200 - Viimeinen oikeudenkäynti, osa 8

Kun Alter Ego Junko syöksi virtuaalimaailman negatiiviväreihin ja Jabberwock Island reboottautui takaisin kaikkine asukkaineen, olin häkeltynyt ja iloinen, vaikka sisimmässäni tiesinkin tämänkin olevan silkkaa silmänlumetta. Hetkeksi oikeudenkäynnin karut realiteetit jopa unohtuivat, vaikka hiekkarannalla hypättiin hetimmiten debattiin, joka on kaukana normaalista. Enää ei ole normaaleja debatteja. Paratiisin viisitoista asukasta ja kaksi valvojaa ovat onnellisia tässä päättymättömässä peliharmoniassa, jossa aurinko ei lakkaa paistamasta, biletys jatkuu aamusta iltaan ja ihmissuhteet kukoistavat vailla kauhua synkästä tulevaisuudesta. Jabberwock Islandin trooppinen teemabiisi kuitenkin kuulostaa yllättävän melankoliselta debatin harmaissa raameissa aikarajan ja statuspalkkien heittelehtiessä miten sattuu, kun totuusluodiksi on lukkiutunut ahdistava Nihil eli ei-mikään latinaksi. Sen selostus on harvinaisen tyhjentävä.



Tämä saattaa hyvinkin olla viimeinen kerta, kun pääsen näkemään ja kuulemaan koko kööriä ja vieläpä onnellisimmillaan. Repesin erityisesti huijari-Togamille, joka kuulosti jokseenkin epätogamimaiselta. Kenties äärimmäisen huijarin todellinen minä paistoi läpi. Hajimekin on autuaasti unohtanut olevansa Izuru ja Junkoa ei näy missään trollaamassa.


Taisin missata päävalikon.


”When we reach that point, whatever happened will happen again.”


Tuota kutsutaan myös työttömyydeksi.


Pienen ikuisuuden.


Miksi Peko ja Fuyuhiko eivät seiso viereisissä aitioissa?!


Tuohan aikuistunut versiosi näytille.


Sonia ei edes kärsi eläkeläisenä dementiasta.


Valehtelisin sanoessani, ettei tule ikävä.


Pullonpyöritys käyntiin.


Mikropizzaa ja hernekeittoa.


Kuulemmeko vihdoinkin I Squeezed Out the Baby But I Have No Idea Who the Father Is -teoksen?


Ota suoraan videokuvaa.


Nyt jo olen.


Jabberwock Island 5 000 kertaa ympäri.


Minua pelottaa nyt virallisesti.


”Well, I’m not Superman, that’s for sure. And I’m not Batman, or Spiderman, or Aquaman, or a merman, or a wolfman. I’m not a brahman, or common, or ramen. I’m not a caiman either, so you don’t really need to worry about anything. I guess you could say… I am no man.”


Hersyvä läppä kyllä.

Debatti looppaa loputtomiin, jos sen jujua ei hoksaa, mutta vähintään kuitenkin kahdesti, kun Chiaki huomaa toisen kierroksen lopussa jotain olevan pahasti vialla. Me muut emme kuulu tänne, mutta me muut olemme parhaillaan liian onnellisia välittääksemme. Miksi tämä ei olisi voinut päättyä näin? Hajimen on lopulta tekoälytytön avulla särjettävä sykli, jota olisin jäänyt kuuntelemaan kauemminkin ellei pelin loppu olisi kiehtonut enemmän.


Ei tämä loppu lopu.


Olemme vain betatestaajia.


On aika kasvaa aikuiseksi.



Saari ja koko ympäröivä maailma katoavat. Jäljelle jäävät vain Hajime ja Chiaki lillumaan edestakaisin ajelehtivien pallojen, rinkuloiden ja palkkien eteerisessä tyhjiössä. Hajime tajuaa, että Chiakin olisi pitänyt kadota osana peliä, mutta kenties nyt on sukellettu syvälle päähenkilön alitajuntaan, jossa muisto hyväsydämisestä pelaajatytöstä sinnittelee yhä.


Pimeys itse.


Muut ovat osa ongelmaa.


Mihin Chiaki katoaisi, kun peli on kesken?

Chiakikaan ei tiedä vastausta, joten Hajime antaa olla ja päivittelee sen sijaan, kuinka kaikki on mennyt sekaisin. Hän ei edelleenkään osaa päättää, onko maailman vai heidän tuhoutuminen parempi vaihtoehto, kun missään ei ole muutenkaan mitään järkeä. Hänen maailmaltaan on mennyt viime aikoina pohja, kun nyt hänen pitäisi muka uskoa olevansa lahjaton ja äärimmäinen epätoivo, jonka olemassaolon aika on Izurun paluun vuoksi kortilla.


”It’s time to choose, mr. Freeman.”


Onhan tuo vähän mälsempi juttu, kyllä.

Myös Chiaki katoaisi saarella kerrytettyjen muistojen mukana, mutta tyttö on eri mieltä, sillä vaikka hänet unohdettaisiinkin, hän ei katoa koskaan, kunhan selviytyjät kulkevat kohti yhdessä luotua tulevaisuutta. Hän uskoo Hajimen olevan tulevaisuudesta peloissaan ja myönnettävä se on.


Hajimen pitää taas tyytyä nettideittailuun.


Jokaisessa meissä asuu pieni Chiaki.


Peleillä on kuin onkin tulevaisuus.


Bethesdan peleissä Hajime olisi overencumbered.


Pimeää pelkää myös.

Tosin tyttö suutahtaa jahkailulleni, kun itseluottamus näyttää puuttuvan. Hajime on takertunut liiaksi Hope’s Peakin unelmaan, joka sitä paitsi murskautui, kun häntä käytettiin hyväksi, mutta hän on ollut koko ajan väärässä takerruttuaan myös kykyihin. Kyvykkyys on yhtä tyhjän kanssa, jos itseensä ei usko. Chiaki ei usko nykyisen Hajimen päätyvän menneisyyden Hajimeksi, sillä saari-Hajime ei ole enää sama henkilö, jolta puuttuu vain itseluottamus.


Minä, tuota, siis.


Mutta päämäärä on kyky.


Nyt olen valmis mihin tahansa paitsi kaikkeen tulevaan.


Chiaki on Hajimen naisellinen puolisko.


Tuo Hajime voi painua tiehensä.


Luotto on kova.

Chiakilla ei ole hurjasti antaa vinkkejä oman toivon ja maailman toivon väliltä, sillä ratkaisu on yksinomaan murharetken selviytyjistä kiinni. Ja jos vaihtoehdot eivät miellytä, he voivat aina luoda oman tulevaisuutensa. Ehkei äärimmäisillä epätoivoilla koskaan sellaista Junkon lieassa ollutkaan? Hajimen ei tarvitse välittää täällä lahjoista, kyvyistä tai tasoista, sillä he eivät kuulu tähän peliin. Chiaki uskoo selviytyjissä olevan sitä äärimmäistä jotain.


Oma toivosi voi olla maailmankin toivo.


Toivottavasti on edes perustuslaillinen oikeus.


Nähdäänkö aivan lopussa tulevaisuudenluontieditori?


Ei olisi pitänyt alkaa lukea JoJo’s Bizarre Adventurea, kun koen pakonomaista halua kirjoittaa tähän ULTIMATE DEEP PASS OVERDRIVE.

Tsemppauksen abstraktiotaso on sen verran happoista, etten ihan päässyt jyvälle, mitä tällä kaikella oikeastaan tarkoitetaan, mutta sillä ei liene hurjasti väliä. Pääpointti lienee siinä, että Hajimen mieli on pirstaleina ja hänen on koottava itsensä, koska kukaan muukaan ei siihen kykene. Ensin tosin Hajimen tulee kohdata itsensä… eli Izuru Kamukuran.


Tuota mieltä on myös Shia LaBeouf.


Siksi en pelannutkaan tätä kaikkein helpoimmalla.


Aina tämä on minusta kiinni.


Hajime kääntää selkänsä räjähdyksille.


Mikä homssuinen hevilettisymposium tämä on?!

On kohtuullisen levotonta seurailla pään sisällä tapahtuvassa debatissa Hajimea angstaamassa Izuruna monotonisella äänensävyllä itsensä kanssa. Punasilmäisten tukkajumalten jokainen repla sisältää heikon argumentin ja totuusluotina on lähtökohtaisesti Nihil, josta ei ole mitään hyötyä. Aika ja mittarit aaltoilevat yhä.

Izuru-Hajime -joukossa on Hajime, joka voi vain seurata passiivisena multimarinaansa, mutta protagonistipiiriin on myös eksynyt toivon hehkuvaksi majakaksi Chiaki, joka antaa tärkeän oljenkorren seuraavalle kierrokselle. Sillä tulee murskata vuoron perään kaikki argumentit, mikä ei vaatinut edes ajan hidastusta. Muutaman viimeisen rikotun repliikin kohdalla kuuluu Hajimen ”Even so…” -vastaväite, joka konkretisoituu vastaiskuksi aivan lopussa. Tämä Hajime valitsee oman tulevaisuutensa.





















Kun Hajime on löytänyt itsensä, Chiaki antaa sanahelinämäisiä vinkkejä kohti tulevaisuutta, joka ei katoa mihinkään, ja kannustaa muutenkin. Jossain toisenlaisessa kontekstissa tämä olisi latteaa, kliseistä ja kornia, mutta juuri nyt en jaksa välittää Chiakin kelluessa tyhjyydessä ja toljottaessa mahdottoman uguusti. Eiköhän tässä ole riittävästi eväitä vetää Junkoa dunkkuun lopullisesti. Hajimea vain harmittaa, kun valvoja meni haihtumaan turhan aikaisin. Jotain kun piti vielä sanoa.















 

Tarinan viimeinen debatti on pelimekaanisesti vähintäänkin yllättävä ja pienillä tehokeinoilla varsin dramaattinen kokemus. Hajimen on aika havahtua uutena ihmisenä ja siihen vaaditaan kolmionäppäimen kiivasta rämpytystä kuin Metal Gear -sarjan kidutuskohtauksissa konsanaan. Oikeasti tahdilla ei ole edes niin väliä ja oikeastaan hitaammassa tahdissa voi seurailla reaaliaikaisesti, kuinka debatin alussa pikimusta ruutu saa joka näppäinkomennolla lisää väriä ja nollaan feidattu äänimaailma voimistuu – erityisesti nappikuulokkeiden välityksellä! – täyteen loistoonsa lamaantuneiden epätoivon rippeiden ja Future Foundationin kolmikon keskustelun kiertäessä päättymätöntä kehää, jonka syklin päätepisteessä Junkon ärähdys kuulostaa melkoisen maaniselta.

















Hajimen herättyä typötyhjä totuusluotislotti värjääntyy hetkeksi kultaiseksi, aikaraja jumahtaa sekunnin murto-osaa vajaaseen tuntiin ja juopuneet HUD-palkit täyttyvät piripintaan. Kolmiokomento siirtyy alanurkkaan rullan keskelle ja luodin yläpuolelle ilmestyy yksinkertainen komento säkenöivään valopartikkelipilveen. Jatkoin kolmion kiivasta rämpytystä ja mietin, mistä kummasta kiikastaa ainakin viiden loopin ajan. Että minä olen tyhmä -valaistuminen koitti, kun pidin nappulaa pohjassa ja luoti alkoi fallosmaisesti kasvaa kokoa, kunnes siihen mahtui yksi hyvin oleellinen teemasana. Muuta minun ei tarvinnutkaan tehdä, kun totuusluoti murskasi uudessa loopissa kaikkien puheet automaattisesti… mutta ennen kaikkea Junkon. Hajime jyrähtää jälleensyntyneessä messiasmuodossaan kahjon akan vaiti.



















 

Hajimen silmissä kipunoivat Izurun tulipunaiset pupillit ja ympärillä helmeilee kultainen aura, kun Hajime eikä mikään Izuru panee hämmästyneelle Junkolle jauhot suuhun uhotessaan, että vaikka tulevaisuudessa odottaakin epätoivo tai muuta odottamatonta, se on heidän oma tulevaisuutensa ja Hajime on ehdottoman valmis taistelemaan sen puolesta.


Vaikka nimi dramaattisesti puuttuu, puhuja ei ole varsinainen yllätys.


Ei edes Future Foundation saa niitä.


Hajimen viimeinen muoto.


Kehässä nähdään.


Hajime on järjestelmäpäivitys.





Tästä hypätään välittömästi tarinan viimeiseen vastaväitteiden välienselvittelyyn, jossa haastetta ei ole lainkaan, sillä Hajimea ei pysäytä nyt mikään. Tulevaisuuden terä on tylsymätön ja Junkon armottomasta ulinasta se sivaltaa läpi kuin tulikuuma veitsi voista. Risteävät repliikit kasaantuvat vieläpä kätevästi ruudun keskelle, joten vispasin vain analogitattia ylhäältä alas kuolonseinämän puskiessa tasaisesti oikealta vasemmalle Junkon ajautuessa nurkkaan. Toisella kierroksella heikkoa replaa ei tarvinnut odotella, sillä se tuli heti alussa vastaan kieppuvien häiriöiden keskellä.




I ain’t happy


I’m feeling glad


I got sunshine


In a bag


I’m useless


But not for long


The future is coming on


I ain’t happy, I’m feeling glad


I got sunshine in a bag


I’m useless but not for long


My future is coming on, it’s coming on, it’s coming on, it’s coming on

Tarinan viimeinen paniikkipuhekanne ja samalla viimeinen minipeli käynnistyy ilman mitään taukoja ja olin kuvakaapparina helisemässä, kun kaksi ajoituksellis-dokumentaarisesti vaikeaa minipeliä ei antanut hengähdystaukoa, mutta se ei ollut mikään tekosyy lusmuilulle. Junkon luhistuminen on ikuistettava jälkipolville. Rytmipelistä ei muiden rytmipelien tapaan ole hurjasti sanottavaa ja pelkään toistavani itseäni todetessani, että Junkon sielukilpiarmada tuntui taas kerran edellisiä sessioita sitkeämmältä ja sitä se varmasti olikin. Onhan tämä sentään lajissaan viimeinen. Erikoisuutena BPM-tahti lähti jo alussa tapissa ja pysyi siellä, joten se vaati totuttelua, mutta Hajimella – ja Chiakilla – on Junkoa parempi rytmitaju.


I have a pocketful of quarters and I’m headed to the arcade


I don’t have a lot of money but I’m bringing everything on me


I have a callous on my finger and my shoulder’s hurtin’, too


I’m gonna eat ’em all up just as soon as they turn blue


’Cause I got Pac-Man Fever, it’s drivin’ me crazy


I got Pac-Man Fever, I’m goin’ outta my mind


I’ve got all the patterns down up to the ninth key


I’ve got Speedy on my tail and I know it’s either him or me


So I’m heading out the back going in and out the side


Gonna eat all the cherries up and take ’em all for a ride

Junko on kauhuissaan ja epäilee bugin iskeneen virtuaalitodellisuuteen, vaikka hän se bugi on. Hajime pyytää ystäviään sammuttamaan porukalla pelin sulkusekvenssillä ja vakuuttaa heidät puhuen heidän kaikkien luomasta tulevaisuudesta, jossa on runsaasti vaihtoehtoja. No ainakin enemmän kuin nämä kolme namiskakombinaatiota. Danganronpan teema pärähtää sopivasti (eikä yhtään laskelmoidusti) käyntiin. He kiveävät tästedes omat polkunsa pystypäin, vaikka unohtaisivatkin kaiken täällä tapahtuneen.


”Raiden, turn the game console off right now!”


Teidät suljetaan.


Jos en olisi Hajime, seuraisin Hajimea.


Pian se nähdään.


”The man on the moon rules the infinite time.”


Mutta aivan erityisesti sinut.


Voi niitä rämpyttääkin. 

Hajimen ystävien määrätietoiset reaktiot kuullaan vuorotellen. Sonia kuuli mitä pimeimmässä sopukassa Hajimen äänen ja tarttui sen majakkamaiseen loistoon, joka saattoi olla peräisin jostakusta muusta. Kenties Chiakista? Nyt Sonia tietää luotavan tulevaisuuden olevan yhteinen eikä aio jättää sitä sikseen.





Fuyuhiko tarttuu Junkon epätoivoiseen huomautukseen, sillä he saattavat hyvinkin tehdä jotain itsetuhoista, mutta hän kuuli Pekon läksyttävän äänen ja se riittää miehistymään.





Akane ei aio ajatella liian vaikeita, mutta ei hän rupea muuttumaankaan. Annan hänen lyödä asioita.





Kazuichia hiukan ärsyttää, mutta hän ei anna periksi, sillä vaikka tuolla jossain ei enää odota kotia, hän aikoo ainakin suojella sitä, mitä on jäljellä.





Jumbo-Junkon vapistessa mobiili-Junko kuuntelee palopuheita eikä tajua, mihin olemme ryhtymässä. Hajime valistaa, että toisin kuin Junko, he uskovat tulevaisuuteensa. On hänellä muutakin sanottavaa, mutta se kaikki menee hajoilevalta pahistytöltä yli hilseen. Ylpeä Makoto kiittää heitä kaikkia, mutta Hajimesta kiitokset tulisi osoittaa jollekulle muulle. …Chiakilleko? Mikä ettei.


Meillä on turvanaru.


Junko uskoo vain menneisyyteensä.


Silti Hajime ei aio heilua kumpaankin suuntaan.


Ensin Spike Chunsoftin tulee käsikirjoittaa ne.


Se onkin pelisarjan uusi muotisana eli tulevaisuus. Myöhemmin jauhetaan menneisyydestä.


CAPS LOCK


Ole hyvä.


Nyt on puheet pidetty.