128 - Luku 2, Deadly Life, osa 3

Nagiton teennäiset sanat voitokkaasta toivosta eivät hurjasti muita piristä, kun väki valuu Monokuma Rockin jylhän pöyhkeälle juurelle. Maleksin sinne itsekin. Kokemuksesta tulee jokseenkin mieleen Hope’s Peak Academyn punaovi, jonka tuolla puolen todistetusti joku pääsee joka kerta hengestään. Turhamaisuuden kalliomonumentilla on heti hurja tappelu menossa, kun Hiyoko parkuu kauhuissaan ahdistelevan tuomarikarhun vuoksi. Joku ei selkeästi halua osallistua oikeudenkäyntiin, tännekin raahattiin väkipakolla. Tanssija tyytyy kyyneliä hikkaillen kohtaloonsa, joka selvinnee pikapuoliin. Tavalla tai toisella Hiyoko on sotkeutunut Mahirun murhaan vähintäänkin Murder Case -roolinsa vuoksi.


Painoin jo viimeksi viidesti alas, eikö tämä lopu koskaan?


Pedobear.


Monomia voi aina häiritä, Monomi on iso tyttö.


Monokuma syö meidät kaikki lopulta.

Monokuma on muutenkin pahalla päällä Fuyuhikon kupatessa kämpässään ja karhu muuttuu alkuvihaa puhkuen jääkaappipakastimen levyiseksi megahabakarhuksi. Äärimmäisen häiritsevää, mutta mitään muuta en odottanutkaan.


Myymässä huumeita.


Flunssa tulossa.


Don’t stop mayyyynnnnn work dem gains!


Tämä ei ole edes viimeinen muotoni.

Muodonmuutos on tarpeeton, sillä Fuyuhiko saapuu välittömästi paikalle. Ei hän mitään pakoillut. Eiväthän yakuzat sellaista harrasta. Fuyuhiko on jopa yllättävän nöyrällä tuulella. Kaappikuma häipyy edeltä kalliokompleksin uumeniin ja saan jututtaa kaikkia ennen kuin triggeröin karhukallion ärjymään liukuportaat santaan.


True Endingin pitää hyväksyä.


Salillakin näköjään lämpiää.


Sitten meistä tulee tuollaisia kuin Monokuma.


Jahuu, jippii.


En usko lopun alkavan vasta toisessa luvussa.


Näkee sitten.


Kyttiä vähän pakoilet.


Olisi voinut olla lasketteluhissi mieluummin.

 

Hajime astuu paikat kankeina portaille ja hissiin, kunhan kalliopää on ensin sukeltanut maaperään. Oikeussalin todellinen syvyys alkaa tuntua joka kerta luonnottomammalta, mutta luonnottomuus pätee oikeastaan koko Jabberwock Islandiin. Hope’s Peak Academy oli vielä jokseenkin käsitettävissä, mutta saaristosta huokuu hämmentävä epätodellisuus. Päähenkilöiden hissimatkojen sielunvaellukset jaksavat huvittaa kerrasta toiseen, kun oikeudenkäyntien dramatiikkaa oikein pedataan. En näe tässä mitään väärää, sillä ovathan koitokset odotetusti pelisarjan huippuhetkiä järkyttävien paljastusten ohella.

Päättäisit jo puolesi.


Selvästi syvällä veden alla.

Nallen uutuudenkarhea sisustus ei herätä oppilaissa sen suurempaa vastakaikua, vaikka näin pelaajan näkökulmasta onkin kiva nähdä vaihtelua. Biitsiteemaisesti lattiaa peittää hiekka ja salia reunustavissa monitoreissa seilaa nopeita pilviä tulevan debatin kurimuksessa. Sonia ehtii kysyä ennen alkua koko touhun pointtia, mutta Monokuma jorisee tappavansa aikaa ja vähättelee itse kunkin päämääriä kuten sitä olennaisinta eli hengissä selviytymistä. Ainakaan joku ei selviydy.


Tapetit voisi vaihtaa.


Nautin kokemuksena, oppilaat eivät.









Otan vanhojen taitojen lisäksi käyttööni Gundhamin gigakyvyn ja ostan ylimääräisillä toivon sirpaleilla Monomin putiikista herttaisesti typotetun manueeööverin, joka on tunnetusti vaikea sana. Sen pitäisi auttaa logiikkasukelluksessa… mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.