101 - Liitteet IV-V (vuosikurssi #78 & lopetus)

Liite IV: Hope’s Peak Academyn vuosikurssi #78

…Eli mitä mieltä oikeasti olen kertomuksen hahmoista! Järjestys on sama kuin esittelyjärjestys.



Makoto Naegi – Äärimmäisen onnekas opiskelija/Äärimmäinen toivo
Status: Hengissä



Mitäpä Makotosta nyt sanoisi? Hänhän kuitenkin on käytännössä pelaajan avatar, vaikka ei täysin tabula rasa olekaan. Sen verran hänestä tiedetään, että perhe löytyy ja siskokin myös. Perhehän nähtiin sohvalla juuri ennen maailmanloppua. Vanhempien voinnista ei ole mitään tietoa, mutta sen verran tiedän ja voin paljastaa (koska kyseessä on ihan yleinen pressitieto), että Makoton sisko Komaru Naegi todellakin nähdään Danganronpa Another Episoden päähenkilönä veljeään etsimässä. Maltan tuskin odottaa maisemanvaihdosta uuteen vähemmän uljaaseen maailmaan. Tai paratiisisaarelle. …Pian. PIAN.



Koska Makoto ei saa pelaajan avatarina olla kaikkitietävä yleisnero – oikeudenkäynnit olisivat ohi minuutissa eikä siinä mitään pelillistä järkeä olisi – tämä tekee hänestä poikkeuksetta melko hitaanlaisen kaiffarin, jonka pitää pyöritellä mielessään asioita moneen kertaan ja olla viisaampiensa työnneltävissä. Tyhjänä arpana hän soveltuu täydellisesti kaikkien muiden seuraan, koska hänessä ei varsinaisesti ole sellaisia vikoja, joita muilla äärimmäisyyksillä väkisinkin ilmenee. Makoto on tarpeeksi empaattinen kuuntelemaan muiden huolia ja tuntuu saavan ystäviä kohtuullisen pienellä vaivalla ainakin vapaa-ajan perusteella, mutta koska hän pääsi Hope’s Peakiin tuurilla, häntä ei oikein arvosteta.

Oikeussalin puolella oli hauska seurata, kuinka kaikki oli lopulta kiinni Makoton päättelykyvystä. Näinhän sen pitääkin olla, kun hän on minä. Olisihan se kieltämättä jännittävää olla kädet taskussa, kun muut ratkovat murhaajan henkilöllisyyttä. Mitä pidemmälle tarinassa päästiin, sitä enemmän muut Makotoon luottivat, vaikka hän yleensä helppo syyllinen olikin. Viimeisessä oikeudenkäynnissä oli pakko hymyillä täysin yliampuvalle äärimmäisen toivon symbolismille. Makoto Naegi oli hyvä kuori pelaajalle, jotkut hänen reaktionsa olivat hauskoja, vapaa-ajan keskusteluissa hän käyttäytyi asiallisesti ja kyllähän se hupparikin vaatekaappiin kelpaisi. Kenties Makoto nähdään vielä Danganronpa Another Episodessa!

Kiyotaka Ishimaru – Äärimmäinen moraalikompassi
Status: Murhattu [kuolinsyy: oikeusvasaraisku päähän]



Muistan oikein hyvin ensivaikutelmani Ishimarusta: kyllä osaa olla ärsyttävä tyyppi. Ishimaru on Togamin ohella ainoa oppilas, jota suosiolla kutsun sukunimellä, sillä heistä huokuu sen verran yläluokkainen asenne, etten koe etunimittelyä tarpeelliseksi. Suhteeni tiettyihin nimiin on muutenkin ehkä ollut hupsu, kun tietyistä hahmoista käytetään pelissä lempinimiä. Kiyotaka on Taka, Yasuhiro on Hiro (pitäydyin Hirossa, koska Hiro on hero ja siksi ironinen) ja Aoi on Hina. Viimeksi mainittu on ihan fiksu veto, sillä lausutussa dialogissa Aoi kuulostaisi hassulta. Minulle tulee kuitenkin häröjä Love Hina -assosiaatioita ja Takakin sekoittuisi Tokoon, joten näin minä olen nimien kanssa menetellyt ja ihan hyvin se on toiminut. Alussa piti varoa, ettei sekoittanut Ishimarua Dead Spacen USG Ishimuraan.



Mutta niin, aivan. Ishimaru. Yleinen ärsytys muuttui melko nopeasti huvitukseksi, sillä aikataulupäsmäröinti ynnä muu päteminen alkoi saada perin koomisia sävyjä, kun ei Ishimaru mikään järin fiksu ole eikä oikein osaa havainnoida ympäristöään, tilannetajukin täysin kateissa. Parhaiten höntti-Ishimarusta ehkä jäi mieleen, kun hän vasta ensimmäisessä oikeudenkäynnissä tajusi Sakuran sukupuolen. Intoa silti riitti ja sillä päästiin pitkälle muiden ärsytykseksi. Luultavasti ei ole tilannetta, josta Ishimaru ei löytäisi jotain positiivista.



Se oli varmaa alusta asti, ettei Ishimaru selviydy tuollaisella asenteella tästä leikistä hengissä, mutta matka hautaan oli ainakin sangen antoisa, kun hahmo muuttui muutamalla radikaalilla ja absurdilla tavalla, jotka kertovat lähinnä henkisestä epätasapainosta. Minua vain huvitti, kun miesparka sekosi täysin miehuudesta Mondon kanssa vietetyn saunasession jälkeen. Miellän ainakin Jersey Shore -brotouhun sekoamiseksi, sillä ei kukaan voi oikeasti olla tuollainen. Välillä minusta tuntuu, etteivät tuollaiset syntholia tursuavat hemmoveljet ole ihmisiä ensinkään, vaan käveleviä lihanpaloja galaksin kovimmalle kuntoklubille. Oikeastaan Kiyondo-sekoaminen huvitti vielä enemmän, vaikka silloin touhu alkoi olla enimmäkseen pelottavan surullista. Yliluonnollista Mondon fuusioitumista Ishimaruun ei silti sovi unohtaa. En edes tiedä, mitä tuossa oikeasti tapahtui, mutta ei remuava Ishimaru tuosta enää pitkälle ehtinytkään. Väliin mahtui tietenkin täydellinen hajoaminen Mondon kuoleman vuoksi, joten on Ishimaru kokenut kovia. Ainoa kaveri lähti, kun he vasta alkoivat tutustua. Tosin toisen osapuolen jatkuva hemmottelu (pun intended) ei vastaa täysin käsitystäni ystävyydestä.

Ishimaru oli siis lekkeriksi lyöty huumorihahmo, siitä ei pääse mihinkään. School Modessa vietetty vapaa-aika paljasti kuitenkin miehestä kiintoisia puolia. Ystävien vaikea saanti oli tietysti tuolla habituksella selviö, mutta hikkeviha tuli silti yllätyksenä, kun Ishimaru kaikin puolin vaikuttaa huippuarvosanoja vetävältä mallioppilaalta. Koulumenestys ei tainnut kenenkään kohdalla tulla varsinaisesti ilmi, koska täällä ei ollut äärimmäistä oppilasta, mutta Ishimaru oli suunnilleen ainoa, joka ihmetteli Hope’s Peakin puuttuvaa opetusta ja korosti muutenkin pänttäämisen tärkeyttä. Ishimaru onkin sitä koulukuntaa, jolle menestys ei tule hopealautasella, mutta ehkä voisi ajatella, että hän yrittää koko ajan liikaa ja ihan sen takia karkottaa muut ympäriltään.

Kai minä persu-Ishimarua olisin äänestänyt. Ei mikään lempihahmo, mutta paikkansa köörissä ansainnut.

Toko Fukawa – Äärimmäinen kirjailijaihme
Status: Hengissä



Tässäpä eriskummallinen tapaus, eikä nyt tarvitse edes puhua Genocide Jillistä. Suhteellisen käsittämättömästi Toko selviytyi alusta loppuun. Olisi muuten ihan varmasti kuollut, jos Jilliä ei olisi tuotu mukaan, sillä nähtävästi sarjamurhaajapuolisko teki hahmosta aivan liian mielenkiintoisen tapettavaksi. Ainakaan heti. Ishimarun tapaan minulla oli vahvat ennakko-odotukset Tokosta. Hahmo oli erittäin ärsyttävä ja kaikin puolin epämiellyttävä oikeastaan koko tarinan alusta loppuun eikä hän edes yrittänyt muuttua. Heikoilla hangilla siis menossa mukana, vai?



Epäsosiaalisen ja haaveilevissa pilvilinnoissaan hourailevan pikkuneidin todelliset meriitit piilivät jonkinasteisessa kirjaviisaudessa sopivan hetken koittaessa. Noin muuten hän tietyn vaiheen jälkeen naulitsikin jokaisen hengenvetonsa Togamin suuntaan, mikä oli mielipuolisen herttaista, kun ajatteli kuinka paljon ylimääräistä vaivaa siitä Togamille tuli, mutta epäilemättä Togami näki tämän hyödyksi. Parivaljakko olikin moneen otteeseen omilla teillään ja oli kohtuullisen varmaa, että he tuskin pääsisivät hengestään tai tappaisivat toisiaan. Jos jompikumpi olisikin kuollut, syyllinen olisi ollut helppo arvata.

Oli Toko silti välillä sympaattinen ja vapaa-ajan tarinakaari nostikin tytön pisteitä melkoisesti romanttisten ja kirjallisten vastoinkäymisten taustoituksessa. Yhtäkkiä ymmärsin häntä paljon paremmin, vaikka Toko edelleen onkin ehdottomasti Danganronpan vaikeasti lähestyttävin oppilas, jopa ilman Genocide Jilliä. Pahansuopaa panettelua riitti muiden tyttöjen suuntaan ja jotkut möläytykset olivat kenties tarkoituksella tosi vaivaannuttavia eli jos näillä kyseenalaisilla seikoilla lähtee Tokoa arvostelemaan, käteen jää kaikessa hirveydessäänkin harvinaisen onnistunut hahmo. En minä yhtään Tokosta pidä, mutta se on se pointtikin! 

Genocide Jack/Jill – Äärimmäisen murhanhimoinen piru
Status: Yhtä hengissä kuin Toko



Tokon sarjamurhaajapuolisko tulee luonnollisesti käsitellä erikseen. Olipa Genocide Jack kuka hyvänsä, karmean sarjamurhaajan tuominen tarinaan oli erittäin kutkuttava veto; hyvinkin mahdollisesti yksi parhaista, sillä tuntematon muuttuja pani ennen suurta paljastusta aivonystyrät jylläämään aivan uusia uria. Arkistojen koluaminen Togamin lieassa varsinkin jäi mieleen, kun Genocide Jackin kansio oli jokseenkin odottamattoman karua katseltavaa. Olin vahvasti sillä kannalla, että Genocide Jack olisikin joku ulkopuolinen, mutta tarinapa pidettiin loppuun asti vain meidän kuudentoista välisenä ja tietenkin sarjamurhaaja oli se yksi puolikas. Tokolla on paljon vaikeuksia, mutta Jill on epäilemättä se suurin. Osui vielä oikein sopivaan saumaan kakkosoikeudenkäynnin yllätykseksi ja siitä eteenpäin saikin elää henki höllässä.



Kenties Jillistä olisi saanut enemmänkin irti, kun nyt menetettiin mahdollisuus nähdä hänet murhaamassa joku meistä, mutta oikeudenkäynti olisi ollut yllätyksetön eikä Jill olisi luovuttanut taistelutta. …Kaikkien kannalta siis huonompi juttu. Ilman Togamia joku miespuolinen olisikin kuollut, kun Tokon ihastus levisi Jilliinkin Togamin erittäin suureksi mielipahaksi. Eipä Jill enää ehtinyt ajatella murhaamista ja lyhyen mutta eriskummallisen ”ystävyys”suhteeni jälkeen ei olekaan enää selvää, jatkaako Jill valitsemallaan tiellä. Ehkä hän tappaa vastaisuudessa vain Togamin käskystä. Sitten raharuhtinasta ei parane suututtaa.

Jillkin paljastui huumorihahmoksi oikein viimeisen päälle. Voisi puhua melkeinpä jo dadaismista, sillä täydellinen mielipuolisuus tuli heti selväksi ja oikeastaan kasvoi koko ajan. Jos hänet yhteen sanaan summaisi, se on varmaan se kyeehahaha-hihitys. Se muuten kävi pikkuisen vanhaksi loppua kohti, mutta ei se mitään. Kelpaisi sotavankien rääkkäämiseksi. Toisaalta Jillissä oli ihan hauskaa se, ettei hänestä ollut koskaan mitään todellista hyötyä oikeudenkäynneissä tai noin muutenkaan. Tokon ja Jillin eri muisti oli sentään pari kertaa isompi juttu, mutta minua jaksaa erityisesti huvittaa, kun Jill tiesi KOKO AJAN maailmanlopusta eikä kertonut siitä muille kuin vasta lopussa. Teki luultavasti tuon ihan tahallaan. Kenties Jill on oman kaoottisen aikansa kammottava tuotos ja yhteiskunnallinen sanoma saksilla, tausta jäi tarkoituksella epäselväksi.

Genocide Jillistä on oikeastaan lopulta vaikea sanoa mitään. Hän on kuitenkin sarjamurhaaja ja kiistatta täysin tärähtänyt, joten ei häntä voi oikein edes käsitellä normaalien normien mukaan. Välillä Jill toimi silkassa julkeudessaan täysillä, välillä vähemmän täysillä, mutta on erittäin hienoa, että hän on menossa mukana. En olisi heti uskonut, että pääsen visual novelissa – tai edes pelissä! – tutustumaan sarjamurhaajaan! Ja Danganronpa Another Episodessa pääsen tutustumaan häneen lisää, sillä hän on ilmeisesti se toinen pelattava hahmo. Voi kyllä.

Sayaka Maizono – Äärimmäinen popsensaatio
Status: Murhattu [kuolinsyy: keittiöveitsi rintaan]



Danganronpan oikeudenkäynteihin kätkeytyy yleensä jokin käänteentekevä källi, toisinaan useampikin. Ensimmäisessä triaalissa se oli Sayaka, sillä enpä olisi ihan alussa uskonut häntä potentiaaliseksi murhaajaksi, joka oli vieläpä täysin valmis lavastamaan Makoton syylliseksi! Kaipuu vapauteen tapettujen ystävien luokse oli ilmeisesti ylitsepääsemätön ja heikkotahtoinen Sayaka valitsi sitten kivikkoisemman tien.



Koska Sayaka lähti leikistä ensimmäisenä, käteen ei jäänyt kovin paljoa. Sellainen nätti ja aika tyhjä naapurintyttö. Hän oli eräänlainen Makoton tutoriaalihenkilö Hope’s Peakin arkeen, sellainen helppo uguu-jolla, joka sattui kellumaan samassa koulussa Makoton kanssa, jotta päähenkilö ei joutuisi leikkiin täysin tuntemattomien kanssa. Kohtalon ivaa olikin, että Sayaka kuoli ensimmäisenä.



Pidin kuitenkin siitä vähästä, jonka Sayaka antoi tarinalle. Murtuminen Makoton syliin oli tarpeeksi symppiskamaa alkupuolen animedraamaksi ja synkkää vihjailua tulevasta. Vastaavasti piiiiitkän tauon jälkeen nähty School Moden lopetus jätti poplikasta positiivisen vaikutelman. Toki hänellä oli epäsuotuisa rooli kuolla ensimmäisenä ja jäädä tyngäksi, koska tällaisessa tarinassa jonkun tulee kuolla ensimmäisenä… ja jos se joku sattuu olemaan Sayaka, ei se väärin ole. Ämmä yritti lavastaa Makoton!

Leon Kuwata – Äärimmäinen baseball-tähti
Status: Teloitettu [kuolinsyy: syöttökoneen sylkemät tuhat pesäpalloa]



Leonilla ei ollut koskaan mahdollisuutta päästä murhaleikissä pitkälle. Kuka muka uskoisi jonkun pesisstaran olevan kiintoisa hahmo, jolla on paljon annettavaa tarinalle? Antoi Leon sentään pelaajakansalle ensimmäisen murhan! Vaikka Monokuma leikin aloittikin, Leon teki siitä todellista. Hyvä on, Sayaka olisi tehnyt siitä todellista, mutta nyt kävi hassusti. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei Leon murhannut Sayakaa täysin itsepuolustuksena. Ranteensa keittiöveitsen ja katanan kamppailussa murtanut murhaneitihän oli lukittautunut Makoton huussiin ja Leonin piti käydä kämpässään hakemassa ruuvimeisseli kammetakseen reistailevan lukon auki ja päästää visvainen akanlortto päiviltä, joten teko oli harvinaisen harkittu. Aamulla olisi nimittäin tullut ehkä sanomista tästä pikkuriikkisestä yöselkkauksesta ja sitten joku olisi heittänyt viimeistään henkensä.



Leon jäi taustaltaan kaikkein etäisimmäksi, sillä Sayakalla sentään riitti tarinaa ensimmäisessä luvussa. Siksi Leon onkin helppo mieltää vain ensimmäiseksi murhaajaksi, joka kai oli hyvä pesiksessä ja siinä se. Jos ensimmäisen luvun suppean vapaa-ajan sattuisi viettämään Leonin kanssa – mikä on statistisesti epätodennäköistä, sillä peli vähemmän hienovaraisesti tökkii Sayakan suuntaan ja vaihtoehtopelaajia (oletuksena miehiä, en osaa sanoa minkä digiukon perään naispelaajat (call me! eikun) huokailevat) kiinnostaa luultavasti Kyoko tai Aoi, mieshahmojen puolelta kenties Hiro tai Mondo (tämä on muuten järkyttävän pitkä ja sekava virkekokonaisuus, mutta ihan sama kun näin pitkällä jo ollaan) – siinä suunnilleen vahvistuisi, että Leon haluaa tehdä musiikkia ja iskeä naisia. Tässäpä siis syvällinen hahmo teloitettavaksi!

Näki Leon ilmeisesti motiivi-DVD:ltä mieltä järkyttäviä asioita, jotka jäivät kertomatta, mutta ehkä niitä ei tarvitsekaan tietää. Leon teki mitä teki, joutui heikolla hetkellään oikeudenkäynnissä letargiseen tyhmätyhmätyhmäkierteeseen ja kuoli pois. Leonin vanhemmat nimesivät hänet Leoniksi, jotta sen voi kirjoittaa verellä ylösalaisin ja kääntää numerosarjaksi. Enpä jää juuri kaipaamaan, vaikka Sayakan tapaan ymmärränkin, etteivät kaikkien tarinat ansaitse yhtä paljon ruutuaikaa.

Hifumi Yamada – Äärimmäinen fanfic-luoja
Status: Murhattu [kuolinsyy: oikeusvasaraisku päähän]



Pulskat nörtit ovat automaattisesti sympaattisia eikä heidän intomieliselle toilailulleen voi kiukutella, eikö totta? En nyt sanoisi. Vaikka kulttuuriviittauksia oli mukava bongailla ja nörttijargonille oli helppo naurahtaa, osa Hifumin jutuista meni yli hilseen ja jotkut häröilyt ehheh-osastolle. Tiedän kyllä suunnilleen, mistä muotista Hifumi on valettu, vaikka en varsinaisesti ole fanfic-skeneen perehtynytkään. …Jos nyt Severus Snape raiskaamassa Teletappeja, bussissa hanskaansa paskova Charizard ja Jill Valentine vs. perverssit ruohokäärmeet unohdetaan, mutta leikitäänpä, etten koskaan nähnyt niitä muuten kuin trollimielessä ja kun joku jossain linkkasi.



Pariin otteeseen mainitsemani erinomainen ja suhteellisen realistiselta tuntuva Genshiken-manga sentään tutustutti minut tähän kulttuuriin tutisevine leukapartoineen, elämättömine con-huohottajineen ja värikkäine cossaajineen, joten tietänen melko hyvin, millaista Japanissa on rampata conista toiseen kaupitellen kammiorunkkareille erinäisiä oheistuotteita. Onhan se rankkaa puuhaa ja Hifumi tekee suurta kulttuuripalvelusta ihmiskunnalle.

Hifumi menee jokseenkin samaan väliinputoajakastiin jonkun Ishimarun kanssa, sillä kuolema varjosti Hifumia alusta asti. Aivan liian helppo murhakohde ja luonteeltaankin sellainen, että varmasti joku poistaa vinkuvan ja kuolaavan pallukan kuvioista. Enkä nyt lopulta niin paljon lämmennyt Hifumin prinsessa Piggles -huohotuksellekaan, vaikka rouva Piggles tuntuikin olevan parodiaa stereotyyppisistä animetyynyhahmoista. Olen minä suvaitsevainen ja kaikkea, mutta hei nyt ihan oikeasti: joku prinsessa Piggles, mitä nyt taas!

Danganronpan hahmoissa on osittain samaa Zero Escape -sarjan hahmojen kanssa. Zero Escapen käsikirjoittaja Kotaru Uchikoshi muistaakseni sanoi luoneensa sarjansa hahmot ihan tahallaan mahdollisimman stereotyyppisiksi (mikä on niin kovin helppoa yliampuvassa japsityylissä), jotta voisi romuttaa ensivaikutelmat läpikotaisin, kun kukaan ei todellakaan ole sitä miltä näyttää. Vähän sama homma Danganronpassa. Kun valtavan hahmokavalkadin näkee ensimmäistä kertaa, näkee luultavasti vain kasan animekliseitä ja jo ensimmäisestä potretista voi suunnilleen päätellä, millainen hahmo on kyseessä. Tuohon melkeinpä tuleekin tarttua, sillä yli kymmenen hahmon yhtäaikaisessa sisäistämisessä on melkoinen homma. Tämä todennäköisesti korostuu jatko-osassa, sillä siinä saapuu täysin uusi oppilaslauma, jonka virtuaalielämään pitäisi tutustua. Vastahan minä tutustuin tähän vuosikurssiin. …Joka ei ollutkaan ihan sitä, mitä ulkokuori antoi ymmärtää. No eivät ainakaan kaikki.

Pointtina kuitenkin Hifumin kannalta on se, että hän jäi käsittelyltään tosi stereotyyppiseksi eikä juuri muuttunut suuntaan tai toiseen. Kun Hifumi teki jotain hifumimaisen pöljää tai julisteli suureellisesti asioita, saattoi vain todeta, että Hifumi on Hifumi. Eikä se aina riitä.

Aoi Asahina – Äärimmäinen uimari
Status: Hengissä



Seuraa noloa virtuaali-ihastumista eli jos ei tullut lämmettyä Aoille, kehotan hyppäämään seuraavaan hahmoon. Kenties Aoi kirjoitettiinkin juuri tällaiseksi, jotta yksinäiset pelaajat voivat huokailla, kun heille löytyi monin paikoin överiksi vedetystä hahmokastista juuri se oikea ja edes jokseenkin normaali tapaus. Kuvailenpa siis yhdellä sanalla muita tyttöjä… Kyoko: etäinen. Celeste: kylmä. ”Junko”: pinnallinen. Junko: hullu. Sayaka: murhaajanarttu. Toko: epäsosiaalinen. Genocide Jill: hullu. Sakura: kehonrakentaja. Fetissinsä tietysti itse kullakin, mutta jos lähdetään etsimään täysin normaalia tyttöä, se joku on Aoi. Donitsiobsessio on täysin normaalia. On tietenkin epäreilua vertailla hahmoja, joista paljastuu asioita eri tahtiin. Esimerkiksi Sayaka olisi täysin validi virtuaalideitti, mutta kun hän nyt sattuu tulemaan tapetuksi niin pahuksen nopeasti ja hänellä oli vielä pahat mielessä, ehkä hänet voi unohtaa.



Tarkempi tutkiskelu paljastaa sivumennen sanoen ihan mielenkiintoisia pelaajatendenssejä, sillä Danganronpan hahmoista on olemassa eräänlaista statistiikkaa. Trophy-listalta nimittäin näkee erinomaisen kätevästi, kuinka suuri prosentti pelaajista on täyttänyt tietyn hahmon Report Cardin vapaa-ajalla. Lukemat ovat tietenkin suuntaa antavia, koska suurin osa pelaajista kokee vain murhaleikin, se on selvä. Sen aikana jotkut vapaa-ajat päättyvät murhiin ja joidenkin hahmojen todistukset nyt on nopeampi täyttää.

En voi nyt antaa tarkkoja lukemia, koska en ala täällä lomaillessani kikkailla Vitaani mokkulanettiin (en jaksa, vaikka se helppo temppu olisikin), mutta mikäli oikein muistan, suurin osa pelaajista on nähnyt Sayakan vapaa-aikakohtaukset. Lukema on suhteessa erittäin suuri ja selitettävissä sillä, kun peli pakottaa vähintään yhteen yhteissessioon ja Sayaka on muutenkin sellainen… no, helppo tapaus, Makoton puolituttu ja kaikkea. Sayakaan on helppo ihastua, sanoisin. Hän on siis kärjessä. Seuraavana taisi tulla Kyoko. Tämä selittyy sillä, että Kyokolla ei ole hurjasti vapaa-aikadeittejä, hänen mysteerinsä on varmasti erittäin kiehtova ja onhan hän nyt söötti, pakko se on myöntää. Sitten taisikin tulla Aoi, Celeste, Junko ja kaikki muut noin 18-20 % lukemissa. En muista miesten sijoituksia. Hännänhuippuna keikkui Toko, koska Toko on vastenmielinen mölli ja hänellä on ehdottomasti eniten vapaa-aikakertoja. Kertoo tämä ainakin suunnilleen sen, missä järjestyksessä pelaajat täyttivät oppilaiden todistussivuja. Ja Aoi oli todellakin korkealla, koska Aoi on niin ihana, hemmetti vieköön.

Koska visual novelit rinnastetaan tyttöystäväsimulaatioihin sun muuhun erogeen, voisi varovaisesti olettaa, että jotkut pelaajat ovat virtuaalilihan perässä. Kun joissakin peleissä on suuri ja sukupuoleltaan melko tasaisesti jakautunut hahmojoukko, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kun käy vaikkapa jossain hemmetin Gamefaqsin foorumilla, sieltä muuten ihan varmasti löytyy useampikin Hottest girl -äänestys. Tai sitten jotain What does girl X moan while entering you -uteluja. Tätä näkee erityisesti mätkintäpeleissä, joiden seksismi nyt ei ole mitenkään uusi juttu. Mutta toisin kuin mätkinnöissä, visual novelit on yleensä kirjoitettu äärettömän laadukkaammin. Tätä väkeä voi melkein pitää aitona. Aistin suistuvani pahasti Aoista sivuraiteille ja tämä alkaa tuntua yhä enemmän selittelyltä, miksi Aoi-tyyny olisi parasta ikinä, mutta uskoisin silti vahvasti visual novelien ihastusteoriani pitävän ainakin jokseenkin paikkansa.

Eikä Aoi nyt mikään itseään tyrkyttävä lortoke olekaan. Ulkoiset avut ovat kunnossa ja niihin on helppo tarttua (höhö), mutta niistä ei minusta tehdä kovin suurta numeroa, jos Genocide Jillin häijy piikittely unohdetaan. On kenties riskialtista väittää Danganronpan sakin pukeutuvan järkevästi, mutta ainakin he pukeutuvat suhteellisen järkevästi ja äärimmäisyyksiensä mukaan. Aoista olisi helposti voitu tehdä niukasti pukeutuva tyhjäpääteini, jonka kellukkeet molskahtelevat joka paikkaan.

Myönnän, ettei Aoi ole mitenkään hirveän syvällinen ja sitä vähän harmittelinkin, kun murhaleikin aikana viettämieni vapaa-aikasessioiden aikana hän lähinnä puhui painostaan ja donitseista, kun Hirolta tuli samoihin aikoihin niin tyhmää juttua, että oli pakko nauraa. Toisaalta kirjallisille verkkokalvoilleni paloi ikuisiksi ajoiksi, kuinka pyyhkeen hinkkaaminen alastonta vartaloa vasten parvekkeella oli ihanaa. …I need a moment.

Mihin jäinkään?! Aoi on aika tyhmä, donitsijuttu käy nopeasti vanhaksi, hän ajattelee oikeudenkäynneissä ja muussa elämässä enimmäkseen tunteillaan impulsiivisesti ja hän pysyi pitkään melko värittömänä söpöläisenä, jolla synkkasi suuresti Sakuran kanssa. Olikin onni, että hän alkoi perseillä omiaan Sakuran itsemurhan kohdalla. Tykkäsin paljon tytön hajoilusta neljännen oikeudenkäynnin lopussa, kun itsaridraama oli oikeasti melko riipaisevaa settiä. Tietysti kaikkien tapatusyritys on tuomittavan ruma teko, mutta koska Monokumallakin oli tassunsa pelissä, ei kaikki täysin Aoin syytä ollut. Ilman neljättä oikeudenkäyntiä Aoi olisikin jäänyt kovin turhakkeeksi.

Aoin selviytyminen oli mukava juttu. Tarina tarvitsi ainakin yhden taviksen loppuun asti. Ja kuka muka haluaisi Aoin kuolevan? Häpeäisivät. Minun kirjoissani hän on Makoton tyttöystävä. Niin.  

Chihiro Fujisaki – Äärimmäinen ohjelmoija
Status: Murhattu [kuolinsyy: käsipainoisku päähän]



Voi Chihiroa. Juoni vaati tiettyä uhria tietyssä kohdassa ja sinä sovit toimenkuvaan. Juonen kannalta Chihiro olikin tärkeämpi kuolleena kuin hengissä, sillä hän oli oikeastaan ainoa, jonka äärimmäisyys näkyi tarinassa. Hänhän ohjelmoi äärimmäisen Alter Ego -tekoälyn, josta tuli tärkeä juonielementti joksikin aikaa. Chihiro pelasti epäsuorasti heidät kaikki pelastamalla Makoton teloitukselta, vaikka Monokuma niin epäreilusti olikin yrittänyt tuhota tekoälyn, jotta oppilaiden toivo varmasti tukahtuisi.



Elossa Chihiro oli kaino itkeskelijä, heikkouden perikuva, mutta vasta Alter Egon kautta hän löysi vahvuutensa ja oli huomion keskipisteenä. Silloin hänestä välitettiin ja vaikka ystävyyslässytys olikin tylysti sanottuna lässytystä enemmän kuin muissa asiayhteyksissä, ei Chihirolle voinut olla edes diginä vihainen. En sinänsä niin hurjasti perustanut Chihirosta hengissä, koska ujoutensa vuoksi hän ei päässyt useinkaan ääneen ja jäi yksinkertaisesti sivuun muista. Vapaa-ajalla hän olikin yllättävän mukavaa seuraa ja erityisesti aivan viimeinen kaanoninvastainen sukupuolipaljastus oli mainiota katseltavaa. Juuri tällaisten juttujen vuoksi jaksoin puurtaa School Moden useampaan kertaan.



Mutta se toinen oikeudenkäynti. Se oli oikeudenkäyntien parhaimmistoa, kenties jopa se paras silkkojen paljastuksiensa osalta. Sen aikana selvisi Genocide Jackin henkilöllisyys, Chihiron sukupuoli, Togamin murhalavastus, Mondon syyllisyys ja kaiken huippuna luvun lopussa kuudennentoista oppilaan olemassaolo. Tuossa on melkoisesti pommeja yhdelle ydinlataukselle. Enkä ollut mistään näistä tietoinen, vaikka retrospektiossa osaa vähän arvelinkin.

Sukupuoliselkkaus oli rehellisesti sellainen seikka, jota en edes alkupuolella pahemmin tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, koska sillä ei silloin ollut niin merkitystä. Kyllä minä sentään vaikkapa Persona 4:ssä tajusin heti Naoton sukupuolen, vaikka kenties olinkin kuullut siitä, en muista, mutta tässä Chihiron sukupuolesta ei tehty niin suurta numeroa ja ääninäyttelijäkin piti sävyn riittävän androgyyninä, jotta hatara illuusio säilyi. Ujo tyttö tai ujo poika, melkein sama asia. Vasta oikeudenkäynnissä asialla oli oikeasti merkitystä, sillä pitihän tyttöjen ja poikien pukuhuonearvoituksellekin saada ratkaisu. Totuus valkenikin samoihin aikoihin kuin hahmoille, vaikka reagoinkin lähinnä myhäillen hyväksyvästi Spike Chunsoftin jekulle.

Oikeudenkäynnin jälkipyykki ja Mondon sekä Monokuman kertoma Chihiron tausta oli sen verran hienoa kamaa, että pidättäydyin epäsopivalta vitsailulta. Heikkouden alemmuuskompleksi ei ole mikään uusi juttu, mutta aihetta käsiteltiin tarinassa kyllä harvinaisen mallikkaasti Mondon tapausta peilaten. Kaikessa absurdissa perseilyssä ja omituisessa meiningissäänkin Danganronpasta löytyi aidosti koskettavia hetkiä. Ei nyt mitään nenäliinasettiä tietenkään (mitään en myönnä), mutta Chihiro ei olisi voinut paremmin lähteä. Kuolinasettelukin oli visuaalisesti häiritsevä, kiitos vaan Togamille.

Kyoko Kirigiri – Äärimmäinen etsivä
Status: Hengissä



Kyoko on Makoton erityisaseman jälkeen Danganronpan tärkein henkilö eikä murhaleikki olisi koskaan päättynyt ilman hänen äärimmäisiä huomioitaan. Viimeistään Sayakan kuoltua Makoto asettui kylmän Kyokon aisapariksi ratkomaan koulun arvoituksia, joista yksi oli vähemmän yllättäen Kyoko itse. Äärimmäinen etsivä olisi pitänyt arvata ajat sitten ja vaikken sitä pukenutkaan murhaleikin aikana sanoiksi, minusta jotenkin tuntui, ettei hän voi oikein muutakaan olla, vaikkei sitä suoraan alleviivattukaan. Useimmissa murhatutkimuksissa hän joko sooloili tai tökki Makotoa oikeaan suuntaan ja joka fucking ikisessä oikeudenkäynnissä tuli vastaan pattitilanne, joka työntyi eteenpäin vasta Kyokon vaatimuksesta. Tämä ei ole mitenkään negatiivinen seikka.



Ei se Kyokon taustatarina niin järisyttävän mullistava ollutkaan, mutta ihan tarpeellinen ja toimiva kuitenkin. Persona 4:n Naoto Shirogane tuli jatkuvasti mieleen, mutta kyseessä lienee vain sattuma. Onhan näitä etsiviä nähty. Kyokon isä Hope’s Peakin rehtorina se vasta suuri sattuma olikin, mutta siitä saatiin ihan piristäviä kiukunpuuskia raottamaan tyttären ilmeettömiä kasvoja. Muutenkin oli mukava arvailla, oliko rehtori sittenkin murhaleikin takana, kun Hope’s Peakin taustassa tuntui olevan jotain pahasti vinossa.

Potentiaalisena deittikohteena ja ihmisenä Kyoko onkin hankala tapaus, sillä vaikka arvoituksellinen kalpea neito herättääkin palavan halun tutustua tarkemmin, ei sovi mennä itkemään Tinder-ketjuun, jos ei vastakaikua tulekaan. Pahimmillaan Kyoko nimittäin osasi olla jäätävän tyly narttu, joka hiljentäisi kokonaisen valtion yhdellä sanalla, mutta hän tuntui olevan aina tilanteen tasalla eikä silkkaa häijyyttään ollut kamala akka. Luonnehtisin hänestä kumpuavaa auraa viehättävän salaperäiseksi. Tällaiseen ihmiseen olisi kiehtova tutustua, kunhan ei pelkää siitä koituvia seuraamuksia.

Ehdottomasti kyllä kiinnostaa tietää Kyokon edesottamukset Danganronpa Another Episodessa, kunhan sen aika tulee! 

”Junko Enoshima”/Mukuro Ikusaba – ”Äärimmäinen muoti-ilmiö”/sotilas/epätoivo
Status: Murhattu [kuolinsyy: lävistetty kauttaaltaan ylimaallisilla Gungnir-peitsillä]



Vaikka pahiksia ei pidäkään surra, olen niin katkera, kun en milloinkaan nähnyt sitä todellista Mukuro Ikusabaa hengissä. Ottaisin ilomielin vastaan räiskintäpelispinoffin Mukurosta Fenrir Mercenary Corpsissa. Potentiaalia olisi, sillä epätoivosiskoksista olisi niin hienoa kuulla lisää. Ja ovathan solttulyylit nyt kuumottavia tapauksia.



Kuudennentoista oppilaan tärppi oli aivan hävyttömän kutkuttava, sillä en ole ollut pitkään aikaan näin innoissani mistään cliffhangerista ja tuosta eteenpäin odotinkin jännityksellä, missä vaiheessa uusi oppilas saapuu. Odotusta ei helpottanut, kun Kyoko kuiskasi Makotolle nimen ja häiritsevän äärimmäisyyden. Mukuron jännä nimi pyörikin mielessä, siinä oli pahaenteinen kaiku. Milloin tämä pelättävä neiti oikein saapuu?!



Oli saapunut jo. Loppuleikissä ei muusta puhuttukaan kuin Mukuro Ikusabasta ja välillä jopa kyllästytti kirjoitella hahmon nimeä, mutta ehkä se on vain näin yksityiskohtaisen tekstiformaatin ongelma. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että tarina säästi viimeisen megakällinsä loppumetreille. Junko ei ollutkaan kuollut. Mutta kuka tämä toinen Junko sitten on? …Aiiiivan. En ole lukenut tarpeeksi whodunnit-klassikoita, joten en menisi väittämään tällaisen tempauksen olevan täysin ennennäkemätön, mutta olipa juonenkäänne kliseinen tai ei, tarinan loppuhuipennukseksi se sopi täydellisesti, kun koko touhu sekoittui saumattomasti koko helvetin Hope’s Peakin mysteeriin ja maailmanloppukin tuli siinä sivussa. Minulla on heikko kohta maailmanlopuille. Ei ole enää mikään pienen piirin juttu tämä, kun koko maailma seuraa edesottamuksiamme Mono-maskit kasvoilla hurmoksessa. Yhdestä pikku Mukurosta kasvoi pelin lopun ja kenties jatko-osien mittainen juoni, huhhuh ja herran perse. Jos tämä saadaan kunnialla päätökseen, ei voi kuin kumartaa.

Junko-Mukuron muistan myös omasta kuolemastaan, sillä se oli murhaleikin todellinen käännekohta. Joku Sayakan kuolema nyt vielä meni, koska se kuului asiaan, mutta joku vartti tästä eteenpäin ja jo toinen tapettiin vieläpä silmiemme edessä. Nyt tiesin Monokuman olevan tosissaan ja – ennen kaikkea – mitä tahansa voisi tapahtua, all bets are off. Sitten nähtiin sarjamurhaaja, Robo Justice, tuplamurha, itsemurha ja kaikkea muuta, mitä voi tapahtua vain Danganronpassa. Enää ei voinut olettaa, että nyt toi tappaa ton ja kuolee, sit toi tappaa ton ja kuolee, kunnes lopussa seisoo vain yksi, joka saa vaisut golfaplodit ja ammutaan.

Olipa Mukuro hetken aikaa elossakin Junkon kulissina… enkä silloin epäillyt yhtään mitään. En edes noteerannut hiukan erilaisia kasvonpiirteitä roskalehtikansissa ja feikki-Junkossa, vaikka Mukuro toki vetikin höplästä photoshoppausjutuillaan. Joskus tarinan uudestaan läpäistessä voisikin bongailla täkyjä dialogista. Ihan hyvin Mukuro kaksoisroolinsa veti, ei siinä mitään. Vaikutelma pinnallisen pöhköstä muoti-intoilijasta välittyi ja vapaa-ajan sessiot olivat näin jälkeenpäin erityisen mielenkiintoisia, kun tiesi kenelle oikeasti puhui. School Moden viimeinen keskustelu jäi erityisesti mieleen, kun silloin tiedostettiin, että Junkoja onkin todellisuudessa kaksi. Eikä Makotoa haitannut, kun eihän tuo tarina totta koskaan ollutkaan. Mukuro kuoli epätoivon välikappaleena hyvin pahan siskonsa ikuisessa varjossa. Sääli sinänsä.

Junko Enoshima – Äärimmäinen muoti-ilmiö/epätoivo
Status: Teloitettu [kuolinsyy: äärimmäinen teloitus]



Takapiru. Joku multipersoonainen tyttö, jolla on tylsää. Takapiru oli koko ajan yksi meistä, mutta ei hän ollut koskaan yksi meistä, vaikka tavallaan olikin yksi meistä. Hämmentävää. Kahelia. Meininkiin sopivaa. Vaikka epätoivolla on ikuisesti Monokuman kaksijakoiset kasvot, tosiasiallinen instigaattori oli saatava kiikkiin. Ei hän ollut mikään viiksiään pyörittelevä ulkopuolinen taho, joku täysin tuntematon heppu. Sehän olisi ollut tylsä ratkaisu. Varsin paljon Junkon taustasta limittyy Mukuroon, joten enpä toista itseäni. On selvää, että Junko on epätoivosiskosten dominoivampi osapuoli, joka on siitetty vinoon, kun mielessä on pyörinyt vain epätoivo, jonka toteuttaminen vaati kaiken päättymistä ja tv-show’ta. Yksityiskohdilla ei ole väliä enkä halua ryhtyä juoniaukkoja etsiväksi niuhottajaksi. Jos jatko-osissa valaistaan maailman nykytilannetta, se on ihan kiva juttu, mutta tämä ei ollut tarina maailmanlopusta vaan Hope’s Peakin vuosikurssista #78. Parilla heistä oli pahat mielessä ja maailman kenties viimeinen toivo eristettiin tappamaan toisensa. Mukuro uhrattiin mahdottoman mutkikkaan viimeisen oikeudenkäynnin välikappaleeksi. Kaiken piti onnistua.



Kun kaikki ei onnistunutkaan, Junko saapui oikeussalin muotilavalle. Muotitausta sopikin erinomaisesti täyskahjolle umpihullulle, joka ei melkein milloinkaan näyttänyt todellisia kasvojaan kuin tunnistamattomiksi meikatut supermallit. Minulla oli mahdottoman hauskaa seurata Junkon eri persoonien loputonta monologia. Propsit myös ääninäyttelijöille. Aluksi luulin aatelis-Junkon olevan vain alkupään vitsi, joka vaihtuisi todelliseksi apatia-Junkoksi mutta ei: tähän vielä viitisen eri sivupersoonaa (hevi-Junko!!) ja saatoin vain toljottaa. Se todellinen Junkokin vilahti pari kertaa kaiken teeskentelyn alta.



Koko hahmo oli suuren tarinan suureen loppuun niin älyttömän typerä veto, että jotenkin, mielipuolisesti, se toimi. Ei käynyt ”hei ihan oikeasti nyt Spike Chunsoft” mielessä. Täytyy myös muistaa, että tämä pahasti häiriintynyt latvalaho ohjaili ja äänitti Monokumaa, jonka jutut eivät varsinaisesti olleet tasapainoisia. Junkon kohdalla en voi ylisanoja säästellä eikä tämä ole vain sitä, että kaikki on Danganronpassa täydellistä, koska olen kirjoittanut blogia jo useampien satojen sivujen edestä, vaan Junko oli ihan oikeasti oivallinen takapiru!

…Mutta kuka onkaan seuraava takapiru vai selviytyikö Junko sittenkin hengissä?

Mondo Owada – Äärimmäinen prätkäjengipomo
Status: Teloitettu [kuolinsyy: sähköteloitus kuolemanhäkissä]



Ehkä se on lapsellista, mutta minulla on heikko kohta estottomasti kiroileville äkkipikaisille urpoille. Aina repee jne. Oppilaskööri tarvitsi kiintiörähisijän, joten tässäpä heille sellainen. Tällaisessa kesyhkössä laumassa Mondo varsinkin nousee esille vaarallisella olemuksellaan, Makotokin sai nopeasti nyrkistä. Mondon kohtalo ei ollut yllättävä, sillä olin ounastellut, ettei tällainen kävelevä tai päristelevä uhka kestä kauaa. Totuus olikin hiukan toisenlainen, sillä hänhän päätyi Chihiron murhaajaksi, mikä on tietenkin hyvin tuomittavaa ja raukkamaista. Olihan hänellä sentään päässä vikaa, kun veljen kuolema ja alituinen vahvuuspakkomielle kierivät alitajunnassa. Ei muukaan kilahdusta selitä.



Motskaritausta oli kieltämättä hoopohkoa seurailtavaa, kun en jaksa ottaa teiden ritarien kovaa koodia kovin tosissani, kun Japanissa on vieläpä näitä tötteröpäisiä leningraddavidsoneita, joiden tulisi kaiketi käydä parturissa. Akirassakin toistensa nimiä huutavat toopet pörräävät jupisti menemään teiden kuninkaina, kunnes joku heistä leviää muodottamaksi singulariteetiksi hävittäen puolet metropolista. Mondolla oli kuitenkin oma paikkansa Crazy Diamondissa ja kaikki kunnia sinne.



Toisin kuin voisi olettaa, Mondo ei ollut mikään mulkero, sillä heikompien suojelu oli hänelle kunniakysymys. Kun Togami rupesi Chihirolle, Mondo rupesi takaisin. Vapaa-ajalla hänestä paljastui pehmeämpiäkin puolia, kun eläinystävyys viuhahti takavasemmalta ja vilpitön halu hakata nauloja Makoton huushollin hyväksi oli ihan aitoa. Mondo nyt vain on tuommoinen karkea tyhmä pälli, kun on kasvanut tien päällä väärässä seurassa.

Erityisesti tykkäsin Mondon syvästä katumuksesta Chihiron listimisen vuoksi. Hän tiesi tehneensä tyhmästi eikä voinut korjata tapahtunutta. Teloituksensakin hän otti vastaan kuin mies.  

Sakura Ogami – Äärimmäinen kamppailija
Status: Itsemurhattu [kuolinsyy: myrkytys]



Sakuran kanssa ei hassuteltu, vaikka oivallisia tilaisuuksia olisikin ilmennyt. Onhan se tietenkin kova pala pulkkanarujätkille, että tytöllä sattuukin olemaan kovempi pala. Myönnettäköön, että minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia hyväksyä timmimpiä tyttöjä tai edes kehonrakentajakaliiperin amatsoneja, kunhan nyt ei ihan lähdetä sellaiselle alkuhärkämäiselle neljätoista Jay Cutleria hävyttömän isoon kylpytakkiin kiedottuna -linjalle. Ihmisiähän hekin ovat. Jotkut ainakin. Sakuranhan vitsi on siinä, etteivät edes kookkaimmat steroidineidit näytä aivan tuolta ja miesjääkaappipakastimillakin tekisi tiukkaa saavuttaa järkälemäisiä mittasuhteita. Lisäksi hän on maailman vahvin ihminen, koska tietenkin hän on.



Sakura on siis kävelevä miesnainen ja mieskonsensukselle instant turnoff, mutta väännetäänkö siitä halpaa vitsiä? Ei juurikaan. Toki Hiro vähän hassuttelee Ogre-lempinimellä, mutta siinäpä se. Ja pari kertaa erehdytään sukupuolesta, mutta asiasta ei tehdä isoa numeroa. Sakura nyt vaan on tuollainen eikä se oikeastaan vaikuta suuremmin mihinkään. Oikeastaan häntä käsitellään harvinaisen arvokkaasti.


Kenshiro

Koska Sakura ei puhu paljoa ja uusien kerrosten raportointikin jää aina uusien metallilevyjen tasolle, hän jää helposti kovin etäiseksi hahmoksi, jonka ainoa yhdysside tuntuukin olevan Aoi. Voimasiskot nostelevatkin toisiaan kulissien takana, hihi. Vapaa-ajallakaan ei paljastunut mitään järisyttävän erikoista, vaikka hänen tyttömäisiä piirteitä arasteltiinkin ja Kenshirokin käväisi kuvioissa, mutta ei tuo mahdottoman kiintoisaa ollut, vaikka hahmoa syvensikin. Sakuran ehdoton käännekohta onkin vakoilu Monokuman piikkiin, vaikkei hän tainnut sitä monesti tehdäkään. Pitäähän joukossa aina petturi olla ja asiaa jännitettiinkin kohtuullisen pitkään, kun vaihtoehtoja oli muitakin. …Kuten Kyoko, joka ei kerro itsestään mitään.



Vakoojapaljastus hyvin yllättävästi eskaloitui ja Sakura päätyi vetämään myrkkyöverit. Noin sitä pitää. Olisi Sakura luultavasti kuollut joka tapauksessa tälle tielle ajauduttuaan, se oli vain ajan kysymys. Rankka ratkaisu tämäkin, mutta ihan oikeasti vain Sakura pystyi tappamaan itsensä, jotta muut eläisivät. Ja muuthan elivät. Sakuran jälkeen kukaan muu ei kuollut. Junkoa ei sitten lasketa. Taisin käsitellä nelosoikeudenkäynnin jälkeen itsemurhan jälkipyykkiä enemmänkin ja vaikka olen sitä mieltä, että kohtaus paisui hiukan ylipitkäksi, se oli arvokas lopetus jäyhälle lihaskimpulle.

Byakuya Togami – Äärimmäisen varakas jälkeläinen
Status: Hengissä



Ylimielinen mulkero oli päällimmäisenä mielessä alusta asti eikä Togami siitä sen kummemmaksi muuttunut, mutta silti Danganronpa tarvitsi Togamia. Oikeussalissa ei sen kummempia rooleja väelle jaettu, mutta Togami oli ilmiselvä syyttäjä: paljon äänessä, kärkäs kuin mikäkin ja muutenkin ihmisperse. Ystäviä hän ei tuolla asenteella saa, mutta eipä hän niitä haluakaan, kun on kaikkien yläpuolella. Yltiöärsyttävä pikkuherra ei osoittanut koskaan myötätuntoa eikä liioin seurallisuutta. Kaiken järjen mukaan minun siis pitäisi vihata Togamia ja toivoa hänen kuolemaansa, mutta kuten taisin jo jossain vaiheessa sanoakin, Togamin pisteet ovat nousseet aivan älyttömästi kertomuksen edetessä. Kaikesta epämiellyttävyydestään huolimatta hän on mielenkiintoinen hahmo; juuri sellainen, jota rakastaa vihata. Ilmiselvästi sellaiseksi hänet on luotukin.



Togami oli koko ajan tilanteen tasalla ja opportunistina etsi joka hetkestä tilaisuutta, myös Tokon/Jillin romanttisesta räpellyksestä, jossa säilyi hilpeän tyly koukku loppuun asti. Ne hetket olivat ihan parhaita, kun hän olikin väärässä. Oikeudenkäynnissä hämmästyvä Togami on todellista komediakultaa. Murhaleikkiinkin hän suhtautui jännittävänä leikkinä, kun tämähän olikin yhtäkkiä mielenkiintoista. Togamista ei tiennyt, ryhtyykö hän tappajaksi, mutta eipä selviytyminen loppuun astikaan ollut varmaa. Tuolla asenteella. Chihironkin äijänperhana ripusti jatkojohtokrusifiksiin Genocide Jackia imitoiden sekoittaakseen pakkaa, mikä saattaa olla koko tarinan julkein temppu. Tosin Togami useaan otteeseen vannotti painokkaasti selvittävänsä takapirun henkilöllisyyden ja panevansa hänet maksamaan ja suunnanmuutos murhaleikin tukemisesta aktiiviseen vastarintaan olikin harvinaisen sykähdyttävä liike hiukan yli puolivälissä. Oikeastaan silloin tajusinkin, että Togamihan on oikeasti aika kova tyyppi. Ei hän ollut täällä vain perseilemässä omiaan.

En ole siis harmissani, kun tämä kamala, kamala ihminen selviytyi kurimuksesta vapauteen, sillä hän näyttäisi sittenkin olevan hyvällä asialla korjaamassa maailmaa ja joutunee tukeutumaan meihin muihin. Kenties olemme ansainneet hänen luottamuksensa. Makoto ainakin. Jotenkin minusta tuntuu, ettei Togamin tarina pääty tähän. Tämähän ei ollut sitten mitään vihjailua! No hyvä on, näin kuvan hänestä Danganronpa Another Episodessa, mutta tämä nyt ei liene yllättävää.

Yasuhiro Hagakure – Äärimmäinen selvänäkijä
Status: Hengissä



En ole kovin paljon seurannut, mitä mieltä Internetin syvät rivit ovat Danganronpan hahmoista, mutta sen verran sain selville, ettei kovin moni pidä Hirosta. Mitä ihmettä nyt taas? Hyvä on, Hiro on paatunut huijariluuseri ja pahimmillaan hyvin, hyvin epämiellyttävä ilkimys, hänen jutuissaan on harvoin mitään järkeä, hän hepuloi itsekseen, ajautuu kommelluksiin ja oikeudenkäynneissä hänen lausuntonsa parhaimmillaankin sotkevat keskustelua. Yasuhiro Hagakure on täysin typerä idiootti, jolla ei ollut tarinan kannalta suurta merkitystä ja joka olisi voinut kuolla koska tahansa. …Eikö vain?



Pitäähän tuo teknisesti ottaen paikkansa, mutta ehkä olen vain niin pahuksen vinksahtanut, kun Hiro jäi erittäin positiivisesti mieleen stoorin todellisena valopilkkuna. Kastissa on monta huumorihahmoa, mutta Hiro lienee ainoa varsinainen läppähahmo. Pimeät jutut menivät useammin läpi defensseistä kuin täysin ohi ja yliluonnolliset vapaa-ajan tarinat olivat välillä hyvinkin mielenkiintoisia. Makoton ahdinkoa Hiron hourailuissa oli hilpeä seurata. Plussaa myös muutaman kerran luokalleen jäämisestä. Näemmä ikä ei tuonut viisautta ja muutenkin Hirosta huokui sellainen yleisen homssuinen vaikutelma nolosta hipistä, joka ei saa koskaan graduaan valmiiksi ja paukuttelee pakastepizzalaatikoiden kuorruttamassa yksiössään djemberumpuja.

Jännästi Hiroon ei edes kunnolla keskitytty murhaleikin puolesta, vaikka hän selviytyikin kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti loppuun asti. En kylläkään keksi, mitä suurempaa hänelle olisi voitu kirjoittaa, joten ehkä hän oli sellainen kestovitsi, jota ei tajuttu lopettaa ajoissa. Ei sillä, että minä valittaisin. Paitsi jos pitää keksiä lisää Lemuria-juttuja. 

Celestia Ludenberg – Äärimmäinen uhkapeluri
Status: Teloitettu [kuolinsyy: polttoroviolla kärventyminen, paloauton alle murskautuminen]



Ah, Celeste, tuo toinen paatunut huijari ja häijyimmillään kammottavan kalsea harpyija. Goottilolitan pörröinen ulkoasusi menisi täydestä ellen tietäisi, millainen oikeasti olet. Vieno hymy ja hymähtely riitti pitkälle (no, jotakuinkin puoliväliin), mutta siihen hymy hyytyikin.



Mikään ei tietenkään lievennä Celesten rikosten tyrmistyttäviä asianhaaroja. Miltei tarpeettoman mutkikkaaseen vyyhtiin sekoitettiin peräti kaksi uhria ja Robo Justice -kostyymissa koikkelehtiva Hiro… ja kaikesta vastuussa oli Celeste. Minä vähän arvelinkin, että jos joku tyttö jossain vaiheessa on murhaaja, se joku on Celeste. Nyt ei ollut edes kyse väärinkäsityksistä tai itsepuolustuksesta, sillä tämä suunnitelma oli harvinaisen harkittu ja sen verran seikkaperäinen, että sen luojaksi vaadittiin sisäinen sadisti. Tähän se Celesten vieno hymy pää söötisti kallellaan. …Noin.

Celestessä oli melko paljon samaa Togamin kanssa. Heillä oli omat selviytymissuunnitelmansa. Vaikka se huijausta olikin, Celeste oli tilanteen tasalla ja paapatti muille alituisesti sopeutumisesta. Oikeudenkäynneissä puolestaan Celesten silmätikuksi ei kannattanut joutua, sillä syyttävää tykitystä tuli sarjatulella ja se oli viheliäisen viiltävää. Neidin kanssa oli siis erinomaisen haastavaa keskustella oikeastaan yhtään mistään, kun tiesi aina olevansa altavastaajan asemassa. Onnekseni en Makotona joutunut hänen pyhän goottivihansa kohteeksi. Siitä piti huolen Hifumi, jota kävi sääliksi, kun häiskää juoksutettiin täydellisen teen perässä. Celesten raivoaminen varsinkin kolmosoikeudenkäynnin lopussa oli kerrassaan mahtavaa seurattavaa. Taisinkin jo mainita pitäväni ääninäyttelijästä, mutta laajennan pitämiseni käsittämään koko Celesten. Mainio paha goottilolita. Lisää tällaisia hahmoja!

Monokuma – Äärimmäinen karhu
Status: Puhuhuhu!



Pidin vailla sen kummempia ennakkotietoja Danganronpa-sarjan maskottipehmolelua vain Virtue’s Last Rewardin hassun sadistisen Zero III -tekoälylagomorfin kopiona, mutta kuinka väärässä olinkaan! Känisevä karhunperkele ylitti kaikki odotukseni ja säilytti absurdin tasonsa käsittämättömästi alusta loppuun, vaikka luulin vitsin käyvän vanhaksi. Mutta ei. Monokuma ilmestyi halutessaan joka paikkaan häröilemään, mutta osasipa hän ilkeimmillään olla erittäin raivostuttavan häijy otso.



Monokuman sympaattisen kaksijakoinen olemus kuvastaa erinomaisesti Danganronpa-sarjaa ja jos mitään tietäisin brändäyksestä, voisin väittää Monokuman olevan harvinaisen onnistunut maskotti. Japaninkielisenä tuo on vissiin erityisen häiritsevä, koska ääninäyttelijä tunnetaan idässä erittäin suositun Doraemon-robottikissan äänenä. Kyseessähän on siis lapsille suunnattu söpöilysarja. Kyllä enkkudubbikin älyttömän dialogin hienosti vetää. Ei se tainnutkaan olla Teddien ääninäyttelijä, mutta ihan sama.



Monokuman jatko onkin mielenkiintoinen. Saavuttiko otus todellakin tietoisuuden vai ohjaileeko joku sitä yhä? Miten Monokuma selitetään jatko-osissa? Ja mitä ovat Danganronpa Another Episoden epämuodostuneet mutanttikumat?! Pääasia on, että puhuhu raikaa lopussa.



Jonain päivänä minä vielä tilaan Monokuma-pehmolelun vaikka Japanista asti, helvetti vieköön.

 Liite V: ”Yksi menolippu Jabberwock Islandille, kiitos.”

Harkitsin vielä kirjoittavani jonkinlaisen arvostelun Danganronpa: Trigger Happy Havocista, mutta taidan jättää sen jatko-osan jälkeen, jotta saan mukavaa vertailupohjaa asioihin. Lisäksi hahmoliitteeseen meni tolkuttomasti aikaa ja koin sen muutenkin tärkeäksi, sillä tämä on niitä tarinoita, jotka eivät toimisi ilman erinomaisia hahmoja, joten olin tuon heille velkaa. Muutenkin tuntuu, että olen vasta yhden suuren tarinan puolivälissä ja jatko-osa olisi luonnollinen toinen puolisko. Käsittääkseni nämä julkaistiinkin jossain päin maailmaa – Japanissa kai – yhdessä paketissa.





Mutta jos sitä ei rivien välistä osannut lukea, tässäpä lyhyt arvostelu:

Danganronpa: Trigger Happy Havoc on hyvä peli.



Olihan tämä enemmänkin kuin hyvä, suorastaan loistava, ja eräs parhaista videopelitarinoista suunnilleen ikinä; lähes Zero Escapen veroinen kokemus, vaikka sarjoja onkin hankala vertailla. Jos japsimenoa kavahtaa, suosittelen itseensä menemistä, sillä tuo vakava lobotomialla hoidettava asennevamma ei luulisi olevan liian suuri kynnyskysymys tämän erikoislaatuisen tarinan kokemiselle. …Vaikka tietenkin jos on tähän asti lukenut, ykkösosassa ei ole enää mitään koettavaa paitsi jos haluaa nähdä joka ikisen dialoginpätkän. Kakkososa on tietenkin parasta kokea minun kauttani, koska narsismi on aina kivaa, mutta suosittelen myös tukimielessä ostamaan sen, jotta Spike Chunsoft saa rahaa kolmanteen osaan.



Enpä olisi uskonut, että gradupakoilun vuoksi marraskuussa aloittamani blogi saavuttaisi puolen vuoden jälkeen ensimmäisen vaiheensa lopun ja että dokumentointi veisi 4 000+ kuvalinkkeineen 724 sivua. Tällähän on mittaa kuin Olympos-käännökselläni, joka on kyllä tätä parempi. Seuraavat 700 sivua kuluvat Danganronpa 2: Goodbye Despairin parissa. On aika ryhtyä älyttömään projektiin hetimmiten. No ei nyt ihan heti… mutta hyvin, hyvin pian.

Makoton, Kyokon, Aoin, Hiron, Tokon ja Togamin tarina jatkuu Hope’s Peak Academyn ulkopuolella.

Sayakan, Mukuron, Leonin, Chihiron, Mondon, Hifumin, Ishimarun, Celesten, Sakuran ja Junkon tarina jatkuu tuonpuoleisessa.



*****DANGANRONPA: TRIGGER HAPPY HAVOC -BLOGIVAIHEEN LOPPU******

Kuudentoista äärimmäisen oppilaan tarina alkaa ensi kerralla Jabberwock Islandilla. Paluulippu ei sisälly hintaan.