104 - Prologi, osa 1

Taisin taas vahingossa aloittaa pelin alusta, tässä menee pikku hetki.


Takaumat aiheuttavat pahoinvointia.

Kun ensimmäinen tallennusmahdollisuus on suotu, palataan takaisin alkuun, joka tapahtuu teknisesti ottaen juuri nyt. Makotomainen ei-Makoto utelee huolissaan vointiani. Hajime pyytää lievästi töykeään sävyyn hetken omaa rauhaa, sillä onhan tässä ihmeteltävää hiekkarannasta trooppiseen tuuleen. Eipä siitä Hope’s Peak Academysta tainnutkaan tulla mitään, kun nyt heidät on paiskattu tuntemattoman kilometrimäärän verran paratiisiin. Rauhoitutaanpa siis sitten.


Hajime on sukua Squall Leonhartille.

Tutoriaalisetä (ainakin miellän sen sedäksi) hyökkää heti tilaisuuden tullen neuvomaan näppäinkomentoja, joilla lähitienoota tutkitaan ja panoroidaan muutamalla asteella. Mikään ei ole muuttunut ykkösestä paitsi levitoiva kursorin malli ja visuaaliset tehokeinot. Kaikki ruudun kohteet näyttävä kolmionäppäin ei sentään tuota aivan niin läpitunkevaa analysointiääntä kuin ykkösessä.


Äksästä hyppää ja kun äksää painaa kahdesti, tapahtuu tuplahyppy.


Aina välillä pitää muistuttaa, että tämähän on todellakin peli.

Tässä voisi sopivasti heittää pari kommenttia HUDistakin, joka ei ole jatko-osassakaan täysi huti. Periaatteessa oleellisen informaation kannalta turha mutta popmaisen vänkä BGM – eli akronyymitietämättömille taustamusiikki-ilmaisin – on työnnetty vasempaan ylänurkkaan tilaa juurikaan viemättömäksi koristeeksi. Kitara tuo heti mieleen aution paratiisisaaren leirinuotiorämpyttelyn ja vieriipä parhaillaan soivan biisinkin nimi loputonta sykliään. Oikeassa ylänurkassa puolestaan kerrotaan, missä luvussa mennään, milloin mennään ja millä tasolla ollaan. Oletettavasti Hajimen tasolla. Ehkäpä tämä onkin roolipeli. Tekstiboksi on kokenut lieviä muutoksia olematta kovin tiellä. Eniten tottumista vaatii puhujan nimen näkyminen vertikaalisti vasemmassa reunassa, vaikka pelatessa puhujan henkilöllisyys on useimmiten ihan selvä. Hajimella näyttäisi vielä korostuvan oranssimpi sävy keltapalkissa.

Samaan syssyyn voisi kertoa grafiikastakin näin parin paikan vankalla kokemuksella. Tämä seesteinen rantajointti antanee hyvän käsityksen muistakin maisemista. Estetiikka on tietenkin avointa verrattuna Hope’s Peakin melko klaustrofobiseen tunnelmaan ja yleinen värikkyys välittyy mukavasti. Aurinkoon tirkistely tuottaa sokaisevia lens flareja, aallokko todellakin aaltoilee ja tropiikkilintu pörrää edestakaisin. Tyylitelty grafiikka on siis suunnilleen samanlaista kuin ennenkin, mutta liikettä näyttäisi riittävän. Hahmojen pahvikuvat sentään pysyvät paikallaan, sillä aneeminen liukuminen lipuisi uniin.

On minulla tehtäväkin. Rannan erinäiset esineet tulisi koluta ennen kuin juoni nytkähtää eteenpäin. Haluavat varmistaa, että osaan pelata. Valvontakamera ja palmuun pultattu monitori taitavat olla läsnä kaikkialla. Omituisen rauhallinen uusi ystäväni tuumii kameran olevan paikalla meidän turvaksi.


”Metal Gear?!”

Hajime suo myös mulkaisun palmuun ja täydelliselle merelle kohti kotia ja siirtyy sitten jututtamaan seurallista häiskää, jota olen ihan varmasti joskus ohjaillut. Tai oikeastaan seurallinen häiskä jututtaa Hajimea ja esittelee siinä sivussa itsensä.


”Go and prevent the confusion in the city.”

Hän on…


…Nagito Komaeda, äärimmäisen onnekas opiskelija!

Two milkmen go comedy! = Welcome to my kingdom! Niinpä niin. Nagito Komaeda = Da Makoto Naegi. Äärimmäisen onnekas opiskelija. Sattumaako?! Enpä usko. Jos kaiken tämän todistusaineiston jälkeenkin tämä Nagito ei ole Makoto, maailmalta putoaa pohja.


Tuntevat minut Makotona.

Nagito ei pidä äärimmäisyyttään järin suuressa arvossa. Hän vain sattui olemaan se ainoa, jolla kävi tällä kertaa arpatuuri. Hajime ei oikein tiedä, mitä onnesta pitäisi sanoa, mutta Nagito ymmärtää reaktion. Miten Nagiton kaltainen täydellinen keskinkertaisuus (krhm, Makoto!) pääsisi Hope’s Peakiin? Hän myöntää aluksi kieltäytyneensä nöyrästi kunniasta, mutta oppilaitos halusi hänet opiskelemaan. Onnen tutkimuksen takia sisäänpääsyarpajaisia järjestetäänkin. Nagito ei oikein tunne olevansa koulussa kotonaan ja naurahtaa, että toivottavasti hänestä ei jäänyt käteen päällimmäisenä pessimismi.


Painotetut nopat käytössä.


Hajime ei ole pelannut roolipelejä.


En minäkään uskonut, että pääsisit sieltä pois.


Tutkimuskin yhtä tuuripeliä.


Oon parempiaki ihmisii tavannu.

Hajime esittelee itsensä, mutta äärimmäisyytensä kohdalla hän menee täysin lukkoon ja tietämättömyys alkaa tuntua häiritsevältä. Muististako se johtuukin? Nagito lohduttaa, että ehkä tieto joskus palaa ajukoppaan, mutta minusta alkaa tuntua, että tässä toisessa Danganronpassa asetelma onkin kääntynyt päälaelleen. Tällä kertaa päähenkilö on äärimmäinen ??? ja sidekick puolestaan äärimmäisen onnekas opiskelija. Toivottavasti Kyoko ei ole tehnyt radikaalia sukupuolenvaihdosta ja muuttanut nimeään ja kaikkea muuta. Muussa tapauksessa Hajime voi periaatteessa olla ihan mitä tahansa, kenties jopa äärimmäinen toivo.


Tarkista vaikka vasemmalta.


Äärimmäinen protagonisti.


Ihan kuola valuu suupielestä.


Remember remember the fifth of November.

Nagito vaikuttaa ihan asiallisen rennolta hepulta ja jos hän todellakin on Makoto, asiaan palataan varmasti pelin loppupuolella, johon uskon hänen selviytyvän ihan ykkösosan perusteella. Täydellinen källi olisi tietysti tapattaa hänet tai panna hänet murhaajaksi, sillä mistäpä sitä ikinä tietää?


Tapan sinut heti aamunkoitteessa.

Kun nyt tunnemme täydellisesti toisemme, saan ilmoituksen netotusta toivon sirpaleesta ja lähes samanaikaisesti Hajimen taskusta kuuluu piip. Housuista kaivautuu esiin pikseli-Usamilla koristeltu e-käsikirja, jonka pääpupu jakoi kaikille. Hajimesta tuo kuulostaa tutuhkolta.


What’s this? What’s this?


Piip.


Uusinta muotia.

Usami pullahtaa paikalle kertomaan lisää teknohärpäkkeestä eikä Hajime todellakaan ole vielä tottunut siihen, että näissä tarinoissa hoopot eläinhahmot ilmestyvät koska tahansa mihin tahansa. Ainakin Usami on säikähdyksestä pahoillaan. E-käsikirja on ilmeisesti elintärkeä kapistus eikä sitä pidä hukata. Vähän kastui vedessä ja nyt saan sähköiskuja. Loputtoman informaation lisäksi käsikirja pitää kirjaa kerätyistä metafyysisistä toivon sirpaleista, joita saarella tulee kerätä tulemalla muiden kanssa toimeen, jotta toivon kukka kukoistaa. Se on heidän läksynsä.


Rapu vei.


Luonnollisesti.

Pupun poistuttua Nagitosta on selvää, että he tuskin ovat heti hengenvaarassa. Kenties voimakaksikko voisi ottaa selvää muista oppilaista ja tästä saaresta, jolla he joutuvat elämään. Nagitohan tutustui jo kaikkiin Hajimen ottaessa lukua, mutta hän kyllä kernaasti roikkuu mukana Hajimen haparoidessa tuttavuuksien kanssa. Jokin Hajimea vaivaa, sillä eihän kai nyt sentään tämä kaikki voi näin chilliä olla.


Olette jo franchisessa.


Eikö olisikin hauskaa, jos saisin vasta viimeisenä päivänä tietää kaikkien nimet!


This Island, ei, ei ole.


Makotolla on jo kokemusta esittelykierroksista.


Monokumaa ei vielä ole näkynyt.

Toinen tutoriaalirypäs avaa e-käsikirjan oleellisimmat funktiot. Olinkin jo kaipaillut vanhaa tuttua pelivalikkoa, vapaan tallennuksen mahdollisuutta ja erityisesti transkriptiä, sillä ilman sitä tarinan blogailu olisi kieltämättä kymmenesti raskaampaa. Taidan tutustua valikkoon, kunhan pääsen täältä liikkeelle. Nagitokin huomauttaa tutkailemaan saaren karttaa käsikirjasta, jotta muut voi paikantaa kätevästi. Hän kertoo olleensa muista suunnilleen perillä jo ennen luokkaretkeä Internetin keskustelupalstan perusteella. …Aivan kuten Makoto! Hajimesta ei tosin ollut mitään puhetta tai ainakaan hän ei huomannut.


Hypoteettisen luojan kiitos.


Kävit lukemassa Danganronpan fanisivuilta tiivistelmät.


Siinä oli mainos edessä.


Toivottavasti tuohon tulivuoreen uhrataan joku.

Silmistä kuvattu käytäväkomppaus on toistaiseksi historiaa, sillä Dangan Islandilla tai Jabberwock Islandilla – ihan millä nimellä tätä loukkoa nyt haluaakaan kutsua – liikutaan paikasta toiseen joko oikealle tai vasemmalle. Yhteen suuntaan liikkuessa päätyy lopulta takaisin lähtöpisteeseen. Kiertokulku on kieltämättä hypnoottisen näköistä, kun maisemat ovat mahdottoman ronpamaisen tyyliteltyjä.


Life’s a beach.

Tässä vaiheessa tutoriaali mainitsee myös e-käsikirjassa pikkuruista elämäänsä elävän ikioman virtuaalilemmikin, joka kasvaa Hajimen askeltahtiin eli pikawarppailulla menettää tämänkin ilon. En koskaan omistanut Tamagotchia, joten tässäpä minulle Ronpagotchi! Olen niin onnellinen. Nyt virtuaalikodissa näyttäisi luuraavan rusettimuna. Askeltahdista vielä sen verran, että liikkuminen ja oikeastaan ihan kaikki aktiviteetti näyttäisi olevan sidoksissa Hajimen tasomittariin. Liikkuessa, muille puhuessa tai paikkoja tutkiessa mittari täyttyy hiljalleen oikealta vasemmalle ja tapissa Hajimelle kilahtaa uusi taso. Tästä ei ole ollut vielä tutoriaalissa puhetta, mutta seikka tuli kyllä huomattua. Tasoista on epäilemättä hyötyä ainakin jonkin kannalta. Ehkäpä lemmikistäkin. Aistin mahdollisuuden juosta ympyrää kymmenen tuntia maksimitason vuoksi, mutta en ole vielä niin epätoivoinen.


Tätä ei pidä nyt munata.

Pelivalikkoinfodumppiin mainittakoon vielä, että todistussivu pitää listaa äärimmäisyyksien strategisista mitoista ja mieltymyksistä. Toivon sirpaleet kerääntyvät omaksi jalokivekseen ja infoboksin perusteella tilaa näyttäisi olevan uusille välilehdille, joihin tulee luultavasti lisätietoja syventyvän ystävyyden mukana.


Mochit ovat mochi-riisistä tehtyjä makeisia. En tiedä Hajimen pakkomielteestä sen enempää.


Suurpiirteisempiä tykkäyksiä.

Kartan perusteella kukkamainen saarivaltakuntamme koostuu viidestä saaresta, jotka ovat siltayhteydessä keskussaareen. Tällä hetkellä Hajime on ensimmäisellä saarella, kuten lähes kaikki muutkin. Vain Togami möllöttää itsekseen keskussaaren puistossa. Muille saarille ei ole mitään asiaa… ainakaan toistaiseksi. Ehkä sitten tulevissa luvuissa. Siirryn keskussaarelle viimeisenä, vaikka Togamin muodonmuutos kovasti kutkuttaakin.


Olen nyt jo L O S T.

Välimatkat eivät ole tuhottoman pitkiä, sillä ensimmäinen pysähdyspaikka oikealle ravatessa tulee vastaan pikapuoliin. Astun tosin sinne, kunhan olen kiertänyt saaren kertaalleen. Siinä ei kestä pitkään. Kuntoilun aikana lemmikkikin ehtii kuoriutua. Oma ainoa ystäväni on oikein kawaii ällösöpö tyttöpupu, joka taapertaa herttaisesti edestakaisin. Sen nimi on plakaatin mukaan Chibimi, mutta minähän en tuollaista hyväksy. Vaikka nimeä ei voi muuttaa, tämä halimussukka on nyt tästä ikuisuuteen nimeltään Lemuria. Lemurialle voi myös antaa lahjoja, mutta eihän niitä vielä ole. Siivoukselle ei ole toistaiseksi tarvetta.


Rakastan sinua ikuisesti.

Jokaisella itseään tai vähintään turismiaan kunnioittavalla saariryhmällä on oma lentokenttä. Meille tarjotaan siis pakovaihtoehtoa jo heti kättelyssä, tai tähän ainakin Hajime arvelee terminaalin tuolla puolen komeilevien lentokoneiden soveltuvan. Paikalle päätynyt haalarihainhammas tokaisee, että lentokoneiden korjaaminen on mahdotonta ihan siitä syystä, että niiden moottorit on poistettu. Kun Hajime on itsekseen miettinyt seikan älyttömyyttä, miekkonen esittelee itsensä.


Oceanic Airlinesit jonossa.


Ihmisiähän nuo.


Tehty styroksista.


Nimiplakaatin vuoro!

Hän on…


…Kazuichi Soda, äärimmäinen mekaanikko!

Nagito kertoo Kazuichin olevan megamekaanikkona luultavasti oikeassa lentsikoiden tolasta. Kazuichista moottoripoisto on outo veto, mutta ei hän olisi huolissaan, sillä kouluretken säännöthän takasivat, että he ovat turvassa.


Tätähän voisi kutsua… fiksaatioksi.


T se itse -suunnitelma.

Tämän vuoksi en esitellytkään hetki sitten sääntöjä käsikirjarumbassa, koska ne tulivat sopivasti puheeksi. Säännöt ovat tällä hetkellä seuraavanlaiset:



1. Tällä saarella törkeä väkivalta on kiellettyä. Eläkää rauhantahtoisesti ja rentoutuneesti opiskelijatoverienne seurassa.

2. Huomioikaa toisenne ja tehkää yhteistyötä hankkiaksenne toivon sirpaleita.

3. Roskaamista ei sallita. Eläkäämme sovussa saaren antoisan luonnon kanssa ”keskinäisessä vauraudessa.”

4. Pääopettaja ei voi suoraan sekaantua opiskelijoiden asioihin. Sääntöön tulee poikkeus, jos opiskelija rikkoo sääntöjä.

Nagito muistuttaa, että Usamihan puhui tuosta, mutta Hajime ei ole aivan vakuuttunut jäniskevennyksen aikeista. Heidäthän pakotettiin tulemaan tänne. Nagitoa harmittaa pessimismini ja Kazuichi pitää tätä lomailuna ja vaikuttaisi elävän päivä kerrallaan. Hajime jättää huolettoman mekaanikon rauhaan. Varovainen arvioni on, että Kazuichi ei pääse poistumaan saarelta hengissä. Hän kuolee luultavasti alkupuolella tai puolivälissä joko murhaan tai mahdollisesti teloitukseen, sillä jatkuva virnuilu vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Toisaalta hänestä ei huokunut ilkeää vaikutelmaa. Saapa nähdä. Ainakin asuvalinnan puolesta osuin suunnilleen oikeaan Kazuichin erikoisalasta.


Koska tämä on sellainen retki, jossa välillä sataa puukkoja.


Makoto on Usamin vanha tuttu School Modesta.


Saaren ensimmäinen perverssi kohdattu.


Sukunimi on Soda, koska hän pitää limsasta. 

Kazuichi ei tehnyt mitenkään erityisen suurta vaikutusta, mutta terminaalin toinen mies on täydellinen mysteeri. Purppurahuivinen arpinaama on nimittäin ainoa oppilas, joka ei ole vieläkään puhunut yhtään mitään. Tyyppi ainakin vaikuttaa olemukseltaan harvinaisen pelottavalta. Ehkä hän on jonkinlainen soturi?

En oikeasti tiennyt, mitä hänestä odotin, mutta en helvetti soikoon ainakaan tätä. Hämärähemmo uhoaa suureellisesti pysymään loitommalla eikä Hajime tajua yhtään mitään. Hajimen liike tulkitaan urheudeksi ja salaperäinen huiviässä paljastaa, mikä on miehiään. En välttämättä unohda sitä koskaan.


Olen nyt jo mykistynyt.

Hän on…


…Gundham Tanaka, äärimmäinen kasvattaja!

Että mitä? Minkä kasvattaja? Häh?! Eksentrinen sekopää julistaa nimensä hallitsevan vielä joskus koko maailmaa. Minä vain toljotin epäuskoisena Vitaani suupieli hymystä nykien. Näyttää kuitenkin siltä, että Gundham on täysin vakavissaan. Siitä kertoo ainakin mahtipontinen lauantaiaamun pääpahiksen ääninäyttely, joka tursuaa kaikkiin ilmansuuntiin sellaista överiksi vedettyä kinkkua, että se upposi täysillä ja meni läpi defensseistä.

Gundham alkaa pommittaa hämmentynyttä Hajimea kysymyksillä, joita sankariparka ei ymmärrä. Minkä isäntä olen? Minkä heimon kanssa tein sopimuksen? Nagito pelastaa Hajimen arvellessaan Gundhamin horisevan lemmikeistä. Hajimella ei ole ollut Makoton tapaan edes koiraa, joten Gundham dissaa häntä armotta ja alkaa mölistä omaa nimeään. En ymmärtänyt enää mitään ja tirskuin naurusta. Kun Gundhamin huivista tursusi neljä hamsteria miehen kailottaessa BURN IN THE ASHES OF PANDEMONIUMMMMAAHHH, minun oli pakko sammuttaa ensimmäisellä kerralla Vita, kun yksinkertaisesti nauratti aivan liikaa. En edes liioittele. Tuossa ensikohtaamisessa oli sitä jotain. Ehkä toisella kerralla setti ei ollut enää niin hauskaa, mutta äijän räiskyvä persoona jäi lähtemättömästi mieleen.


Water Triben.


Sitten se leikeltiin bilsassa.


Mutta kutsuuko roska itseään roskaksi, kas siinä pulma.


Jäätävä performanssi kyllä.

Ja ne hamsterit. Gundhamin ympärillä parveilevat söpöläiset vaikuttivat persoonallisemmilta kuin monen muun pelin hahmot. Nagiton mielestä kyse on showmeiningistä, mutta minusta Gundham on edelleen lemmikkiensä suhteen täydellisen tosissaan. Kuka muukaan muka nimeäisi pörröpalluransa neljäksi tuhon devaksi? Devathan ovat läsnä hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa yliluonnollisina olentoina, mutta ehkä en lähde selvittämään, kumpaan mytologiaan Gundhamin hamsterikvartetti kuuluu. Gundham kertoo erään karvakasansa sanovan, ettei niitä kannata suututtaa. Kun eläinystävä on päättänyt esityksensä maaniseen hohotukseen, Nagito kertoo Gundhamin kyllä osaavan asiansa minkä tahansa eläimen kesyttäjänä ja uhanalaisten lajien pelastajana. Osaapa hän puhua eläimillekin. Tai näin väitetään. Tai näin Gundham väittää.


SKVIIK SKVIIK SKVIIK!


Gundhamia on pelättävä. Hamstereita myös.


Ei pelastanut dodoja.


Huivi täynnä kakkaa.

Ei liene epäselvää, mitä mieltä olen Gundhamista. Lisää tällaisia hahmoja! Eihän miehessä tietenkään mitään järkeä ole, mutta näin kahelit tyypit kelpaavat aina. Kiinnostaakin tietää, miten Gundham tulee muiden kanssa toimeen ja miten miehelle käy. En osaa edes arvata. Pelkäänpä, että joku hamstereista kuolee ja isäntä sekoaa täysin. Ihastelen hetken animoitua laukkuhihnaa ja poistun paikalta.


Kunnioitettava heppu.

Seuraavaksi supermarkettiin, joka kantaa nimeä Rocketpunch. Elintarvikkeita näyttäisi löytyvän kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin vähän Hope’s Peakin varaston tyyliin, mutta jotenkin täydellisesti varusteltu kauppa autiolla saarella tuntuu Hajimesta mielipuoliselta. Ruokakin lienee myrkytetty. Nagito huomioi skeptisyyden, mutta ei ala riidellä. Hajime tuntuu näiden muutamien reaktioiden perusteella aavistuksen Makotoa kärkevämmältä, mutta ehkä töykeys lienee vain alkujärkytystä, kun missään ei ole mitään järkeä.


Pocketcrunch olisi parempi.


Jonkinmoisessa nesteessä ainakin.


Varaan nuo kokissammiot.


Taitaa olla sunnuntai. 

Emme ole yksin. Täällä luuhaa pari likkaa, jotka näyttävät toistensa vastakohdilta. Jututan vasemmanpuoleista, jota arvelin aiemmin alinomaa arastelevaksi hoitsuksi. En ollut kaukana totuudesta. Neiti toljottaa Hajimea omituisesti, sopertaa jotain itsekseen ja alkaa itkeä ja pahoitella kovasti. Nagito paheksuu Hajimea, joka ei ole mielestään tehnyt mitään. Tyttö nappaa nimeni dialogista ja kertoo omansa toivoen, että he tulevat toimeen keskenään.


Mutta… mutta!


Älä nyt rupea.

Hän on…


…Mikan Tsumiki, äärimmäinen sairaanhoitaja!

Arvasin! Mikan ei saa hermostuksissaan sanotuksi mitään. Ja hän kun oli valmistautunut tähän niin huolella. Liiankin huolella. Nagito rauhoittelee, kyllä he odottavat. Tämä ei tunnu Mikania helpottavan. Akuutin tyttöhepulin aikana Hajime päättää onkia taustatiedot matkaseuraltaan. Nähtävästi Mikanin puoleen on parasta kääntyä, jos trooppinen tauti jäytää jalkaa ja niin edelleen.


”UMBASA!”


Aloitetaan vaikka siitä ensimmäisestä, jookos?


Mikanilla riittänee puuhaa paikata ruumiita.

Niin pahuksen arka hoitsu hihittelee ihan hellyttävästi ja kauhistelee välittömästi tekoaan, jolle ei mahtanut mitään. Mikan on onnellinen uusista ystävistään, vaikka ehkä tuokin olisi kannattanut jäädä sanomatta, sillä nythän he ihan varmasti vihaavat häntä. Voi ei! Itku pääsee. Minä vain nauroin, kun Nagito toisti itseään.


Tulihan se ihana Mikan sieltä saakeli.


En minäkään muista.


Tee mulle akka voileipä.


mitä minä nyt tein

Sanotaan nyt suoraan, että minä en hirveästi perusta juuri tällaisesta japsihahmotyypistä, vaikka avoin tietenkin olenkin. Yritin vielä erikseen etsiä kursorisesti netistä, onko tällaisille itkeskeleville älyttömän aroille ja suorastaan naiivin hyväntahtoisille naishahmoille jotain omaa dere-kategoriaansa (vrt. tsundere, yandere), mutta ei aivan osunut oikeanlaista arkkityyppiä kohdalle. Sain jo tarpeekseni muutenkin likasammiokurapaskaluokituksen ansaitsevan Star Ocean: The Last Hopen ehdottomasti hirveimmästä pelihahmosta, enkelinsiipineiti Sarahista, jonka dialogi koostuu olemassaolon jatkuvasta pahoittelusta ja yleisestä vinkumisesta. En ole koskaan halunnut näin aktiivisesti heittää fiktiivistä hahmoa kivellä päähän. Erityismaininta myös kivuliaan keskinkertaisen Dirge of Cerberuksen ihan pilatulle Lucrecialle, jonka valehtelematta joka toinen repliikki on ”I’m so sorry!” Onhan näitä kammotuksia varmasti muitakin, mutta nämä tulivat välittömästi mieleen, vaikka olisinkin halunnut jo unohtaa.

En kuitenkaan haluaisi tuomita Mikania ihan heti, vaikka ensivaikutelma ei järin positiivinen ollutkaan. Jos hahmoa käsitellään siten, että hänestä paljastuu uusia puolia ja ennen kaikkea syvällisyyttä, olen ihan tarpeeksi tyytyväinen. Nyt puhutaan kuitenkin stereotyyppisestä alkutilanteesta, josta visual novelit ponkaisevat aivan uusille urilleen. Jos yhtään Danganronpan käsikirjoittajan jekkuja tunnen, Mikanista saattaa tulla hyvinkin synkkä hahmo. Jotenkin todistussivun alkoholi paistoi tytön tykkäyksistä läpi. Ehkä valtaosa hahmojen mieltymyksistä on silkkaa hassuttelua, mutta en usko alkoholin lukeutuvan hassutteluun. Mikanhan voi olla hengenvaarallinen juoppo! Kyllä minä ainakin joisin, jos olisin Mikan.


Jaahas, jaan syntymäpäivän Mikanin kanssa.

Hyllyjen välissä kurkkii räväkkälettinen punkkarimimmi, joka herättikin jo alkupuolella kiinnostusta, koska olen kamala sovinisti. Pirtsakka pikkuneiti tavaa nimensä, joka lävähtää eetteriin tarkemmin.


Stalkkeri.

Hän on…


…Ibuki Mioda, äärimmäinen muusikko!

Jotain melkein tällaista arvasinkin. Minulle on linkkailtu ihan tarpeeksi Aasia-akselilta liukuhihnalta tursuavia autotunewaifuja, joiden meskaliinivaatetukset olisivat lännessä automaattisen lorttostatuksen arvoisia, joten Ibukin musiikillinen tausta oli melkeinpä selvä. Nyt tosin ei liikuta Sayakan purkkapoplinjalla, sillä Ibuki edustanee Japanin räjähtävämpää puolta. Ibukin kahden minuutin mittaisissa musavideoissa kolme keskenkasvuista läväripentua energiajuomamesoaa rikkoen paikkoja ja rääkyy tuntemattomilla kielillä äänijänteensä riekaleiksi koulupukuineen luokkahuoneessa, jota pommitetaan joka suunnasta strobovaloilla ja suokaasulla, kun BPM 50 000 -tahtinen aggressiopaukutus kuulostaa vuorenhuipulta alas ryskyvältä sinfoniaorkesterilta takaperin.

Ibukilla on tosin enemmän kerrottavaa kaupasta kuin itsestään. Laaja safkavalikoima innostaa häntä suuresti. Pitääkin varoa, ettei into tartu, sillä sitä Ibukilla totisesti riittää. Jutut ainakin kohtuullisen hyperaktiivisia, mutta mielelläänhän niitä seurasi.


Hihi mennäänkö syömään vesimelonia yhdessä palmun katveeseen?


Äääää gobliini!


”There no munchies here, sand taste good though.”

Nagito paikkaa tausta-aukkoja kertomalla Ibukin olleen kitaristi supersuositussa tyttöbändissä. Hajimesta tuo kuulostaa jotenkin tutulta. Minä jo vainoharhaisena oletin tämän olevan hienovarainen viittaus Sayakan bändiin. Mieleni pirstoutuu, jos Sayaka ja Ibuki tunsivat toisensa. Ibuki loikkasi sittemmin soolouralle. Kun artisti kuulee itsestään puhuttavan, tyttö kehuskelee itsensä erinäisten kuuluisuuksien veroiseksi muusikoksi. Tosin suurin osa nimistä ei ole muusikoita, mutta ei se niin tarkkaa ole.


POYOYON


Tyttö sinä et ole tähti.


Aivan kuten tuo SBAN tuossa oikealla ei ole spämmiä.


Tyttö silmässäsi on tähti.

Ibuki lienee sellainen impulsiivinen intoilija, jonka todellisista aikeista on mahdoton olla toistaiseksi perillä. Näkisin melkein hänet viimeisten selviytyjien joukossa, mutta en laskisi pois murhatuksi tulemistakaan. Tai mustumista. Melkein kaikkien kohdalla tulee oltua kohtuullisen suurpiirteinen, koska todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan, missä järjestyksessä väki vähenee. Voin vain aistia hahmojen potentiaalin ja olla joko oikeassa tai väärässä. Diggaan kyllä Ibukista ja hänen ilmeistään!


Ibukilta saa dunkkuun kitarapeleissä.

Pikakatsauksella marketissa voi tutkailla esimerkiksi jättikokoisia kolasäiliöitä ja Mono-automaatti on ensimmäinen konkreettinen vihjaus siitä, että kaikki tällä saarella ei todellakaan ole kohdallaan. Tuo ei tosin näytä aivan MonoKoneelta, sillä samanlainen hökötys oli koristeena Hope’s Peakinkin kaupassa. Eiköhän niitä lahjoja pääse joskus renklaamaan huijarikoneesta. Sitä päivää en välttämättä odotakaan.


Kahdenkymmenen litran kokissäiliön imuttelu aiheuttaa impotenssia.


The horror!


”You like Castlevania, don’t you?”

Hotellialue onkin jännempi matkakohde, sillä se on sen verran keskisuuri alue pihoineen, että siellä pääsee käyskentelemään ensimmäisen persoonan kuvakulmasta. Nagito on hyvillään, kun heidän ei pidäkään tyytyä telttamajoitukseen. Hajime ei niinkään välitä mukavuuksista eikä oikein ymmärrä seuransa intoilua. Miten tuo tyyppi voi olla noin rauhallinen? Hajime kysyy asiaa yhä useammin itseltään eikä keksi sopivaa vastausta.


Välillä pitää räpytellä silmiään digiauringolle.


Ei näytä järin futuristiselta.


Hajime lomailisi tundralla.


Vain sen ensimmäisen murhaleikin.

Kartasta näkyykin kätevästi, missä itse kukin asuu, sillä majoitus tapahtuu hotellin etualan veden ylle katetuissa mökeissä. Samalla vahvistuu, että poikia ja tyttöjä on yhtä paljon, sillä kahdeksan herraa asuu pääväylän pohjoispuolella ja kahdeksan rouvaa eteläpuolella. En laske pois ristiinpukeutumisen valtavaa todennäköisyyttä.


KYLLÄ HERRA


Lay of the is-land. 

Paikan keskellä on uima-allas, jonka äärellä notkuu sakkia: eteläpuolella jättimies, pohjoispuolella pikkumies. Jututan ensin Mondon fyysisyyden korvaajaa, joka mylvii nimensä capseilla.


Olen Seppokalle.

Hän on…


…Nekomaru Nidai, äärimmäinen joukkuemanageri!

Ahaa. Jättiketjusta roikkuukin pilli. Enpä aiemmin huomannutkaan, kun se peittyi tekstiboksin alle. Ymmärrys valtaa mieleni, sillä nyt Nekomarun ärjynnässä onkin järkeä, tavallaan. Tuollaisen kaapin luulisi juoksuttavan helposti urheilijoita. Hajimelle annetaan heti puheopetusta, sillä oma nimi tulee lausua kuuluvalla äänellä. Hajime tekee työtä käskettyä, jottei saa selkäänsä. Toinen yritys näyttäisi kelpaavan, joten Nekomaru karjuu oman nimensä varmuuden vuoksi kahdesti, ettei unohdu. Nekomaru Nidai, selvä pyy.


Kuuletko minua?


Söör jessöör!


Kiroan sitten helvetissä nimeäsi.


Pieree lujaa.

Nagito taustoittaa Nekomarun matkustelleen paikasta toiseen manageroiden puolivillaisia joukkueita voittoon. Hajime on sitä mieltä, että Nekomaru kelpaisi kokonsa puolesta joukkuepelaajaksi, vaikka motivoiva käskeminenkin näyttäisi tulevan luonnostaan. Ei ukko ainakaan ilkeämieliseltä vaikuta, jos kuurouttamista ei lasketa.


Paikat aina evakuoitiin, kun mylvintää luultiin hunnihyökkäykseksi.


Huutaa pallon maaliin.

Nekomaru täyttänee jokseenkin Ishimarun paikan, mikäli yhtään oikeaan suuntaan arvelen. Nimikin lähes sama! Ei tule hiljaisia hetkiä, kun tämä köntys ärjyy korvaan ponnistelemaan yhä korkeammalle. Hurjasta ulkonäöstään huolimatta uskoisin Nekomarun olevan hyvällä asialla, vaikka oikeasti minulla ei ole aavistustakaan mistään. Uskon kuolemaan jotain kautta.


Nekomarukin hieroo parvekkeella pyyhkeellään itseään alasti Aoin tapaan.

Altaan toisella puolella on pukupoika, jota pidin pikkurunkkuna ja taidan pitää yhä. Jannu ei seuraa kaipaa ja on huonolla tuulella, päätäänkin aukoo. Nagito pyytää häntä rauhoittumaan ja esittelemään itsensä. Sen hän vastentahtoisesti tekee, mutta ei näytä nauttivan siitä tippaakaan.


Oletteko kuulleet Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta?


Olet urpo kääpiö.

Hän on…


…Fuyuhiko Kuzuryu, äärimmäinen yakuza!

Toinen ahaa-elämys heti perään. Ilmankos Fuyuhiko pukeutuikin kuin koppava gangsteri eikä etsi ystävyyttä nössötaviksista. Tässä meillä on paatunut rikollinen ja kun kyseessä on vielä pienensorttinen jässikkä, epäsosiaalista ja ennen kaikkea töykeää kiukuttelua riittää järkyttävät määrät.


Mutta kova panemaan.

Koska Fuyuhiko ei tietenkään kerro itsestään mitään, Nagito valaisee hänen olevan Kuzuryu-klaanin perijä. Hajimekin on kuullut tuosta valtavasta rikollissyndikaatista. Hajime laskee sormensa, sillä Fuyuhikolle ei parane ruveta eikä varsinkaan sanoa mitään ulkonäköön liittyvää. Pahisjäbä kehottaa painumaan vittuun ja minähän painun.


Taidan olla noille velkaa.


Kutsun sitten peikon siittämäksi äitinsä häpeäksi.


Lehdetään kuten puut.

Fuyuhiko kuolee ihan varmasti tai tappaa jonkun ja kuolee. Hän ei saa koskaan ystäviä ja on katkera pikkurunkku katkeraan loppuun asti. Jännähän tällainen hahmo on tuoda mukaan leikkiin, ensimmäistä kertaa ihan kunnon rikollinen messissä! En pidä hänestä ja ehkä se on tarkoituskin. Eikä hän pidä minusta.


Taidat olla laktoosi-intolerantikko HAHHAHHAH. 

Ulkona on kolmaskin henkilö seisoskelemassa jotakuinkin hotellin ja isohkon puutalon puolimatkassa. Hän on se punapäähottis, koska punapäät ovat yhä hottiksia. Neiti kysyy hiukan kärkkäästi, sattuiko Hajime olemaan se kasvonsa käsiinsä haudannut heppu. Ai sellaista minä tein kanveesissa enkä suojellut naisia, kuten minun vissiin pitäisi.


Oli kova ummetus.

Hän on…


…Mahiru Koizumi, äärimmäinen valokuvaaja!

Kameran toki bongasin eli toimenkuva ei rikkonut käsityskykyäni olevaisuudesta. Nagito tietää kertoa, että jos Mahiru pääsee saarelta koskaan elävänä pois, tiedossa on ura valokuvajournalistina, sillä punapää on jo palkittu ja erikoistuu ihmispotretteihin.


Saa Seiskalta niitä viidenkympin kuvapalkintoja roskajulkkiksista.

Hajime ja Nagito näyttävät kelpaavan Mahirulle, jonka mielestä sakissa on kosolti kummajaisia. Ehkä hän kohtasi Gundhamin pimeän palmunlehvän katveessa. Mahiru haluaa tulla kaikkien kanssa toimeen, sillä hän ainakin pitää toivon sirpaleiden haalintaa tärkeänä, jotta he pääsisivät vielä joskus vapauteen. Hajime taitaa nyt vasta tajuta, että tuostakos tässä kaikessa nyt olikin kyse. No, siitä ja murhaleikistä, mutta jälkimmäinen ei ole vielä todellakaan osoittanut merkkejä käynnistymisestä. Nagito pyytää Hajimea rentoutumaan, mutta päähenkilöminäni ei edelleenkään tajua sirpaleleikin pointtia. Nagiton huoleton asenne odottamattomasta luokkaretkestä tropiikkiin ei tunnu Hajimesta miltään pikkujutulta.


Nuohan ovat synonyymejä.


Paitsi ne kuolleet.


Joo kerätään jotain toivon sirpaleita kuulostaa fiksulta heh.

Koska Mahiru jäi keskustelusta sivuun, hänpä älähtää ja vaatii tietää, mikä Hajime on protagonistejaan. Fotaroija ilmoittaa jo pitävänsä minua epäluotettavana ja tuosta petraaminen on kova homma. Laiskottelu siis sikseen ja sama juttu Nagitollekin! Miehet saavat kyytiä Mahirun käsittelyssä.


Kokonaista minuutin.


Yhyy en saa koskaan naista.


Ei täällä ole kuntosalia.

…Minä kun luulin Mahirua luonteeltaan hiukan leppoisammaksi, mutta kenties journalistit ovat aina näin vaativia. Häntä lienee hankalampi miellyttää, mutta aina sopii yrittää. Minähän yritän, sillä tämä waifu vaikuttaa kiintoisalta muutenkin kuin hiusvärin vuoksi. Jälleen kerran kohtaloa en osaa arvata, mutta lienee ilmiselvää, että vain Mahiru saa napattua kriittisellä hetkellä oikean kuvan tarinan aikana!


Nyt ymmärrän, miksi Mahiru on äkäinen: nyt hän ei matkustanut yksin.

Ulkona ei ole oikeastaan pahemmin tutkittavaa, sillä Hajime ei vielä pääse mökkiinsä huilaamaan ja puurakennuskin on Usamin mukaan korjattavana. Rakentaakohan Monokuma siellä oikeussalia vai mitä ihmettä? Hotelli Miraissa näyttäisi sen sijaan olevan äärimmäisyyksiä kahdessa kerroksessa, joten sinne seuraavaksi.


Tulee sitten DLC:ssä.

Livahdan korskeasti sisustettuun respaan kahden neidin luokse, koska he nyt vetävät puoleensa. Silmälasipäinen harmaapalmikkonainen tuntui jo heti alussa jännittävän vakavalta, joten hän saa ensin täydellisen huomioni. Uusi tuttavuus vaatii tietää aikomukseni ja kertoo omalla vuorollaan nimensä ja äärimmäisyytensä.


Merenalainen ydinvoimala tuottaa sähköä.


Etsin täydellistä tyttöystävää.

Hän on…


…Peko Pekoyama, äärimmäinen miekkailijatar!

Aivan niin, miekkaahan Peko kanniskelee selässään. Nagiton mukaan hän on kendomestari, jolle miehetkään eivät pärjää. Hajime kiinnittää huomiota roihuavaan katseeseen. Peko puhuu Usamin mainitsemasta yhteiselosta ja teroittaa sukupuolten välistä kunnioitusta. Hänelle ei parane vihjailla mitään tai tulee miekasta. On kohtuullisen kylmäävää tietää, että hupsulla nimellä varustetun tupla-Pekon miekassa ei ole välttämättä mitään hupsua, kun se törröttää kylkiluiden välissä. Tosin Peko on varustettu bambumiekalla, mutta voi sekin olla hänen käsissään hengenvaarallinen.


Miehet ovat ihan että no ken do.


Täällä on tilaa lisääntyä.


Enhän minä halua kuolla.


Ensimmäinen murhaaja havaittu!


silmäni

Arvokas soturityttö ei ainakaan vaikuta miltään hullulta, mutta ehkä joku hullu voi varastaa hänen miekkansa ja tehdä sillä tyhmästi. Peko ei paljoa puhua pukahtanut, mutta ei aina tarvitsekaan lätistä lämpimikseen. Lokeroin hänet uudeksi Sakuraksi, joka sentään näyttää hyvinkin naiselliselta. Ja prillit ovat aina plussaa.


Hänelle ei sitten tarjota deittaillessa suklaata. 

Alakerrassa on muutama pelilaite ja yhtä niistä asuttaa hiukan hassahtaneelta vaikuttava nörttityttö, joka ei näytä edes huomaavan Hajimea tai Nagitoa, kunnes jälkimmäisen huudahdus palauttaa neitosen todellisuuteen.


Tuijotat sieluuni.


Voi ei, nyt hävittäjäsi suistuu noihin lasersäteisiin!

Hän on…


…Chiaki Nanami, äärimmäinen pelaaja!

Uijuijui! Vaikka tiesinkin etukäteen äärimmäisen pelaajan olemassaolosta (yhtenä harvoista äärimmäisyyksistä jossain Danganronpa-artikkelissa kauan ennen tutustumistani sarjaan), en yhdistänyt äärimmäisyyttä kasvoihin. Tätä hetkeä olenkin odottanut pitkään, sillä naispuolinen pelaaja olisi täydellistä tyttöystävämatskua. Sellaisenhan voi viedä kotiin, antaa ohjaimen (PC Master Race -lortot voi ampua) ja vain tuijottaa. Olenkin jännityksellä odottanut, miten virtuaalista pelihullua käsitellään, koska pelien sisäiset peliviittaukset jaksavat huvittaa ja onhan nyt Chiaki sellainen, jonka veisi mieluusti kotiin. Voi kyllä. Kaikki genretkin kelpaavat, joten hän ei pelaa vain Farmvilleä, Hannah Montana The Gamea tai Minecraftia. Mitäköhän mieltä Chiaki olisi Danganronpasta? 86 pistettä ja munaton Hajime.

Nyt Chiaki tosin toljottaa herkeämättä virtuaaliviihdettä ja tokaisee pitkän tauon jälkeen itsekseen jotain epäselvää, mikä alkoi naurattaa vähän liikaa. Hajimesta keskustelu ei oikein etene, mutta Chiaki kertoo olevansa sellainen, jonka pitää ensin miettiä, mitä sanoo. Kun muihin on tottunut, juttukin luistaa paremmin. Keskustelu päättyy makoisaan haukotteluun. Chiakia nukuttaa, mutta peli jatkuu. Tutulta tuntuu.


Pelataanko jotain?


Nämähän kuvatekstit ovat lähes dialogia.


Niin minäkin hihi.


Eli jos minäkin keskityn peliin, katsomme teknisesti toisiamme.


Valvomishaaste käynnistyy nnnnnyt.

Jos stereotyyppisen pelaajan pitäisi olla joko hifumimainen vinkuva pizzanaama tai höpsö omissa maailmoissaan lipuva likka, valitsen jälkimmäisen koska tahansa. Chiakista ei vielä irronnut hurjasti, mutta näen hänessä valtavasti lupausta. Tai sitten vain haluan nähdä, mitä hän touhuaa ja mitä peliviittauksia irtoaa. Siinä on ihan riittävästi. Tuskinpa hänelle ainakaan heti mitään käy, sillä Spike Chunsoft tuskin tapattaa välittömästi äärimmäistä pelaajaansa. Ette kehtaa, ette millään kehtaa.


Bubsy 3D läpäisty neljästi. 

Yläkerrassa on ravintola, jossa sarjakuvamainen punkero heittää tyhmää vihjailevaa läppää vienolle animeprinsessalle, jonka luonnehtiminen ei ole kovin kaukana totuudesta. Kaksikko esitellään samassa keskustelussa melko peräkkäin, mutta ensin vuoronsa saa egostaan itsevarma ahdistelija.


Kova myrkytys, kun nenästä tulee hurmetta.


Joo, Makotolle tarvittiin seuraaja.

Hän on…


…Teruteru Hanamura, äärimmäinen kokki!

Ei se ollut edes onnistunut arvaus vaan ihan ilmiselvä juttu, kuteet paljastivat. Tosin Teruteru lesottaa olevansa pikemminkin keittiömestari (chef). En tiedä, onko miekkonen sukua Persona 4:n Yosukelle, mutta ainakin jo alkupuolella Teruterun etunimi spoilautui, kun hepun eräässä reaktiokuvassa ilma täyttyi neljällä Teru-sanalla. Pikainen googlaus ilmoitti, että teru kääntyy suunnilleen loistaa-verbiksi ja löysin jonkin Wikipedia-artikkelin perinteisistä teru teru bōzu -nukeista. ”Teru teru” ilmeisesti tarkoittaa näiden buddhamunkkinukkejen kaljusta heijastuvaa auringonvaloa. Teruteru ei ole kalju, mutta kuulapäässä on ihan tarpeeksi tilaa paratiisisaaren heijastuksiin. En normaalisti näe näin paljon vaivaa pelihahmojen nimien etymologiatutkimukseen, mutta Teruteru vaikutti tarpeeksi kummalliselta.

Kovin kaunis tyttökin haluaa kertoa itsestään jotain, joten annan mahdollisuuden.


’s ok.

Hän on…


…Sonia Nevermind, äärimmäinen prinsessa!

Animeprinsessa, toden totta. Jostain ilmeisestikin Itä-Euroopan feikkimikrovaltiosta kotoisin oleva vaihtarikuninkaallinen omistaa kaiketi niin vaikeasti lausuttavan sukunimen, ettei sillä ole niin väliä. Hajime toljottaa muutenkin prinsessan satukirjapiirteitä lumoutuneena.


Ai se yksi, jonka Venäjä vei pois. (hauskaa koska totta!)


Voi ei, animoitu realdoll!


Enchantment!


Hajime päätyy vielä vallankaappaukseen.

Sonia on hyvin iloinen, kun kotimaassa hänellä ei ollut lainkaan samanarvoisia ystäviä, mutta nytpä hänellä on mahdollisuus tutustua ihmisiin. Hän ylistää majesteettisesti Hajimen hyveellisyyttä ja yhtäkkiä Hajime haluaa vain polvistua kumartamaan. Prinsessoilla on semmoinen vaikutus.


Muut visvaisia maaorjia.


Virtue’s Last Reward.


”I shall let no harm come to dearest Astraea.”

Koska Teruteru kerjää huomiota, on pakko nöyrtyä ja olla suutelematta eksoottisen aatelisen kättä. No niin, läski, mitä asiaa? Nagito on oikeassa, sillä kaupunkimaisemiin tottunut Teruteru pitää kyllä maalaiskeittiöstäkin. Hän kun on niin khyltyrelli.


Tekee mojovia karjalanpiirakoita.

Teruteru ei viitsi kitistä saaren antimista, sillä niitähän täällä riittää. Nyt ei puhuta ruoasta vaan naisista. Hänellä on tuhmia epäilyksiä Pekon suuntaan, mutta Hajimea ei kiinnosta kuulla asiasta lisää edes yksityisesti. Kyllähän pervohyypiöllä jöpöttää Soniankin suuntaan, kun tyhmiä prinsessoja on helppo juksata. Tulimme kyllä sopivasti paikalle, sillä muuten Sonia olisi päätynyt maailman menoa tuntemattomana imuttelemaan kokin kupeista myrkkyä. Nagito jättäisi tuollaiset puheet sikseen, kun Sonia ihmettelee keskustelua. Teruterun intohimo ei siis rajoitu vain kyökkiin.


Itse olet.


Oih, tulisipa prinssini pelastamaan minut!


Menee läpi.


You can’t fuckin’ cook you donkey!

En oikein tiedä, mitä Teruterun tendensseistä nyt sanoisi. Pervot hahmot nyt ovat perinteistä Japania, joten tyypillä on kai sitten paikkansa laumassa. Vähän arvelinkin tyyppiä limapalloksi. Voisi vaikka kuolla joskus, en edes järkyttyisi. Semisti pälli patu. Sonia sen sijaan oli viehättävä tuttavuus, eräänlainen anti-Celeste. Ei edes lainkaan koppavan ylimielinen prinsessaksi. Kyllähän häneltä mielellään ottaisi puoli valtakuntaa.


YO MOMMA SO FAT


Hirosta ja Soniasta ei tule koskaan ystäviä. 

Peruutan takaisin saaren ytimeen ja valitsen ykkössaaren viimeiseksi pysähdyspaikaksi maatilan. Aitauksen äärellä Usamikin piipahtaa paikalla häröilemässä ja Hajime saa taas sydänkohtauksen. Taikakeppinsä ansiosta taikajänis kykenee ilmestymään mihin tahansa. Uskon toki kaiken.


Chocobo jo pilkistää.


Ai täällä on metroverkko.

Jokin jänöä häiritsee, joten on Hiron paheksuman okkultismin aika. Lande kaipaa lehmiä ja nurtsilla kotkottaa kana, jonka päivät ovat luetut. Viaton luontokappale ei päädy pannulle, sillä Usami loihtii kanan lehmäksi ja poistuu voitonriemuisena paikalta. Hajimen reaktio vastaa omaani ja Nagito arvelee ilmestystä pelkäksi ennalta järjestetyksi tempuksi. Ei sillä ainakaan ollut positiivista vaikutusta Hajimeen, joka ei sotkeutuisi faunaan.


Menee aforismikirjaan.


Avada Kedavra!


Avara Kerava!


Meissä kaikissa asuu pieni muu-lehmä.


Ei lehmä noin sano.


Tehty peileillä.


Ostamalla.

Maatilan rouvat eivät edes reagoi suureen muodonmuutokseen. He näyttäisivät olevan kokonsa puolesta vastakohtia, sillä lannan löyhkän keskelle ovat päätyneet porukan iso tyttö ja pikkutyttö. Jututan isompaa hinkkihirmua ensin, jolla näyttäisi olevan muutakin kokoa kuin vain edessä. Rento pimu utelee nimiämme, sillä hän on jo unohtanut Nagiton. Huono nimimuisti tai sitten bimbo on vain hajamielinen tai muuten vaan välinpitämätön.


Päätyyköhän hän halventaviin lempinimiin?

Hän on…


…Akane Owari, äärimmäinen voimistelija!

Äärimmäisyydestä minulla ei ollutkaan edes alkukantaista ajatusta, joten urheilijatausta tuli yllätyksenä. Näyttäisi tuossa rungossa voimaa olevan, vaikka olenkin yleensä tulkinnut voimistelijat vähemmän uhkeiksi. Nagito kertoo lisää, koska Akane on hiljaa ja lähinnä kaivelee korvaansa. Mega-atleetin huhutaan olevan rettelöitsijä ja voimistelukin luonnistuu improvisoiden. Välillä on hyviä päiviä ja joskus mikään ei kiinnosta. Hajimen on hämmästeltävä Akanen kuntoa ja Nagito käräyttää hänet fantasioimasta. Ehkä Nagito voisi olla joskus vaiti, mutta ainakaan vaitonaiselta Akanelta ei tullut nyrkistä.


Hurja sängyssäkin.


Pikemminkin olympolaisen ruumiinrakenne.


Onko tuo nyt mikään kysymys?


Kuultiin muillakin saarilla.

Yllättävän harvasanaiseksi jäi tämä tutustuminen, joten en sitten tiedä, mitä tämä lupaa Akanen tulevaisuudelle saarella. Voi jäädä lyhyeksi. Hänestä kyllä huokuu tietynlainen huoleton laiskuriasenne, mutta paha oikeastaan muuta sanoa, kun luonteenpiirteeksi eivät käy isot tissit. Kyllähän niitä nyt sovinistisesti katselee, mutta toivon mukaan Akanessa on muutakin.


Akanea luulisi äijäksi.

Pikkuruisella hulppeisiin kuteisiin pynttäytyneellä lolipennulla on privaattikivaa tuulimyllyn äärellä. Tytöntyllerö inahtelee söpösti onomatopoeettisia liiskausääniä survoessaan sormeaan maahan. Hän noteeraa Hajimen ja antaa nimen kuultuaan omansa.


Kukas veitikka se siinä?


One Finger Death Punch.

Hän on…


…Hiyoko Saionji, äärimmäinen perinnetanssija!

No nyt tuli erikoinen äärimmäisyys! Ihan tätä en osannut edes kuvitella, mutta nytpä pikkulikan kostyymissä on pointtiakin.

Hiyoko jatkaa leikkiään ja Hajime on hyvin hämmentynyt touhun lisäksi tytön taustasta. Voiko noin nuoren näköinen olla lukiolainen? Nagito ilmoittaa Japanin tanssipiirien olevan vaativia, mutta Hiyoko on niittänyt mainetta lavalla nuorison keskuudessa. Useimmat fanit ovat tietenkin miehiä, koska tämä nyt on sellaista. Liiskaus jatkuu ja Hajimen on pakko udella touhun pointtia. Hiyoko muussaa muurahaisia. Jaahas. Hajimekin saa liittyä seuraan ja saa ikuisen nössön leiman kieltäydyttyään.


Jippiiiii.


Ei näistä japsilyyleistä aina tiedä.


Saa nytkin tanssia ulkomailla.


Tarvitsetko suurennuslasia?


Tällaista?


Olet sinä kova tyttö, myönnetään se!

Mitä helvettiä, onko tämä viaton mahdottoman pieni tyttö joku paatunut sadisti?! Hämmennyin jo ties kuinka monennetta kertaa tämän massiivisen hahmoesittelyn aikana. Nyrjähtänyttä meininkiä. Hiyokostakin on mahdotonta sanoa oikein mitään. Paheksuisin jonkin verran oikein väkivaltaisen näköistä kuolemaa, kun Hiyoko näyttää niin nuorelta, mutta jos tytön harrastuksiin kuuluu eläinten kidutus, saunan taakse ja sassiin. Toisaalta kyllähän minä Hiyokon hassuttelulle naurahtelin, ei sillä. Sitten ei enää hassutella, jos Hiyoko murhaa neljä tuhon devaa.


Hiyokon voisi esitellä tohtori Nefarioukselle.

Tiirailtuani materialisoitunutta lehmää ja aidalla kököttävää paratiisilintua vaihdan saarta, mutta tyhjyyteen kaareutuvan sillan kohdalla katson, miten Lemurialla menee. Raukkaparka on kakkinut miltei puolet lattiasta ihan sotkuun ja kiukuttelee. Näpyttelen jöötit yksitellen pönttöön valtavan immersion saattelemana ja Lemuria jatkaa ihastuttavaa taapertamistaan, kunnes se paskoo nurkat tukkoon. Ehkä epätoivomittaria saa jotenkin tyhjennettyä tai pallura vajoaa hulluuteen.


Tulee omituisia flashbackeja Okamista, en tiedä miksi.


Tuhma Lemuria, hyi hyi! 

Keskussaari on erittäin pieni solmukohta, jonka useimmat väylät on toistaiseksi suljettu. Saaren keskelle on pyhitetty puisto, jonka kulmakivenä kohoaa komea pronssipatsas, joka Nagiton mielestä symboloi koko saarikompleksia. Tutoriaalikin tunkeutuu eetteriin informoimaan Hajimen tasoindikaattorista, joka todellakin on noussut seikkailuni aikana jopa kuutosleveliin. Uusien tasojen avulla sankari voimistuu ja haalii uusia kykyjä, joista on ehkä hyötyä oikeudenkäynneissä sitten joskus.


Vellovien vesimassojen keskellä keskussaari näyttäisi painuneen kulhon pohjalle.


Taitaa olla Jabberwock Park.


En halua grindata.


No nyt on hieno!

Kaiken keskipisteeseen päätynyt Togami on yhtä töykeä kuin ennenkin. Hajime tuntee pullukan musertavan olevaisuuden, myös painon. Tuttu tuntematon kertoo tympääntyneenä nimensä, kun kaksi laiheliinia vikisee vieressä.


Oli jo tuollainen Trigger Happy Havocissa miinus kilot.

Hän on…


…Byakuya Togami, äärimmäisen varakas jälkeläinen!

No mutta tietenkin hän on. Miksi hän ei olisi? En edelleenkään täysin käsitä hillitöntä elopainoa tai luokkaretkelle päätymistä tai oikeastaan yhtään mitään Togamin liikkeisiin liittyvää – paitsi että liikkeet ovat hitaita, koska Togami on helvetin painava – mutta ehkäpä Nagito valaisee taustoja Hajimelle, joka tietää Togamista minua vähemmän. Nagitohan nyt Makotona tuntee hänet läpikotaisin, ehheh.


No maailmanlopun jälkeen varallisuutesi ainakin.

Togami on erityinen äärimmäisyyksien mittapuulla, sillä hän on perivä aivan hävyttömän paljon massia perheensä bisneksistä. Tämänhän toki jo tiesinkin, mutta nyt Hajimekin tietää, mutta minä tiedän enemmän. Enkä siltikään yhtään mitään.


Ai minkä perheen? Heh heh.


Trigger Happy Havoc on myös olemassa mangana.

Togami ei jätä meitä rauhaan, sillä tieto on valtaa ja Hajimen äärimmäisyys olisi hyvä tietää. Hope’s Peak Academy sentään valitsi hänet. Hajime ei muista ja Nagito lisää sen johtunevan järkytyksestä. Vastaus ei kaiken ja erityisesti ruoan valtiasta miellytä ja rimpulat saavat luvan kalppia matkoihinsa.


Koska olen tämän pelin päähenkilö.


Tuli juotua.


Parempia kuin sinä!

Pupillini laajenevat ainakin kolme senttiä, jos Togami sattuu kuolemaan. Hän on vähän samanlaisessa erityisasemassa kuin Nagito eli siis Makoto, kun kaikki muut ovat täydellisen tuntemattomia muuttujia. Jännäksihän tämä menee, kun tuo hämmentävä paksukainen on viimeinkin vahvistettu Byakuya Togamiksi. Järkyttävän värikästä sakkia valikoitunut kyllä tämän jatko-osan pentulaumaksi, arvostan!


Ei ole inhokeissa Toko Fukawaa.

Koulun ah niin tutut kellot kajahtavat saarimaailman näkymättömistä PA-laitteistoista ja puistoon ja kaikkialle installoitu näyttö tuikahtaa käyntiin. Karkkivaltakunnassaan operoiva Usami on kerätyistä toivon sirpaleista niin onnellinen, että korvat heiluvat, ja senhän kunniaksi me uutterat kuusitoista saamme lahjan. Se löytyy rannalta. Seuraavalla kerralla.


Komiasti soittuu Hope’s Peakin kellot.


Tässäkö se nyt oli?


Pomppulinna?!


Mutta ei kauaa.

Nyt kun tunnemme toisemme, jokuhan meistä voisi vaikka KUOLLA.