92 - School Mode, päivät 13-20

Mihinkään lisenssiin pohjautumaton Cooking Mamakuma koostuu ruoansulatuslääkkeistä, keittiöveitsistä, keittokirjoista ja kaasupolttimista, mikä antaa ihan tasapainoisen kuvan keittiöhirmusta. Kaikessa muussa olinkin jo voiton puolella, mutta kaasupolttimia oli jemmassa vähänlännästi eli ei lainkaan. Tosin ne tulee kyhätä bunsenpolttimista ja ruiskuista eli ei tämä aivan yksinkertaista ole. Toisaalta varmuuskopion vaatimukset olivat niin kevyet, että sain luomuksen henkiin reippaasti ennen määräaikaa. Aiemmilla kerroilla sentään meni suht hilkulle deadlinen kanssa.





Mutta viis tuosta, asiat etenevät omalla painollaan, aivan kuten ihmissuhteet. Kun Leonin pärisevä teiniangsti on sinetöity, lähden seuraavaksi Junko Enoshiman perään. Siis juuri sen Junkoa esittävän Mukuron perään. Aistin deittailusta lyhytaikaista kokemusta toisjuonellisen Gungnirin vuoksi, mutta myös hyvin mielenkiintoista sellaista, sillä kuinka paljon Mukuroa lopulta paistaakaan Junkon ulkokuoren läpi? Lunttasin ainakin lahjalistasta, että likka diggaa muona-annoksista, joita se todellinen hienohelmafashionista karsastanee, mutta muotitouhu lienee muutenkin vain kulissia äärimmäistä epätoivoa tavoittelevalle todelliselle Junkolle. Koska todellista Junkoa tuskin on tässä vaihtoehtotarinassa olemassa, kutsun Junko-Mukuroa Junkoksi.

Junko haluaa varmistaa, että Makoto on oikealla asialla liikenteessä lähestyessään häntä vailla sen kummempia ennakko-odotuksia. Makoto on muotikulissia kannattelevan inttirouvan jutuista pihalla, kun häntä luonnehditaan omegaurokseksi. Nyyppäavatarini seurailee sivusta, kun Junko jauhaa itsekseen vetävänsä puoleensa riehakkaita hemmoja, jotka soittelevat yömyöhään häntä seduloihin. Makoton täytyy keksiä alitajunnassaan ratkaisu englannin hengailuilmaisuun, mikä on totisesti erittäin haastava ongelma.


Koska kaikki parisuhteet loppuvat Makotoon.


Siitä riippuu mistä roikkuu.


Riippuliito yömyöhään on parasta.


Tulin joo.

Junko jatkaa pinnallisen possensa koostuvan typeryksistä ja Makotonkin mielestä muodin huipulla pysyttely lienee kovaa hommaa. Junko on niin vaikuttunut sisäisestä viisaudestani, että Makotolle luvataan täydellinen tyttö valtavasta kaveripiiristä, kunhan he pääsevät ensiksi ulos täältä. No ei siitä tainnutkaan tulla yhtään mitään. Parhaimmassakin tapauksessa Makoto olisi naitettu oikealle Junko Enoshimalle, mikä olisi äärimmäisen häiritsevää.


Eivätkö Fenrir Mercenary Corpsin sotahullut toverit kelpaakaan, mitä?


Joku harvahampainen Pohjan akka.


Junko Enoshima, toinen sivu.



Neljäntenätoista päivänä vedetään lonkkaa tai hanskaan, jos nuoruusvuosien kyllästäminen ystävyyskokemuksilla ei miellytä. Kylläpä aika rientää, jo toinen vapaapäivä. Kaksi viikkoahan tässä on jo kulunut eikä tee mieli tehdä viimeistä ratkaisua vaikkapa kaatumalla rumasti portaissa.

Takaisin junkoilemaan. Junkolla on tylsää. Epäilemättä tämä vakava ja kriittinen ongelma leviää nuorison keskuudessa kulojuhannusvalkean (olen ajan hermoilla eikun) tavoin, joten voin vain todeta, ettei hän ole yksin. Junkolla kuitenkin riittää kitinää kymmenenkin teinin edestä. Hän eläisi mieluummin kadulla kuin jumittaisi täällä, sillä hoboilu on hänelle tuttua puuhaa. Makoto ei näe yhteyttä pummin ja mallin uran välillä, mutta nuo ovat pitkiä tarinoita eikä niitä tietenkään kerrota. Mukurolla lienee jo ihan tarpeeksi vaikeaa ylläpitää tätä kulissia. Paljastaa hän kuitenkin sen verran, että kaduilla asustelu on vaarallista touhua. Ihmiset ovat eläimiä ja saalistavat animetyttöjä, vaikka sotilas-Mukuro todellisuudessa muksisi pahikset hengiltä.


Ei tuo ole mikään sairaus.


Dyykkaa kuin pitkäaikaistyötön Youtube-taiteilija.


Yksi, jonka oikea Junko Enoshima kertoo murhaleikin lopussa.


A Slime draws near! Command?

Junko palaa raivoamaan seinille heidän vankeudestaan. Sisko ei tuumi mitään. Makoto toivoo, ettei Junko sentään tee mitään radikaalia, mutta eihän Junko ketään tappaisi. Paitsi Fenririn käskystä. Tai Junko-Junkon. Junkosta Makoton huolestuminen oli silti mahdottoman söpöä, mutta eihän tyttö vakavissaan ollut, kun Makoto on taas kujalla. Jokin Makotossa silti häntä viehättää. Ehkä se on se protagonistius.


Oikea Junko ei tykkää nimittelystä.


Fenrir-ura puhuu puolestasi.


Rakkaushyökkäys!


En olekaan useimmat ihmiset.


Junko Enoshima, kolmas sivu.

Viehätys jatkuu iltapäivän miitissä siihen malliin, että Junkolla on Makotolle kerrottavaa. En saa kämppäkutsua, sillä Mukuron aseistettu huone herättäisi liikaa kysymyksiä. Saan kuulla sotilasmuotiepätoivoneidon todelliset aikeet, jotka eivät ole todellisia nähneetkään, mutta leikitäänpä nyt mukana. Junkoa tuntuu kyllästyttävän, mutta tällä kertaa sellaiseen eksistentialistiseen tapaan eikä ”yhyy mulla on tylsää” -tapaan. Makoto tulkitsee tämän muotiuran lopetukseksi, josta Junko innostuu puhumaan unelmista. Kenties todellinen Mukuro pilkistää alta, kun hänellä sama unelma on pyörinyt mielessä pennusta asti, mutta olipa kyse sitten epätoivosta tai muodista, äärimmäisyyden tavoittelu tuntuu silti häiritsevän häntä. Tai sitten minua vedetään höplästä.


Ai että olet Fenrir Mercenary Corpsista tuttu Mukuro Ikusaba, joka teeskentelee olevansa Junko Enoshima? Mikä ettei.


Mutta Zanarkand on unta.

Kun Makoto yrittää todeta väliin, että ei kai se väärin ole, Junko alkaa paasata hukatuista mahdollisuuksista yhden ja saman unelman perässä. Makoto kertoo olevansa yhtä ulkona paikastaan maailmassa kuin hänkin. Jotain päähenkilökin etsii, mutta ehkä löytämisellä ei ole niinkään väliä. Pääasia että etsii. Pikkuviisas filosofointi peilautuu aika mukavasti pääpelin loppuun kuusikon ollessa uuden vähemmän uljaan maailman kynnyksellä. Junkosta Makoto kuulosti tosi siistiltä ja ehkä naiivi ja vähän tyhmä sankarini onkin oikeassa. Saan kiitosten lisäksi lupauksen, ettei Junko ainakaan tapa minua. Se on huojentavaa siinäkin mielessä, ettei näin tule koskaan käymään. Makotolle ei taida jäädä kolmesta privaattisessiosta käteen muuta kuin ystävyys kulissin kanssa, mutta ehkä se riittää. Hiukan jäin kaipaamaan hienovaraisia lisävihjeitä Mukurosta, mutta Junko-Mukuro lienee vain helvetin hyvä työssään. Mitä nyt tuli tapetuksi.


Sellaista se ekstremismi on.


Missä olen kuullut tämän aiemmin?


Rojaltit käsikirjoittajalle.


”I lied.”


Junko Enoshima, viimeinen sivu.



Viidentenätoista päivänä tehdään samoja asioita kuin muinakin työpäivinä. Kenties harmaa arki alkaa jo painaa. On sentään pikku-ukkojen/-akkojen hidasta edistymistä viehättävä seurata, joten ainakaan vielä pelimekaniikka ei ole käynyt uuvuttavaksi.



Mutta tärkeintähän tässä on se, että voin valita uuden uhrin kaveerattavaksi. Jako miesten ja naisten välillä tuntuu toimivan, ja sekoitan pakkaa tuntemattomuusperiaatteella. Koska Ishimarun tausta on hämärän peitossa ja huumorikin maistuisi, astun tiukkapipoisuuden ja sääntönipottajien ankaraan maailmaan.

Jää murtuu vaivalloisesti, sillä Ishimaru ehdottaa puheenaiheiksi taloutta ja politiikkaa. Perin kiintoisaa. Makoto ei tuohon lähde, sillä hehän voisivat puhua kuten normaalit ihmiset. Makoto on fiksu mies. Itsehän pysyn vaiti, jos seurassa ollessani muut innostuvat jauhamaan politiikasta. Tunkki jne. Mutta tämä blogi ei kerro sivistymättömyydestäni, joten mennäänpä eteenpäin. Ishimaru ei ymmärrä, mitä normaali keskustelu tarkoittaa, joten Makotopa valaisee pukumiehen kuplaa. Jotta toiseen voisi tutustua, on hyvä kysyä ajanvietosta. Ishimaruhan muuten opiskelee, se on varma. Opiskelijan tulee opiskella, piste. Onpa hänellä velvollisuuksia siveellisyystoimikunnassakin, joten kiirettä pitää. Entäs vapaa-aikana sitten? Silloinkin Ishimaru opiskelee.


Äänestitkö persuja?!


Onpa kaunis ilma.


Pelle sinä olet.

Tunnollinen opiskelija heittää pallon takaisin. Makotohan pelaa tai katsoo telkkaria vapaa-aikanaan. Aivan kuten minä, jos telkkarin korvaa Internetillä/Netflixillä. Onhan se surullista eikä auta opiskelussa, mutta Makoton mukaan pointti on huvissa. Eihän huvilla ole tarkoitusta, Ishimaru älähtää. Mitäs peliä tämä nyt on, jotain salatiedettäkö? Makoto keksii viihteen suurkulutukselle hyvän syyn muutamasta vaihtoehdosta. Oikeastaan kaikki syyt tuntuvat valideilta tässä kohtaa, koska Ishimaru on vähän yksinkertainen sälli, ja siksi haksahdinkin harhaan yrittäessäni teroittaa huvin merkitystä. Koska en aio hidastella, pikaisen tallennuslatauksen jälkeen valitsin sen oikean vaihtoehdon eli kaverit. Tottahan toki viihdekokemukset tulee jakaa ystävien kesken. Se on tietty ihan oma juttunsa, kiinnostaako ystäviä tippaakaan, mutta se ei nyt kuulu tähän.


Hupiopiskelen elämän koulussa.


Vähän kuin minä Danganronpassa eikun.

Pöllämystynyt Ishimaru näkee teatraalisesti valon ja oikeastaan on surullista seurata, kuinka tyyppi ruumiinnesteet pärskyen tilittää, kuinka ei ole saanut ystäviä. Ihmemies, totisesti. Mutta nyt hänellä on vastaus! Hänen tulee päntätä pelejä ja leffoja! Makoton toppuuteltua Ishimaru pärskyy haaskattua aikaa ja silkkaa nolouttaan. Nyt hän voi vain kiittää professoria Makotoa arvokkaasta oppitunnista. Makoto ei oikein tiedä mitä sanoisi arvonimestään, mutta kunhan uusi kaveri on mouhonnut tiehensä, siinä on kieltämättä kiva rengas. Anglismi, ho!


What what.


“Mikä tämä malo on?”


Voi sinua.


Ei kukaan muukaan halua olla.


Haa, nyt voin komennella sinua.


Kiyotaka Ishimaru, toinen sivu.

Kuudestoista päivä on harvinaisen tuottelias. Sain vielä Monokumalta lahjaksi kaksi siivoustasoa nostavaa esinettä, jotka annoin Celestelle. Nyt goottilolitan luutakyky huitelee seiskassa, joten otin tietoisen riskin ja annoin hänen pitää yksin huolta koko koulun siivouksesta. Sayaka kun tarvitsi lepoa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että työhön tarvitaan toistaiseksi vähintään kaksi, joten myöhemmin pelasin varman päälle ja rekrytoin lisää sakkia touhuun, jottei mittari milloinkaan valahda miinukselle.



Ishimarulla on Makotolle kerrottavaa, sillä hän on jo pitkään odottanut sopivaa tilaisuutta. En ihan odottanut vuolaita kehuja hupparista. Tyylitajua selkeästi piisaa, mutta koulu’vormun alla moisen korskean kapistuksen pitäminen on silti suurta syntiä. Mitä tuo nyt horisee? Makoton selitykset vanhan koulun joustavista pukeutumisohjeista eivät sääntönörtille kelpaa, sillä Ishimaru on selvästi jopa Monokuman yläpuolella määrittämässä, miten itse kukin saa Hope’s Peakissa pukeutua. Huppari saa lähteä. Heti. Makoto etsii sopivaa tekosyytä ja kun se on kämmini jälkeen löytynyt – vai muka pitää sadetta, pyh – Ishimaru on tarpeeksi vakuuttunut. Mutta heti kun koulu palaa normaaliksi, huppari saa häipyä! Vaikka se aivan huikean päheä huppari onkin.


Ei Kiyondo eiiiiiii.


Kiitos?


Voinko tappaa itseni?


Sukat ja sandaalit.


”But it’s haaaaaaaard.”


No mutta kun se on niitattu niskaan.

Ishimaru pui nyrkkiään, kun opiskelijoiden pukeutuminen on mitä on. Eikä hän ymmärrä nuorisomuotia. Kas kun ei päätynyt sanaharkkaan Junkon kanssa. Nyt hän sentään voi valistaa Makotoa oikeaoppisesta sonnustautumisesta. Voi ei. Ishimarullahan on sama kadettimainen univormu päivästä toiseen, lomallakin. Ainakin teknisesti, sillä hänellä on samaa pukinetta kymmenen kappaletta. Makoto ei kehtaa sanoa, mitä mieltä on äijän kuteista.


Sinusta tulisi hyvä postiljooni.


Viisi vuotta yliopistolla on tuntunut lomalta, väärä mielipide.


Kiyotaka Ishimaru, kolmas sivu.

Seitsemäntenätoista päivänä… väännetään vipua. Pakollisen duunailun jälkeen nimittäin tajusin, ettei minulla enää ole Ishimarua miellyttäviä lahjoja. Siksipä pikakelasin viitosluvun oikeudenkäynnin 80+ kolikon vuoksi ja väänsin MonoKoneen kahvaa vähintään yhtä monta kertaa. Toivottavasti tätä ei tarvitse ihan heti tehdä uudelleen. Ainakin lahjavarasto täydentyi ja sain uusiakin. Vielä puuttuu kymmenkunta, mutta touhu alkaa olla jo aavistuksen katkeraa, kun rakkineen toistoprosentti huitelee kahdeksassakympissä, mikä merkitsee sitä, että saan saman lahjan 4/5-todennäköisyydellä. Prosentin voi pudottaa nollaan hurjalla massi-investoinnilla, mutta tuo temppu pätee vain yksittäisen väännön kohdalla. Joskus nuo loputkin lahjat hommaan, mutta sitä ennen dokumentoin uusimmat tuliaiset vainoharhaisella pieteetillä ja jatkan School Modea.



Joten… LAHJOJA… TAAS.


Fun fact: Evian on Nivean anagrammi. Siistiä, eikö vain?


Näen tässä videopeliviittauksen.


Sangat tulevat tänne… sankoin joukoin.


Näiden avulla ei kuule kajahdusta ”CTU! ON THE GROUND!”


Kyllä Genocide Jill nyt tykkää.


Nuff sanoi.


Tämä sopii Sakuralle koska sakura.


Wheeee.


On se sääli, kun en tule enää koskaan olemaan tekemisissä Leonin kanssa.


Näyttää möykyltä, joka putoaa lehmän kainalosta juhannusaamuna.


Näyttää viinirypäleen makuiselta purukumimöykyltä.


”WORTHLESS SCUM! I’LL KILL YOU ALL!!!”


Hodgen otaksuma + Poincaren otaksuma on P=NP:n neliöjuuri X Yang-Millsin pii X Navier-Stokes / Riemannin Hypoteesi + Birchin ja Swinnerton-Dyerin otaksuma = ???


”I wonder what’ll happen if I push this button?”


Bongi.

Ei enää ikinä. Ironistahan tässä on se, että kenties lahjakimaralla ei ollut juuri nyt edes merkitystä Ishimarun kohdalla. Mutta lahjan hän saa! En edes muista, mitä annoin. Piti hän siitä silti. Ishimarun uskomattomat seikkailut jatkuvat ankaralla kitinällä. Eihän täällä opeteta mitään. Tullut huomattua. He jäävät jälkeen muista opiskelijoista. Hepuli on taattu. Makoto kehottaa häntä rauhoittumaan, sillä eihän pieni tauko Ishimarun kaltaiselle nerolle pahaa tee.


Järkytyin.


Riittää kun on 80-prosenttinen läsnäolo.

Ishimaru ei tykkää tuosta nero-sanasta yhtään. Hän on ihan tavallinen, keskiluokkaisen perheen tuotos. Tai ei oikeastaan edes keskiluokkaisen. Siksi hänen tuleekin ponnistella ja näyttää niille pahuksen neroille, joiden ei tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin neroilla menemään. Ishimaru ei ole mikään nero, hitto soikoon. Hän tajuaa menneensä kiukuttelullaan liian pitkälle ja näkee heissä jotain samaa. Hän ja Makoto ovat taviksia. Makoto kyllä ymmärtää Ishimarun jorinan tai ainakin väittää ymmärtävänsä. Sen vuoksi Ishimaru on niin intohimoinen touhustaan. Tavoitteena on taata kaikille ihanteellinen ponnisteluympäristö ja saada kaikki yrittämään parhaansa. Se ainakin oli hänellä mielessä, kun hän asteli koulun porteista sisään, mutta toisinpa kävi, kun katala leikki sai alkunsa.


Kaivostyöläisiä.


Neropatti.

Ishimaru pahoittelee pitkää tilitystään, mutta Makotosta se ei ollut lainkaan säälittävää. Jos Ishimaru tuohon uskoo niin mikäs siinä, ei parane luovuttaa. Ishimaru aikoo siis tukeutua oppimaansa ja jatkaa siitä. Tietysti se johtaa pääjuonessa saunasessioon, persoonallisuushäiriöön ja aikaiseen hautaan, mutta ponnistelua kai sekin. Taas saan vuolaasti kiitoksia viisaista sanoistani, koska olen Makoto ja niin kova tyyppi. Makotoa jää silti pahasti kaivelemaan, miksi Ishimaru inhoaa neroja. Kenties vastaus siihen selviää ensi kerralla.


Entä jos et ole oppinut mitään?


Voin puhkoa kumit heidän jopoistaan.


Kiyotaka Ishimaru, neljäs sivu.



Vastaus siihen selviää tällä kerralla. Kahdeksannentoista päivän pakkopullan jälkeen saan kutsun Ishimarun opiskeluponnistelun pyhättöön, sillä luvassa on rankkaa opiskelua. Suostun tietämättä miksi suostuin. Makoto on niin helposti vietävissä. Jo heti kättelyssä minulta tentataan nollan alkuperää. Melkein vastasin että Ishimarun vanhemmat, mutta se ei ollut vaihtoehdoissa. Hetken jopa pelkäsin yleissivistystäni, mutta osuin oikeaan. Intialaiset ovat nollia. Mitäs uivat ryönäisessä Gangesissa ja luovat riehuvia agoreja. Ishimaru intoilee valtaisasta, lähinnä yhteen numeroon keskittyvästä tietämyksestäni. Yhdessä olisimme voittamattomia. Osaisimme laskea kahteen.




Eikä minkäänlaista tarjoilua.


Vihjeiden perusteella pakko olla Kreikka.

Kun Ishimaru taas kerran dissaa neroja, Makoto ei voi olla kysymättä mistä kiikastaa. Nerot ovat Ishimarun verivihollisia. Pahin heistä on isoisä, joka nyt sattui tässä todellisuudessa olemaan Japanin pääministeri. Paino sanalla sattui, sillä ilmeisestä neroudestaan huolimatta nollasta huipulle kavunnut Toranosuke Ishimaru ajautui skandaaliin ja palasi nollaan rymisten. Hurjat velat jäivät perheen kontolle ja hän vielä meni kuolemaan pois. Ishimaru pitää neroutta pelkkänä tragediana, kun ponnistelua ei ymmärretä. Isoisä se vasta tragedia olikin ja kyllä Ishimaru hänet aina päihittää uudessa kultaisessa yhteiskunnassa. Kun yhteiskunta koostuu maailmanlopusta ja Ishimaru saa fataalista oikeusvasarasta, eihän se nyt ihan nappiin mennyt. Mutta on se ajatus tärkein ja ainakin nyt Ishimaru on pirun onnellinen Makoton seurasta. Kohti tulevaisuutta! Johon kaikki eivät selviydy hengissä.


Siitä tulee melko matala torni.


Tora! Tora! Tora!


Ei Googlen mukaan.


Sinäkin siinä naiivien tunteiden kontrolloimana.


Sinusta voisi tulla sadanpääministeri.


Sinulle ei ehtinyt tulla toista tilaisuutta.


Kiyotaka Ishimaru, viimeinen sivu.



Yhdeksäntenätoista päivänä projektin loppu lähestyy kovaa vauhtia, mutta mitään kiirettä tai stressiä ei ole. Keskityn siis lähettämään kansaa satunnaisiin osoitteisiin toivoen, että he keräävät seuraavan konstruktion kannalta oleellista tilpehööriä, ja vaihdan seuralaistani. School Moden systemaattinen grindaaminen alkaa tuntua melkoisen hoopolta, mutta ei voi mitään. Nyt otetaan habasta mittaa ja häviän armotta, sillä mahtisonnitar Sakura Ogami nostanee Hope’s Peakin ionosfääriin eikä edes väsy.



Kun Sakuran seurassa on vietetty aikaa enimmäkseen hiljaa ja kovin vaivautuneesti, voimaolento alkaa puhua… voimailusta. En ole yllättynyt. Treenien jälkeen tekee kuulemma gutaa lihaksissa. Voin kuvitella Makoton hivelevän pulkkanarujaan ja inahtavan. Hän uskaltautuu utelemaan Sakuran aamuharjoittelusta, mitä alkuvoimaa ja syntholia tursuava voimanpesä tekee aina kun voi. Makoton hämmästeltyä Sakura toteaa haluavansa tulla vahvemmaksi, mikä lienee fyysinen mahdottomuus. Hänen kohtalonsa on taistella, mikä kävisi päinsä jossain hävettävän kehnossa shonen-animussa, jonka dialogi koostuu ”hungyaaah”- ja ”uryaaah” -johdannaisista ja ”minääää”-mölinästä, mutta toisaalta Sakura on elämää suurempi ja vastaväitteet tarkoittaisivat rusikointia.


Paskooko Monokuma metsään?


Kerran paistoi kirkkaasti ikkunasta.

Sakura taisteli tiensä ulos kohdusta ja pirstoutui keskoskaapin tuplalasien kautta kehään isänsä opettamana. Eliittinyrkkeilijät ja painijat ovat saaneet Sakuran rystyskäyntikortista. Sakuran kerrottua taistelutekniikastaan minulta tietenkin arvuutellaan, mistä on kyse. En väitä olevani taistelulajien ammattilainen, mutta tiesin sen verran – tai ainakin arvasin sen verran – että kyse on vapaaottelusta. Oikean vastauksen ansiosta Makoto ei saa selkäsaunaa. Sakura haluaa olla maailman vahvin ihminen, mitä hän ei suinkaan ole, sillä joku hänen tulee vielä nujertaa. Se joku paljastunee seuraavilla miittikerroilla.


Otahan keksi.


Stand-up -taistelussa kerrotaan huonoja vitsejä vastustajalle.


Siinä Ishimarulle sitä ponnistelua.


Voi olla vain yksi.


Sakura Ogami, toinen sivu.



Hope’s Peakin vuosikurssi on taas kerran tehnyt välttävää työtä, kun kahdentenakymmenentenä päivänä kiikutamme Cooking Mamakuman näytille. Se ei aivan vastaa sen jonkun videopelisarjan karhuversiota. Monokuma raivoaa varmuuskopioversionsa skumppapullosta, sillä tässä opinahjossa ei muuten tasan ryypätä. Niin paljon vuodatimme verta, hikeä, kyyneleitä ja sekalaisia ruumiinnesteitä ja taas tuotos on kuin ykkösluokan puukässätunnilla luotu keppi, johon on hakattu kaksi naulaa. Mutta meni se läpi. Kenties säälistä.


Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Monokuma paiskaa eteemme uuden haasteen, joka menee taatusti ihan pilalle.


Universal Enemakuma?


Minulla ei ole varmuuskopiota ja minun täytyy huutaa uguu.

Yhdeksäntoista vuorokautta ohi, kolmekymmentäyksi jäljellä.