta. Aloittelijan tuuria tai ei, tai paskapuhetta ihan kaikki; siinä Celesten toinen tarina uhkapelauksen oikein jännittävästä maailmasta.


Mutta osaan laskea kymmeneen.


Et edes hanskoja käyttänyt.


Celeste mietti samaa kolmannen oikeudenkäynnin lopussa.


Ihan normaalia.


Makoto paiskoisi nappuloita.


Celestia Ludenberg, viides sivu.



Kahdeksantena päivänä oppilaitos on ruokottomassa kunnossa, vaikka pöly on pysynytkin vapaapäivänä armeliaassa limbossa. Siivoussisseistä huolimatta saan ihan kivasti esineistöä, kenties kiitos turboahdetun Leonin, ja tajusinpa myös kansalaisten keräävän näkymätöntä expaa, joten tasonnousu on jossain välissä taattu. Kuten tänään. Pikseliotukset olivat onnellisia ja fiilis lähes välittyi ruudun taakse. Ehkä väkeä voi pikapuoliin määrätä erityistehtäviin taitojen mukaan. Tosin taitoja on kokonaista kaksi, mutta valinta se on sekin.



Celeste huomioi kovaa vauhtia etenevän ystävyytemme, joka on astetta koomisempaa suorituspainotteisemmassa School Modessa, ja jakaa uhkapelielonsa pahimman kriisin. Hän taustoittaa tarinaa jonkin hömppäjärjestön järjestämästä King of Liars -turnauksesta, johon lähdetään tabula rasa ja josta lähdetään voittajana. Hän ainakin. Turnauksen varsinainen sisältö jäi hämärän peittoon, mutta ehkä sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Lopussa vastassa oli Rehdin Naisen ja Valheneron dynaaminen duo, mutta tuolla kaksikollakaan ei ole niin merkitystä. Sillä sen sijaan on, että Celeste-poloinen läikytti teetä vaatteilleen. Tahra painosti viimeistä taistoa eikä Celeste halunnut heittää kolttuaan sioille. Makoto ei tiedä mitä sanoa joten jättää viisaasti sanomansa sanomatta ja menee maate.


Et kai vihjaile mitään?


Dino Crisis.


Vaatteetkin?


Nimi oli oma keksimä.


Gasp.


Celestia Ludenberg, kuudes sivu.

Yhdeksäs päivä on Hifumin päivä, joten työnnän hänet puutarhaan poimimaan kukkia tai jotain ja keskityn päivän pakollisen osion jälkeen aivan yhtä pakolliseen osioon, sillä on aika viedä Celesten ystävyys uudelle tasolle. Makoto on häkeltynyt lyylin muodollisesta kutsusta kaikkein pyhimpään, mutta pakko sitä on mennä. Pahimmassakin tapauksessa vain munuaiset viedään. Tai neitsyys, thihi.




Suojaunmätsää heti.

Jälkimmäinen osoittautuu melkein todeksi, sillä Makotoa juksataan vahinkolapsella. Kun jää on murrettu, Celeste alkaa paasata pojanklopille arvomaailmastaan lähes kirjaimellisesti, sillä neitosella on arvo kaikille kohtaamilleen plebeijeille. Ja Makoto nousi juuri C-arvoon. Tämä on suuri ja tärkeä seikka, sillä valtaosa maailmasta kuuluu D-arvoon… eikä Celeste D:stä perusta. Jos alentuu F-arvoon, Celestellä on valta, voima ja kunnia lähettää tappajia perään. Juu ihan varmasti. A-arvo on tietenkin se paras, eikä sinne kykene kukaan. B-arvo on aivan yhtä vaikeasti saavutettavissa, joten jo C on Makotolle suuri kunnia.


”I definitely have breast cancer.”


Onnellisin hetki elämässäni, vaikka en muista tuosta mitään.


Toinen onnellisin hetki elämässäni.


Tämä ei ole onnellisin hetki elämässäni.


Celeste kävi kerran takapihalla tuhahtamassa.

Nyt hän saa olla Celesten ritari. Niitähän hänellä riittää kaikkialla. Ehkä tästä voi kohota B-arvoon, kenties jopa parhaaseen A-ryhmään. Makoto tuumii ainakin ymmärtävänsä Celesteä paremmin kaiken tämän totuuden ja valheen sekamelskan jälkeen, mutta Celeste ei ota epävarmuuttani lainkaan hyvillään vastaan. Makoto jättää hänet tuhahtelemaan ja ystävyytemme on sinetöity, ainakin jotenkin.


Ser Makoto of Naegi.


Oletpa tyhmä.


Celestia Ludenberg, viimeinen sivu.

Kymmenentenä päivänä vuorokaudet alkavat käydä vähiin ja uupumus valtaa alaa. Pahan päivän varalle on siivottava ja noin muuten levättävä, joten uuttera kolmikko uurastaa hakut heiluen. Lisäksi näyttää kovasti siltä, että Sayakasta ja Celestestä tulee Hope’s Peakin siivousduo, sillä he alkavat erottua joukosta edukseen tällä työnteon saralla. Hyppään hiukan ajassa eteenpäin, sillä silloin tajusin, että kunhan nämä kaksi häijyä likkaa siivoavat, luutamittari ei valu koskaan kriittiselle. Muut voivat siis keskittyä keräilyyn tai lepäilyyn, hienoa. Tänään on kuitenkin laiha päivä, mutta ehkä uusi tuttavuus piristää.


Attack on Monokuma. Niin odottamatonta että repesin.



Mutta kuka? Naisihmisten systemaattinen heruttaminen olisi sovinistista, joten valitsen seuraavaksi uhrikseni kohtuullisen mysteerin, joka ei kylläkään vaikuta syvälliseltä tapaukselta. Nyt raotetaan ensimmäisen mustuneen taustoja. Leon-leijonan voitelemiseksi keksin kolajuoman olevan paras troppi, sillä varastoon mustaa kultaa on jäänyt MonoKoneesta järkyttävät määrät. Mikäs siinä, Cola Colaa siis tuputan ja jäbälle äitelä litku maistuu.

Leon Kuwata menee heti asiaan ja vaatii tietää naismakuni. Oikeastaan alkurepla ei liity varsinaiseen keskusteluun vaan kuuluu vain satunnaisgeneroituihin tervehdyksiin, mutta panin sen silti merkille, sillä tuo kertoo aika paljon Leonista. Leonilla on angstattavaa heidän tilanteestaan siinä toisessa koulutodellisuudessa murhineen kaikkineen, mutta hän saa käännettyä puheenaiheen baseballiin, sillä letin ajelu urheilua varten oli epäreilua ja muutenkin tyhmää. Pesis ei jätkälle maistunut, mutta kun kaikki vaativat ja yhyy. Aika menee juoksentelussa ja hikoilussa ihan hukkaan eikä harjoittelua tarvitse, mutta löysi Leon sentään urheilulajista jotain positiivista.


Säälistä pelasit.


Mietin tätä aika usein itsekin.


Pahuksen jumalat.

Makoto ehdottaa toverillista joukkuehenkeä, mutta hikiset hemmot eivät väräytä Leonin viisaria. Urheilulla saa nimittäin naisia eikä opiskelulla ole niin väliä, jos stipendiverukkeella saa opinnot korvattua spörttäämällä. Samanlaista juttua lienee Makotolle luvassa seuraavalla kerralla. Maltan tuskin odottaa. Leonin aikaisen juonipoistumisen vuoksi ystävyyskaari jäänee suppeaksi, mikä on ihan positiivista.


Hihi et kehtaa myöntää.


Ai tää on jotain pesisslangia.


Leon Kuwata, toinen sivu.



Yhdentenätoista päivänä siivoojat nukkuvat ja toisinpäin ja Mondolla on hyvä päivä. Muistaakseni varmuuskopioon tarvittavat kamat taitavat olla suunnilleen kasassa. Leonilla riittää tällä kertaa innostunutta juttua siitä hänen oikeasta intohimostaan eli musiikista. Bändi pitäisi perustaa. Hän olisi tietysti laulajana rääkymässä epävireistä punkia, sillä jopa minäkin näin genrefakkiutuneena elektronisen musiikin ystävänä tiedän, että Leonin esikuvabändit edustavat punkia. Kieltämättä Leonin ulkoinen habitus on kunnossa.




Osaan kirjoittaa tuon sanan.


Tässä tarinassa olet vain John.


Dubstep-screamoa.


Sanoisin että kehno musamaku.


Todempia sanoja ei ole koskaan puhuttu.

Nyt hän haluaa olla äärimmäinen muusikko, kun baseball oli vain askel kohti menestystä. Tosin menestystä ei koskaan tullut. Pikemminkin menetys, kun Hope’s Peakin totuus paljastui. Leon mouhoaa kadonneesta nuoruudesta ja unelmista ja kaikki tämä johtaa siihen, että joku parturivosu antaisi karvakolmiota kuuluisuuden kynnyksellä, sillä tälle ammattiopiston naiselle kelpaa vain muusikko. Makotolle alkaa paljastua Leonin pinnallisuus kaikessa… pinnallisuudessaan. Muusikoksikin ryhdytään vain kuuluisuuden vuoksi. Sayakakin kiinnostaa Leonia, mikä on jokseenkin ironista, kun tietää mitä siinäkin sitten lopulta kävi.


Tässä puhuu montakin sukupolvea.


Ei tartte kattella lorton lurppanaamaa ku tuuppaa takaapäin REH REH.


Hyvä kun kuolit.


Leon Kuwata, kolmas sivu.

Kahdentenatoista päivänä valtaosa kansasta tonkii nurkkia kirjailijanörttien torkkuessa ja ilkeiden tyttöjen siivotessa ja voin viimeinkin finalisoida Leonin tarinakaaren, sillä ei se tämän pidempi ole. Hänhän kuoli ensimmäisessä luvussa. Leonilla on kerrottavaa, mikä tulee kertoa – vähemmän yllättäen – Leonin huoneessa. Aistin tässä pienen kaavan. Herra Kuwata rikkoo jään baseball-vitsillä, mutta Makotosta tuntuu, ettei se ollut mikään vitsi. Vetääkö tyhjäpääteinin veri sittenkin takaisin urheiluun?




”KOSKA PELATAAN PESÄPALLOO?!”


2,5x.

Kiukuttelusta huolimatta Leon ei olisi niinkään varma baseballin hylkäämisestä. Viime matsista on jo aikaa ja hän oli niin hyvä siinä. Kenties tauko pani ajattelemaan. Leon mieltää itsensä aivopessyksi, sillä ehkä pallon nakkailu taas kelpaisi. Sitä varten hänen tulisi vaihtaa koulua siihen vanhaan – mikä ei liene enää koskaan mahdollista – ja mielistellä tiimi kasaan. Kunhan ei tarvitse harjoitella. Leon alkaa taas intoilla. Makoto ajattelee, ettei Leon tainnut mitään oppia sielunvaellukseltaan, mutta ehkä se oikea Leon pilkisti angstin ja vouhotuksen välistä. Seuraavaksi oikean Leonin varpaat pilkistävät ruumissäkistä, mutta se on tyystin toinen tarina.


Keskity niihin kiemurteleviin juoviin ja rentoudu.


Old skool punk.


Heittele niitä pesäpallolla.


Aina oppii jotain uutta, tämäkin oikea rakennus.


Onpas asenteellinen pääkallo.


Leon Kuwata, viimeinen sivu.



Kolmastoista päivä on suuri ilon ja onnen päivä eikä edes perjantai. Kiikutan rehtorimme näytille oikein nätin Monokuma Butlerin, joka otetaan vastaan ulostemyrskyn saattelemana. Miksi kummassa alaosa on pelkkä imuri? Entäs se hovimestari? Tai edes sisäkkö? Kyhäelmämme oli täyttä paskaa, mutta meni se läpi jotakuinkin rimaa hipoen. Aivan kuten oikeassa koulussa!


Tuo on hienompi.

Monokuma paiskaa eteemme uuden haasteen, joka menee taatusti ihan pilalle.


Ranmakuma?


”You donkey!”

Kaksitoista vuorokautta ohi, kolmekymmentäkahdeksan jäljellä.