189 - Luku 6, Deadly Life, osa 2

Hope’s Peak Academyn tutkimukset



Nappaan kurjasti itsensä kätkeneen pehmokuman ja vaihdan heti maisemaa, koska liikuntasalissa ei ole yhtään mitään.


Et huijaa siellä ketään!

Odotin päätyväni takaisin käytävälle ja niin toki päädyinkin, mutta noin viisi kerrosta korkeammalle. Hope’s Peakin topografia taitaa vääntyä eschermäisiin sfääreihin. Hajime tulkitsee siirtymän Monokuman perseilyksi eikä ajattele asiaa enempää, kun täällä olisi muutakin ajateltavaa. Kuten varsin hyvin muistinkin, koulun viides kerros sisältää yhä kolme luokkaa, ruumishuoneena toimivan biolabran, puutarhan, dojon ja ruutuun tarttuvia visuaalisia häiriöitä, joilla saa välillä aikaiseksi kunnon dadaistista sotkua, kun ympäristö rakeutuu hetken viiveellä OLED-näyttöön. Kyberkoulun epätodellisuus välittyy esimerkillisesti myös käytävän seinämistä, joiden irtonaiset palkkirakenteet pyörivät hiljalleen akselinsa ympäri ja vihreänturkoosia pikselimössöä valuu biolabraan johtavalla käytävällä aavemaisena vesiputouksena. Sonialta ei irtoa ihmettelyä kummempaa elämänviisautta, joten astun ainoaan avoimeen huoneeseen eli dojoon.


Paikat vaihtuvat huvitaloakin huvittavammin.


Return of the lay of the topmost land.


Neiti, otsassasi on häiriö.

Glitchailu ei jatku huoneisiin. Kirsikkapuiden lehtien hiljainen tanssi sen sijaan jatkuu zen-tilassa, jota Hajime ei ihan tajua osaksi koulua. Noteerasin toki lattialle syötiksi jätetyn kirjan, mutta koluan ensin kaikki samat yksityiskohdat, joita Makotokin tiiraili aikoinaan. Olen usein puhunut jatko-osan ilmeisen tarkoituksellisesta metailusta, joka saa ihan uuden tason, kun Hajime alkaa kommentoida pelifirman suunnitteluratkaisuja ja tajuaa heti puhuvansa ihan höpöjä. Neljännen seinämän ronski pirstominen huvittaa, jos se tehdään silloin, kun kaikki on muutenkin epätodellista. Vähän kuten Arsenal Gearin sisuksissa.


Ei koulussa ole näin kaunista.


Etupäässä rahan vuoksi.


”It’s your cousin!”


Gundham ja Nekomaru tuonne puiden väliin ja näyttää korkeintaan hupsulta.

Maisemista ei vihjeitä tipu, joten lasken glitchailussa harittaneet silmäni mangaläpyskään, joka on vähemmän yllättäen Monokuman käsialaa. Manga-auteur tupsahtaa hohottamaan, sillä historian on aika havista ja manga on tuohon tarkoitukseen sangen opettavainen metodi. Hajime tietää, ettei mihinkään Monokuman luomaan tulisi luottaa, mutta poimii niteen silti ja alkaa lukea Hope’s Peak Academyn värikkäästä historiasta, joka on pikemminkin kertausta, mutta opinnoillakin on äitinsä.


Monta aukeamaa pelkkiä koetuloksia.


Historian tekeminen, pöhkö. Oikeasti Monokuma vastaa, että se riippuu ihmisestä.


Kissa ei liity tapaukseen.

Valtion rahoittama Hope’s Peak on tulevaisuuden toivoon ja sen tutkimukseen erikoistunut eliittikoulu vain lahjakkaista lahjakkaimmille. Koulun kirjoille pääsee vain tulemalla opettajakunnan valitsemaksi. Viime aikoina rahoitus on ollut suuri ongelma, jonka ratkaisuksi luotiin varalaitos.



Toisin kuin päälaitoksen kohdalla, varalaitokselle pääsee opiskelemaan vain tavanomaista kalliimman pääsykokeen kautta, mutta hinta ei estänyt valtaisaa tavisten suosiota, sillä Hope’s Peak Academylla oli varsin loistelias maine. Varalaitoksen toiminnalla siis rahoitettiin päälaitoksen lahjakkuuden tutkimuksia, joiden vilpittömänä päämääränä oli luoda puhdas nerous, ihmiskunnan toivo.







Sitten kaikki meni odottamattomasti pieleen, kun Hope’s Peak Academyn Tragedia johti Tragediaan, joka syöksi maailman kohti tuhoa. Koulu jouduttiin sulkemaan eikä mitään saatu aikaiseksi.



Hajimea harmittaa, kun kirjallinen oppitunti päättyy The Endiin kuin seinään ja Tragedia kuulostaa hänestä muutenkin naurettavalta, suorastaan epäuskottavalta. Tragedioiden sijasta hän takertuu varalaitokseen, josta hänellä sentään on kokemusta, vaikkei hän mitään muistakaan.


Sopranos pitäisi joskus katsoa loppuun, jotta sen loppuun pettyy.


Hajime on samaa mieltä Gundhamin jutuista.

Monokuma spawnaa kuin tilauksesta ilkkumaan, että on se Hajime kumma jätkä, kun ei varalaitokselta mitään muista. Future Foundationin varastamat muistothan koskivat vain elämää koulussa, mutta luulisi Hajimen edes olleen sitä ennen perillä, ettei hänellä mitään erityisiä lahjoja ole. Siispä virnuileva otso otaksuu, että joko Future Foundation halusi Hajimen unohtavan olleensa varalaitoksella tai vaihtoehtoisesti Hajime unohti sen itse, koska se hävetti häntä. Monokuma vain huvittuu Hajimen kiistelylle ja jättää hänet sadattelemaan. Ei dojo silti tyhjä arpa ollut, sillä vihoviimeisen mysteerin ensimmäinen totuusluoti on poimittu.


Sanoo puhuva karhu.


Ei näytä hyvältä vuosikertomuksessa.


Eternal Sunshine of the Spotless Monokuma.


Se oli alkoholin vika.



Ylimmän kerroksen glitchikäytävällä Sonia on vaihtunut Kazuichiksi, joka kummastelee myös koulun sattumanvaraista rakennetta. Nyt ainoa reitti vie luokkaan 5-A, koska muut huoneet ovat bugituksen peitossa. 5-A on niitä ykkösosasta tuttuja kopioluokkia, jotka erottuvat toisistaan erilaisilla tapeteilla ja liitutaulun viereisen taulun satunnaissanalla, jotka eivät ole pelien välillä muuttuneet. Sentään liitutaulujen hupsut töherrykset on käyty pyyhkimässä. Olisihan se outoa, jos esimerkiksi Makoton nimi yhtäkkiä vilahtaisi taululla.


Voisit korjata piposi asentoa.

Eräällä pulpetilla lojuu mangaopus. Liekö tämä nyt toistuva teema vai mitä hittoa? Mänteille suunnattu manga jatkaa Monokuman kaunokirjallista suurtuotantoa ja Hajime tunnistaa sen edellisen jatko-osaksi, sillä teemana on Hope’s Peak Academyn Tragedia. Eihän tätä voi jättää väliin, kun kansikin on aiemmasta poiketen synkkä ja tarina synkempi.


Manga for Stupid Retard Persons myisi enemmän.


Alkuaineellista, Watson.

Hope’s Peak Academyn Tragedian keskiössä oli oppilas nimeltä Izuru Kamukura. Tunnistin nimen huvitalosta. Se oli se vanha patu marjaloungejen tauluissa eikä todellakaan mikään oppilas vaan Hope’s Peakin perustaja! Izurussa on muutakin hämärää, sillä nerouden ja monilahjakkuuden lisäksi hän oli Hope’s Peakin luoma toivon symboli, ihmiskunnan toivo. Häntä kutsuttiin… äärimmäiseksi toivoksi. Mitä helvettiä nyt taas, Danganronpa, ei tällaisia hahmoja voi esitellä puskista näin lopussa tarinaa! Makotohan se äärimmäinen toivo on! Ja niin kai Nagitokin ehkä. Toisaalta en tajua mistään mitään, joten samantekevää sinänsä.



Izuru Kamukura pidettiin harvinaisen pimennossa eikä hänestä pahemmin tiedetty edes oppilaitoksen sisällä. Syystä tai toisesta Izuru ajautui pahoille teille ja murhasi kaikki kolmetoista oppilaskunnan jäsentä. Ahaa, siksi siis se karmiva hurmeluokka juurikin tässä samassa kerroksessa! Koulu yritti tietenkin parhaansa mukaan suojella lellikkiään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta karmeudet eivät päättyneet tähän.





…Sillä oli myös eräs toinen oppilas, jolla oli pahat mielessä. Tämä oppilas julkisti salailun ja kaltoin jo pitkään kohdeltu varalaitos sai totaalisen paskahalvauksen. Näin alkoi kapina, joka tuhosi Hope’s Peak Academyn ja levisi ulkomaailmaan. Käynnistyi tapahtuma, joka myös ihmishistorian suurimpana, hirveimpänä ja traagisimpana tunnetaan.








Nollaskin Danganronpa olemassa mitä helvettiä!

Ei Hajime tätäkään ihan purematta niele. Joukkomurha Hope’s Peakissa on jo liian paksua. Monokumasta tuo on mahdottoman ironista, mutta ainakaan Hajime ei koskaan pystyisi moiseen. Äärimmäinen varalaitoslainen jää pähkäilemään, mitä hittoa äärimmäinen toivo edes tarkoittaa, koska tarinan perusteella Izurulle se merkitsi pelkkää lahjakkuutta. Nagiton tolkuttomat lässytykset antoivat edes ymmärtää hänen pyrkineen toivoon sanan puhtaimmassa merkityksessä. Hajime tarttuu lisäksi varalaitoksen osallisuuden kauheuksiin eikä voi käsittää, onko ollut niissä itse mukana. Ja entä se joku lavertelija? Onko hän joku meistä vai joku muu? Kuitenkin Nagito.


Siinä ei lukenut, että perustuu tositapahtumiin.


Saisi paljon mehua.


Kärsii Tourettesta.


…the dissatisfied Reserve Department students into rising against the academy.


Mutta minunhan piti saada niitä vastauksia.

Pyyhällän seuraavaksi ruumishuoneelle, kun glitchikäytävällä on muutenkin autiota eikä muualle pääse. Pelissä pidetään ilmeisesti tarkkaan huolta, missä järjestyksessä nämä hämmentävät totuusluodit poimin. Hytisevä Hajime ei aio viettää täällä kauempaa kuin on pakko, vaikka aina on aikaa tutkia pressupinoa ja irvailla tyhmille kehittäjille, joiden mielestä ruumiiden sullominen koulun biolabraan oli oikein nerokas idea. Kuten arvata saattaa, mangasarjan kolmas osa röhnöttää lattialla ja jatkaa kieroutunutta kertomusta siitä toisesta ison T-kirjaimen Tragediasta. Hajime ei ole edes yllättynyt, vaikka hän ei voi millään aavistaa, mitä tulee pian lukemaan.


”What killed the dinosaurs?”


D’awwww, Monokumaa pelottaa.


Etpä tiedäkään tuonne sullotusta Mukuro Ikusabasta tai muista murhatuista.


Kuulostaa kioskikirjallisuudelta.


YOU CANNOT HIDE FOREVER


Edvard Munch olisi ylpeä.

Raivoavien varalaitoslaisten kapina ei hevillä päättynyt vaan eskaloitui armotta. Internet tulisi räjäyttää singolla, koska mouhoaminen levisi verkossa ja loi yhteisön (pahuksen Reddit), johon päätyi katkerien oppilaiden lisäksi väkeä ympäri maailmaa rajoista ja kansallisuuksista riippumatta. Kajahtanut kansanliike jatkui ja paisui todelliseen maailmaan ja se tulkittiin aluksi vain levottomuudeksi muiden joukossa. Kun sen todellinen luonne tajuttiin, mitään ei ollut tehtävissä.





Päämääränä oli pelkkä mielivaltainen tuho, jossa heikot ja vahvat menettivät merkityksensä väkivallan ja kuoleman aallossa, jonka järkytyksen jälkimainingit menettivät merkityksensä. Sivistys taantui järjettömän kuoleman tiellä ja kauheuksia tapitettiin arkipäiväisesti töllöstä. Maailman valtasi puhdas epätoivo, kun terroriteot, vallankaappaukset ja sotiminen pelkän sodan vuoksi käynnistyivät ja viimeistään silloin viimeisetkin pakokeinot tyrehtyivät.









Tälle kaikelle on selitys, sillä pelkkä yksittäinen kapina ei lietsonut epätoivoa. Tarvittiin järjestö, joka pyörii erään Hope’s Peakin oppilaan ympärillä ja jakaa nimensä hänen kanssa… äärimmäinen epätoivo. Hope’s Peakin alkuperäinen tavoite vääristyi kohti ihmiskunnan epätoivoa ja näin alkoi systemaattinen kansalaisten aivopesu, joka levisi tietoverkossa ja arvojärjestelmässä silkan epätoivon levittämiseksi. Syntyi Tragedia, jolle ei ole loppua.









Hajime tietää lukemansa hölynpölyksi, vaikka nyt häntä alkaa kylmätä eikä se johdu pelkästään pakkasasteista. Hän ei enää ole niinkään varma, ovatko perhe, ystävät tai edes Alepa turvassa. Kun Monokuma ei tajua, mitä täällä angstataan, Hajime ei tajua tällaisen mangan viehätystä. Lukevathan jotkut Narutoakin.


Hajime eläytyi Gokun huutoon.


Sinähän nyt vertausautomaatti olet. 

Karhusta on hilpeää, kun Tragediakin on päässyt pojanklopilta unohtumaan, mutta sen voi sentään laskea Future Foundationin syyksi, koska Tragedia sattui käynnistymään kadonneiden koulumuistojen aikana. Monokuma inttää, että kaikki vinkit ovat totta, sillä hän on heidän puolellaan (niin just) eikä halua heidän kärsivän turhaan julmassa maailmassa tietämättä totuutta. Hajime ymmärtää käänteisen psykologian eikä aio jäädä tänne, koska tämä kaikki kuulostaa muutenkin järjenvastaiselta. Hän ei aio jäädä biolabraankaan vapisemaan ja poistuu pohdittuaan äärimmäistä epätoivoa ja oppilasta kaiken takana.


Not knowing is unhalf the battle.


Vaikka siellä olisi kaikki okei, Hajime hajoaisi ennen pitkää saaritraumoihinsa.



Ja seuraavaksi luokkaan 5-B. Hajimen täytyy heti pettyä, kun Monokuma kököttää pulpettiviidakossa. On täällä Fuyuhikokin, joka antaa minulle kyseenalaisen kunnian jututtaa karhua. Ainakaan missään ei ole mangatarinoita, koska formaatti on alkanut hiukan toistaa itseään. Monokumakin on kyllästynyt piirtelyyn ja kertoo sen sijaan itse kertomuksen seuraavan osan.


Vielä ehtii panoroida Monokuman ulos kuvasta.


Nenää kutittaa.


Voisit oikeasti koota näistä mangavertauksista kirjan.

Aiheena on äärimmäinen epätoivo. Sillä viitataan tietenkin nykyään siihen pahansuopaan joukkioon, mutta monikaan ei tiedä, että se sai alkunsa eräästä hirmuisen kamalasta tytöstä, joka on suunnilleen pahinta laatuaan kaikissa mahdollisissa kategorioissa. Hänen nimensä on… Junko Enoshima. Hän on entinen äärimmäinen epätoivo, joka loi äärimmäiset epätoivot, monikossa.


Oi ei!


Tuollaisia poltettaisiin ennen muinoin noitina.


”Hyaaaahaha! Me! Junko fucking Enoshima!”

Monokuma jatkaisi mieluusti eräästä toisestakin karmivasta tapauksesta joukkion leivissä, kun itsekin rikollisessa järjestötoiminnassa vaikuttanut Fuyuhiko älähtää, ettei järjestöä noin vain luoda eikä varsinkaan mikään lukiolikka. Monokuma tietää samanhenkisten lyöttäytyvän yhteen, sillä onhan siitä näyttöä historiassakin. Natsi- tai Gungnirin soturit -korttia ei sentään heitetä. Junkolla oli sen verran luontaista viehätysvoimaa – epäilemättä sen toisen lahjansa kautta – että hän veti mahtiväkeäkin puoleensa ja Tragediasta tuli suhteilla totta.


Pol Pot?


Pitää täyttää monta kaavaketta.


Sängyssä kävi kova kuhina.


Clever girl.

Kun Fuyuhiko tivaa epätoivojärjestön syytä Tragediaan, Monokuma kertoo kaiken kummunneen Junkon omasta epätoivosta, jolle ei ole mitään sen kummempaa syytä tai selitystä, koska siinä missä he ovat ihmisiä ja hän on kilahtanut robottipehmolelu, Junko on epätoivo, toivon antiteesi. Tytönpentele manipuloi joukkoonsa tukijoita, joiden epätoivo jäi auttamatta kakkoseksi häneen verrattuna ja heistä tuli vain Junkon välikappaleita. Järjestön jäsenet antoivat kaiken epätoivonsa Junkolle kuin uskovaiset osittain paetakseen epätoivolta, vaikka se olikin, no, toivotonta. Monokuman esimerkki Junkon nimeen murhatuista ja paloitelluista perheenjäsenistä ei juuri lohduta eikä Hajime tajua, mitä hittoa hän edes kuuntelee.


Ennen kaikkea… miksi ei?


Se vain on.


Etenkin vessakäynnit.


Olisivat käyttäneet foliohattuja.


Välillä sitä tulee miettineeksi tolkuttoman trollaamisenkin jälkeen, että on tämä sittenkin aika karu pelisarja.


Hajimella on vain kehno mielikuvitus.

Seuraava tiedonjyvä onkin osoitettu Hajimelle, sillä varalaitoksenkin taru päättyi johonkin. Junkon pauloissa he olivat toki korvattavissa. Siksi kaikki 2 357 varalaitoksen jäsentä tekivät koruttoman hurmaavan joukkoitsemurhan aivan kuin hihhulit Daavidin oksalla. Hajime oli se ainoa poikkeus. Junkon synkkää tarinaa kuunnellut Fuyuhiko ei usko korviaan ja naurahtaa kovapintaisena, sillä häntä ei Junko pelota. Hänhän kun on kuollut.


Ne olivat varmasti piristäviä päiviä ne.


I did nazi that coming.


Siinä vasta siivottavaa.


Vihjailetko, että tässä pitäisi itsensä kiikkuun ripustaa?


Siinä kuului ruma plöts.



Totuuslippaan päivityttyä käännyn yakuzan puoleen, sillä tästä on kuultava lisää. Fuyuhikolla on ollut oma tutkimus käynnissä, sillä hän kävi eräässä verisessä luokkahuoneessa – Izurun joukkomurhaluokassa arvatenkin – jossa Monokuman ääliömanga jatkui. Sarjiksen aiheena oli murhaleikki, josta Hajimekin tietää jotain erinäisten kansioiden perusteella. Hän esimerkiksi tietää takapirun päätyneen itsemurhaan, koska hänet päihitettiin leikin lopussa. Fuyuhiko sai tietää, että murhaleikin järjestäjä oli juurikin Junko, joka on siis tarinan mukaan kuollut.


Kohta meistäkin tehdään manga.


Onhan tuo noloudessaan itsarin arvoista.


Kamalia tikku-ukkoja ja epämääräistä suttugrafiikkaa.


Mistä vetoa, että tämäkin on?

Monokuma on jatkuvasti vaiti Fuyuhikon kertoessa murhaleikin olleen osa Tragediaa. Junko vei osallistujien muistot ja pakotti heidät murhaamaan toisensa. Hajimesta kuviossa on jotain hyvin tuttua ja niin on siinäkin, että koko murhabakkanaali lähetettiin suorana maailmanlaajuisesti epätoivon levittämiseksi, koska murhaleikkiläiset tunnettiin toivon symboleina. Mikäs sen epätoivoisempaa kuin irvokas selviytymisleikki? Leikki loppui Junkon häviöön, kun pahistyttö luhistui epätoivoonsa ja riisti henkensä. Fuyuhiko ei vainajia pelkää eikä piittaa Monokuman tarinoista, koska mitään Junkoa ei enää ole.


Aina tämä uusinnat voittaa.


Junko voi olla epäkuollut.

Hajime alkaa aavistella äärimmäisten epätoivojen eli Junkon seuraajien olevan kaiken takana. Mihin aate häviäisi? Junko voisi aivan hyvin olla marttyyri. Ei olisi mikään ihme, jos he olisivat käynnistäneet uuden murhaleikin mutta murharetkenä. Fuyuhiko uhoaa, ettei piittaa jäljittelijöistä, sillä jos Junko on jo päihitetty, kyllä he sekundaepätoivotkin päihittävät.


Ei ole Junkon voittanutta.


Meillä menee itse asiassa huonommin, kun meitä on nyt yksi vähemmän kuin heitä oli lopussa.



Monokuma pahoittaa mielensä, kun Hajime ei päässytkään lukemaan murhaleikkimangaa ja nostaa jonkun ihmeen lipun, sillä karhun hahmopolku lienee lähellä loppuaan. En voi olla ajattelematta, että tämä on jonkinlainen pelimekaaninen visual novel -viittaus. Jossain viiden pennin eroge-roskassahan valitaan tyhmien lorttojen joukosta aina joku Haruhi-chan, jota herutetaan loppuun asti. Vastaavasti Danganronpa-sarjassa on nämä vapaa-ajan hahmopolut ja vaikkapa Virtue’s Last Rewardissa yleensä yhteen hahmoon keskittyvät juonipolut. Ainakin Monokuma on perhanan innoissaan, kun vastauksia satelee ja niitä satelee pian lisää ja lisää. Tämä on kuin lottovoitto, jossa kaikki menee lopulta päin helvettiä.


Luen vain Sparknotesit.


Suruliputus.


True End odottaa.