194 - Viimeinen oikeudenkäynti, osa 2

Lyhyt versio: Makoto, jee!

Pitkä versio: Päähenkilöt ovat heti huomattavasti kiintoisampia, kun he eivät enää olekaan päähenkilöitä. Näin äkkiseltään ei tule heti mieleen hurjan monta pelisarjaa, jossa protagonisti vaihtuisi jatko-osassa siten, että aiempi päähenkilö jäisi sivuosaan, vaikka asiaa tarkemmin miettiessä yksittäistapauksia loikkiikin vastaan. Heti ensimmäisenä minulla oli mielessä Borderlands 2, jossa ykkösosan sankarit ovat tukijoukkoina antamassa tehtäviä uusille opportunisteille. Sitten ajatukset hyppäsivät Dragon Agen kautta Metal Gear Solid 2:een, jonka tyhjän yksiön ja Chrysler Buildingin spagaattihyypiö Raiden aiheutti melkoisen skandaalin legendaarisen Solid Snaken jäädessä statistiksi. Onhan näitä.

Kenties aiheesta ei parane esitelmöidä kriittisellä hetkellä tämän enempää (sillä ajaudun muutenkin kohta tahtomattani uusille sivupoluille, joita en halua tekstitiedostosta poistaakaan haaskatun ajan vuoksi, mutta olkoon tämä perinteisen post-murhan spekulointisatsin osittaista korvausta, koska viimeisessä luvussa on erilainen rakenne), mutta noin yleisesti ottaen pelisarjojen osasta toiseen saman ikonisen naamataulun ohjastaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus – muovaa oma supermutanttisi -tabularasoja ei lasketa – eikä se ole itsessään mitenkään huono juttu.

Erityisesti tässä Danganronpan jatko-osassa minua on alusta asti kutkuttanut tietää, miten ykkösosan selviytyjät tuodaan mukaan vai unohdetaanko heidät kokonaan uuden köörin tieltä. Togami oli tietenkin heti alussa jo selvä juttu ja valtavan lihava mysteeri, vaikka myöhemmin kävi ilmi, että hän on kaikkea muuta kuin selvä juttu. Makoton henki eli Nagitossa vääristyneesti vahvana jo alkuperäisestä anagrammioivalluksesta asti ja melkein jo luulin Nagitoa häröytyneeksi ja varttuneemmaksi Makotoksi, vaikkei heillä oikeastaan juuri olekaan samaa näköä keskenään, mutta taisin takertua liiaksi ääneen.

En tiedä japsiraidasta, mutta enkkuraidassa voisin yhä vaikka vannoa, että Makotolla ja Nagitolla on tarkoituksella sama ääninäyttelijä – tosin sillä erotuksella, että Nagito kuulostaa huomattavasti kärkevämmältä mielistelijältä. Otan näyttelijäyksityiskohdista selvää vasta jatko-osan läpäistyäni, jotta en vahingossakaan spoilaannu. Tosin Ultra Despair Girlsissa saattaa piillä ylimääräinen vaara!

Kun nyt pääsin pitkästä aikaa kuulemaan Makotoa, yllätyin pehmeämmästä sävystä, vaikka se epäilemättä ykkösestä tuttu olikin. Peliprojektin blogiluonteen vuoksi Makoton kuulemisesta on tietenkin järkyttävän pitkä aika – puoli vuotta ja risat – mutta se nyt kuuluu asiaan. Hajimen äänessä on vähän se ongelma, että tunnistan Johnny Yong Boschin melko monesta japsituotoksesta – Persona 4:n ja Knights of Sidonian päähenkilö nyt esimerkiksi – enkä näin ollen voi olla ajattelematta, että tämä jatko-osan päähenkilö on pelaajan ohjastama melko tyhjä taulu, joka vain sattuu kuulostamaan JYB:ltä. Makoto taas kuulostaa joltakulta, jota en ääninäyttelijäbongarina tuosta vaan tunnista, joten yhdistän hänet heti Nagitoon ilman muita kiintopisteitä.

Hajimella on huomattavasti kiintoisampi taustatarina kuin Makotolla, jolla oli epäsuotuinen asema joutua tuliterän pelisarjan melko geneeriseksi päähenkilöksi, sillä äärimmäisyyksien keskellä olisi yksinkertaisesti typerää käsikirjoittaa päähenkilöstä ehdottomasti mielenkiintoisin tapaus. Hajimea ympäröi Kyokolta lainattu puuttuvan äärimmäisyyden mysteeriaura, joka jäikin oikeasti puuttumaan, kun ei Hajime koskaan ollutkaan päälaitoksen oppilaita. Hiukan vastaavasti Makoto pääsi tuurilla sisään ja sai näin statuksen pelkkänä taviksena muiden joukossa, vaikka hänestä lopussa äärimmäinen toivo syntyikin.

Tässä on vain hassua se, että myös se eriskummallinen Izuru Kamukura on äärimmäinen toivo ja Nagito on olevinaan sellainen, mutta pommihörhöhän oli pelkkä kajahtanut fanihörhö. Oikeasti minulla ei ole aavistustakaan, kuka Nagito on. Äärimmäisen X:n luulisi joka tapauksessa pätevän vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Olkoon alansa toiseksi kovin sitten penultimate.

Jos tässä joskus joku pointintynkä olikin niin se, että Makoton paluu on erityisen jännittävä juonenkäänne. Se ei ollut varsinainen yllätys, kun koulua kolutessani häneen törmäsin sähköpostissa ja Alter Egon välityksellä, mutta nyt Makoto on saapunut oikeasti keskuuteemme ja hänellä on taustaa murhaleikistä ja varmasti omakohtaista tietoa postmonokalyptisesta maailmasta. Vanhoja tuttuja on yksinkertaisesti mahtava nähdä ja tässä on myös pieni mahdollisuus ujuttaa mukaan viisi muuta murhaleikin selviytyjää tavalla tai toisella. Kunhan jälleennäkemisessä ei tursua sentimentaalisen väkinäinen selkääntaputtelusokeri vaan Makotolla on oikeasti syy tulla tänne muutenkin kuin cameoroolissa varastamaan show, olen riittävän tyytyväinen.

Tulipa tästä pitkä juttu. Makoto, jee!


Pitäähän vanhoille kamuille tehdä kunniaa.

Makoto ei ole liiemmin muuttunut. Hän käyttää yhä samaa päheää hupparia ja on toivottavasti pessytkin sen joskus. Hän esittelee itsensä kaikille ja kertoo olevansa entinen Hope’s Peakin oppilas ja nykyinen Future Foundationin jäsen. Fuyuhiko on hiukan epäluuloinen tyhjästä ilmestynyttä teiniä kohtaan ja Kazuichi näkee hänet lippuna vapauteen.


Ei ole Hajimella noin hienoa hupparia.


Ihan tuntematon tyyppi.


Työllistyminen on nopeaa.


Tätä menoa Kazuichi pelastetaan viimeisenä.

Mutta Makoto ei oikein näytä tietävän, miten suhtautuisi meihin muihin. Oikeastaan hän se tässä on epäluuloinen ja Hajime hämmästelee hepun saarnaavaa purkausta. Makoto kyllä pelastaa meidät, mutta sitä ennen meidän on syytä tietää, miksi meidät on eristetty virtuaalitodellisuuteen ja hyväksyä järkyttävän hirvittävä totuus, jota en milloinkaan osannut edes aavistaa, vaikka siihen hienovarainen vinkki koulun koluamisessa annettiinkin.


Meissä on sulateltavaa.


Minäkin olisin.


Joudunko nyt kotiarestiin?

Makoto kertoo Neo World Programin kantavan myös nimeä Hope Restoration Program ja otaksuu meidän olevan jo perillä todellisesta olomuodostamme. Hajime, Nagito, Kazuichi, Gundham, Mikan, Ibuki, Nekomaru, Fuyuhiko, Mahiru, Peko, Teruteru, Sonia, Akane, Hiyoko ja ”Togami” eivät ole varsinaisesti mallioppilaita.


Neo World Program on myyvämpi.


Olemmekin sivuhenkilöitä, voi ei.


Sitäkin.

Hajime saa luvan uppoutua alitajuntaansa ja kohdata todellisen minänsä pitkässä ja polveilevassa synapsivirrassa, josta selviydyin hämmästyttävästi naarmuitta, vaikka virhevaraa ja yllätyksiä todella runsaasti olikin.


Me olemme nuorta väkeä, joilla on elämä edessä.


Me olemme yhteiskunnan valioyksilöitä.


Me olemme synnynnäisiä selviytyjiä.


Me olemme äärimmäisyyksiä.


Me olemme rippeitä.


Me olemme hienoja ihmisiä.


Me olemme parantumattomia.


Me olemme tulevaisuus.


Let’s Play Danganronpa – pahat oppilaat kuolevat.

Me selviydyimme Hope’s Peak Academyn äärimmäisestä epätoivosta. Meistä tuli äärimmäisen epätoivon ulokkeita, epätoivon rippeitä. Me olemme läpeensä moraalittomia, epäinhimillisiä massamurhaajia, sairaita sadisteja, kajahtaneita mielipuolia vailla myötätuntoa, sydäntä tai toivoa. Me emme kylvä. Me emme pidä juuri sinusta. Me kidutamme, raiskaamme, poltamme, tuhoamme ja lopetamme. Meidän vuoksi ovet lukitaan öisin. Meistä kerrotaan kauhutarinoita lapsille. Meitä tulee pelätä. Meille ei kannata ruveta. Me olemme pahuus. Me olemme Tragedia. Me olemme maailmanloppu. Me olemme kuolema. Me olemme äärimmäinen epätoivo.


En arvosta tätä.


Tätä arvostan.


Ultimate Despairin monikko on niin eksoottinen, ettei se tarvitse s-kirjainta.


Toivottavasti kolkkasitte meidät kunnolla.


No mutta, tuo on vasta alkusoittoa.









Minä olen hämilläni. Äärimmäiset epätoivot ovat erittäin hämillään. Hekö muka pahiksia? Näen kieroutuneen sieluni silmin Hajimen potkimassa mummoja, Nagiton voittamassa lotossa lahjoittamatta pennin hyrrää hyväntekeväisyyteen, Kazuichin virittämässä autoihin räjähteitä, Gundhamin usuttamassa söpöjä kissanpentuja vuorenhuipulta, Jum-P:n, Cham-P:n, San-D:n ja Maga-Z:n vetämässä rottia kuonoon, Mikanin tekemässä hoitovirheitä, Ibukin luukuttamassa hittejään keskellä yötä, Nekomarun juoksuttamassa futisjoukkuetta hengiltä, Fuyuhikon harrastamassa liiketoimintaansa, Mahirun valokuvaamassa alaikäisiä tuhmasti, Pekon halkomassa viattomia keskeltä kahtia, Teruterun lisäämässä pizzaan ananasta, Sonian ajamassa panssarivaunulla naapurivaltioihin, Akanen lyömässä asioita, Hiyokon liiskaamassa muurahaisia ja ”Togamin” kyhäämässä vakuutuspetoksia, mutta mieluummin olisin näkemättä.


Äiti olisi ylpeä, mutta äiti meni vahingossa kuolemaan.


Mutta kuka on se äärimmäisin? (miinus Junko)

Murharetkeä väkipakolla seuranneen Makoton mukaan vain Nagito oli perillä totuudesta, josta Monokuma kertoo lisää, sillä Final Dead Roomista selviydyttyään Nagito pääsi käsiksi herkulliseen oppilastietokansioon. Hajime ja Chiaki pläräsivät sen karsittua versiota murhatutkimuksissa, sillä Nagito oli hävittänyt välistä Hope’s Peakin kouluvuodet. Varalaitoslainen ja oppilasvalvoja lukivat vain tietopaketin ennen koulu-uraa.


Olisi vain teilannut itsensä ja jättänyt muut rauhaan.


En kutsuisi palkinnoksi.


Mutta oliko Chiakin profiili feikki, jos häntä ei ollutkaan olemassa?


Hirveää paperin haaskausta.

Kun Makoto kysyy, mitä Nagito yritti tehdä totuuden selvitettyään, Hajime joutuu ottamaan siitä selvää hirressä, johon hän kyllä sietäisikin joutua synkällä menneisyydellään. Aakkosten marssi oli mukavan maltillista, mutta nyt niitä tietenkin sinkoili joka suunnasta, vaikka välillä oli aavistuksen väljempää. Ratkaisu oli odotetun synkkä ja nihilistinen ja palapelin lopun arvasin ensimmäisestä kirjaimesta.


FUCK MY ASS?


KOAN OF ART?


KILN OF FUR?


KILL UR EYE?


KILL US ALF?


Ei ollut kiva temppu laisinkaan.

Nagito oli pommihölmöilynsä puolesta sittenkin hyvällä asialla, sillä toivon lippu korkealla hän päätti humauttaa yhteiskunnan veriviholliset nro 1-15 hengiltä kertateloituksella ja itsensä myös, jotta maailmasta tulisi parempi paikka. Epätoivon rippeet eivät edelleenkään käsitä karua totuutta, mutta Makoton mukaan pahoille teille ajautuminen ei ollut kokonaan heidän syytä. Vasta Hope’s Peakissa he kohtasivat epätoivon silmästä silmään, kun äärimmäinen epätoivo eli Junko Enoshima tuli vastaan ja manipuloi heidät kohti tuhoa.


Mitali miehelle.


Yritätkö sinä seuraavaksi joukkomurhaa?


Yakuzalla on sellainen maine.


Olisi pitänyt olla kättelemättä.


Muut ovat teeskentelijöitä.

Neo World Program eli Hope Restoration Program on käynnistetty tasan sitä varten, että tämä katala aivopesu päättyisi ja toivo palaisi keskuuteemme. Muistopoisto oli vain toipumisprosessin alku. Tavallaan ymmärrän myös nyt jatko-osan erikoisen Goodbye Despair -nimen, sillä siitähän tässä on nimenomaan kyse. Meidät pelastettiin tuhoutuneen maailman lisäksi itseltämme, jotta voisimme kenties vielä joskus palata paikkaamaan tuhojamme.


Sainko edes tyynyn kapseliin?

Juuri nyt tietoisuutemme ovat perustilassa, mutta kehomme ovat tehneet kammottavia asioita. Kazuichin mielestä Makoton moraalisaarna tuhotuista perheenjäsenistä, ystävistä ja raajoista menee hiukan yli ja Hajimekin vastustelee, kunnes hänen mielessään välähtää kuvajainen hytissä toljottavasta Nagitosta. Palaset loksahtelevat kohdalleen ja tajusin Chapter 0:n vastenmielisen ???:n olleen Hajime. Nollas luku taisi sittenkin tapahtua oikeassa maailmassa, jossa Future Foundationin shanghaijaamat äärimmäiset epätoivot kiikutettiin oikealle Jabberwock Islandille käännytettäviksi virtuaalitodellisuudessa.


Lävistys oli teinihairahdus, se ei enää toistu.


Edes kännissä läpällä.


Katson sitä läpi sormien.


Häivy.


Future Foundationin tulee vielä rukata muistipoistoa.




Makotosta tulisi oiva kouluttaja.

Uunituore totuusluoti pääsee heti hyötykäyttöön debatissa, vaikka pitkään oletinkin uutuusluodin olleen myöhempään sessioon tarkoitettua hämäystä. On omituista olla yhtä mieltä entisen protagonistin kanssa, mutta on miekkosen jeesustelussa pointtikin. Näin pahojen tyyppien on kohdattava hirmutekonsa.


Nagiton omista visioista ei kannata edes puhua.


Tuossa on virheen koodi.


Itsesaastutus on syntiä.


Suostun päähenkilöksi.

Eihän Nagitolla virtuaalitodellisuudessa ollut Junkon raadolta epätoivohurmiossa riistettyä kättä. Pitkään vainoharhaisena mietinkin, olisiko pitänyt alkaa selailla vanhoja kuvia, joissa Nagitolla näkyisi naisellinen raaja, mutta johan jo viime päivityksen rento biitsikuva osoittaa, ettei häneltä törrötä meikattua kättä siteineen. Epätoivon rippeitä hirvittää ajatuskin Nagitosta heilumassa Junkon iäksi jäykistyneen käsivarren kanssa, josta yhä tihkuu juovuttavaa epätoivon mahlaa ideologisesti rappioituneisiin aivoihin.


Rakkaus vaatii uhrauksia.


Nagitolle ei onneksi kehittynyt sivupersoonia.


Heti tuossa vasemmalla.


Hyi hyi Monokuma.

Makoton selonteko äärimmäisten epätoivojen järjettömistä teoista menee niin pitkälle, että annan mieluummin kuvien puhua puolestaan. Hupsusta pöljäilystä huolimatta Danganronpa osaa välillä yllättää synkkyydellään, joka hipoo korniuden rajoja lähes sopivasti. Junkofilia on vakava sairaus.















Voimme yhä pelastua epätoivon kadotukselta tulematta uskoon, sillä toivo on huomattavasti väkevämpi pakokeino. Rakkaudesta en tiedä, kun siinä päätyy kuitenkin tuuppaamaan nuhjuista Junkoa. Ankaran totuustylytyksenkin jälkeen Makoto on täydellisen valmis auttamaan selviytyjät ahdingosta, sillä sitä varten hän täällä on. Vaikka Neo World Programin luoman maailman yhteiselo olikin pelkkää silmänlumetta, ajatus oli tärkein, sillä koe näytti onnistuvan. Tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajatus, sillä toivon sirpaleet jäivätkin turhakkeiksi murharetken tieltä, mutta näköjään kuolemanvaara yhdistää rikkinäisiä ihmisiä ja tuo heidät kohti toivoa, vaikka se tuskin oli Monokuman tai takapirun taka-ajatus. On suorastaan omituista, ettei kauhukarhu keksi parhaillaan mitään epätoivoista, jolla kiusata kaikkia. Oliko virus sittenkin vain Future Foundationin järjestämä terapeuttinen varotoimi? Missä todellisuudessa Monokuma olisi muka hyvis?


Makotosta tulisi hyvä ääriliikkeen johtaja.


Tallentaminen ei muualla onnistu.


Vahingossa täydellinen muistintyhjennys.


Kai tästä edes saa kahvilipun vaivanpalkaksi?

Tässä nyt joka tapauksessa ollaan ja edessä on kaksi nappulaa. Makoto neuvoo valmistumaan, vaikka siinä on sellainen reunaehto, etteivät epätoivon saastuttamat koulumuistot palaa koskaan. Meidät sen sijaan palautetaan kehoihimme virtuaalimuistojen kera ja tämä todellisuus lakkaa olemasta. Hajimella käy mielessä, että koulumuistojen lopullinen katoaminen kuulostaa melkoisen radikaalilta tempulta. Onhan kyse kuitenkin muutamasta vuodesta.


Vielä on kurssitöitä palauttamatta.


Ne nyt unohtuvat muutenkin.


Tämä on sellainen ylösnousu.


Syteen tai autosaveen.

Fuyuhiko haluaa varmistaa, mitä kuolleille käy palautusprosessissa, eikä Makoton vastaus liiemmin lohduta. Ainakaan Monokuma ei valehdellut. Sen sijaan karhu esittelee meille kätevän kaaviokuvan, jossa valmistumisen seuraukset kerrataan ytimekkäästi.


Backupeille ei ollut tilaa.


Young master!


Taidan valita Stupid Jerkface -vaihtoehdon.


Nuo tähtituherrukset tuovat kyllä tähän pikantin lisän.

Repeat-valinnasta ei ole puhuttu vielä mitään, mutta siitä ei ole hurjasti kerrottavaa, sillä se on varsin yksiselitteinen. Paratiisi jatkuu ja he jäävät lumemaailmaan kuin Matrixissa konsanaan. Olisihan se leppoisan turhauttava kohtalo, jossa aika kävisi pitkäksi. Kenties Digiwock Islandille saapuisi uusia käännynnäisiä. Vaihtoehtoisesti maailmanloppu saavuttaisi ennen pitkää oikean Jabberwock Islandin ja Future Foundationin tutkimuslaitokseen tehdyn rynnäkön jälkeen Junkon seuraajat katkaisisivat sähköt kärventäen avatarien aivot.


Kelalta tulee turhautunut kirje kotiin.


Haluan takaisin oravanpyörään.

Sonia jopa kannattaisi toistonappulaa, sillä hän tuntuu pelkäävän itsensä kohtaamista. Ties mitkä ihmishirviöt nousisivat viherkapselien metastaasista Junkosta revittyine elimineen. Akane ärähtää, ettei tullut tänne asti täysin turhaan. Monokuma vihjailee ihastuttavan pelikokemuksen jatkuvan ikuisuuksiin ja Kazuichi arvelee sekoavansa, jos joutuu viettämään valheessa yhtään kauemmin. Fuyuhikokin on kahden vaiheilla, sillä heidän pelastumisensa tuntuu vain muiden uhraukselta. Tulkitsin tämän siten, että kun he palaavat, virtuaalimurhattujen loputkin elintoiminnot lakkaavat tutkimuslaitoksessa. Akane on silti vimmoissaan, sillä hän ei enää käänny takaisin.


Soniahan on ihan tavallinen prinsessa, jolla on tavallinen kiinnostus sarjamurhaajiin.


Minä ainakin työskentelin ihan lunkisti.


Älä muistuta tarinan loppuvan pian.


Kazuichi ottaa piponsa ja polkee sitä jalallaan.


Vahinko.

Hajime punnitsee raskaita vaihtoehtoja ja kiinnittää sivusilmällä huomiota itsekseen naureskelevaan Monokumaan, joka on seurannut teinidraamaa lähinnä passiivisena. Päästäisikö tuo ketku todellakin meidät vapauteen kuin karhu veräjästä? Hajime epäilee myös Makoton hyväntahtoista vilpittömyyttä.















Edessäni on kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät ole Graduate ja Repeat. Valinta tuntuu lähes samalta kuin Trigger Happy Havocin viidennessä luvussa, jossa hyvä ja huono lopetus haarautuivat. Nyt valitsen… no, niin.



















No ei sitten.