123 - Luku 2, Daily Life, osa 3

Turhan mainstreamia sellaiset.

Chiaki tietää kertoa Twilight Syndromen olevan genreltään seikkailupelisarja, joka kertoo urbaanilegendoja ratkovista lukiotytöistä. Tiedän lisätä Wikipedian avulla sen verran, että sarjan kolme ensimmäistä peliä ovat mm. Clock Tower -pelisarjasta paremmin tunnetun Human Entertainmentin ja erityisesti firmassa tuolloin vaikuttaneen Goichi ”Suda51” Sudan (Sudahan tehtailee nykyään niitä hämmentäviä ultraväkivaltaisia taidepelejä kuten Killer7, No More Heroes ja Lollipop Chainsaw) käsialaa. Sarjaa jatkanut Vaill fuusioitui emoyhtiöönsä, joka oli tuolloin Spike mutta joka nykyään tunnetaan Spike Chunsoftina.


Chiaki ennakkotilasi kaikkien osien Collector’s Editionit.

Ainakaan Nekomaru ei ole vaikuttunut tietopaketista, koska hän ei tyhmiin videopeleihin koske. Hiyokokin kritisoi tylsiä seikkailupelejä, mikä saa Monokuman puolustamaan genreä ja toteamaan Spike Chunsoftin ilmeisellä äänellä, etteivät ne ainakaan kalliiksi tule. Senköhän vuoksi Japanissa tehtaillaan visual novel -pelejä? Chiakia harmittaa, kun Monokuma meni pilaamaan pelisarjan. Pelaamatta paskaa, niinhän se nykypelaajien mantra kuuluu.


Futismanageripeli veisi sielusi.


Pikkuruisten hotspottien etsiminen saa itse kunkin tuntemaan itsensä tärkeäksi.


Tiikerin torni meni liian eteen.

Hajimesta tuntuu, ettei Monokuma tuonut heille pelattavaa hauskanpidon vuoksi. Siinä hän on aivan oikeassa, sillä Twilight Syndrome: Murder Case on seuraava murhamotiivi. Tässä ei ole varsinaisesti opetuksena se, että pelit aiheuttavat luonnostaan väkivaltaa. Jokaisessa itseään kunnioittavassa seikkailupelissä on mysteereitä ja Murder Caseen kätkeytyy sellainen myös. Monokuma kutsuu sitä puuttuvaksi linkiksi, muttei avaa arvoitusta enempää. Loput selviää pelaamalla. Minusta jotenkin tuntuu, että oikeasti tuo peli kertoo Trigger Happy Havocin tapahtumista. Tai sitten näiden oppilaiden entisestä elämästä Hope’s Peakissa. Tai sitten entuudestaan tuntemattomasta tyttöjengistä, joka ei liity mitenkään tähän kertomukseen.


Monokuma teki kusoge-pelin.


Vähän kuten Danganronpa minun.


Nintendo haastaa pian oikeuteen räikeän Zelda-tekijänoikeusrikkomuksen vuoksi.

Mahiru aavistaa pelin heti ansaksi ja Kazuichista ongelma on helppo kiertää. Kukaan ei pakota pelaamaan. Ei Monokuma mukamas tällaista argumenttia arvannutkaan, mutta kyllä kai nyt jotakuta kiinnostaa, mitä motiivi oikeasti tarkoittaa. Siinähän saisi jo helpon etulyöntiaseman murhaan. Hehän ovat täällä yhä toistensa vastustajia, mutta jos peli ei oikeasti kiinnosta ketään, minkäs sille mahtaa? Ilmiselvän syötin paiskattuaan Monokuma poistuu.


Katsotaan tuo mieluummin Let’s Playna.


Ei se oikein ole, että sinulla on etulyöntiasema meihin.

Vaikka useampikin on sitä mieltä, että peli tulisi jättää omaan arvoonsa, Hiyokoa silti huolettaa tilanne, jossa joku kävisi pelaamassa salaa päästäkseen muiden yläpuolelle. Ennen poistumistaan Fuyuhiko on samaa mieltä – tosin sillä erotuksella, ettei häntä huoleta. Hän ainakin tappaisi, jottei häviä. Akane hämmästelee, kun Mikan kallistuu porukan nilkkien suuntaan, mutta hoitsu on utelias motiivista. Onhan Monokuma ennenkin tarjonnut multimediaviesteissään syitä murhaan, mutta ne ovat olleet yksilöityjä (ykkösosan DVD:t ja nolot kirjeet). Nyt kokemus olisi kaikille sama, mutta kuka lankeaa pelaamaan ensin?


Vahingossa tikkua tönäisin ja peli päättyi.


Sittenhän noloa olisi, jos kukaan ei tajua motiivia.


Jos tämä olisi peli (mitä tämä ei suinkaan ole, ehei), tavoite olisi ”Defeat all the enemies.”

Ai Chiaki? Ei välttämättä. Vaikka hän ei suoraan ilmoitakaan pidättäytyvänsä pelikokemuksesta, hän toteaa painokkaasti, ettei anna uuden murhan tapahtua. Heti tämän jälkeen yöilmoitus kajahtaa saaren joka kolkassa ja asia jätetään tuonnemmaksi. Mahiru ja Mikan eivät myöskään aio murhata ketään. Hajime jää hetkeksi ihmettelemään Chiakin odottamatonta päättäväisyyttä ja palaa mökkiinsä punnitsemaan vaihtoehtoja. Voihan nimittäin olla, ettei pelikokemus välttämättä pakota murhaajaksi.


Tässäkö uusi Togami?


Ja sitten Hajime jää mökkiinsä ja tokaisee jonkun kuoltua, että ainakin yritin.

Kun yöllä on höpisty teatraalisen teatteraalisesti menestyksestä, aamulla siirrytään aina yhtä perinteisesti kohti ravintolaa. Hajime ei pääse aamupöhnässään kovinkaan pitkälle, kun hän kohtaa sattumalta ulos astuttuaan harvinaisen happaman Fuyuhikon, joka kyrpiintyy entisestään Hajimen udellessa, mihin tämä on menossa, kun ei kuitenkaan ravintolaan. Tyyppi ei liiemmin arvosta pelivihjailua ja vimmastuu tappouhkauksen arvoisesti, kun Hajime noteeraa isohkon kirjekuoren kainalossa. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan sen sisällöstä saati merkityksestä, mutta oletan sen olevan merkityksellinen yksityiskohta lähitulevaisuudessa.


Fanipostin lukeminen varsinkin.


En minäkään sinulle.


Fuyuhikokin harrastaa postcrossingia.


Viittoilen sitten härskisti.

Gundham horisee hotellin edustalla tuulesta ja Peko tietää ennen kävelylenkkiään, ettei Fuyuhiko tule aamupalalle. Respan vakio-Chiakin lisäksi paikalla on Mikan intoilemassa ikionnellisena pelisessiostaan mestarin kanssa. Uskallan veikata, etteivät he pelanneet Twilight Syndrome: Murder Casea.


Mikan olisi ässä Surgery Simulatorissa.


Hehheh kuole nyyppä.

Ensimmäistä kertaa ruokasalissa on lähes autiota eikä aina yhtä perinteistä ryhmäkeskustelua tule. On täällä sentään Mahiru, joka kanniskelee turhautuneena aamiaistarjotinta, jonka kuljetuksessa on ilmennyt ongelmia. Hajime arvaa prikulleen oikein, sillä tarjotin on lastattu Nagitoa varten. Hienoa, ainakin joku teki aloitteen barbaarimaista nälkiintymistä vastaan. Mahirun puolesta vanki saa pysytellä vankina jatkossakin, kun nirppanokka kieltäytyi riisiaamiaisesta. Hän ei aio enää kiikuttaa vanhaan rakennukseen paahtoleipää, joten Hajimelle sysätään yhden oppilaan aamiaistarpeet, koska tytöllä on muuta puuhaa. Pelipuuhaa? En liiemmin halunnut nähdä Nagitoa, mutta kieltämättä kutkuttaa ihan perhanasti nähdä, onko hän yhtä sekaisin kuin oikeudenkäynnissä!


Ai tämän takia täällä ei ollut ketään.


Aika säälittävä aamiainen kyllä.


He’s toast.


Mahiru myrkyttää Nagiton ja Hajime joutuu vaikeuksiin, varma tieto.

Mahiru ei ole päässyt kovin pitkälle, sillä voin halutessani tiedustella, miksi Nagiton ruokailu on yhtäkkiä Hajimen nakki. En muista lupautuneeni sellaiseen, vaikka Mahiru toista väittääkin. Ajanvietto Hiyokon kanssa näyttäisi jatkuvan, sillä fotaroija retuutetaan Rocketpunchiin karkkiostoksille. Tosin karkkiseura ei aio viettää siellä koko päivää, koska kuten Hajimelle jo ravintolassa sanottiin, Mahirulla on muuta puuhaa. …Pelipuuhaa?! Alan olla lievästi vainoharhainen ja ylitulkitsen ihmisten repliikkejä, sillä jos yhtään osaan tulkita Danganronpan lukujen kestoa, noin vuorokauden sisällä joku pääsee hengestään.

Jotain sympaattista sentään: ystävyyssuhteet syntyvät Jabberwock Islandilla hitaasti mutta varmasti ja voisi olettaa, etteivät Mahiru ja Hiyoko tapa toisiaan. Ainakaan heti. Sama pätee oletuksena Akaneen ja Nekomaruun (orastavia sparraustovereita) sekä Kazuichiin ja Soniaan (yhdensuuntaista ihastusta ilmassa). Kazuichi vielä sopivasti luuhaa vanhan rakennuksen äärellä ja luulee Hajimen iskevän prinsessan aamiaiskuljetuksella.


Myöhemmin päivällä.

Astuttuani sisään kohtaan ylimääräisen esteen, kun Monomi humpsahtaa ulisemaan, että rakennuksessa ovat korjaustyöt kesken. Hajime saa ylipuhuttua jäniksen, koska Nagitokin on ilmiselvästi rakennuksessa eikä sankari anna antisankarin kuolla nälkään, koska se tulkittaneen kieroilla säännöillä murhaksi ja sitten olisimmekin kollektiivisessa nesteessä.


Aina onnistumme missaamaan korjausporukan.


”That still only counts as one!”

Hajime on hyvin, hyvin hermostunut astuessaan huoneeseen, jossa Togami pääsi hengestään. Nagito retkottaa matolla virnuillen jaloista köytettynä ja kettinkiin kahlittuna. Täälläkö hän piti luvun alussa katkeraa yksinpuheluaan tyhjälle huoneelle? Ääninäyttelyn – ja juuri ääni on se voimakas yhdysside, joka tuo mieleeni alinomaa pahasti vääristyneen Makoton – sävystä paistaa läpi, että hän on yhä kajahtanut, jos se ei dialogista käy ilmi. Onhan hän onnellinen, kun vanha kamu tuli tuomaan ruokaa. Hajime ei edes aio jutella mukavia. Hän tuli tuomaan ruokaa ja siinä se. Tosin tässä on sellainen perustavanlaatuinen ongelma, ettei Nagito pysty syömään sitä, eikä kyse ole nirsoudesta vaan kokovartalokahleista. Hajime manaa itsekseen arvatessaan Mahirun luopuneen leikistä tämän vuoksi, sillä pitäähän jonkun Nagitoa syöttää.


Päivä pilalla.


Pesisit hampaasi joskus.


Hiukan lorotin siihen.


En kyllä ala leikkiä mitään suukku auki -pelleilyä.

Nagito tuntuu muutenkin tietävän asioita Mahirun omista suunnitelmista hämärän syndroomaan, joka on hänelle ainakin jollain tasolla tuttu pelisarja. En tiedä, viitataanko tässä aiempaan sarjaan vai Monokuman kyhäilemään jatko-osaan. Hän kysyy, aikooko Hajime olla pelaamatta ja muistuttaa toivon sikiävän epätoivosta. Hajime ei anna epämääräisen retoriikan manipuloida vaan poistuu paikalta aikomatta edes syöttää vankia. Nautin mielikuvasta, jossa Nagito sätkii lattialla tarjottimen luokse ja survoo kovin kömpelösti suullaan leivän alas.


Älähän sinä keskeytä Nagiton vallankumouksellista monologia.


Nagito viittaa itseensä.


Hajime huijaa vain itseään, koska Nagito tulee melko varmasti huijaamaan heitä kaikkia uudestaan ja uudestaan.

Päivä ei alkanut järin mallikkaasti ja mielessä pyörii jatkuvasti Twilight Syndrome, kun Hajime vaihtaa vapaalle. Taas! Vaikka kaksi lyhyen ajan sisällä tapahtuvaa vapaa-ajan tuplasatsia tarkoittaa periaatteessa taukoa juonen kannalta, tässä jatko-osassa kaikille juttelu ennen sitä varsinaista seuralaista on mielekkäämpää kuin ykkösessä, sillä vaikka olenkin vasta toisessa luvussa enkä voi puhua koko pelistä, ainakaan toistaiseksi oppilaiden replat eivät tunnu valmiiksi purkitetuilta satunnaisreploilta vaan liittyvät jotenkin parhaillaan käynnissä olevaan tilanteeseen. Trigger Happy Havocissa huomasi suhteellisen nopeasti, että dialogi alkoi toistaa itseään, vaikka oli siinäkin välillä variaatiota. Lineaarisessa pelissä illuusio vapaudesta on aina hieno juttu ja vaikka kaveerausta voikin luonnehtia merkityksettömäksi pakkopullaksi (kaikkien hahmojen pikku juonikaaria kun ei voi millään nähdä pääjuonessa), on tämä paikasta toiseen juoksentelu ja tuttujen yhyttäminen huomattavasti miellyttävämpää, kun ”haluutsä viettää aikaa mun kaa” -kysymystä ei pohjusta toissijainen fillerilätinä. Näen vieläkin painajaisia Aoin spörttiaforismeista. Ja ovathan nämä oppilaat sen verran mielenkiintoisia, että mielelläni jatkan yhteistä taivalta Gundhamin ja Chiakin kanssa. Alan olla voiton puolella.


Hajimelle muodostuu jo synkkiä ajatuksia toivosta.

Tosin ennen kausaliteetin pirstoutumista ja ylimaallisia liekkejä koen esimerkillisen… esimerkin tilannekohtaisuudesta, sillä käväistyäni ensin muutamassa mökissä moikkaamassa Kazuichia, Nekomarua ja Ibukia (oli tälle syykin, sillä oletin uusien pehmokumien ilmestyneen lymyilemään privaattikämppiin, mutta ei siellä mitään ollut; viime luvusta löysin viisi lelua, mutta nyt olen bongannut vasta kolme ja koska alohakuma vaihtui uudessa luvussa surffikumaksi, oletan otuksia olevan viisi per luku) päädyn lopulta ravintolaan, jossa Akane ahmii kaksin käsin ja kenties myös jaloin Monokuman riisicurrya. Mukaan on sullottu mitä ilmeisimmin eläviä sammakoita, joten kieltäydyn kohteliaasti ruokaseurasta, kierrän kakkossaaren ja etsiydyn Gundhamin seuraan.


Asbestia ja pikkukiviä.


Hiyoko arvostaa tappoelettä.


Otakuja, otakuja kaikkialla.


Kerrassaan viehättävää saada pikkuneidiltä tappouhkauksia.


Everything You Do Is a Balloon.

Jääylilordi ja hamsteriherttua höpäjää tällä kertaa myrkyllisestä kehostaan, jota ei parane koskea ellei halua päästä hengestään. Hajime tulkitsee saaneensa varoituksen, koska he ovat tutustuneet paremmin toisiinsa, mutta Gundham ei halua kontolleen turhaa kuolemaa. Äijä on myrkyttynyt pienestä pitäen ja Hajime saa arvata, mistä on kyse. Kaikki vaihtoehdot ovat hyvin asiattomia ja myrkystä nauttiminen tuntuisi hyvin loogiselta valinnalta, kun kyseessä on kuitenkin Gundham. Virheliikkeen jälkeen tyydyn tekemään etikettivirheistä pahimman eli loukkaamaan Gundhamin äidin ruoanlaittotaitoja… ja juuri siitä kiikastaa.


Gundhamhan elää eläintensä ruokavaliolla.


Hankkikaa huone.


Myrkkyä ja hamstereita.


Kehnompi kuin Teruterun mamma.


Kohta minua nakellaan tuhon devoilla.

Gundham avautuu lapsuudestaan ja Hajimen päästyä vauhtiin peruskoulusta. Minun on oikeasti hyvin vaikea kuvitella häntä istumassa aivan normaalin koulun oppitunneilla. Tämä saari on tietenkin poikkeus. Tanssipuheista eläinekspertti suutahtaa, koska tanssilla manataan vain paholaisia. Käy myös ilmi, että vain Gundhamin voimia vastaavien kannattaa lähestyä häntä, mutta eihän sellaisia olekaan. Hajime alkaa suistua umpikujaan, koska tälle hyvin hämmentävälle yksilölle on hankala puhua, mutta jo vietetyn ajan perusteella Gundham tuntuu pohjimmiltaan kiltiltä (ainakin eläimille), kun jäyhä eksentrisyys unohdetaan.


Gundhamin perhe-elämä olisi melkoista nähtävää.


Tämän takia Gundham voittaa aina litassa.


Katkoi niitä.


Onhan se humppa sellaista.


Kahjot.


Gundham Tanaka, viides sivu.

Iltapäivällä juuri kukaan ei ajattele videopelejä paitsi tietenkin respassa roikkuva Chiaki. Ennen varsinaista keskustelua kiinnitin kovasti huomiota, kun ennen lahjatuokiota tyttö kertoi taipumuksestaan haluta syödä peleissä näkemäänsä ruokaa. Juuri nyt hänen tekee mieli donitseja. Respassa voi näköjään siis pelata Trigger Happy Havocia.


Jumalten herkku.


”Yang chas Solo chone Wookiee!”


Evoluutio opettaa, että kun jäniksellä ei ole toivoa eikä epätoivoa, siitä kotiloituu käärme.

Saarideittiekskursio jatkuu, kun harvinaisen virkeä Chiaki tahtoo heti lähteä johonkin. Hajime korskeana uroksena tietää naisista kaiken ja kutsuu tulevan vaimonsa vanhan rakennuksen tunkkaiseen, sotkuiseen ja hämärään varastohuoneeseen. Chiaki innostuu tilaisuudesta Sokobaniin, tuohon 80-luvun laatikkopuzzlepelien arkkivaariin. Sisäistä logiikkaa ei ole unohdettu mihinkään, kun hän taivuttelee Monomin päästämään heidät vanhaan rakennukseen.


Seittejä ja pölyä.

Varasto ei oikein sovellu puzzleiluun, mutta Chiaki jatkaa puzzleteemalla ja kysyy Hajimen puzzlepelikokemuksesta. Hänestä tuntuu, että sankarilla olisi päättelykykynsä perusteella rahkeita niihin eikä niiden tarvitse olla edes elektronisia. Palapelienkin jippoa arvuutellaan. Rakentelinpa niitä itsekin nuorempana ja muistan erityisesti tietyn vaiheen vuosituhannen taitteessa, jolloin vaahtomuovipaloista koottavat 3D-palapelit olivat muotia.


Pelataan mieluummin Kurushia.


Sukuvika protagonisteilla.


”I want to play a game.”

Puzzlet tuovat Chiakin mieleen puzzlepelejä ohjelmoineen isän, joka teki joskus niin vaikean puzzlen, että joutui murtamaan siihen ratkaisun. Hajime on ihan kujalla brute force -terminologiasta, mutta ennen kaikkea häntä hämmentää tapa, jolla Chiaki puhuu isästään. Aivan kuin olisi kuulopuhetta.


Koodaaminen on äijien työtä.


Voit opettaa.

Tällä ei ole kuitenkaan niinkään merkitystä, kun varastosessio saa odottamattoman ihastuttavan päätöksen. Chiaki kompuroi hämärässä (tätä simuloitiin yllättävän näppärästi liu’uttamalla hahmopotrettia alaspäin!) ja Hajime pelastaa ritarillisesti neitosen käsivarsiinsa. Seuraa ahtojäänkin sulattavaa punastelua ja vaikka he erkanevatkin toisistaan, jotain tuossa tapahtui eikä avokämmen läpsähdä. Kenties Hajime sinetöi tulevaisuutensa, sillä hän saa kuulla kehuskelua kovuudestaan. Ei tosin sellaisesta kovuudesta, hyi hyi. Söpöily venytetään äärimmilleen, kun nyt Chiaki tietää, kenen syliin nukahtaa. Kyynikko kritisoisi orastavaa romantiikkaa laskelmoiduksi ja kliseiseksi, mutta enpä viitsi sellainen tylsimys ollakaan, kun äärimmäinen waifu on löytynyt!


Aina tilanteen tasalla.


Et nyt sano mitään tyhmää, Hajime.


Olen mies reh reh.


Ja pyyhin kaiketi kuolan.


Chiaki Nanami, viides sivu.

Yökuulutus kumpuaa kaikkialla, mutta ketään ei nukuta. Minusta tuntuu, että edessä on hyvin levoton yö. Hajimea jäytää Twilight Syndrome: Murder Case niin pahasti, että pakkohan sitä on päästä testaamaan. Hän uskottelee itselleen, ettei siitä haittaakaan ole. En tiedä, ohjaanko tulevaa murhaajaa.


Yliarvostettua burgeritauhkaa.

Hajime ei kulje yössä yksin, sillä hotellitontilla vaeltaa muutamia oppilaita. Jos haluaisin olla oikein hienovarainen, pysyttelisin poissa kaikkien näkösältä, mutta uteliaisuus painaa liikaa ja kaikille on puhuttava. Tuntuu lievästi syylliseltä törmätä heti Chiakiin, jonka kanssa oli päivällä niin kivaa. Hän on palaamassa mökkiinsä ja ihmettelee Hajimen liikkeitä. En tiedä, meneekö hätävalhe iltapalasta läpi. Ei Hajimesta ainakaan. Kazuichi naureskelee altaalla itsekseen, sillä hän sai tietää jotain, joka jää kertomatta. …Ei yhtään epäilyttävää.


Oikeudenkäynnissä sitten!

Nekomarulla ei tunnu olevan sen kummempia taka-ajatuksia, vaikka mistä sitä tietää? Managerin seurassa oleva Peko vaatii tietää Hajimelta, näyttääkö kaksikko cosplay-hahmoilta. En ihan tällaista odottanut. Nekomaru ei käsitä, kun tuntemattomat huomauttavat hänen näyttävän pelihahmolta. Pekoa puolestaan ärsyttää, kun hörhöt ovat napsineet hänestä kuvia. Hän päättää unohtaa koko utelun ja kysyy sen sijaan, mitä Hajime täällä touhuaa. Selitykseni menivät varmasti läpi.


Cossaatte visual novel -hahmoja.


Näytät ukkosjumalan ja Testo Manin risteytykseltä.


Uskoisin Pekon olevan täällä niitä harvoja, jotka osaavat pitää puolensa tiukan paikan tullen.

Respan Gundhamia ei tarvitse vakuutella mistään, kun ihmemies hohottaa itsekseen pelimaailmoja luovien ihmisten pyrkivän nousta jumalten rinnalle. Yläkerrassa Ibukilla on kova hätä ja ainakin uusia sanoja syntyy häirinnästä (harassment) hurjaa vauhtia. Akanekin on täällä tylsistymässä, kun kuolleiden kämppien tutkiminen jäi tuloksettomaksi, koska Monokuma ei halua rikkoa peliä. Viimeisenä kohtaan saarisillan äärellä harrastustaan harjoittavan Mahirun, vaikka minusta kovasti tuntuu, ettei hän ole tuon vuoksi liikekannalla.


Todellisuus on jumalten ikuinen Kimble-turnaus.


Ibuki Mioda Gameplay and Commentary.


Ibukille Shin Megami Tensei: Digital Devil Sagan viimeinen bossi eli Onmyo Hari-hara oli liikaa.


Ja kusessa ollaan.


Oikeasti sisätiloja ei jaksettu enää ohjelmoida.


Juuri tänä yönä?

Minusta myös tuntuu, etten ole tänä yönä ensimmäinen Jabberwock Parkissa. Ei siellä ketään ole, mutta aivan hyvin täällä on voitu jo käydä. Pelikabinetti lojuu jättiläismonitorin vierellä näennäisen koskemattomana. Hajime tietää lopettaa ajoissa, jos peliin upotetut piiloviestit uhkaavat aivopestä hänet murhaajaksi.









Mutta Hajime ei pelaa Twilight Syndrome: Murder Casea. Minä pelaan, koska narraatio vaatii pelaajaa painamaan Start-näppäintä. Erinäisten virtuaalitodellisuuksien rajat häilyvät ja sekoittuvat. Tämä ei ole enää Danganronpa.


Käteni vapisevat.