Olisikohan
tämä stalkkeriloukko sitten se Monaca Towan ikioma pakkomielteisesti koristeltu
sviitti? Mihin niitä koristeita tarttoo, kun kaikkialla on Junko Enoshiman kuvia,
jotka olisivat kerrassaan ihastuttavia, jos en tietäisi, millainen
psykopaattinen kauhuakka on kyseessä. Nyt Komarukin näkee ensi kertaa Junkon ja
toteaa, ettei arvannut pahistyttöä ihan näin tyypillisen näköiseksi. Toko
muistuttaa Junkon kylväneen kuolemaa ja näkee huoneen pikemminkin kultin
tyyssijana.
Ne ovat pahimpia.
...Kolme?
Komaru
huomaa seinällä hieman muista eristetyn kuvan, jossa Junko ja Monaca
poseeraavat hymyillen iloisesti kuin parhaimmatkin sisarukset. En usko Junkon
ja Mukuron perhekuvien olleen koskaan näin pirtsakoita. Nyt ei liene
epäilystäkään, etteikö Monaca haluaisi palavasti ryhtyä isosiskonsa
seuraajaksi, vaikka Komarua asia vaivaakin. Salasviitti on kuitenkin Isännän
kannalta vesiperä, joten ei auta kuin palata takaisin salakäytävälle.
Kukapa nyt ei Junkon seurassa hymyilisi?
En huomannut näistä kuvista.
Jos Togami olisi samassa huoneessa Junko-gallerian kanssa, hän karkaisi.
Tosin
ennen sitä muutamia yksityiskohtia Junko-maniasta sekä lipastolta bongaamani
Monacan horinat!
Erilaisia kuvavariantteja on ainakin kymmenkunta ja jaksan myös ihastella, kuinka tarkkaan resoluutioon joku kämäinen käsikonsoli kykenee.
Ainakin tuhat kertaa Suosikki-lehtiä parempia.
Herätä joka aamu sängystä ja tuijottaa Junkoa takaisin tuijottaviin okulaareihin.
Tätä mieltä Monaca on itsestään.
And that's terrible.
Salakäytävässä
ei rampata pitkään. Mutkan jälkeen kapuan tikkaat yläkertaan ja astun toisen
mutkan jälkeen salaovesta takaisin Towa Hillsin ylimpään kerrokseen katolle
oikein nätisti kiertyvän spiraalin juurelle. Pääsen tallentamaan – josta puheen
ollen tallennushetkiä on tarjottu tässä luvussa ihan mukavasti, vaikkei se
varsinaisesti vaikeudesta johdukaan – ja poimin myös Komarun veljeä
käsittelevän asiakirjan alakertaa tukkivien kaltereiden viereltä.
Voisihan tuo pylväs jatkua näkötornina vielä tuhat kerrosta.
Lay of the almost at the highest level land.
For he's a jolly good fellow, which nobody can deny.
Lieriökerroksesta
työntyy myös syvemmälle rakennuksen uumeniin eräs käytävä, joka luvun toistuvan
teeman mukaisesti on tukittu kaltereilla ja hyvin kookkaalla Abloy-lukolla.
Sinne ei siis ole mitään asiaa, mutta ainahan siinä vierellä sopii kärvistellä,
koska Isäntää ihan varmasti pidetään käytävän ääripään yksinäisessä huoneessa.
Toko suhtautuu realiteettiin, jossa Togami on hänestä ehkä noin alle kymmenen
metrin säteellä, yllättävän tyynesti. Komaru kun luuli toverinsa tarrautuvan kaltereihin
ulvomaan ja irvistelemään, mutta joskus kannattaa malttaa mielensä ja kilahtaa
myöhemmin kunnolla. Vasta silloin Toko hyppää Isäntänsä kainaloon mölyämään ja
Isäntä kilahtaa kunnolla.
Ei näy.
Vasta Isäntään tarttuessa.
Muuten se säikähtää ja karkaa.
Eronnutko on rumin?
Spiraalin
huipulle ramppaamisessa kestää yllättävän pitkään. Mietinkin, miksei alemmaksi
ollut rakennettu hissiä suoraan katolle, jossa kuitenkin pidetään
helikopterikenttää Towa Groupin isoille kihoille. Ainakin massikeisarit pysyvät
hyvässä kunnossa kavutessaan kattohissille. Tyttöjen maailma sen sijaan tuntuu
kieppuvan. Syynäilen hetken aikaa kattokupolin kuviointia ja aukoista
pilkistävää punataivasta, joka kylläkin on painettu herttaisesti katonrajaan,
eli skyboxista ei ole kyse.
Oletko koskaan ajatellut, että oikeasti pysyt paikoillasi ja maailma liikkuu ympärilläsi?
Toivottavasti tuossa sisällä ei ole majakkamaista kierreportaikkoa.
Olin
jo kaupungin huipulla Towa Towerissa, mutta astun sinne uudestaan töllistelemään
hävyttömän muhkeaa Excaliburia. Näin sen vilaukselta Komarun pudotessa
ansaluukusta Another Episoden
alkupuolella, mutten millään sisäistänyt ilmalaivan olevan näin järkyttävän
massiivinen möhkäle. Toko luonnehtii tolkutonta näkyä osuvasti hotelliksi, sillä
Excalibur on käytännössä lentävä kerrostalo, joka pysyy ilmassa valtavaan
renkaaseen asennettujen propellien varassa. On se komea ilmestys, vaikkei
aerodynamiikasta ole tietoakaan.
Katolta pudotessaan hetken.
Lay of the Arthurian land.
Vaikka
Excalibur valtaosan katon pinta-alasta viekin, on täällä silti tilaa aukiolle,
joka toimii näköjään tilapäisenä bussiasemana. Kuljetettiinko nysset tänne
ilmalaivalla vai mitä ihmettä? Taaksepäin kohti Towa Hillsin julkisivun
takapuolta pälyiltyäni bongasin myös chibimuotoon tiivistyneen Nagisan. Aivan alapuolella
näkyi myös siivu ylimmän kerroksen kattoikkunoita, vaikka puolet niistä hiukan
epäloogisesti sulautuvatkin ilmalaivaa kannattelevan katon sisään. On tällä
katolla siis muikeasti kokoa ja Towa Hills jatkuu kauempana komeasti, vaikka
pelialue vain bussiaukiosta koostuukin.
On se komea edestä.
On se komea takaa.
Vielä kun tietäisi, mitä Towa Hillsin tuossa siivessä sijaitsee.
Olen
yhdistänyt Another Episodessa avarien
alueiden reunoille pysäköidyt bussit yllätyshyökkäyksiin. Siksi tiesinkin olla
varuillani lähestyessäni Excaliburia, kun alueen keskelläkin pyöri sangen
merkitsevästi paristo. Towa Hillsin katolla käynnistyykin äkkiarvaamatta pelin
ehdottomasti jättimäisin joukkotappelu, joka tuntuu kaikin puolin Monokumien
viimeiseltä joutsenlaululta, kun taustalla pärähtää soimaan ihan uniikki biisi.
Ilmankos Towa Hillsin sisällä olikin merkillisen hiljaista!
Kokonaiset bussilastilliset.
Monokumia
ilmestyy areenan Excalibur-puolelle kolmessa selkeässä aallossa, joiden välissä
pelikuva feidaa ja Komaru siirtyy rähinäpaikaltaan alueen keskelle vastaanottamaan
seuraavaa koitosta, jotta uusi karhupesue ei pääsisi yllättämään takaapäin. Ellen
ole dementikko, kuonojuhlan aikana nähdään ihan kaikkia Monokumia paitsi
petokumia, jotka soveltunevat pelimekaanisesti parhaiten joko mononeitopakohuoneisiin
tai yksittäisiksi hirvityksiksi partioimaan pimeillä käytävillä.
Kruunataan chumpion.
Ensimmäisessä
aallossa kohdataan kymmenittäin peruskumia ja vahtikumia sekä pommikuma tai
pari, ellen aivan erehdy. Pelisessiosta on kuitenkin ainakin puolitoista
viikkoa aikaa, joten ei se niin tarkkaa ole. Joka tapauksessa otsoja on ihan
riittävästi, jotain kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen luokkaa, kun täydennyksiä
ilmestyy busseista silloin tällöin vähän mihin sattuu. Selätysluodille tulee
siis käyttöä ja jallitinkin mustavalkoista massaa sopivissa rykelmissä
kimppuuni lasauttaen kilpiä hiiteen. Valjastin lisäksi saksikumppanini alttiin
lauman keskelle, koska pitäähän Jackia vielä kerran käyttää tositoimissa, jos
hän pääsee tulevissa bossimatseissa (koska tuskin tässä sentään vain Monacaa
vedetään lättyyn?) unohtumaan. Myöhemmin en enää kokenut automaattista
voittomoodia tarpeelliseksi.
Kerrankin muistin painaa sitä näppäinkomboa, joka lahtaa useamman karhun yhden sijasta!
...Vaikka selviän ilmankin.
Toisessa
aallossa karvakokoonpano koostuu noin kymmenestä pallokumasta ja yhdestä
sireenikumasta. Lukumäärän voi oikeastaan tuplata, sillä samanlainen katras
ilmestyy dynaamisesti aiempaa harventaessa. Lisäksi olen täysin varma, että
myös pommikumia nähdään harvakseltaan, koska sellainen oli eksynyt kuvaan.
Ehdottomasti paras strategia on jallittaa sireenikuma tanssimaan, jotta pallojen
huomio herpaantuu. Kun iloinen ja/tai hölmistynyt lössi on koossa, pallot voi
selättää kierimään tai aiheuttaa lamautuksella töykeitä ketjureaktioita, jotka
vieläpä kumuloituvat, jos huomaa areenan keskellä liplattavan lätäkön. Minä
huomasin sen vasta taistelun jälkeen, tietenkin. Pallokaaoksen keskellä
luoviessani Komaru-parka sai nuudelikippohatun vähintään kahdesti
projektiilitulituksessa, joka ei onneksi aiheuta vahinkoa, mutta sitäkin
enemmän kiusaa Vitan näytölle.
Oikeastaan kello yhdessä ja kahdessa.
Koska selätyksiä oli näinkin vähän jemmassa, en kehdannut kaikkia keilata.
Nyt lievästi hatuttaa.
Räjähdyskuvat eivät vanhene koskaan.
Viimeisessä
aallossa vihoviimeisinä esitellyt tuhokumat pääsevät oikeuksiinsa kylvämään
tulipalloja ja kuolemaa joka suunnasta. Niitä on yhteensä jälleen suunnilleen
se parisenkymmentä kymmenen maskihirmun jengeissä. Pari romukumaakin nähdään.
Veikkaankin pelimoottorin pyörittävän köhimättä kerralla kunniakkaasti hiukan
yli kymmentä Monokumaa, koska käsikonsoleilla tekniset rajoitukset ovat
arkipäivää. Hivuttauduin sotatantereen oikealle laidalle bussien tuntumaan
räiskimään tulella tulta vastaan, kun totuuslippaassa Burnia riitti ja kun
sieltä pystyi kätevästi räiskimään useampaa tuhokumaa kerralla. Tuon tajuttuaan
ne tosin ryhtyivät itsemurhasyöksyihin. Olisin voinut periaatteessa räiskiä
vain tarkkoja hajotusluotejakin, mutta silmäosumilla ei koko myllytyksessä ole
mitään merkitystä, koska Monokumat eivät pudottaneet kertaakaan kolikkoja,
joten mitäpä sitä kultakolikkojakaan farmaamaan? Sydämiä sen sijaan näin ja
poimin (varsinkin tuhokumien bullet hellin aikana!) ja uskoisin
luotidroppienkin olevan mahdollisia, jos ammusvarastot menevät aivan nollille.
Odotahan kunhan päästään Excaliburin sisälle!
Kuvakaappauksen vuoksi nuo kaikki pallerot taisivat osua neitooni.
Koska minä en.
Hiparini
kävivät pahimmillaan yhdessä sydämessä, mutta kyllä tästä kunnialla selvittiin!
Olisikohan jopa viimeinen kerta, kun Monokumia vastaan taistellaan? Excaliburin
juurelle kyhättyä rakennustelineramppia tukkineet monolapset säntäävät kauhuissaan
tiehensä ja putoavat toivottavasti katolta.
Kukaan ei tajua juosta ilmalaivaan piiloon.
Tie
Excaliburin sydämeen kulkee rakennustelinereitin poikki. Korjataankohan
ilmalaivaa parhaillaan vai mitä ihmettä? Huomasin myös seinämää lähestyessäni runsaat
tonnien painon alla värjöttelevät pyörärivistöt, jotka antavat ymmärtää, että
Excalibur nousee yläilmoihin kiitoradalta. Koska Towa Hillsin katto ei ole
kiitorata, arvelen härvelin kykenevän myös näppärään VTOLiin. Kenties
potkurikehä kallistuu ilmassa diagonaalisesti ja Excalibur lentää sekä naurettavan
kokoisten potkurien että naurettavan kokoisten suihkumoottorien varassa? Miksi
yritän uskotella itselleni Excaliburissa olevan jotain järkeä? Onko Danganronpassa järkeä ja miksi
pitäisikään? On se mahtava vekotin, ei voi muuta sanoa!
Yllätyin
melkoisesti, kun kamera zoomaa kaukaisuuteen seuraamaan Komarun ja Tokon
kapuamista yhä ylemmäksi mielettömän kokoisen hökötyksen laitaa pitkin.
Tyylikästä, voi kyllä. Juoksulenkin aikana Komaru avautuu ystävälleen tärkeistä
asioista. Mikäli ei hidastele, dialogi kestää suunnilleen yhtä kauan kuin juoksulenkki
ovelle telineiden toisessa päässä.
Mielenkiintoinen paikka sisäänkäynnille, ei voi muuta sanoa.
Excaliburin
sisukset – kartattomat sellaiset – eivät näyttäneet heti tutuilta, mutta kunhan
kampean neidoilla tuplaovet auki ja astun peremmälle, tajuan olevani tasan
samalla aukiolla, jossa Komaru tappoi kolmannen Monokumansa poistuttuaan
Palvelijan avustamana vankisellistään. Tästä ei ole enää pitkä matka valtavaan
saliin, jossa Toivon Soturit esiteltiin. Prologissa oli kuumat paikat, kun
kaikki reitit teljettiin ja jouduin piirileikkiin tasan yhtä tavallista karhua
vastaan. Oi niitä aikoja. Nyt aukiolla ei ole kauppaa pyörittävän kersan
lisäksi yhtään ketään.
Salin keskellä seisoo hohottamassa, kuinka on niin pitkään odottanut meitä.
Kuin kotiin olisi palannut.
Ahnehdin
kauppareissulta kaiken – tai ahnehtisin, jos olisi rahaa, mutta vaikka olen
luvusta toiseen parhaani mukaan ammuskellut Monokumia punasilmään ja näin ollen
netonnut pronssin tai hopean sijasta kultakolikkoja vieläpä kaikki massikyvyt
aktivoituina, en usko, että edes maailman parhaalla Another Episode -ammattilaisella (jota en väitä olevani) olisi
varaa kaikkeen. Kaikkein vähiten Genocide Jackin saksipäivityksiin. Jos olisin
jättänyt pari saksipäivitystä ostamatta, minulla olisi nyt pelin kaikki Bling
Bulletit – ellei tarinassa tule vielä yhtä kauppaa vastaan, mihin en jaksa
uskoa – mutta nyt viimeinen kauppalistan adverbi jää odottamaan… New Game
plussaa? Sen näkee sitten käytännössä, mutta pakkohan tässä on sellainen olla,
koska trophyissakin vaaditaan kaiken ostoa – myös saksipäivityksiä, joiden jopa
olettaisin tulevan yhteensä kaikkia blingejä kalliimmiksi, vaikka en ole
yhteishintoja todellakaan laskenut.
Tasan yhdestä adverbista oli hyötyä, mutta eiköhän netistä löydy optimaaliset Excel-taulukossa lasketut kombot kullekin totuusluodille. En tarkista.
Aukiolla
on myös tallennusankka, monokone ja Toivon Soturien symbolipatsaan juurelle
jätetyt Monacan muistelmat. Muistelmavihkonen jos mikä on selvä merkki luvun lopusta,
ja nyt voisi jo puhua suosiolla Another
Episoden lopusta.
Kerrassaan herttaista.
Ennen
Another Episoden loppua kartutan
pelivalikon Files-välilehteä, koska Excaliburin käytäville ei ole niinkään
piilotettu vaan jätetty luettavaa kaikkiin umpikujiin. Vaikka aukiolta voisi
jatkaa suoraan eteenpäin ja nousta portaat Viimeiselle Ovelle™, sekä vasemmalle
että oikealle haarautuu käytävänpätkä. Ne ovat toistensa peilikuvia. Vasen eli
länsi olisi ”h-ロ”,
jos tavuviiva olisi ylempänä ja yhdistyisi h:n ensimmäiseen viivaan, kun taas ロ-katakana edustaa aukiota… öh, miksi
edes vaivaudun selittämään näkymätöntä karttakuvaa kirjaimilla ja tavumerkeillä? Oikeanpuoleisella käytävällä muistan prologissa olleeni, sillä sieltähän
Komaru päätyi sellistä aukion kautta Toivon Soturien juttusille.
Onneksi peli ei heitä eteeni tympeää ja ylipitkää sokkeloa, joka koostuu tällaisista käytävistä.
Menen
siis nostalgiapärinöissäni aluksi oikealle, jonka umpikujista poimin Toivon
Soturien pieniä ja apeita kirjoitelmia olemassaolosta. Tätä mieltä Kotoko
Utsugi on itsestään.
And that's terrible.
Tätä
mieltä Nagisa Shingetsu on itsestään.
And that's terrible.
Käytävämutkien
umpikujassa on suurta kaunokirjallisuutta, joka ei esittelyjä kaipaa.
Tyhjentävää.
Koska
esittelyjä ei ole. Komarusta tämä on merkillistä, mutta Toko tietää synopsiksettomuutta
(toivon tämän olevan oikea sana) tapahtuvan puhtaissa kirjoissa, mitä lie
ovatkaan. Tokolla on riittävästi nimeä kirjallisuuspiireissä, ettei
tiivistelmiä tarvita. Komaru haluaisi silti kuulla, mistä teoksessa on kyse,
mutta antaa viime hetkellä olla, sillä ehkäpä kylmiltään olisi sittenkin
parasta sukeltaa Toko-verseen. Toko hämmentyy ja lähes unohtaa kirjaideansa,
vaikka niitä riittääkin.
Joku rakastuu, elämä on vaikeaa, jne.
Ne voisi yhdistää yhdeksi magnum opukseksi, jonka jälkeen ei tarvitse kirjoittaa koskaan mitään.
Mutta
mitä hän kirjoittaisi seuraavaksi? Komaru ehdottaa aiheeksi jotain
kokemusperäistä, vaikkapa tarinaa tästä seikkailusta, mutta Toko on jo
päättänyt olla julkaisematta sellaista. Omaksi muistoksi sellainen kyllä
kelpaisi, mutta Komaru älähtää muiston kuuluvan heille molemmille. Toko
heittäytyy mietteliääksi ja alentuu solvaamaan toveriaan ja tämän hiuksia sekä
mutisemaan jotain mukavampaakin. Komaru ei kuullut väärin.
Tuollainen opus ei kaupungin nykytilassa varsinaisesti nostaisi sen turismia.
Kirjoitatte sen yhdessä ja Toko korjaa pilkkuvirheesi ja ontuvat virkerakenteesi.
Sen avulla voi kulkea esimerkiksi köysiradalla.
Ei yhtä onnelliseksi kuin Isäntä.
Ah, vanhaa kunnon Tokoa.
Se vain lipsahti, ei tule toistumaan.
Palaan
patsasaukiolle ja jatkan samaan suuntaan vasemmalle käytävälle, koska kaikkien
Toivon Soturien viimeisiä mietteitä ei ole vielä käsitelty. Tätä mieltä Masaru
Daimon on itsestään.
And that's terrible.
Tätä
mieltä Jataro Kemuri on itsestään.
And that's terrible.
Käytävämutkien
umpikujassa ei olekaan yhtään mitään, mutta mutkassa kimaltelee. Ooh! Voisiko
se olla…? Kyllä, kyllä se on! Monaca Towa, viidennen luvun viimeinen ja samalla
Another Episoden viimeinen piilolapsi,
koska kultatrophy näin DINGillään ilmaisi! En vielä tiedä, onko pelissä
epilogilukua, mutta kuudennen täysimittaisen luvun voi todellakin unohtaa.
Ikään kuin tässä luvussa ei olisi annettu muutenkin olettaa kaiken päättyvän
pian!
Trophyjen vuoksi blogeja kirjoitetaan.
Perustukset ruumiita.
Jotta
kaikki päättyisi pian, palaan aukiolle, käännyn yhdeksänkymmentä astetta
vasemmalle, tarkistan aktiiviset kyvyt kaiken varalta, tallennan ja kapuan portaat
kultaisilla karmeilla koristellulle ovelle.
Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls päättyy ensi kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti