102 - Esiprologi, osa 1

Danganronpa 2: Goodbye Despair

Ennakkotietojeni mukaan tässä pelissä ollaan saarella ja ainakin joku kuolee joskus. Mitään muuta en tiedäkään, ja se kelpaa vallan mainiosti. Odotukseni ovat ennennäkemättömän suuret.


Talentless hack frauds!


Nyt on retroa!

Alkuvalikko hämmensi hetkisen. Olin jo odottanut uusia naamapotretteja Hope’s Peak Academyn etualalle, mutta sen sijaan eteeni työnnettiin kovin sympaattista pikselitaidetta, jossa jatko-osan ilmeinen päähenkilö kirmaa eteenpäin loputonta looppia ja saa aina välillä seuraa jostain toisesta oppilaasta, kunnes Monokuma tai ilmeisesti Usami-jänöjussi vie seuralaisen pois. Kenties tämä on hienovaraista vertauskuvaa, että kaikki ystävyydet eivät kestä. Taustalla soi jo Trigger Happy Havocista tutun letkeän valikkoteeman muunnelma lähinnä erilaisilla perkussioilla. Onhan kotiin kiva palata.


Onko pakko?

Jätin koskematta kohdallaan oleviin asetuksiin ja koska ekstragalleriakin oli sisällöstä tyhjillään, tein ainoan mahdollisen liikkeen eli aloitin uuden murhaleikin keskitason vaikeustasolla. Nyt se on taas menoa, mitään en kadu.


Moi?


Tähän on mutkikkaampi vastata.

En tiedä kuka olen tai kuka minulle puhuu. Hahmot ovat yhtä kolmea kysymysmerkkiä. Joku etäisesti tutunlainen rennosti pukeutunut heppu utelee vointiani. Olenko nähnyt hänet joskus? Olenko ollut tuo? …Onko tuo vanhempi Makoto?! Ääni kuulostaa kovin samanlaiselta. Mutta mitä ihmettä hän tekisi täällä ja miksi hän näyttää tuolta? Vai olenko minä Makoto?

Kaikkialla näkyy sinistä silmiinkantamattomiin, mikä on paljon sanottu, sillä näkökenttäni koostuu kauas avaruuteen vievästä taivaankaistaleesta ja migreeniä aiheuttavasta tulipallosta. Taidan röhnöttää selälläni. Jostain kuuluu aaltojen tasaista rummutusta.

Tämä lähes tuntematon henkilö mainitsee ohimennen muutkin, jotka tuntuvat olevan autuaan ulalla kaikesta. Jotain omituista on taas alkamassa. Päähenkilö keskittyy miettimään, mitä olisi tapahtunut. Ehkä hän muistaa. Hän pakottaa itsensä muistamaan.


Ei kai taas!


Ehkä koko peli onkin vain takaumaa.








Danganronpan retrojynkkäbittiteema soi, uuhhh!

En täysin ymmärrä, mitä äsken tapahtui. Danganronpa 2 taisi alkaa! Mutta Vita-pelit eivät käynnisty noin. Onko pelitikussa jotain vikaa? 

Ei ole mikään tavallinen päivä. Asiallisen näköinen päähenkilö – kuka muukaan se voisi olla? – seisoskelee Hope’s Peak Academyn porteilla ylpeänä, sillä tätä hetkeä on odotettu pitkään. Olen samaa mieltä jatko-osan aloittamisesta, hehheh. Tällä tyypillä on ollut aivan erityinen suhde kyseiseen huippuoppilaitokseen, sillä se on pyörinyt unelmissa aivan liikaa pennusta saakka.


Ei se ole sitä minullekaan.


Hello, gorgeous.

Herra protagonistiherra kertailee itsekseen koulun taustaa, joka on jotakuinkin kuultu aiemmin, mutta jos se on päässyt unohtumaan, kyseessähän on hallituksen rahoittama oppilaitos käsin poimitulle eliitille, jota kerätään luomaan toivoa ja tulevaisuutta. Valmistumisen jälkeen elämästä ei tarvitse enää murehtia. Kuten ennenkin, Hope’s Peakin kirjoille pääsee olemalla lukiolainen (tai high school student -ekvivalentti oppijärjestelmän miljardeissa variaatioissa kautta maailman, jos lähdetään hiuksia halkomaan) ja oman alansa paras, toisin sanoen äärimmäisyys. Päähenkilö on hiukan eri asemassa, mutta ei hän siitä vielä kerro, kun eihän tässä ole vielä tutustuttu. Eikä se ole niin erityinen juttu. Ollaanpas sitä vaatimattomia.


Täällä taas.


Tuollahan kelpaisi olla kodittomana.


Haistan salaliiton.


Three: ??? Four: PROFIT

Kun päähenkilö pääsee ääneen, tajusin välittömästi kuuntelevani Persona 4:n Metro Gitiä eli nimikanonisoitua Yu Narukamia. Johnny Yong Bosch on vauhdissa jälleen. Ääninäyttelijä on sitä lukemattomista peleistä ja animeista tuttua osaavaa vakiosakkia, mutta toistaiseksi minulle tarpeeksi tuntematon, että voin kärvistellä jatko-osan alusta loppuun jatkuvien P4-assosiaatioiden kanssa.


Jos et halua, voin kutsua sinua kyllä ???:ksi.

Tämä salskea ja vaatimaton Makoton muotin toistaiseksi kelvollisesti täyttävä teiniuros on nimeltään Hajime Hinata. Hajime lähteekin sitten selkärangasta tekstitiedostoon tuhansia kertoja tästä eteenpäin. En tiedä olenko valmis. Hajime raahautui tänne asti, koska on aina ihaillut Hope’s Peak Academya. Hän yrittää keksiä lisää tapoja kuvailla koulun komeutta ja syitään olla yhteiskunnan toimiva ratas huippujen seurassa, mutta peli ei anna.


Tätä hahmoa pitääkin sitten, öh, hinata paikasta toiseen.


Ei opiskelu nyt noin jännää ole!


Tekisit jotain otsallesi, kun tuolta näyttää.


Niin…?


NIIN?!


Nyt anteeksi mustekynä reistailee. …Makotoko tuossa puhuu?


Ei ole ollut Spike Chunsoftilla varaa oikolukijoihin.

Kelmeän tummanvihersävyisessä astraaliviivojen kyllästämässä limbossa kajastaa ovi. Olen niin pihalla kaikesta. Niin on Hajimekin. Ehkä pitäisi käydä peremmälle. Tai näin ainakin Hajime haluaa, vaikkei tiedäkään, miksi haluaa.


Kuitenkin vie pyöräkellariin.


KINGDOM HEARTS!!!

…


Hello world!


Onko kukaan teistä rouvista vapaa?

Ihmisiä! Oppilaita! Äärimmäisyyksiä! En kykene käsittelemään tätä kaikkea. Ihan tuntematonta porukkaa. Pari tyttöä huomaa läsnäoloni ja kolmas arvelee minutkin fuksiksi. Joku olettaa, että meidät on kerätty tähän luokkaan. Nytkö se opiskeluvuosi alkaa?


Ja sitten äärimmäisyyksiä arvailemaan!

Joku turpea läski pyytää minut peremmälle. Tunnistan lasit. Tunnistan tutun hymähdyksen.



Voiko tuo olla…?

Ei, ei se voi olla. Ei millään. Ehei.

…Mutta se on. Ihan muuten varmasti on.

Saatanan saatana.

.
..
…
….
…..
…...
…....
….....
….......
….........
….............
…..................

BYAKUYA TOGAMI.