222 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 7 (loppu)

Ja nyt… Kun Mukuro katsoi hänelle hymyillyttä poikaa, hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei keksinyt lainkaan mitään sanottavaa.

Taistelu oli ohi, ja Mukuro oli nyt palannut pettymyksen tuottavaksi tytöksi. Hän kääntyi poispäin kaikkien kasvoista ja kapusi anteeksipyytelevästi pois moottoripyörän selästä. Mutta Makoto näki hänet ja avasi hitaasti suunsa sanoakseen: ”Kiitos, Mukuro… Pelastit henkeni.” ”…!”

Makoro antoi hänelle vilpittömiä kiitollisuuden sanoja heikkojen hengenvetojensa lomassa. Mukuro ei pystynyt katsomaan häntä mumistessaan itsekseen. ”Miksi…?” ”Häh?” ”Jos Kyoko kertoi sinulle… Sitten jo tiedät, mitä tein, eikö totta…?”

Saatuaan takaisin muistonsa ja saatuaan selville totuuden hänen olisi pitänyt pitää Mukuroa vain vihattuna petturina. Miksi hän hymyilisi jollekulle tämän kaltaiselle? Mukuro piti päänsä alhaalla. Makoto hymyili kuin olisi epävarma vastauksestaan ja sanoi:

”No, olet kai oikeassa… Mutta… pelastit myös henkeni monta kertaa näiden kahden viime vuoden aikana… ja…” Makoto veti henkeä syvään ja hiljaa ja hymyili taas Mukurolle.

”Olet ystäväni… Me kaikki vietimme toistemme kanssa aikaa… Olisi hienoa, jos voisit etsiä erilaisen polun… ei epätoivon… Ja jos voin mitenkään auttaa sinua, sen teen…”

”Uskotko oikeasti, että voin tässä vaiheessa kulkea toista polkua…?” ”En tiedä, mitä voit tehdä… tai edes mitä minä voin tehdä… Mutta uskon olevan tärkeämpää etsiä tuota polkua kuin oikeasti löytää sen.”

Oliko tämä tarkoituksellista vai yhteensattuma? Juuri ennen kuin Makoton muistot palautuivat, hän oli sanonut jotain samanlaista Mukurolle, kun tämä puhui hänelle sairastuvalla Junkona.

Riippumatta siitä, menettikö Makoto muistonsa vai saiko hän ne takaisin, nuo sanat paljastivat hänen todellisen persoonansa. Kun Mukuro vahvisti tuon itselleen, Makoto möläytti jotain, joka oli lähes liian luottavaista. ”Etkä vain sinä. Jopa Junko voi…” Mutta hänet keskeytettiin heti.



”Puhuhuhuhuhu… Puhuhuhuhuhu…” Monokuman kasvot ilmestyivät kaikkiin akatemian monitoreihin ja hänen naurunsa vaikutti kuuluvan kaikista kaiuttimista.

”Olisin voinut jatkaa sen äärimmäisen hakkerin teeskentelyä, mutta on tylsää imitoida jotakuta, jota ei edes ole olemassa. Jos sellainen jatkuisi, menettäisin identiteettini ja muuttuisin Imikumaksi!” Kyoko katsoi ylös valvontakameraan ja osoitti sanansa suoraan Monokumalle.



”…Näytät luovuttavan melko helposti.” ”Missään ei ole otsoa, joka luovuttaa yhtä helposti kuin minä. Joka tapauksessa olen melko varma, että Chihiro on saanut tähän mennessä selville ohjailuohjelmani salaisuuden.” ”Joten aivan kuten ajattelinkin, otit sen ohjelman mukaan tarkoituksella.”

Kyoko tajusi jotain Mukuron kerrottua hänelle Junkosta. Oli kaksi syytä, miksi noin vihamielinen henkilö jättäisi tarkoituksella ilmiselvän johtolangan Monokuma-yksiköiden sisään.

Joko Junko halusi oppilaiden saavan selville totuuden ulkomaailmasta ja itsestään omillaan ja muuttaa heidän toivonsa epätoivoksi. Tai hän odotti innolla tuota johtolankaa, joka johtaisi hänen oman suunnitelmansa kariutumiseen, mikä saisi hänet tuntemaan epätoivoa itseään kohtaan.

Hän oli ikuisen pimeyden enkeli, joka sai iloa omasta epätoivostaan ja käytti sitä levittääkseen epätoivoa ja tuhoa muihin ympärillään. Miksi joku tuollainen esittäisi yhä Monokuman roolia?

”Itse asiassa panin sen ohjelman Chihiron löydettäväksi, mikäli hän sattuisi olemaan yksi viidestä viimeisestä selviytyjästä. Minulla on niin surullinen ja tyhjä olo, kun valmisteluni meni hukkaan, mutta aion ajatella positiivisesti. ’Perääntyminen’ ei kuulu Monokuman sanakirjaan.”

Hermostuneisuus alkoi vallata oppilaita Monokuman jatkaessa puhumistaan rentouttavan rohkaisevalla äänellään. ”No niin, kaikki näyttävät olevan paikalla, mukaan lukien Toko, joka on yhä sidottuna huoneessaan… Joten aloitetaanpa sykähdyttävä, jännittävä, erityinen valmistumiskoe!” ”Häh…?” Oppilaat puhkesivat hämmentyneeseen meteliin, mutta Monokuma ei piitannut heistä ja jatkoi.

”Älkää ajatelko sitä liian tarkkaan. Rentoutukaa, rentoutukaa. Vaihtakaa ’-entoutukaa’ minun puolestani ’-upertiksi’, mutta minä olen silti täällä se hurmaavin karhu!” Monokuman älyttömistä höpinöistä selvästi ärsyyntynyt Byakuya huusi: ”Tiedän jo, että olet Junko. Lopeta tämä typerä leikki ja tule esiin.”

”Jopas jotakin, ettekös tiedä? Jos mielitte houkutella takapirun taivaallisesta piilopaikastaan, teidän pitää tuoda arvokas uhrilahja. Ette ole riittävän arvokkaita lainkaan. Tosiaanko uskotte takapirun tulevan esiin säälittävän toivonne ja epätoivonne vuoksi? Bwah-hahahahahaha…” Hän karjaisi mielipuolisesti alkaen sitten kertoa erityisestä valmistumiskokeesta.

”Jos läpäisette kokeeni, kaikki valmistuvat… mutta jos epäonnistutte, jäätte luokallenne kokonaiseksi vuodeksi! Nollaan muistonne, annan teille tuoreen uuden elämän ja esittäydytte taas uudestaan kouluvuoden alussa. Sanotaan, ettei ihmisten elämällä ole nollausnappulaa, mutta minä en ole ihmiset. Olipa kyse kevyestä nollauksesta tai kovasta nollauksesta, minä teen mitä lystään.”

Yasuhiro näytti hämmentyneeltä, mutta muut oppilaat tiesivät, mitä Monokuma tarkoitti ”nollauksella.” Hän aikoi pakottaa heidät elämään kouluelämänsä uudelleen jälleen kerran. Kun Yasuhiro yritti kovasti ymmärtää, Taka osoitti läheistä monitoria ja huusi: ”Lopeta tämä jo! Teetpä meille mitä hyvänsä, emme koskaan syyllisty murhaan! Näiden viime päivien luulisi jo tehneen sen sinulle selväksi!”

”Että mitä niin!?” Monokuma hätkähti. ”Oletko tosissasi?” ”Tietenkin! Kukaan täällä ei koskaan veisi toiselta ihmiseltä henkeä mistään syystä!” Takan huutaessa yksi oppilaista – muista erillään seisova kalpeanaamainen tyttö – katsoi poispäin. Se oli Sayaka. Hänen vapistessaan hänen takaansa tupsahti ääni.

”Mitä tuumit, Sayaka?” ”!?” Sayaka ei edes kyennyt silkan kauhun vuoksi kääntymään ympäri, mutta hän tiesi. Hän tiesi Monokuman seisovan aivan takanaan. ”Todellako uskot, ettei kenestäkään teistä tule tappajaa?” Monokuma kumartui kohti Sayakaa ja kysyi kysymyksen, jonka vain tämä kuuli.

”Muuten, Sayaka… Miksi menit Makoton huoneeseen, kun mitään merkillistä ei ollut vielä tapahtunut?” ”…!” ”Oliko teillä kahdella sopimaton suhde? Mitä fanisi ajattelisivat, jos he saisivat selville sinun lähennelleen poikaa hiippailemalla tämän huoneeseen? Vai olitko siellä jostain toisesta syystä?”

”M-minä…” Hän kykeni tuskin päästämään ääntä, saati sitten kirkaisua, kun hänen vapinansa paheni. Monokuma ei hyötynyt mitään ahdistaessaan Sayakan nurkkaan ja leikittelemällä tämän tunteilla. Hän yksinkertaisesti halusi nähdä nuoren laulajan heittäytyvän epätoivoon tämän todellisen luonteen vuoksi. Ja siitä syystä Monokuma ei heltynyt.

”Hei, hei. Mitä meinasit tehdä läheiselle ystävällesi, jonka olet tuntenut viimeiset kaksi vuotta?” ”Ah… ah…” Sayakan viimeöinen päättäväisyys sekoittui Makoton kertomiin muistoihin ja kalvoi Sayakan mieltä kuin tauti. Kun hänen mielensä alkoi repeytyä kappaleiksi, hän pudottautui polvilleen…

Hiukan alle 170 kilometrin tuntinopeudella lentävä läpinäkyvä pallo iskeytyi Monokumaa suuhun niin voimakkaasti, että se upposi hänen kasvoihinsa. Monokuman suun kaiutin tuhoutui välittömästi, kun hänen kehonsa kieri seinään ja lakkasi liikkumasta.

Sayaka tuli järkiinsä ja katsoi, mistä pallo lensi… Hän näki Leonin hengittämässä raskaasti, kun tämä tuijotti kiivaasti Monokumaa.

Yasuhiro tarttui Leoniin ja huusi: ”Arrgh! Hemmo! Miksi teit noin, Leon!? Tuo kristallipallo on tosi arvokas!” Leon oli varastanut Yasuhiron kristallipallon ja heittänyt sen päin Monokumaa.

”Tuo Monokuma-paskiainen yritti ottaa Sayakan panttivangiksi! Mitä minun olisi muka pitänyt tehdä!?” ”Hemmo, tuo kristallipallo maksoi minulle kaksi biljoona dollaria! Kaksi biljoonaa! Ei tuollaisia rahoja enää edes paineta!”

”Äh, hevonpaskaa! Sitä paitsi jos maailma on täysin pilalla, mihin helvettiin edes tarvitset rahaa? Mutta jos siellä on turvallista, liityn vain mestaruussarjaan tai jotain ja maksan takaisin! …Öh, no, voisin maksaa sinulle takaisin tekemällä jotain muuta kuin baseballia…” Näiden kahden kiistellessä Sayaka pudottautui polvilleen.

”H-hei!” Leon huusi juostessaan kohti häntä. ”Sayaka, oletko kunnossa!?” Sayaka katsoi Leoniin ja tuijotti ilmeettömästi. ”Leon…” Hän oli tehnyt päätöksen ja nosti päätään, kun hän sanoi:

”Öh… Minun pitää tunnustaa sinulle jotain myöhemmin…” ”Täääh!? Ihan tosi!?” Sayaka tuijotti Leonia niin kiihkeästi, että tämä unohti hetkeksi nykytilanteen.

”Eikä vain sinulle… Vaan Makotolle… ja muillekin…” Sayaka oli päättänyt tunnustaa synnin, joka painoi raskaasti hänen sydäntään, mutta Leon ei vaikuttanut kuulevan hänen huomautuksensa jälkipuoliskoa. Leon juoksi takaisin muiden luokse, läpsäytti Hifumia ja Yasuhiroa selkään ja huusi:

”No niin, kaikki! Päihitetään se koe tai mikä lie ja häivytään jo täältä! En millään anna ottaa pois tämän paikan onnellisia muistojani!” Monitorin Monokuma vastasi: ”Hyvä hyvä. Nyt kun asiat alkavat viimeinkin olla kiehumispisteessä, aloitetaan valmistumiskoe.”

Sakura, joka oli ollut asuntolan ulkopuolella, ilmestyi yhtäkkiä tuomaan tietoja. ”Käytävän Monokumat käyttäytyvät omituisesti…” Kaikki oppilaat liikkuivat päärakennukseen nähdäkseen, mistä Sakura puhui. He näkivät siellä kaksi viidenkymmenen seisovan Monokuman riviä käytävän seinien vierellä ja yhden Monokuman, joka seisoi aivan käytävän ääripäässä.

Tämän Monokuman pään päällä oli jotain merkillistä. Makoton MonoMono-koneesta saaman pakonäppäimen suurennettu versio. Kunkin oppilaan katsellessa tätä näkyä kuulutus soi kaikkialla koulussa.

”Käytävän pään minulla on pään päällä näppäin, joka avaa pääsisäänkäynnin. Teillä on viisitoista sekuntia aikaa saada tuo näppäin ja jos sen teette, saatte sen tutkintotodistuksen tilalle.”

Oppilaat vaikuttivat yllättyneen suoraviivaisesta selityksestä. Vain Celeste pysyi tyynenä ja kysyi Monokumalta tylsistynyt ilme kasvoillaan: ”…Tietenkään tuonne ei voi yksinkertaisesti juosta tuota ottamaan, eikö vain?”



”Oh-hohohoho! Onpa ilkeää! Vaikutanko sellaiselta rehtorilta, joka kajoaisi oppilaidensa valmistumiseen? Unohdetaan kunnialaukaukset! Annan valmistuneilleni läksiäisiksi ilotulituksen! Sata ilotulitusta tarkalleen ottaen. Se riittää kahdenkymmenen sekunnin kovan linjan bileisiin!”

Terävämmät oppilaat tajusivat heti, mistä hän puhui. Kunkin Monokuman sisään asennetuista pommeista. Ne räjähtäisivät yksi toisensa perään täyttäen käytävän tulella heti aikarajan käynnistyttyä.

”Viidentoista sekunnin kuluttua käytävän perällä seisova minä uhraa itsensä antaakseen teille viimeisen ilotulituksen. Muuten, tämä ei varmaan ole tärkeää, mutta tuo näppäin ei ole kovin kestävä. Puhuhuhu…”

Tämä ”valmistumiskoe” oli Monokuman tapa kertoa, ettei hänellä ollut aikomustakaan antaa kenenkään lähteä. Oppilaiden sisäänpääsykokeessa näkemän räjähdyksen perusteella oli selvää, että Hope’s Peak Academyn käytävät kylpisivät tulessa.

Vaikka joku olisi riittävän onnekas selviytymään räjähdyksistä, kehon palovammat riittäisivät kuolettavaan sokkiin. Heidän keuhkonsa voisivat palaa täysin tuhkaksi kärventävässä ilmassa ennen tuota.

Vaikka he uhraisivat yhden oppilaan juoksemaan, onnistumistodennäköisyys olisi alhainen. Mutta kaikkien oppilaiden yhtäaikaiselle juoksemisellekaan ei ollut mitään syytä, ja epätoivon varjo lankesi heidän kasvoilleen. ”Kivaa. Oikein kivaa. Melkein haluan ottaa kuvan, jotta saan nuo kasvot matkamuistoksi.”

Monokuman nauraessa monitorin takana Sakura astui eteenpäin. ”…Minä teen sen. Olen nähnyt räjähdyksen vain kerran, mutta uskon pystyväni kestämään sen voiman.” ”Ei!” Aoi huusi. ”Et voi! Edes sinä et pystyisi selviytymään sadasta sellaisesta räjähdyksestä…” Sakura pudisti päätään. ”Olen ainoa, jolla edes on mahdollisuus…”



Yhtäkkiä Mondo muisti asuntolaan pysäköimänsä moottoripyörän ja sanoi: ”Hetkonen. Se moottoripyörä voisi olla tarpeeksi nopea niille räjähdyksille. …Mä teen sen.”

”Älähän hätäile”, Sakura vaati. ”Vaikka moottoripyörä ei vahingoittuisi räjähdyksistä, se ei tarkoita, etteikö sen ajaja vahingoittuisi.” Sakuran ja muiden jatkaessa väittelyään… Eräs henkilö astui kohti Monokumien reunustamaa käytävää.

”Minä teen sen…” ”M-Mukuro!” Makoto parkaisi heikosti. Selkä kohti Makotoa oleva Mukuro käänsi päätään hiukan sivulle… ja soi hänelle pienen nyökkäyksen.

Mukuro tiesi tämän johtavan tähän. Hän tiesi, miksi Monokuma järjestäisi näin mahdottoman kokeen.

(Junko odottaa jo innolla seuraavaa epätoivoleikkiä. Hän aikoo pyyhkiä kaikkien muistot, mukaan lukien minun… Hän vain haluaa piinata meitä ja täyttää meidät epätoivolla ennen sitä.)

Mutta Mukuro tiesi siskonsa luonteen aivan liian hyvin ja siksi hän oli itsevarma. Hän tiesi pakonäppäimen olevan aito. Milloin tahansa Junko aiheuttikin epätoivoa muille, hän piti aina huolta, että epätoivo kohtaisi mahdollisesti sen sijaan hänet.

Jos oppilaat voittaisivat tämän uhkapelin ja pääsisivät tästä hirveästä tilanteesta, he pakenisivat viimeinkin ulkomaailmaan. Tuo lopputulos ilmiselvästi täyttäisi Junkon suunnattomalla epätoivolla.

Kun Junko jätti samaan tapaan johtolangan Monokuman ohjausohjelmaan, hän ei olisi tyytyväinen ellei hän näkisi vaivaa oman tuhonsa varmistamiseksi. Tämä ominaisuus teki Junkosta äärimmäisen epätoivon. Siksi Mukuro oli päättänyt tehdä sen. Hän tiesi olevansa ainoa henkilö, jolla oli mahdollisuus tehdä tuosta lopputuloksesta mahdollisen. Vaikka hänen täytyisi vaarantaa henkensä.

Mutta… Juuri nyt Mukuro halusi elää enemmän kuin mitään. Hän halusi pitää kiinni tästä maailmasta, maailmasta, joka ei ollut aiemmin häntä kiinnostanut.

Hän ei edes tiennyt, tuottiko hänen tuntemansa epäröinti pettymyksen vai ei. Mutta hän halusi elää ja jatkaa uuden polun etsimistä. Polun, jolla hän voisi hylätä alistumisensa epätoivolle. Jolla hän voisi hyväksyä menneisyyden synnit ja jatkaa elämistä.

Sotakoneena tunnettu Mukuro huomasi musertavan pelon ja ahdistuksen vaivaavan sydäntään. Tähän asti hänelle ei ollut koskaan juolahtanut mieleen, että päättäväisyyttä tarvittiin elämiseen. Hän sanoi hiljaa kuin tuon pelon sivuuttaen: ”Öh… Kiitos, Makoto.”

Valitettavasti hänen uusia mahdollisuuksia näyttäneelle pojalle sanomat sanansa eivät koskaan kantautuneet tämän korviin. Sakura sen sijaan kuuli hänet ja kurtisti kulmiaan sanoessaan: ”Jos aiot uhrata itsesi katumustekona, pysäytän sinut kaikilla voimillani.” Vaikka hänen sanansa olivat lujia, niihin kätkeytyi päivänselvää kiintymystä.

Kumpikin tyttö oli omistanut elämänsä taisteluun, ja silti Mukuro tunsi kateuden piston Sakuraa kohtaan, kun tällä oli jotain, joka häneltä puuttui… Mukuro kallistui kohti Sakuraa ja kuiskasi tämän korvaan. ”…” ”Mitä…? Oletko tosissasi?”

Sakuran otsan rypistyessä entisestään Monokuman ääni raikui kaikkialla käytävillä. ”No niin, aloitan kokeen nyt! Paikoillanne-valmiit-hep!”

Kysymyksille tai vastalauseille ei ollut aikaa. Etummaisin Monokuma räjähti paiskaten leimuavan lämpöaallon käytävän poikki. Mutta Mukuro ei katsonut poispäin… Hän alkoi liikkua peräänantamattoman päättäväisyyden voimalla.

***

Monokuma-huone



Heti kun valmistumiskoe alkoi, takapiru keskitti ohjauksensa täysin pakonäppäintä pitelevään Monokumaan ja synkronisoi koko näkökenttänsä sen kanssa. Hän tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän osasi ennakoida, mitä hänen siskonsa Mukuro tekisi tässä täsmällisessä tilanteessa. Mihin tämä päättäisi keskittää yliluonnollisen asekykynsä.

Ja niin hän katseli Monokuman silmillä kohtauksen kehittyvän täsmälleen ennakointinsa mukaan. Teräväkärkinen metallitanko syöksyi räjähdysten läpi suoraan kohti pakonäppäintä pitelevän Monokuman heikkoa kohtaa…

Erityisesti se suuntasi kohti kohtaa, jossa pommin räjähdysjärjestelmä ja Monokuman virtalähde limittyivät. Se lensi suorassa linjassa kuin mestarijousiampujan ampumana.

Aiheuttaakseen Monokumalle epätoivoa, ja siten myös Junkollekin, Mukuro Ikusabana tunnettu supersotilas… …heitti putken kuin keihään, jotta se iskisi samaan heikkoon kohtaan, jonka hän oli puhkaissut sairastuvalla. Kun räjähdykset täyttivät käytävää, kunnes vain tuli jäi näkyviin... …kohteeseensa liitävän keihään nopeus ja tarkkuus ylittivät kaiken ihmisjärjen.

Mutta takapiru tiesi. Hän tiesi Mukuron käyttäneen voimaansa täyttääkseen maailman epätoivolla. Pettymyksen tuottavalla tytöllä oli vain voimaa. Mutta tuo voima oli turhaa Monokumaa vastaan. Takapiru oli ennakoinut Mukuron nähneen kaiken vaivansa tuon heiton eteen, ja Monokuma nappasi metallitangon täydellisesti käsiinsä.

Heiton voima iski Monokuman muutaman metrin päähän, mutta tangon terävä kärki ei koskaan puhkaissut hänen rintakehäänsä. (No olipa pettymys.)

Takapiru kääntyi katsomaan eri monitoria. Hän halusi nähdä ilmeen Mukuron kasvoilla, kun tämä tajusi, ettei onnistunut osumaan Monokumaan. Epätoivon tämän nähdessä viimeisen Monokuman räjähtävän aivan silmiensä edessä ja hävittävän täysin pakonäppäimen.

Hän halusi kärventää tämän muiston pettymyksen tuottaneen siskonsa viimeisistä hetkistä, kun tämän vasta löytämä toivo vaipui synkkään epätoivon kuiluun. Hän kiinnitti vaistomaisesti huomionsa valvontakameraan, joka ei ollut tuhoutunut. Mutta Mukuron ja muiden näkemisen sijasta… Hän näki vain Sakuran, joka näytti kuin olisi juuri hyökännyt.

”…?” Junko ajatteli sen olleen omituista sekunnin ajan. Mutta sitten toivottoman voimakas takapiru ymmärsi tilanteen täysin ja siirsi perspektiivinsä Monokumaan. Mutta tuon yksittäisen sekunnin vuoksi… Junko tuntisi vain pistoksen epätoivoa.

***



Kolme sekuntia jäljellä.

Se syöksyi nopeasti kuin tykinammus käytävää ympäröivien savun, liekkien ja lämmön keskellä. Se mulkaisi Monokumaa kuumin, kiehuvin silmin, jotka paljastivat hyisen ilmeen sen kasvoilla, ja sitten…

Terävästi… Ripeästi… Voimakkaasti… Se muuttui kaiken läpi leikkaavaksi eläväksi aseeksi paljastaen todellisen muotonsa tuolla epätoivon käytävällä.

Kaksi sekuntia jäljellä.

Yhä käsissään metallitankoa pitelevä Monokuma yritti liikkua, mutta… Täsmälleen tuolla hetkellä elävä ase uursi polun liekkien poikki ja ilmestyi hänen eteensä. Sen keho, joka ei ollut koskaan haavoittunut millään taistelukentällä, kärsi kaikenlaisista palovammoista ja vaurioista. Mutta siltikään se ei horjunut. Sen silmien palo ei liikahtanut kertaakaan.

Yksi sekunti jäljellä.

Elävä ase – Mukuro – läimäytti polvensa Monokuman pitelemän metallitangon takaosaan. Metallitangon terävä kärki lävisti Monokuman kuin ratanaula repien räjäyttimen ja virtalähteen riekaleiksi.

Aika päättyi.

Sata räjähdystä lakkasi ja käytävä oli savun peitossa. Mukuro oli syöksynyt Monokumaan ja koskematon pakonäppäin lepäsi nyt hänen kädessään. Hän ja muut Hope’s Peak Academyn oppilaat olivat läpäisseet valmistumiskokeen. Epätoivoa oli vain vähän. Monokuma oli päässyt sen makuun vain kolmeksi sekunniksi. 

***

1. kerros – Käytävä

”…Junko.” Mukuro katsoi alas Monokumaan. Tämä ei kyennyt enää liikkumaan tai räjäyttämään itseään. Kun hän puhui tälle, tämän suusta pääsi häiriöntäyteinen ääni. Vaikutti siltä, että kommunikointifunktio toimi yhä. ”Puhuhuhuhu… En milloinkaan odottanut sinun tekevän noin.”

Hän kuulosti yhä Monokumalta. Vaikutti siltä, että hänen äänimodulaattorinsakin oli vahingoittumaton. ”Olen varmaan yliarvioinut sinut. En milloinkaan ajatellut, että tarvitsisit kenenkään apua taistelukentällä.”

”Kun annan merkin… Ole hyvä ja heitä minut eteenpäin kiertopotkulla.” Mukuro kuiskasi nämä sanat Sakuralle juuri ennen räjähdyksiä.

Mukuron heitettyä metallitangon hän hyppäsi ilmaan täsmälleen sillä hetkellä, kun Sakura päästi kiertopotkun valloilleen. Juuri kun Sakuran jalkaterä kosketti hänen omaansa, Mukuro sysäytyi potkun tuottamalla voimalla kohti Monokumaa. Hän käytti äärimmäisen kamppailijan yli-inhimillistä hyökkäystä ponnahduslautana ja ampaisi ilman halki kuin tykistöammus.

Hän pysyi rajusta kuumuudesta, sirpaleista ja veret seisauttavista g-voimista kärsiessään tajuissaan syöksyessään räjähdysten ja epätoivon nielemän käytävän poikki. Mukuro luotti Junkoon. Hän luotti Junkon ennakoivan, että hän heittäisi metallitangon, ja nappaavan sen siksi. Sitten Junko yrittäisi katsoa hänen kasvojaan epätoivon saapuessa. Hänen tuntemansa Junko Enoshima tekisi varmasti noin.

Vaikka Mukuro ei ollut ennakoinut siskonsa yrittävän tappaa hänet Gungnirin keihäillä, hän ymmärsi nyt paremmin tämän tekoja. Kun Mukuro tuijotti Monokumaa kasvoihin, tämä vain nauroi ylimielisesti.

”Panitko elämäsi jonkun toisen varaan tappavassa taistelussa? Enpä tiedä, mitä mieltä tuosta olisin… Olet aina juosten kustu pettymys. Kaipa tällä kertaa sanon vain, että hävisin, kun en ollut varautunut näin kovaan pettymykseen. Loppu. Loppu.” Mukuro pudisti päätään Monokumalle.

”Ei… olet väärässä, Junko.” ”Täh?” ”Jos haluat puhua voitosta tai häviöstä… uskon meidän hävinneen… jo ennen kuin aloitimme…” Mukuron silmät liikkuivat puolelta toiselle aivan kuin hän olisi ollut jostain epävarma, ja hän liikehti hermostuneesti paikoillaan jatkaessaan puhumista.

”Tunsivatpa he epätoivoa miten paljon tahansa, et uskonut heidän tappavan toisiaan ollessaan entisellään. Siksi pyyhit heidän muistonsa… He eivät ole kuin niitä muita, joita pakotit menneisyydessä. Tiesit, etteivät nämä oppilaat tekisi sitä koskaan… Siihen sinä uskoit, eikö totta?” ”Mistä oikein puhut?”

”Joten, öh… Kaikki hyvin, Junko. Palautan kaikkien muistot jonakin päivänä ja näytän sinulle kaikkien onnen… ja heidän yhdyssiteensä… Näytän sen kaiken sinulle… ja täytän sinut vielä enemmällä epätoivolla.” Tämän sanottuaan Mukuro nyökkäsi kuin piristääkseen siskoaan. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen Monokuma vastasi.

”Sinä vihdoinkin päihität minut tämän yhden ainoan kerran ja pystyt parhaimmillasi noin kökköön puheeseen…? Olet niin kova pettymys! Et koskaan täytä minua epätoivolla. Se on vain jatkuvaa pettymystä.” Huonona häviäjänä murjotettuaan Monokuma jatkoi puhumistaan tavallisella äänellään.

”Mutta te palaatte.” ”…” ”Ja kun tuo hetki koittaa, kutsun teidät ihmeelliseen paikkaan. Sain tietää täällä asioita pyöritellessäni eräästä hauskasta saaresta… Puhuhuhuhu… Puhuhuhuhu…”

Monokuman nauru täytti huoneen ennen kuin kohina lopulta katkesi, ja hänen jäännöksensä vaikenivat. Hän ei puhuisi uudestaan ihan heti. Takapiru valmisteli jo uutta epätoivoa, jonka toisi maailmaan ja Hope’s Peak Academyn oppilaille, mukaan lukien Junkolle.

Lopulta takapiru pysyi Monokuma-persoonassaan aivan loppuun asti, eikä Junko Enoshima enää koskaan näyttänyt kasvojaan. Oli kuin hän olisi ollut katkera Mukuron antamasta epätoivosta. Tuo ajatus lähes täytti Mukuron epätoivolla… Mutta kun hän kuuli luokkatoveriensa kutsuvan häntä, hän sulki tuon epätoivon sydämensä syövereihin. Tästä eteenpäin hän sulkisi pois kaiken epätoivonsa.

Ja eräänä päivänä, kun hän pystyy antamaan Junkolle täydellisen epätoivon, hän päästää kaiken varastoimansa epätoivon valloilleen ja syöksyy siskonsa kanssa pimeään kuiluun. ”En jätä pikkusiskoani yksin.” Lopulta… Tuo oli lapsuudesta saakka ensimmäinen toivo, jonka pettymyksen tuottava isosisko oli tuntenut.

***

Usean tunnin kuluttua – Pääsisäänkäynti



”Mukuro… aiotko oikeasti mennä ulos tuo peruukki päälläsi?” Oikean veriryhmän verensiirron saatuaan Makotossa alkoi näkyä toipumisen merkkejä. Junko Enoshimaksi peruukkinsa avulla naamioitunut Mukuro nyökkäsi. ”Jos elän Junkona… saatan pystyä ymmärtämään häntä paremmin…”

Tuosta huolimatta Mukuron ääni kuulosti yhä hänen omaltaan aivan kuin hän ei olisi päättänyt sitä täysin. ”Ja… olen tehnyt päätöksen. Kun olen tuolla… olen päättänyt hyväksyä kaikkien vihan minua kohtaan… ja Junkoa kohtaan… En voi kuolla ennen kuin olen tuhonnut Junkon levittämän kaiken epätoivon.”

Äärimmäisen epätoivon maailmalle aiheuttamaa tuhoa ei voinut mitata rahassa, kulttuurissa tai edes ihmishengissä. Televisiolähetykset olivat jo alkaneet tiedottaa kansalle, että Junko Enoshima ja Mukuro Ikusaba olivat äärimmäisen epätoivon ydin.

Ulkomaailman selviytyjien joukossa on yhä väkeä, joka ei vielä ollut epätoivon turmelemaa. Huolimatta siitä seikasta, että hän vapautti Makoton ja muut, näiden selviytyjien silmissä hän oli ainoastaan syy maailman loppumiseen.

Ja maailmaa yhä hävittävien Monokuma-maskisten terroristien silmissä Mukuro oli ainoastaan petturi. Hän oli nyt toivottomassa tilanteessa ihmiskunnan valtaosan vihollisena… Mutta Mukuro ei tehnyt siitä isoa asiaa. ”Aion yrittää… olla tappamatta ketään, joka lähtee perääni koston vuoksi.”

”Eikö olisi vain turvallisempaa antautua?” Yasuhiro ihmetteli. ”No, sinut voitaisiin vain sen sijaan teloittaa… Mutta voisit elää vanhaksi rouvaksi, jos oikeudenkäyntisi viivästyisi jatkuvasti.” Mukuro pudisti hitaasti päätään Yasuhirolle. ”Lait… Oikeus… Niitä ei enää ole…”

”N-noinko huonosti asiat ovat!? E-ehkä meidän tulisi vain jäädä tänne.” Byakuya mulkoili Yasuhiroa halveksuen. ”Tietämättömien tollojen tulisi vain olla hiljaa. Kohtalosi ei muutu, jäätpä tänne tai et.”

Vaikka Byakuya oli järkyttynyt saatuaan tietää Togami Corporationin tuhoutuneen, hän pysyi yhä lujana ja koppavana, jopa Mukuroa kohtaan. ”Olet harvinainen valtti”, Byakuya jatkoi, ”joten annan sinun elää toistaiseksi. Tekojesi perusteella saatan harkita antaa anteeksi rikoksesi sitten, kun olen rakentanut uuden maailman.”

Vain Togami kerskuisi kykenevänsä antamaan anteeksi maailmanlopettamisrikoksen. ”…Sinun ei tarvitse tehdä tuota. Minä… en aio vain selviytyä…” Käännyttyään poispäin Byakuyasta Mukuro katsoi muita oppilaita.

Kaikki reagoivat omalla tavallaan. Kyoko näytti rauhallisen valmistautuneelta. Genocide Jackista juuri takaisin muuttunut Toko oli hätääntynyt ja hämmentynyt. Mukuro muisteli kahta vuotta, jotka oli viettänyt heidän kanssaan, ja kääntyi sitten Makoton suuntaan, joka jakoi samat muistot kuin hän, ja antoi tälle pakonäppäimen.

”Makoto… Paina sinä sitä.” ”Häh? Minäkö?” ”Minusta… on parempi, että sinä painat sitä enkä minä.” Katsellessaan Makoton ottavan näppäimen hieman empien vastaan Mukuro ajatteli, mitä Monokuma oli sanonut.

”Te palaatte.” Mukuro tiesi Monokuman puhuneen totta. Se kansio, jonka oppilaat tarvitsisivat palauttaakseen kokonaan kadonneet muistonsa, kuitenkin jäi piiloon akatemiaan.

Yasuke Matsudan, äärimmäisen neurologin, tutkimusmuistiinpanot. Hänen tutkimuksensa oli avain kaikkien muistojen palauttamiseen. Vaikka oppilailla ei enää muistojaan olisikaan, he saattaisivat pystyä paikkaamaan kahden viime vuoden aikana keskenään kehittämät yhdyssiteensä.



Mutta niin kauan kuin heidän muistonsa pysyisivät palautumattomina, takapiru voisi yhä toistaa tappavan suunnitelmansa. Vaikka aiemmin mainittu saari kuulosti omituiselta, oppilaat eivät voineet kääntää selkäänsä edessään olevalle epätoivolle.

”Sitten… mennään…” Makoto muisti kaiken, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Poika, joka oli päättänyt jäädä akatemian sisälle kaksi vuotta sitten, päätti nyt lähteä. Kuinka paljon hän ponnisteli tehdäkseen tuon päätöksen?

Mutta hän kohtasi päättäväisenä häntä ulkopuolella odottavan epätoivon ja piti sisäisen mielenkuohunsa muilta salassa. Makoton toivoa suojelemalla Mukuro aiheuttaisi rakkaalle siskolleen epätoivoa. Mutta hän ei enää tiennyt, johtaisiko hänen päämääränsä lopputulos toivoon vai epätoivoon.

Hän vetäisi peruukin päähänsä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hymyilikö hän, koska toivo odotti häntä? Vai itkikö hän, koska hänen polkunsa johtaisi epätoivoon? Kun hän laski kätensä, hänen kasvonsa olivat vailla tunnetta. Mukuro ei enää tiennyt, mitä ilmettä hän pitäisi kasvoillaan.

Samaan aikaan Makoto painoi pakonäppäintä. Sireeni alkoi ulvoa, kun tykkitornit vetäytyivät kattoon. Raskaan oven tuolta puolen ilmestyi kirkas valo... Ääretön määrä JOSseja, ja kaikki mahdollisuudet niiden sisällä, peittivät maailman. Ne hyväksyivät kaiken – toivon, epätoivon ja jopa tuon pettymyksen tuottaneen tytön tunteet, Mukuro Ikusaban.

[Skippaa tasan minuutin kohdalle!]

[Poikkeuksellisesti pelkkä linkki, koska Bloggerin videoupotus ei mitenkään löytänyt kyseistä videota:]

IFin loppuvideo 

***DANGANRONPA: TRIGGER HAPPY HAVOC IF: 

THE BUTTON OF HOPE AND THE TRAGIC WARRIORS OF DESPAIRIN LOPPU***

Ja millainen loppu se olikaan! Ykkösestä kierrätetty! Tai oikeastaan ykkönen kierrätti IFin lopun salaiseksi galleriaan avautuvaksi lopuksi, jos MonoMono-koneesta onnistui saamaan Escape Buttonin eli sen saman näppäimen, jonka äärimmäisen teloituksen kokenut Junko pudotti Trigger Happy Havocissa. Toisin sanoen IFin päättänyt videopätkä on täysin sama kuin Trigger Happy Havocin salainen onnellinen loppu, jossa kukaan ei päässyt hengestään, mutta tuo lopetus oli käsittääkseni luotu nimenomaan IFiä varten. Nyt tuolle videolle vain tuli mukava konteksti. Alkuperäisissä Japanin PSP-ronpissahan ei tietääkseni ollut tätä lisätauhkaa, joka tuli vasta Vitalle julkaistuun ykkösen ja kakkosen Reload-kokoelmaan mukaan. Tai jotenkin sinnepäin.

Mutta se teknisistä yksityiskohdista, joilla pääsin vähän verryttelemään tätä luovempaa ja vapaamuotoisempaa kirjoittelua päästyäni suomentamisen rankoista kahleista. Nyt voin jopa ilmaista mielipiteeni proosan katkeamatta!

Varsinainen suomenteluhan oli sangen mukavaa puuhaa varsinkin fanikäännösmentaliteetilla, jossa jokaista virkettä en jäänyt hiomaan tuntikausia, koska eteenpäin oli mentävä. Tiedostin urakan olleen välillä… no, urakka, sillä jos tekstitiedostosta heittää kaikki kuvalinkit pois, tästä tuli suunnilleen 64-sivuinen käännös. Vertailupohjana se on kivasti varsinaisen Danganronpa-blogin tekstitiedoston kyljessä, jossa on tämän kirjoitushetkellä 1 937 sivua. Tuohon tosin mahtuu kymmenisentuhatta kuvalinkkiä ja -tekstiä, mutta silti. Käännöksenhän mittakaava ei sinänsä ole mitään verrattuna niihin Dan Simmonsin Ilium- ja Olympos-käännöksiini (yhteensä noin 1 200 sivua), mutta meni tähän joka tapauksessa aikaa. Tosin taustatyö jäi vähemmälle, sillä koulukontekstissa ei oikeastaan tarvinnut ottaa tarkempaa selvää muusta kuin varsinaisesta sanastosta, jolle vastineet löytyivät melko kepeästi.

Muutamille täysin mahdottomille sanaleikeille sen sijaan irvistelin jo lukiessani IFiä englanniksi, joten kiitoksia vaan, Genocide Jack ja Monokuma. Suurten taikurien tapaan suuret kääntäjät (KÖH YSK) eivät paljasta koskaan salaisuuksiaan, joten tietyt tapaukset saavat jäädäkin arvoituksiksi. Etsivä eli Goodbye Despairin omistaja löytää, jos joku elämätön nyt innostui sana sanalta vertailemaan pikku suomennostani pikkurilli pystyssä ja toinen pyllyssä.

Sen sijaan parissa ratkaisussa ei ole suurempaa mysteeriä, joten avaanpa niitä hiukan. Kenshiro eli se Sakuran mielitietty oli IFissä kirjoitettu muodossa Kenichiro, joka vastaa kyseistä nimeä japaniksi. Trigger Happy Havocissa Sakuran vapaa-ajalla se on muodossa Kenshiro, joten noudatin sitä, koska olen ennenkin käyttänyt sitä ja… se kuulostaa paremmalta.

Tarinan isoin epäjohdonmukaisuus on valmistumiskokeessa ja epäilen enkkukääntäjän kämmänneen jossain (sillä itsehän en kämmää tai siis), sillä Monokumien lukumäärä ja räjähdysten määrä eivät vastaa toisiaan. Räjähdyksiähän on se sata (jos pakonäppäin-Kumaa ei lasketa) ja jos oletetaan, että kussakin Monokumassa on yksi pommi, Monokumia on oltava sata eli kahdessa rivissä kummassakin viisikymmentä Monokumaa. En tiedä johtuuko se vain minusta vai enkö ole ajatellut asiaa läpikotaisin, mutta ”there they saw fifty Monokumas standing in two rows” kuulostaa kuin Monokumia olisi yhteensä viisikymmentä ja yhdessä rivissä olisi kaksikymmentäviisi Monokumaa. Pääpointti kuitenkin lienee, että otsoja on paljon, joten periaatteessa se on se ja sama, onko niitä viisikymmentä vai sata, mutta muotoilin käännökseni hiukan selkeämmäksi, sillä tuo juttu jäi kovasti nyppimään.

Tietenkin tekisi näin jälkikäteen mieli puolustella eräitä ratkaisuja, mutta se olisi loputon suo ja mieluummin seison puolivirallisen suomennokseni takana. Pariin toistuvaan virkerakenteeseen hiukan tympäännyin enkkuversiossa ja teinidialogikin oli toisinaan haasteellista, mutta olipa ainakin mukavan erilaista verrattuna Simmonsin sinänsä mainioon tyyliin, varsinkin kun tätä koko projektia ajattelee käännöksen käännöksenä.

Ja tästä päästäänkin siihen, miten tämä oli kirjoitettu eli siis käännetty englanniksi, kun en näillä taidoillani taita nipponia suuntaan tai toiseen. Pidin tarinaa alun alkaen vähän toissijaisena huttuna, koska tämähän on kuitenkin vain JOS. Tätä ei koskaan tapahtunut, joten tämä on ei-kaanonia ja ei-kaanon on kuin kaikki koskaan kirjoitettu fanfic eli noloa roskaa. Kokemukseni siis rajoittuu sellaiseen fanficiin, jossa teletapit raiskaavat Severus Snapen, kakkahädästä kärsivä Charizard paskoo bussissa hanskaansa, Jill Valentine könyää jossain ruohossa ja My Immortalista, joten ehkä en ole paras henkilö arvostelemaan fanficiä suututtamatta kellarissa asuvaa kansanosaa, joka shippailee mielipiikkitukkiaan silleen pörröisen yaoisti, mutta taidan eksyä aiheesta.

Vaikka introvalikko jotain tosi hienovaraista vihiä aiheesta antoikin, vähättelevä asenteeni muuttui, kun näkökulma vaihtui Mukuroon ja pysyi hänessä, ainakin enimmäkseen. Koska äärimmäisen sotilaan tarina jäi kertomatta Trigger Happy Havocissa, IF kertoo sen ja vallan mainiosti kertookin. En tietenkään väitä visual novelin kylkeen pultatun light novelin olevan suurta maailmankirjallisuutta, mutta ilokseni minä tämän luin ja suomensin. Se palautti ajatukset hetkeksi ykkösen tapahtumiin ja täydensi niitä nimenomaan Mukuron näkökulmasta. Tuo sotilasamatsoni kiehtoi hahmona pirusti Junkon vähättelemänä varjona ja vähän harmittikin, kun hänen todellinen minänsä ei ykkösosassa ehtinyt paljastua. IFissä hänet hyväksyikin osaksi porukkaa, sillä näin olisi voinut aivan hyvin käydä, jos häntä ei olisi gungniroitu hengiltä ja jos Makoto ei olisi salaperäisesti saanut muistojaan takaisin.

Lisäksi tykkäsin pitkähköistä sukelluksista äärimmäisen epätoivon rikkinäiseen sielunmaisemaan, jolla peilattiin epätoivosiskosten eriskummallista suhdetta. Kilahtaneita kumpikin tyttö, mutta Mukurolla oli mahdollisuus parantua. Ja Junko on aina Junko (sama pätee Monokumaan) – häneenkin syvennyttiin eikä hänkään pelkästään perseillyt, vaikka koko epätoivon käsite alkaa olla Danganronpa-sarjassa niin huvittava, ettei sitä edes nykyään noteeraa negatiivisesti. Ja miksi pitäisikään? Toivon ja epätoivon ikuinen kaksintaistelu on pelisarjan se iso juttu ja jos se kuulostaa tyhmältä, se on yhyy.

Danganronpa Zero -viittaukset olivat erikoisia vetoja ja valotan niitä hiukan, vaikka en ole Zeroa lukenutkaan, mutta jos ne menivät ohi, täältä pesee. Yasuke Matsuda, äärimmäinen neurologi, on vissiin varsin keskeinen loren taustahahmo, johon viitattiin epäsuorasti Goodbye Despairissa, sillä äärimmäinen neurologi todellakin avusti Neo World Programin luonnissa. Hänen muistiinpanoista en mitään tiedäkään ja vaikka jotain yksityiskohtia Zerosta tiedänkin, en ala niitä tässä valottaa mikäli kirjan joskus hamassa tulevaisuudessa käsittelen. Matsudan muistiinpanot on kuitenkin näppärä yksityiskohta ja saa nähdä, palataanko asiaan koskaan missään muussa yhteydessä.

Besshiki Madaraita puolestaan ei ole olemassa, se tuli IFissä selväksi. Kyseessä olikin Junkon ja tekijöiden vitsi, sillä Zerossa esiintyy Isshiki Madarai, äärimmäinen henkivartija, jolla on tuhoton liuta sisaruksia, joiden järjestysnumero näkyy nimessä. Isshikin kanjin alkupuolisko eli tuo isshi tarkoittaa ”yhtä” tai ”ensimmäistä” (kuten kaikki Ichi the Killerin nähneet tietänevät), joten Besshikin vitsi on siis siinä, että kanji betsu tarkoittaa ”toista” tai ”ylimääräistä.” Eli Besshiki Madarai on ylimääräinen Madarai, hah HAH. Selitetyt vitsit ovat parhaita vitsejä.

Fuyuhikon sisko ei tietenkään ole Zero-viittaus, mutta arvostin nyökkäyksiä kakkososan suuntaan. Kaikkiin kommelluksiin se Hiro joutuikin. Lisäksi Jabberwock Island -kommentti antoi ymmärtää, että Junko on kyhäillyt suunnitelmansa pitkälle ja todennäköisesti varautunut ainakin jossain JOSsissa kuolemaansa, vaikka todennäköisesti Spike Chunsoft halusi muistuttaa Goodbye Despairin pelitikun olevan yhä Vitani sisällä.

Onhan tämä IF ollut siitäkin jännä kokemus, että se palautti ajatukseni takaisin alkuperäiskokoonpanoon, jonka jokainen jäsen sai sopivasti ruutuaikaa ja jonka kaanonin selviytyjillä on yhä suuri seikkailu edessään, Tokolla varsinkin. …Ja Makoton siskolla. Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls siis lähestyy kovaa tai ainakin keskimääräistä vähemmän verkkaista vauhtia… kuten myös blogin toisen vaiheen loppu, mutta vielä on syytä palata toviksi takaisin paratiisiin, sillä saarelaisille – niin eläville kuin aivokuolleillekin – tulee heittää hyvästit, kun nyt olen tehnyt virallisesti aivan kaiken Goodbye Despairissa. IFin loppuvideo siis avautui galleriaan, ostin sen ja DING! Teknisesti ottaen tein kaiken jo vajaa kuukausi sitten, sillä platinapysti kilahti ennen tätä pikku käännösprojektia, mutta se on sivuseikka.



Seuraavalla kerralla siis mielipiteeni Goodbye Despairin hahmoista! 

 

221 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 6

Pääsisäänkäynnin edessä



”Mukuro…”

Tuo ääni. Se kutsui hänen nimeään. Monokuman äänifiltterin sijasta Junkon normaali ääni kuului Monokuma-yksiköstä. ”…!”

Tarvittiin vain tuo. Yhdellä sanalla Mukuro Ikusaba lakkasi olemasta luonnonvoima ja hänestä tuli taas henkilö. Monokuma ei hukkaisi tätä mahdollisuutta.

Kynsiryöppy loikkasi hyökkäämään kohti Mukuroa kuin hänen horjuvan sydämensä lyönnin mukaan liikkuen. Mutta Mukuro luotti vaistoihinsa ja käänsi koko vartalonsa torjuakseen hyökkäykset, mikä jätti hänelle vain muutamia naarmuja sinne tänne.

Mutta… epätoivo ei ollut vielä ohi. Äärimmäinen epätoivo ei haaskannut lainkaan aikaa tehdessään seuraavan siirtonsa.

”Mukuro, varo!” ”…Häh?” Heti kun Mukuro kuuli tuon äänen, hänellä löi täysin tyhjää. Tuosta ei voinut erehtyä. Se oli Makoton huuto. Huuto, joka pelasti hänet Gungnir-keihäiltä ja muutti hänen kohtalonsa.

(…Ei, väärin.) Hänellä kesti sekunnin kymmenesosa tajuta äänen olleen vain Junkon toistama ääniklippi. Mutta siinä oli enemmän kuin kylliksi aikaa raahata ihmisyytensä takaisin saanut Mukuro epätoivoon. Heti kun hän toipui tyrmistyksestään, Monokuma ilmestyi takaa ja kiertopotkaisi häntä ohimoon.

Hän käänsi päätään kierähtääkseen lyönnistä, mutta sillä hetkellä eri Monokuma iski häntä päällään vastakkaiselta puolelta. Ja heti kun Mukuro väisti tuon iskun, kolme Monokumaa potkaisi samanaikaisesti häntä ja hän iskeytyi maahan. ”Ugh…”

Kun he eivät käyttäneet kynsiään, se tarkoitti, etteivät he yrittäneet tappaa saman tien Mukuroa. Ennen kuin Mukuro pääsi taas pystyyn, kymmenet lattialla häntä odottaneet Monokumat kiipesivät hänen päälleen ja likistivät hänen raajojaan. Yksi Monokumista vaappui Mukuron luokse, kun hän makasi kasvot alaspäin lattialla… ja nauroi.

”Puhuhuhuhu… Sievä tyttö kaikkien näiden ”minujen” likistämänä. Pitäisiköhän minun innostua tästä enemmän?” ”…”

”Älähän ilmehdi. Jos haluaisin tappaa sinut, ampuisin sinut juuri nyt täyteen luoteja. Mutta en usko TV-katsojien pitävän kovinkaan paljon tuosta lopetuksesta. Minun pitää varmistaa, että teen tämän tällä kertaa oikein.”

”Mitä aiot tehdä minulle…?” Mukuro kysyi tunteettomalla äänellään. Monokuma hohotti ja vastasi.

”En mitään. Aion vain pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja panna sinut leikkimään tappoleikkiä tässä koulussa. Pyyhin taas kaikkien muistot ja panen vain heidät käymään uudestaan läpi esittelyn ja saapumisseremonian.” Hän kallisti kasvojaan tyypillisen monokumamaisesti kohti Mukuroa.

”Mutta olisi tylsää, jos meidän pitäisi käydä kaikki läpi! Ehkä tällä kertaa panen sinut osallistumaan Mukuro Ikusabana!” ”…?”

”Vien sinulta vielä lisää muistojasi kuten tein sille kiusalliselle etsivätytölle. Olisit vain pikku tyttöraukka vailla mitään muistoja.” Monokuman puhuessa ja keikuttaessa kehoaan puolelta toiselle muut Monokumat tanssivat ja pyörivät ympäriinsä. Tämän fantastisen kohtauksen keskellä Monokuma jatkoi toivottoman suunnitelmansa kuvailua huolettomaan tapaan.

”Aluksi olet muistinsa menettänyt tyttö ja kaikki niin säälivät sinua... Mutta kun he ratkaisevat tämän akatemian arvoituksen, he saavat tietää, kuka sinä oikeasti olet… On jännää ajatella, miten he kohtelevat sinua, kun noin tapahtuu! Sinut tietäen tapat luultavasti jonkun puhtaasti vaiston varassa. Ehkä minun tulisi miettiä uudestaan sääntöjäni itsepuolustuksesta. Puhuhuhu…”

”Et voi…” Hänen muistonsa pyyhkiytyisivät. Hän ei voinut tehdä mitään luokkatoveriensa vihaamaksi tulemisen suhteen, mutta jos jopa hänen lapsuusmuistonsa katoaisivat, hänen yhteytensä Junkoonkin katkeaisi. Vaikka Mukuroa ei maailma kiinnostanut, hänestäkin se olisi sietämätöntä.

”Olen kuullut ennenkin ’New Game Plussasta’, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun pääsen näkemään ’New Game Miinuksen!’ Ahhhhh… Pitäisikö sinut sitoa huvin vuoksi? Tai ehkä tästä pelistä voisi tehdä vielä masokistisemman? Unohdetaan vaikea, erittäin vaikea ja infernaalinen vaikeustaso! Hypätäänkö suoriltaan mahdottomalle vaikeustasolle?” ”…?”

”Ehkä pyyhin muistosi raahattuani sinua moottoripyörän perässä, nuijittuani sinut tuhannella pesäpallolla, poltettuani sinut roviolla ja murskattuani sinut kaivinkoneella!” ”…!” Mukuro tiesi, mistä Monokuma puhui. Tämä kuvaili työkaluja, jotka he olivat valmistelleet oppilaiden eri teloitusten varalle.

”Kun kaikki ovat jälleen esittäytyneet, he kävelevät ympäri koulun aluetta ja löytävät lopulta lattarintaisen muistinsa menettäneen tytön siteiden peitossa ja Fenririn tatuointi oikeassa kädessä. Tietty fanikunta taatusti kiihottuu tuosta! Jos tämä olisi peli, sen myyntiluvut kasvaisivat 500-prosenttisesti!” Vaikka Monokuma kuulosti vitsailevansa, hän sanoi kaiken täysin vakavissaan.

Todisteena Mukuro kuuli jyrinää kaukaisuudessa. ”No niin, kultainen kyytisi on tulossa!” Moottorin äänen perusteella Mukuro otaksui sen olevan suuri moottoripyörä, jota oli määrä käyttää yhdessä teloituksista. ”Minulla kesti tuoda se tänne asti rangaistushuoneesta, joten parasta olla kiitollinen!”

Jyrisevän moottorin ääni koveni kovenemistaan kuin kuoleman lähestyvän askeleet. Mukuro mietti, miten Monokuma ajaisi sitä noin pikkuruisilla käsivarsilla ja jaloilla, mutta sitten hän muisti olevansa tekemisissä äärimmäisen epätoivon kanssa. Junko tekisi mahdottomasta mahdollista vain aiheuttaakseen epätoivoa. Epätoivoa, joka kulki käsi kädessä Mukuron kohtalon kanssa.

(Minäkö… epäonnistuin?) (Enkö voinut… täyttää Junkoa epätoivolla?) (Enkö… voinut pelastaa Makotoa ja muita?) Mukuron mielessä kiisi kysymyksiä. Mutta hän ei kyennyt vastaamaan niihin. Hän ei voinut mitenkään vastata niihin näin helposti. Hän kuitenkin oli yhä hengissä.

Moottoripyörän ääni lähestyi lähestymistään kuin uhaten murtaa Mukuron itsetunnon… ”…?” Yhtäkkiä Monokuma lakkasi liikkumasta. Muut Monokumat jatkoivat automaattisia liikkeitään. Tämän merkillisen tapahtuman aikana Mukuro huomasi jotain.

Moottoripyörä oli yhtäkkiä vaientunut. Muutaman sekunnin kuluttua moottori räjähti käyntiin ja alkoi lähestyä vielä aiempaa nopeammin. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin pääsisäänkäynnin eteen ilmestyi… Suunnaton moottoripyörä, joka kynti Monokuma-joukkojen läpi kuin saalistaan metsästävä saalistaja. Tämän moottoripyörän ajaja oli kukapa muu kuin… Mondo Owada.

”…!?” ”!” Mukuro ja Monokuma olivat kumpikin näkyvästi tyrmistyneitä tästä tapahtumien käänteestä. Heille puhumisen sijasta Mondo kiihdytti Monokumalta varastamaansa moottoripyörää suoraan kohti Mukuroa.

Juuri ennen kuin hänen eturenkaansa koski Mukuroon, hän keuli eturenkaalla ja käänsi koko moottoripyörän ympäri. Takarengas pyyhkäisi Mukuron selän yli kaataen pois kaikki häntä likistäneet Monokumat. ”Hei… pystytsä seisomaan?” Mondo kysyi ja ojensi vastahakoisesti kättään Mukurolle.

”…?” Mukuro otti hämmentyneenä häntä kädestä ja nousi pystyyn. ”Mitä touhuat, Mondo!? Olin niin lähellä!” Eräs Monokumista protestoi. Ei normaalilla äänellään vaan hakkerina, Besshiki Madaraina.

”Ai juu. Olet Besshiki tai mikä lie, etkös?” ”Aivan niin! Miksi autat terroristia?” ”En… lesota tai mitään, mutta mulla ei ole mitään hajua, valehteletko sä vai tämä tyttö.”

Mondon ohimon suonet alkoivat pullistua ja hänen poskensa punehtuivat kiukusta, kun hän sanoi: ”Mutta silti… mä en ole sellainen, joka seisoskelee, kun joku urpo liittoutuu tyttöä vastaan…” ”Mitä puhut!? Rauhoitu! Sinulla on varmasti Tukholma-syndrooma! Uskottelet itsesi olemaan ystävä rikollisen kanssa, joka otti sinut panttivangiksi…”

Monokuma yritti selittää Mondolle, mutta tämä ei piitannut hänestä, otti Mukuroa kädestä ja vetäisi tytön moottoripyörän selkään. ”Äh, ole vittu hiljaa! En tiedä mistään tukeista tai roomista, mutta älä sä rupea pomottelemaan mua!”

Mondon huutaessa hän revitteli moottoripyörällä aivan kuin olisi höystänyt sillä sanojaan. Kattoon kiinnitetyt tykkitornit alkoivat liikkua, mutta kaksikko katosi ennen kuin tornit ehtivät tähdätä moottoripyörään. Heidän viilettäessään käytävän poikki lukemattomat Monokumat jahtasivat heitä heilutellen villisti kynsiään ilmassa.



”Miksi…?” Mukuro kysyi. ”TÄH!?” Mondo huusi. Hänen äänensä oli vielä kovempi kuin moottorin ääni. ”Älä käsitä väärin! En luota suhun lainkaan!”

Hän madalsi hiukan ääntään kuin olisi kuiskannut itselleen. ”Mutta silti… En tajua miksi, mutta musta tuntuu kuin voisin luottaa siihen, mitä hän sanoi.” ”…Hän?” Mukuro tiedusteli. Mutta kysymyksille ei ollut aikaa.

Moottoripyörää jahtaavien Monokumien johtoyksikkö oli melkein saanut heidät kiinni. Ja sitten Monokumat heiluttelivat kynsiään täydellisen samanaikaisesti kuin kammottavan olennon suunnattomana kitana. Sillä hetkellä… Moottoripyörä viiletti erään tytön ohi. Tytön, jonka taistelutaidot löivät kenen tahansa tavallisen ihmisen. Maailman vahvimman tytön.

”…” Äärimmäinen kamppailija potkaisi lattiasta ymmärryksen ylittävällä taisteluhengellä. Jopa moottoripyörän moottoria kovempi ääni täytti huoneen.

Kun Mukuro katsoi taakseen, hän näki… Sakuran putoavan lattialle ja Monokuma-lauman paiskautuvan lentoon usean metrin päähän.

”Sakura…?” Jos Sakura kuuli Mukuron mumisevan hänen nimensä, hän ei huomioinut sitä… Hän rauhoitti hengityksensä kuin pelottavan jumalkuninkaan veistos, kun hän seisoi Monokuma-lauman edessä valmiina taisteluun. ”Ajojahtimenetelmäsi näyttää sopimattomalta sellaiselle, joka väittää olevansa äärimmäinen hakkeri.”

Hänen iholtaan työntyi ylivoimainen aura ja hänen ihonsa kajasti, kun voimakas lämpö alkoi täyttää käytävää. Toisin kuin Mukuron silkan väkivallan voima, tämä oli kamppailulajien voimaa.

Mukuro jähmetti ilman ympäriltään, ja ajan myös. Mutta Sakura tuotti niin paljon lämpöä, että tila alkoi kiehua hänen seisoessaan Monokumien edessä. Tuon lämmön poltellessa selässä Mukuro katsoi eteenpäin.

Hifumi ja Chihiro kurkistelivat varovaisesti asuntolan oven takaa, kun Aoi ja Taka pitivät vahtia rakennuksen sisällä. Heidät ohitettuaan Mondo hidasti moottoripyörää saavuttuaan ruokalan eteen ja kääntyi pysähtymään täysin. Muut oppilaat katsoivat epäluuloisesti Mukuroa.

Mutta näiden oppilaiden joukosta Mukuro huomasi kaksi henkilöä, jotka eivät suhtautuneet häneen epäluuloisesti. Ensimmäinen oli Kyoko, joka vaikutti tutkivan tilannetta. Toinen… oli laiha poika, joka nojasi Kyokon olkapäätä vasten.

”Makoto…?” Mukuron huulet alkoivat vapista hänen istuessaan moottoripyörän selässä. Kehonsa läpi virtaavasta kivusta piittaamatta Makoto hymyili Mukurolle ja toisti, mitä oli aiemmin sanonut tälle. ”Olen iloinen… olen iloinen, että olet turvassa, Mukuro…”

Valitettavasti… Mukuro ei kyennyt toteuttamaan toivoaan täyttää pikkusiskonsa epätoivolla… Sen sijaan hän oli onnistunut kylvämään toivon siemenet oppilastovereihinsa.

***



Makoto oli tuskin tullut tajuihinsa Mukuron taistellessa Monokuma-laumaa vastaan pääsisäänkäynnillä. Kun hän heräsi, hän teki jotain äärimmäisen yksinkertaista. Hän puhui muistoistaan.

Valtaosa oppilaista oli yhä skeptisiä, vaikka he olivatkin kuunnelleet Mukuron äänitetyn tunnustuksen Chihiron kannettavalta. Selvästikään he eivät olleet aluksi vielä täysin vakuuttuneita Makoton herättyä, mutta… Kun Sakura kysyi häneltä tietyn kysymyksen, ilmapiiri muuttui täysin.

”Hm… Siis tämän koulun seinien tuolla puolen maailma on täysin tuhoutunut…? Sanotko, ettei ketään muuta ole hengissä…?” Makoto nousi hitaasti pystyyn vastatakseen Sakuran kärsivälliseen kysymykseen.

”…Älä murehdi. Varmasti Kenshiro… on yhä turvassa… Varmasti… hän pitää yhä lupauksensa sinulle…” Sakura henkäisi. Kenshiro oli ainoa mies, jota hän ei voinut voittaa. Mies, joka oli luvannut hänelle uusintaottelun ja luvannut hänelle muutakin.



”Miten… tiedät tuon nimen…? Miten tiedät tuosta lupauksesta…?” ”Koska… kerroit minulle… Ei.” Makoto korjasi hitaasti puheitaan.

”Kerroit… meille kaikille…” ”…” Nuo sanat kuultuaan Sakura oli vaiti… Mutta sitten hän kääntyi kohti muita oppilaita ja puhui lujalla, kuuluvalla äänellä. ”Aion luottaa Makotoon…” ”S-Sakura!?” Vaikka Aoi oli järkyttynyt, Sakura jatkoi määrätietoista puhumistaan.

”Se mitä Makoto juuri sanoi… olen pitänyt sitä lukossa muistojeni sisällä. Itse asiassa… aioin pitää sen salassa kuolinpäivääni asti… Mutta jos jaoin tuon salaisuuden, se tarkoittaa, että Makoton, minun ja myös oppilastoverieni välillä oli ennen vahva yhdysside…”

Makoto jatkoi puhumistaan sävyisällä äänensävyllä. Vaikka se ei voinut olla hänen terveydelleen hyväksi, hän puhui edelleen hitaasti muistoista, joita muilla oppilailla ei enää ollut.

”Mi-miksi tiedät tarinasta, jonka aion kirjoittaa!? Oletko Nen-spesialisti, joka osaa ennustaa tulevaisuuden…!?” ”Sinä… sait jo tuon tarinan valmiiksi, Hifumi… Sait minut… auttamaan… tussauksessa…”

”Häääääh!? Hetkonen! Miten tiedät minun kiristäneen rahaa siltä Kuzuryu-klaanin tytöltä!?” ”Koska… yritit jopa… myydä heille elimiäni…”



Hänen haavansa olivat tuskallisia. Mutta silti Makoto vain hymyili ja puhui heidän yhteisestä elämästään. Ikään kuin se olisi ollut nyt hänen velvollisuutensa, kun hänen muistonsa palautuivat.

Kun muut oppilaat kuuntelivat häntä, he alkoivat hitaasti tajuta jotain. Hänen tarjoamiaan kirkkaita selontekoja ei voinut selittää vain tiedonjakona. Jonkinlainen yhdysside heidän kaikkien välillä oli selkeästi pyyhitty.

Vain Byakuya pysyi kyynisenä: ”En olisi mitenkään voinut tulla läheisemmäksi ketään teitä kohtaan. Todennäköisesti te kaikki toimitte salaa yhdessä.” Vaikka Byakuya suhtautui yhä vihamielisesti Makoton muistikuviin heidän muistoistaan, hän päätti toistaiseksi, ettei Makoto ollut oikeasti terroristi.

Mukuro oli ostanut riittävästi aikaa, jotta Makoto heräisi ja jakaisi muistonsa muiden kanssa. Vaikka hän ei olisikaan aikonut tehdä noin… Se oli silti pieni toivonhäivähdys, josta hän piti tiukasti kiinni. 

220 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 5

1. kerros – Eteissali



Mukuro liikkui yhä eteenpäin ja oli riittävän onnekas, kun ei kohdannut Sakuraa tai Mondoa. Hän oli päässyt kenenkään häiritsemättä liikuntasalin suuruiseen eteissaliin ja seisoi suljetun pääsisäänkäynnin edessä. Yhtäkkiä Monokuma tupsahti varjoista sulkemaan hänen tiensä.

Tässä ydinpommisuojaa muistuttavassa kaikilla tavoilla raskaasti aseistetussa salissa Monokuman siluetti pisti täällä silmään. Hänen naurunsa kaikui kaikkialla huoneessa, kun hän keikutti kehoaan puolelta toiselle.

”Puhuhuhuhu… Mitä touhusit sairastuvalla? Eliminoitko kilpailijasi Makoton kiintymyksestä? Vai autoitko sen sijaan naimakauppiaana? Oli miten oli, eikös se ole sinusta aika hurmaavaa panna Makoto ja Kyoko tällaiseen tilanteeseen yhdessä? Jos tämä olisi jännärileffa, nuo kaksi olisivat viimeinen pari pystyssä!” ”…”

”Mutta jos tämä olisi kauhuleffa, hehän vain kuolisivat! Tappaja olikin alusta asti elossa! Veri sanoo LÄTS! Liha sanoo LÖTS! Pidän hulluna lopetuksista, joissa hahmot luulevat pysyvänsä elossa, mutta oikeasti he ovat matkalla Viimeiseen määränpäähän! Hetkinen, miten määrällä voi olla pää? Mitä tuo edes tarkoittaa!?”

Monokuman vihaisista valituksista huolimatta Mukuro pysyi levollisena. Hän jatkoi hyytävän murhaavaa Monokuman katsomistaan aivan kuin olisi odottanut tämän puheen päättyvän.

”Puhuhuhu… No mutta, juuri nyt minua surettaa. Sääntöjä rikkova rikollinen häiritsee tämän rauhallisen akatemian harmoniaa…”

”En voi edes estää erään oppilaani villiä laukkaa. Aika sanoa näkemiin epäpätevälle rehtorillenne. Aion käyttää Monokuma-Evoluutiota ja muuttua isoksi magnumrehtoriksi ja muovata sinusta kunnollisen oppilaan!”

Heti tuon sanottuaan Monokuma ojensi kyntensä ja vaappui kohti Mukuroa. ”Joten jos aion muovata sinut, sitten minun pitää tappaa sinut ensin!” Heti lakattuaan puhumasta Monokuma hyökkäsi yhtäkkiä kohti Mukuroa kuin piikikäs lentopallo. Mutta Mukuro oli nopeampi ja väisti Monokuman hyökkäyksen.

Hän hyppäsi taaksepäin pysytellen loitolla Monokumasta siltä varalta, että tämän kynnet ojentuisivat vielä pidemmälle. Juuri silloin epäselvä hahmo ilmestyi hänen viereensä. ”!” Mukuro väänsi vartalonsa sen rajoille ja vältti hahmon hyökkäyksen vain täpärästi.

Kun hän päätyi lattialle, hän näki välittömästi… ””Puhuhuhuhu… Joten mitä kuolematon tappaja edes haluaa? Aiotko kertoa muille totuuden ja paeta heidän kanssaan? Vaikka tiedätkin, millainen ulkomaailma parhaillaan on?”” Kaksi Monokumaa puhui Mukurolle yhteen ääneen.

””Ihan tosi, en välitä, jos teet noin. Voin vain kuvitella ilmeen kaikkien kasvoilla, kun he saavat selville totuuden! Se saa niin sydämeni pamppailemaan kiihtymyksestä!”” Kaksi Monokumaa jatkoi puhumistaan stereona.

””Sanoit tuhoavasi suunnitelmani, mutta onnellinen loppu ei sinua odota, otitpa minkä tien tahansa. Ja voit syyttää tuosta vain itseäsi.”” ”…”

””Älä sano, että luulit heidän olevan sinulle kiitollisia. Vaikka te pakenisittekin täältä, uskotko heidän yhä antavan sinulle anteeksi, kun he tuoksahtavat ulkopuolen inhottavaa ilmaa?””

””Jotkut heistä voisivat pysyä mieluummin koulussa ja jotkut heistä voisivat olla katkeria sinulle, kun olit ’kiltti’ ja näytit heille totuuden. Mutta toisaalta tämä kaikki on kuitenkin sinun syytäsi, joten sillä ei ole oikeastaan merkitystä, mitä mieltä he ovat sinusta. Monokuma teki pikku virheen!””

Vaikka Mukuro olikin kasvokkain kahden Monokuman kanssa, hänen ilmeensä ei epäröinyt. Hän ymmärsi, että kahden Monokuman ohjailu samanaikaisesti oli Junkolle helppo nakki.

Mukuro vetäisi esiin käsivarren mittaisen metallitangon nähtävästi tyhjästä ja valmistautui. Se oli sairastuvan entinen tippatanko, joka oli teroitettu teräväksi aseeksi. Mukuro vastasi ase kädessään kylmällä, konemaisella sävyllä.

”Se sopii. Olen jo tottunut siihen…” Mikään pelko, jota hän tunsi Monokuman ehdotettua Makoton syyttävän häntä, ei ilmestynyt hänen kasvoilleen. Hänen polkunsa oli hänelle nyt selvä, ja hän antoi tyynesti vaatimuksensa Monokumalle.

”Junko, avaa portit.” ”…” Näin suoraviivaisen vaatimuksen järkytys veti molemmat Monokumat hetkellisesti sanattomiksi, mutta pian he vastasivat:

””Täh? Miksi?”” ”Jotta me kaikki voimme lähteä yhdessä.” Toinen suoraviivainen vastaus. Molemmat Monokumat katsoivat toisiaan ja alkoivat viittilöidä aivan kuin olisivat kuiskineet toisilleen. Mukuro tiesi heidän liikkeidensä olleen tarkoitettu pilkkaamaan häntä. Hän jatkoi liikkumatta puhumistaan suoraan Junkolle.

”Uskon heidän ymmärtävän, jos näytän heille ulkomaailman. Ja sitten he lakkaavat epäilemästä Makotoa.” ””Keksit aina uusia tapoja tuottaa minulle pettymyksen, Mukuro. Unohditko, miksi koulussa on ilmansuodatusjärjestelmä?”” ”On totta, että ulkopuolella ilma on saastunutta, mutta en usko sen tappavan meitä heti. Sitä paitsi… on se parempaa kuin olla ansassa koulussa pakotettuna tappamaan toisensa.”

””Miten voit olla varma, että muut ovat samaa mieltä kanssasi? Tiedät mitä tarkoitan, eikö totta? Ennen kuin entinen rehtori muuttui avaruuspölyksi, hän haastatteli muita ja he kaikki suostuivat haluavansa jäädä kouluun. Tuo tapahtui jo *ennen* kuin heidän muistonsa oli pyyhitty. Haluatko oikeasti pettää heidän toiveensa?”” Mukuro räpäytti silmiään ja astui hitaasti eteenpäin.

”En… oikeastaan välitä heidän tunteistaan.” ””Täh?””

”Tarvitsen vain sinut, Junko. Joten älä murehdi. Huolehdin aina sinusta… Aion varmistaa, että tunnet epätoivoa, ja aion tehdä Makoton… ja muut… onnellisiksi. Jos tahdot nauttia niin pahasti omasta epätoivostasi… Sitten luotan Makoton minulle antamaan toivoon ja kokeilen onneani heidän kanssaan sinun sijastasi…”

Mukuron suppeat mutta voimakkaat sanat saivat Monokumat kääntymään ja puhumaan taas toisilleen. ”Voiii jukra, tämä ei näytä lainkaan hyvältä, Monokuma A. Tämä lapsi ei tajua omaa tekopyhyyttään.” ”Hän on niin kova pettymys, että hän alkaa lähestyä kriittistä massaa, eikö totta, Monokuma B?”

Kaksi Monokumaa katsoi Mukuroa, joka näytti valmiilta tuhoamaan heidät, ja sanoi: ””Mitä sinä tuumit, Monokuma C?”” ”…?” Mukuro häkeltyi heidän kysymyksestään… Mutta hänen vaistonsa vaikuttivat yhtäkkiä ja hän väisti välittömästi.

Sillä hetkellä kolmas Monokuma kulki kynnet ojossa kohdasta, jossa hänen päänsä oli ollut aikaisemmin. Tämä uusi Monokuma-yksikkö laskeutui useasti kieppuen kasvokkain Mukuron kanssa, joka oli tarttunut yhä kattoon kytkettyihin valvontakameran jäännöksiin.

”Olen samaa mieltä teidän kummankin kanssa, A ja B.” Kolme Monokumaa asettui riviin. Akatemiaan suljetuille oppilaille tämä näkymä olisi ollut painajaismainen. ”””Juuri niin! Puhuhuhuhu…””” Kolme yksikköä alkoi puhua täydellisessä harmoniassa, kun heidän kuusi silmäänsä katsoi ylös Mukuroon.

Yhtäkkiä kukin heistä hyppäsi poispäin kolmeen eri suuntaan ja potkaisi seinistä. Kunkin yksikön kolmiohyökkäyksen reitti yhdistyi yhteen pisteeseen: yhä kattoon tarrautuneeseen Mukuroon. Hän oli eri suunnista kohti tulevien veitsenterävien kynsien ympäröimänä.

Mutta tämä tilanne ei ollut edes painajainen Mukurolle. Verrattuna kertaan, jolloin hän Fenririn jäsenenä ollessaan torjui eräänä yönä kolme hänen leiriinsä tunkeutunutta salamurhaajaa, tämä ei ollut mitään.

Tämä ajatus käväisi Mukuron mielessä hänen roikkuessaan yhdellä kädellä katosta ja hän sätkytteli raajojaan ympäriinsä kuin pyörremyrsky. Tämän liikkeen pysäyttämät Monokumat putosivat lattialle rysähtäen lujaa. Mukuro laskeutui maahan ja jahtasi yhtä heistä heilutellen metallitankoaan.

Yhtäkkiä hän lakkasi liikkumasta ja otti valtavan loikan taaksepäin. Yksi Monokumista räjähti korviahuumaavasti jyrähtäen. Hän oli räjäyttänyt sisäisen pomminsa yrittäen viedä Mukuron mennessään. Mutta Mukuron hiottujen taistelukenttävaistojen ansiosta hänen onnistui välttää räjähdys.

Hän katsoi kohti käytävää odottaen räjähdyksen herättäneen Sakuran ja muiden huomion. Mutta hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Monokuman ääni kaikui sankasta savusta.

””Ai, ei tarvitse murehtia. Käskin jo muita oppilaita kokoontumaan ruokalaan.””

””He noudattivat halukkaina käskyjäni, kun olin kertonut heille kytkeneeni myrkkykaasun pois päältä ja että poliisin erikoisyksikkö olisi tulossa hakemaan heidät. Olen melko varma, että Kyoko ja muut ovat kaikki tähän mennessä ruokalassa. Olen myös varma, että Makoto on heidän seurassaan!”” ”!”

”””Epäilen Sakuran olevan liian kovakourainen hänen kohdallaan, mutta olen varma, että Byakuya kiduttaa Makotoa tämän herättyä. Voin vain kuvitella hänet hieromassa suolaa tai kaatamassa soijakastiketta tämän avohaavoihin… Voi juku, tässähän vallan kiihottuu! Bwah-hahahahaha…””” Monokuman päällekkäisiä ääniä kuunnellessaan Mukuro kallisti hiukan päätään ja kysyi:

”…Olen melko varma, että he saavat selville sinun valehdelleen siitä poliisin erikoisyksiköstä. Sopiiko se todellakin sinulle?” ””””Huoli pois! Kunhan olen hoidellut sinut, en piittaa pätkääkään, saavatko he selville minun valehdelleen. Puhuhuhuhu…”””” ”…?”

”””””Etkö vieläkään tajua? Olet niin kova pettymys!””””” Asia valkeni yhtäkkiä Mukurolle. Ei syy sille, miksei Monokuma piitannut, saavatko oppilaat selville hänen valehdelleen… Vaan että Monokumien äänet savussa kasvoivat asteittaisesti lukumäärältään. ””””””””””Puhuhuhuhu… Puhuhuhuhu…”””””””””” 

Kun savu alkoi hälvetä, kolmen Monokuman varjot ilmestyivät. Se räjähtänyt ei voinut toipua, joten uuden oli täytynyt tulla sen tilalle. Mutta Mukuro ei mitenkään voinut kuulla äsken vain kolmen Monokuman puhuneen.

Monokumat tekivät yhtäkkiä liikkeensä kuin hänen tarkan kuulonsa todistaakseen. Kolme Monokumaa kumartui ja alkoi pyörittää ylävartaloaan.

Heidän takaa ilmestyi uusia Monokumia kuin henkiin herätettyjä jälkikuvia. Tämä toinen Monokuma-rivi matki aiempia vain erittäin lyhyellä viiveellä paljastaen takaa vielä lisää Monokumia. Lopulta Mukuro tajusi siellä olevan kolme riviä, joissa kussakin oli kymmenen Monokumaa. {{{{{{Puhuhu… Tiesitkö, että tätä kutsutaan piiritanssiksi?}}}}}}

Monokuman kolmekymmentä ääntä puhui täydellisessä harmoniassa, kun he paljastivat tietoja, jotka eivät liittyneet nykytilanteeseen mitenkään. Mukuro jo tiesi, että kaikkialle akatemiaan oli asetettu useita Monokumia. Mutta vain Junko tiesi, kuinka monta Monokumaa oli oikeasti olemassa. Mukuro ei voinut mitenkään tietää, olivatko nämä kolmekymmentä Monokumaa osa suurempaa joukkoa.

Kaksiväristen teddykarhujen katras jatkoi pyörimistään ympäriinsä. Mukurosta tuntui kuin häntä pommitettaisiin hypnoottisilla kuvilla. Mutta tämän epänormaalin näyn edessä äärimmäinen sotilas pysyi rauhallisena ja keskittyneenä. Hän ei ollut lainkaan kuten se tyttö, joka oli hätääntynyt aiemmin liikuntasalissa Makoton lävistyttyä.

Seisoessaan kolmenkymmenen epätoivon lähettilään edessä hän hidasti hengityksensä ja antoi sykkeensä kiihtyä.

Vaisto, ei pelko tai pakokauhu, sai hänen verensä jyskyttämään kehossaan ja nopeuttamaan hänen solujensa reaktioaikaa. Kun hänen aistinsa tarkentuivat, Monokumat alkoivat puhua taas hänelle. {”Älä huoli, varmistan, ettei Makoto kuole.”}

”…?” {”Kunhan vain kaikki elävät, voin nollata heidän muistonsa niin monta kertaa kuin tahdon.”}

”…!” {”Puhuhuhu… Aivan niin. Kaikki vaivannäkösi, toivosi, unelmasi ja päättäväisyytesi menevät suoraan romukoppaan!”} Monokumat vuorottelivat puhuessaan kymmenen joukkoina. Aivan kuin Monokumia ohjaileva takapiru haluaisi rehvastella kyvyllään manipuloida heitä.

Äärimmäinen sotilas kuitenkin tiesi, mikä kaiken tämän todellisena taka-ajatuksena oli. Hän terästi korvansa äärimmilleen ja huomasi tietyn äänen Monokumien äänten kätköissä.

”…” Mukuron kasvot pysyivät täydellisen liikkumatta, kun hän potkaisi lattiasta. Heti sivulle liikuttuaan jyrinä vapisutti eteissalia. Portin eteen kattoon asennetut tykkitornit alkoivat sataa luoteja alas kohti Mukuroa.

Monokumat olivat vain takapirun syötti, kun hän yritti ampua tämän kuoliaaksi. Monokumat ryntäsivät kohti Mukuroa luotimyrskyssä aivan kuin ajaakseen hänet syvemmälle ansaan.

Mukuro arvasi takapirun ohjelmoineen heidän liikkeensä etukäteen, jottei heihin osuisi yhtäkään luotia. Hän juoksi porteille väistellen luotien ja kynsien aaltoja joka askeleella. Kolmenkymmenen Monokuman ja kahden tykkitornin ohjelmointi ja lisäksi Mukuron pakoreitin ennakointi… Sitä olisi pidetty mahdottomana kenen tahansa kohdalla, mutta Mukuro tiesi sen olevan mahdollista Junkolle.

Äärimmäisenä epätoivona Junkolla oli epätoivoa aiheuttavia kykyjä, jotka ylittävät kaikkien normaalien ihmisten kyvyt. Hänen voimannäyttönsä oli vain, jotta Mukuro olisi täynnä epätoivoa. Epätoivoa. Mukuron edessä tapahtuva välikohtaus huokui epätoivoa.

Hellyttävän tappavat Monokumat nauroivat ja tanssivat kuin viikatemiehet luotien viuhahdellessa ilmojen halki. Se oli epätoivoa mielettömyyteen asti ja se kaikki oli Mukuroa varten. Mutta sellaisen epätoivon ollessa läsnä… Mukuro tunsi merkillistä tyyneyttä.

(…Minulleko?) (…Tekeekö Junko tämän kaiken… minulle…?) (Junko… katseletko minua juuri nyt?) Lopulta Mukuro kenties oikeasti oli pettymys. Hän puristi kätensä nyrkkiin. ”Junko… Kiitos.” Tykkitulen ääni peitti Mukuron kuiskauksen ja hän vaikeni täysin. Äärimmäisen epätoivon jäsenenä Mukuron sydän oli täynnä iloa… Vaikka hän oli täynnä tunnetta, hänen silmistään oli kadonnut säihke. Ilman täytti hiljaisuus. Jopa tykkitornien tulitus vaikutti lakkaavan hetkeksi. Mutta se oli vain aistiharha Monokuman ohjailijalle.

Jotain niin vahvaa, että se hiljensi tulituksen eikä sensorit havainneet sitä, levisi ympäri koulua Mukuron ollessa sen keskipisteessä. (Minä… pidän huolta, että teen tämän oikein.)

Tuon viimeisen ajatuksen myötä hän sulki suunsa ja kytki pois tunteensa. Kun hän juoksi kärventävien luotiaaltojen halki, ilma hänen ympärillään alkoi viilentyä. Kun tämä viileys levisi hänen sydämeensä, se alkoi lyödä mekaanisesti.

Muutama sekunti myöhemmin. Mukuron keho ja mieli sulautuivat ja niistä tuli yhtä hänen ympäristönsä kanssa… Hänen ”lämpönsä” dominoi nyt taistelukenttää.

Epätoivo, luodit ja Monokumat täyttivät alueen. Mukuro ennakoi niiden liikkeet ja hyppäsi yhtään empimättä ilmaan. Yksi Monokumista hyppäsi häntä kohti, mutta hän väisti hyökkäyksen, potkaisi tätä kehoon ja sinkosi itsensä ilmaan.

Luodit lävistivät tilan, jossa Mukuro oli aiemmin ollut, iskeytyen suoraan putoavan Monokuman sisäisen pommin läpi. Luodin törmäys sai sen räjähtämään ja liekehtiviä Monokuman kappaleita paiskautui kaikkialle. Paineaallolla ratsastava Mukuro tasapainottui ilmassa, kun hän potkaisi pois kaksi, kolme hänen peräänsä loikannutta Monokumaa. Hän liikkui niin viehkeästi, että käytännössä lensi.

Sitä vastoin Monokumat paiskautuivat vastaantulevien luotien tielle räjähdellen yksi toisensa perään. Jotkut heistä räjähtivät pääsisäänkäynnin lähellä, mutta heidän räjähdyksensä eivät edes jättäneet naarmuja. Eteissalia täysin hallinnassaan pitävä Mukuro väisteli luoteja ja vahvisti, etteivät Monokumien sisällä olevat pommit riittäneet tuhoamaan ovea.

Mutta hän kieltäytyi lopettamasta. Mukuron piti saada tietoja siitä, mitä hänen täytyisi tehdä paetakseen akatemiasta.

Hänellä ei ollut halua tappaa Junkoa. Mukuro halusi täyttää Junkon epätoivolla juurruttamalla toivoa Makoton ja muiden oppilaiden tulevaisuuteen. Se oli Mukuron äärimmäinen päämäärä.

Saada tietoja. Hänen päättäväisyyteensä verrattuna hänen suunsa pysyi ummessa. Mutta tämä ei tarkoittanut, että Mukuro ei puhunut tällä hetkellä Junkolle.

Tämä tilanne… Tämä kuoleman ja tuhon taistelu oli Mukurolle eräänlainen keskustelu.

Hän tiesi vain kuinka taistella. Hän luuli, ettei ollut kiinnostunut mistään muusta. Hän luuli, ettei tarvinnut mitään muuta. Mukuron vain tarvitsi olla miekka, jolla hänen siskonsa epätoivon halu toteutetaan. Pelkästään tuo päämäärä oli hänen olemassaolonsa ydin ja hän eli koko elämänsä vakuutellen itselleen, ettei voinut tehdä mitään muuta. Siksi voima oli kuin kieli Mukurolle.

Taistelu kuolemaan asti paljasti hänen sydämestään enemmän kuin pelkät sanat koskaan pystyisivät. Hänen sanansa olivat taistelukentän poikki puhaltavassa raakuuden tuulessa, joka kitki muita myös väkivallan kieltä puhuvia. Tämä piti paikkansa jopa hänen siskoaan vastaan. Kun Junko sättisi siskoaan, Mukuro ei voinut vastata röyhkeästi. Hän kykeni vain kyyristelemään ja pyytämään vuolaasti anteeksi.

Mutta nyt oli erilaista. Junko käytti ensimmäistä kertaa kieltä, jonka hänen siskonsa jopa tunnisti. Maailman hajalle repinyt epätoivon lapsi puhui hänen siskolleen voiman kieltä.

Mukuron sydän täyttyi ilosta. Sen vuoksi hän lujitti keskittymisensä ”keskusteluunsa” Junkon kanssa, ja tuo tunne alkoi asteittaisesti kadota. Tällä jääkylmällä taistelukentällä Mukuro jatkoi kuumaa keskusteluaan.

Koulun tykkitornit tulittivat loputtomia epätoivon ammuksia. Mutta Mukuron sanat katkaisivat joka ikisen väkivaltaisen ammuksen, joka uhkasi murskata hänen kehonsa ja mielensä kahtia.

Hän tajusi nopeasti, ettei Monokumien lukumäärä ollut lainkaan vähentynyt, tuhosipa hän kuinka monta tahansa. Ja lisäksi Mukuro huomasi, että rähinään oli liittynyt lisää Monokumia, kunnes heitä oli lähes viisikymmentä hänelle taisteltavaksi. Mutta Mukuron määrätietoisuus ei murtuisi niin helposti.



Kun hän jatkoi voimansa kantamistaan, hänen sydämensä alkoi täyttyä jostakin, joka ei ollut toivoa eikä epätoivoa. Hän oppi epätoivoa tultuaan Junkon hylkäämäksi ja hän oppi toivoa väkivallan teoiltaan. Mukurolle, jota tämä maailma ei kiinnostanut, tämä pieni paikka portin edessä oli hänen elämänsä heijastuma. Kuvaus hänen täydellisestä maailmastaan.

Tämä pettymyksen tuottava tyttö, täynnä loputonta pettymystä, tietämättä mitään muuta tapaa elää, jatkoi yksinäistä tanssiaan. Hän antautui epätoivon rytmille, jota toivon musiikki säestää.

***

Tietokonehuoneen sisin alue – Monokuma-huone



Kuinka paljon aikaa oli kulunut? Porttien valvontakamerat tallensivat kuvamateriaalia lukemattomista Monokumista, jotka kaatuivat raivoavan demonin lailla taistelevan lapsen käsissä. Monokumien lukumäärä vahvistui, ja nyt heitä oli sata yrittämässä upottaa kyntensä Mukuroon. Useimmat heistä toimivat autopilotilla reagoiden hänen liikkeisiinsä ennalta saamiensa tietojen perusteella…

Muta vaikka Mukuro seisoi satojen mekaanisten vastustajien edessä, hänen kasvoillaan ei näkynyt pelkoa. Hän ei ollut kärsinyt yhtäkään vammaa ja hänen ulkoista olemustaan oli lähes ylimaallista katsoa. Joskin Sakura Ogami oli riittävän vahva vahingoittamaan hänen käsivarttaan… Nykytilassaan Mukuro voisi mahdollisesti taistella Sakuran kanssa nyt tasapeliin turvautumatta tuliaseisiin.

Hän otti taistelukentän täysin haltuunsa omaksuen ympäristönsä aivan kuin se olisi osa häntä. Hän väisteli hyökkäyksiä takaa kuin hänellä olisi silmät selässä ja iski Monokumien heikkojen kohtien läpi metallitangollaan. Tulipa hyökkäykset mistä hyvänsä, Mukuro esti ne kaikki aivan kuin hänen ihonsa olisi silmien peitossa.

”Äärimmäisyydeksi” kuvaileminen ei enää tehnyt hänelle oikeutta. Mukuro oli noussut ihmisyyden rajojen yläpuolelle ja muuttunut silkaksi tappokoneeksi. Mutta siitä huolimatta… Vaikka Junko ymmärsikin siskonsa tolkuttoman voiman, häntä ei pelottanut. Häntä ei pelottanut hitustakaan. Junko kuitenkin voi tuntea vain epätoivoa.

Hän alkoi jopa ihastella siskonsa yritystä täyttää hänet epätoivolla. Mutta tuo tunne täytti Junkon pian hekumallisella epätoivon ekstaasilla. Hän tiesi, ettei Mukuro ollut toivoa eikä epätoivoa. Tämä oli vain ilmiö. Pettymystä tuottava tyttö, joka ei enää ymmärtänyt itseään ja joka tiesi vain, kuinka olla väkivaltainen, koska hän ei kyennyt enää uskomaan mihinkään muuhunkaan.

Mukurosta oli tullut kaikki sotilasvoimat ylittävä tuhon ruumiillistuma. Häntä ei edes voinut enää pitää sotilaana. Hän oli luonnonkatastrofi, kuin taifuuni tai tornado. Tai kenties hän oli nyt gravitaation tapaan universumin perimmäinen voima, joka oli olemassa vain tuodakseen epätoivoa Junkolle.

Takapirulla oli hauskaa katsella siskonsa menevän täysillä. Jos Mukuro tuhoaisi kaiken ja pilaisi Junkon elämän, epätoivo lohduttaisi silti tätä. Hän voisi vain mennä ja nujertaa tämän. Junko harkitsi tätä muutaman sekunnin, kunnes…

Tuttu, toivoton tottumus nosti päätään. Hänen tottumuksensa tylsistyä niin pahasti, että pahaa teki. Näyttöä katsellessaan virnuilleen tytön kasvoilla kuvastui nyt stoalainen tyyneys ja hän kurkotti kohti Monokuman kaiuttimiin kytkettyä mikrofonia.

Mukuro ei ollut enää ihminen. Mutta Junko tiesi, miten hänet tuodaan takaisin. Se oli oikeastaan yksinkertainen tunne… Ja tuo toivoton tunne Mukuroa kohtaan mielessään takapiru sanoi vain yhden sanan:

”Mukuro…” 

219 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF. The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 4

Oli kulunut yli kymmenen minuuttia. Liikuntasalista lähtevien ja sairastuvalle kulkevien oppilaiden ääni kaikui kaikkialla käytävällä. Genocide Jack oli jatkanut Sakuran hyökkäysten väistelyä katalilla liikkeillään… Mutta kun Byakuya möläytti: ”Riittää jo, senkin kiusallinen pervo”, Genocide Jack pysähtyi niille sijoilleen.

”Jopas jopas jopas jotakin? Silmälasipäisen Byakuyani dissaamaksi joutuminen saa masokistisen puoleni ihan kutisemaan…! Sadismin ja masokismin välisen rajan sanotaan olevan paperinohut, mutta minun kohdallani se on pikemminkin Venn-diagrammi! Sanoilla ei voi selittää näitä pääni päältä varpaideni kärkiin kiemurtelevia kuumia intohimon aaltoja!”

Hänen horistessaan sekavia Byakuyasta muut oppilaat sitoivat hänet liikuntasalin mikrofonikaapeliin ja lukitsivat hänet huoneeseen. Puolet oppilaista jäivät jälkeen pitääkseen häntä silmällä, kun loput lähtivät tutkimaan koulualuetta.



”…” Heti kun sairastuvan ovi avautui, Kyoko näki toimimattoman Monokuman reikä rinnassa ja valvontakameran jäännökset. Tällaista ei kuitenkaan näkynyt pelkästään sairastuvalla. Matkallaan tänne oppilaat olivat nähneet useita tuhoutuneita valvontakameroita ja levällään olevia Monokumien ruumiita.

Tämä oli selkeä rikkomus koulun sääntöjä kohtaan, mutta jos Mukuro oli liittoutunut Monokuman kanssa, nuo säännöt eivät muutenkaan koskisi häntä. Liikuntasalin Monokuma ei enää liikkunut, ja oppilaat olivat menettäneet yhteyden hakkeri Besshiki Madaraihin… Joten oppilaat otaksuivat, että Madarai oli ottanut eri Monokuman hallintaansa ja lähtenyt omillaan Mukuron perään.

Tuo mielessään Kyoko kääntyi ja katsoi taas kerran sairastuvan sisälle. Oli epätavallisen hiljaista. Vuoteet olivat tyhjiä, mutta Kyoko näki veritahroista, että joku oli levännyt täällä hiljattain. ”Pah, näyttää siltä, että he ovat jo häipyneet…” Mondo huomautti, mutta kun hän oli lähtemässä, Kyoko puhui hänen takaansa.

”…Aion jäädä tänne Chihiron kanssa ja etsiä johtolankoja.” ”Häh?” Chihiro kysyi pelokkaat silmät suurentuen. ”Johtolankoja…?” Kyoko jatkoi puhumista rauhallisella äänensävyllä.



”Kyllä, näissä Monokuman jäännöksissä voi olla johtolankoja. Ajattelin sinun olevan paras ehdokas tutkimaan koneita.” Sakura puhui. ”Mutta eikö tuo ole vaarallista?” Koska Sakura pystyi selkeästi pitämään pintansa tappelussa Mukuroa vastaan, hän oli liittynyt muiden oppilaiden seuraan tutkimaan koulualuetta.

Kyoko pudisti päätään ja vastasi: ”Anteeksi että sanon näin, mutta jos asiat alkavat ryöstäytyä käsistä, Chihiro ja minä olisimme vain tielläsi. Minusta olisi parasta, että etsisimme täältä johtolankoja sen sijaan, ettemme tekisi mitään. Sitä paitsi saattaisimme pystyä käyttämään Monokuman osia havaitaksemme ulkomaailmasta tulevia radiolähetyksiä.”

”Hm… Tuossa on tosiaan itua. Ymmärrän. Tutkimme hetken aikaa tätä kerrosta. Olkaa hyvä ja huutakaa meitä, jos jotain tapahtuu.” Sakura lähti sairastuvalta.

”Miten hän tuhosi Monokuman näin…?” Kun Chihiro seisoi varovaisesti Monokuman jäännösten äärellä, Kyoko alkoi koluta huonetta… Hän syventyi erääseen vuoteeseen ja alkoi tutkia sitä kiivaasti. Hetkeä myöhemmin Kyoko oli tyytyväinen havaintoihinsa ja huokaisi vähän ennen kuin puhui.

”Chihiro, anna kun pyydän anteeksi etukäteen.” ”Häh?” ”Raahasin sinut tähän ’uhkapeliini’, joten jos jotain tapahtuu, juokse ulos käytävälle ja huuda apua.” ”M-mitä tuo tarkoittaa?”

Mutta Chihiron kysymykseen vastaamisen sijasta… Kyoko alkoi puhua yhdelle tyhjälle vuoteelle. ”Anna kun sanon tämän ensin. Olen valmis kuulemaan ’tarinasi.’ Vaikka se kuulostaisi kuinka naurettavalta hyvänsä, lupaan olla päättämättä, onko se valetta vai totta, kunnes olen kuunnellut sen kokonaisuudessaan.” Chihiro näytti hämmentyneeltä. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mitä Kyoko tarkoitti.

Äärimmäinen ??? painoi katseensa alas ja kääntyi äärimmäisen ohjelmoijan puoleen tehdäkseen pyynnön. ”Chihiro, nauhoittaako läppärisi ääntä ja onko sinulla myös mikrofoni?” ”Häh? J-juu.” ”Haluan että käytät niitä ja nauhoitat kaiken, jonka tulemme kuulemaan.” ”…?” (Mutta täällä ei ole ketään…)

Miettiessään itsekseen Chihiro alkoi yhdistellä Monokuman osia kannettavaan tietokoneeseensa ja käynnisti nauhoitustoiminnon. ”Olen varma, että poimimme nyt kaiken äänen tästä huoneesta…” Chihiro sanoi hermostuneesti. Kyoko nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi taas kerran puhua tyhjälle vuoteelle.



”Joten mitä olisit tehnyt, jos olisin kertonut kaikille löytäneeni Makoton?” Kun Chihiro kuuli Kyokon sanovan tuon, hän katsoi takaisin tätä ja yllättyi näkemästään. Sillä hetkellä äärimmäinen ohjelmoija oli polvillaan lattialla Monokuman jäännösten vieressä. Tuosta asennosta hän pystyi näkemään sen.

Kaikista sairastuvan vuoteista yhtä tiettyä vuodetta ei voinut nähdä sisäänkäynnin luota. Tuon vuoteen alla makasi veltto Makoto. Vuoteen vierelle oli piilotettu veripussi, josta siirtyi hitaasti verta Makotolle.

Veripussin sisältö oli kirkasta. Veren sijasta se näytti olevan jonkinlaista nestehukassa käytettävää suolaliuosta. Vaikka se ei olisi yhtä tehokasta kuin oikea verensiirto, se riitti estämään häntä vaipumasta sokkiin.

Joskin siihen Chihiron lääkintätiedot jäivätkin… Hän oli jo yllättynyt, että Makoto oli ollut koko tämän ajan sairastuvalla.

Ja lisäksi Kyoko ei puhunut vuoteelle, jonka alla Makoto oli, mikä sai Chihiron värisemään kauttaaltaan. Kyokon katsoman vuoteen alla ei kuitenkaan ollut ketään. Mutta kun Chihiro huomasi sen…

Sen alta kuului ääni. ”Heti kun kaikkien huomio olisi kääntynyt Makotoon… aioin hyödyntää tuota tilaisuutta ottaakseni jonkun panttivangiksi.” Kun Chihiro laski varovaisesti päätään, kunnes se lähes kosketti lattiaa, hän kykeni erottamaan, kuka puhui.

Yllättävää kyllä siellä piileskelevä henkilö oli tarrautunut vuoteen runkoon. Kuin kattoon tarrautunut ninja. Oletettavasti jos vuoteen alle olisi vilkaissut nopeasti, siellä ei olisi huomannut olevan ketään.

Vaikka Chihirolla ei ollut aavistustakaan, miten vuoteen alla pystyi piileskelemään näin pitkään, hän sentään ymmärsi, että siihen tarvittaisiin normaalin ihmisen ylittäviä voimia.

Siitä ei ollut epäilystäkään, että vuoteen alla piileskelevä henkilö oli Mukuro Ikusaba. ”Mutta teeskentelit, ettet huomannut. Miksi?” Mukuron ääni oli jääkylmä, mutta Kyoko ei edes säpsähtänyt vastatessaan.

”Koska halusin kuulla sinun puolesi tarinasta.” ”…” ”…Tiesin sinun piileskelevän tuon vuoteen alla. Muihin verrattuna sen runko oli hiukan korostuneempi.”

Chihiro yritti vertailla vuoteita nähdäkseen, pitikö tämä paikkansa, mutta hän ei havainnut lainkaan eroja. Vain Kyokon luontaiset havainnointikyvyt antaisivat hänen nähdä jotain sellaista. Mukuro näytti tehneen samanlaisen päätelmän ja ilmestyi vuoteen alta pitämättä ääntä.

Hänen kasvonsa olivat stoalaisen tyynet ja kylmät. Monokuman sisällä olleeseen pommiin verrattuna Chihiro ajatteli hänen olevan vielä pelottavampi. Mukuro ei kuitenkaan piitannut Chihirosta ja siirsi tuijotuksensa Kyokoon. Hän nojasi seinää vasten ja pani käsivartensa sivuilleen, kun hän heitti toisen kysymyksen.

”Miksi haluat kuulla, mitä sanottavaa minulla on?” Kyoko ajatteli tätä yksinkertaista kysymystä hetken aivan kuin etsiskelisi vastausta omasta sydämestään. ”Jos minun pitää tarjota vastaus, siksi koska haluan pysytellä neutraalina.” Kyoko painoi hiljaa katseensa alas.

”Minulta parhaillaan puuttuu suurin osa muistoistani. En tiedä kuka olen tai millä kyvyllä minut hyväksyttiin tähän kouluun.” Kyoko kuuli Chihiron henkäisevän takanaan, mutta hän ei välittänyt ja jatkoi.

”Mutta silti uskon, että minun tulisi kuunnella, mitä sanottavaa sinulla on… Hyvyydestäsi tai pahuudestasi riippumatta minun täytyy kuulla kaikki faktat tietääkseni totuuden. Hyvyydellä ja pahuudella ei ole merkitystä. Tulen johtopäätökseen näkemäni ja kuulemani perusteella. Uskon tuon olevan metodologia, joka on juurrutettu minuun.”

”Vai niin… Unohdin kokonaan, että olit tuollainen, Kyoko.” ”Mutta ennen kuin kuuntelen, mitä sanottavaa sinulla on, haluaisin kysyä sinulta ensin yhden kysymykseen.” ”Mikä on…?”

Mukuron vastaus oli täysin tunteeton. Kyoko esitti kysymyksensä kuin olisi kysynyt sitä itseltäänkin. ”Mikä minun kykyni oli, jolla pääsin käymään tätä akatemiaa?” Vastaus tuohon kysymykseen oli yksinkertainen. ”Kyoko… Sinä olet äärimmäinen etsivä.” Tuo vastaus osoitti käännekohtaa kummankin tytön kohdalla.

”…Kiitos. Ymmärrän nyt tilanteen paremmin.” Kyoko nosti hitaasti päätään ja esitti teorian. ”Jos muistinmenetykseni ei ollut vain yhteensattuma, sitten sinulla… Ei, ryhmälläsi on kyky pyyhkiä ihmisten muistoja. Kun tuo pidetään mielessä, jos liikuntasalin aiempi tilanne otetaan huomioon, voin tulla vain yhteen vaihtoehtoon.”

”Vaihtoehtoon?” ”Niin. Se mitä sanoit Byakuyalle, kun hän luuli sinun ottavan Tokon panttivangiksi. Väitit heidän tavanneen kaksi vuotta sitten. On mahdollista, että tuo voi jopa pitää paikkansa…”

Se tosiseikka, että Makoto huudahti Mukuron nimen. Mukuron vahvistamat ja kiistämät asiat. Genocide Jackin omituiset väittämät. Nämä Kyokon erityisellä havainnointikyvyllään huomioimat avaintekijät yhdistyivät hänen mielessään muodostamaan yhden vastauksen.

”On mahdollista, että Byakuyan ja Tokon muistot pyyhittiin myös minun tapaani. Mutta en usko heidän tapauksensa olevan aivan sama kuin minulla. Mutta jos muistojamme voi ohjailla noin vapaasti… Siitä tulee kyseenalaista, oliko Monokuman ilmestymisen päivä todellakin sama päivä, jona astuimme akatemiaan. Kuten sanoit, on mahdollista, että olemme tunteneet Toko Fukawan viimeiset kaksi vuotta.”

”M-mitä tarkoitat?” Chihiro parkaisi yhdistellessään yhä kannettavaansa Monokuman osiin. Kyoko jatkoi puhuen sekä Chihirolle että Mukurolle.

”Luulimme unikaasun tainnuttaneen meidät sillä hetkellä, kun saavuimme tähän kouluun… Mutta on mahdollista, että meidät yksinkertaisesti pantiin ajattelemaan tuollaista tapahtuneen.”

”Olemme esimerkiksi voineet jo viettää viimeiset kaksi vuotta Hope’s Peak Academyssa ja muistomme tuolta ajalta oli pyyhitty täysin. On jopa mahdollista, ettemme edes ole lainkaan äärimmäisyyksiä. Vain satunnaisia henkilöitä, joihin on istutettu kuudentoista vuoden ajalta väärennettyjä muistoja…”

Vaikka Kyokon väite kuulosti naurettavalta, hänen kasvonsa olivat täysin totiset. Hän katsoi taas kerran ylös Mukuroon. ”Mikä tarkoittaa sitä, että harkitsen vaihtoehtoa, että hullu tarinasi on oikeasti totuus.” Kyokon julistus täytti huoneen hiljaisuudella. Mutta hän ei antanut tuon hiljaisuuden hukuttaa häntä. Kyoko viilsi sen läpi omilla sanoillaan.

”Ilman todisteita voin vain tehdä hypoteesejä. Siksi haluan kuulla, mitä sanottavaa sinulla on, Mukuro. En aio uskoa sokeasti siihen, mitä sinä sanot, tai siihen, mitä se hakkeriksi julistautunut Monokuman valtaaja sanoi.” Hän vaikeni, laski taas katseensa ja julisti sitten vaikuttavan päättäväisesti.

”Silti aion tulla johtopäätökseen niin puolueettomasti ja objektiivisesti kuin voin. Mutta voin tehdä noin vain, jos luotat minuun ja kerrot minulle totuuden.” Kyokon varmuus kuului selkeästi äänessä. Mukuron silmät kaventuivat hiukan ja hänen kasvoillaan vilahti tunteiden kirjo, kun hän katsoi kohti Kyokoa…

Mutta kun hän avasi suunsa, hänen ilmeensä ja äänensä olivat täysin vailla tunnetta. ”Aivan niin… Unohdin kokonaan… että olit tuollainen.”

Mukuro toisti tämän hiljaa itselleen, kääntyi sitten kohti Kyokoa ja ilmoitti: ”Varmaankin tuon vuoksi Junko piti huolta, että sinulta pyyhittiin enemmän muistoja muihin verrattuna.” ”…” ”Hyvä on… Kerron teille kaiken…” Ja asetettuaan Makoton takaisin vuoteeseen Mukuro alkoi kertoa konemaisesti tarinaa.

Tarinaa tytöstä, joka halusi täyttää maailman epätoivolla. Tytöstä, joka tunsi itsensä täysin onnelliseksi vain epätoivon täyttämänä. Epätoivon suunnitelmasta, joka alkoi kaksi vuotta sitten, tai kenties jopa aikaisemmin. Kuinka maailma oli nykyhetkellä epätoivon hallitsema. Mukuro antoi suppean yhteenvedon kaikesta, minkä tiesi suunnitelmasta.

Siksi se kuulosti vielä pöyristyttävämmältä kuin Kyoko oli odottanut. Ja tarinan avulla Kyoko sai tietoonsa totuuden itsestään. Kuka hän on ja miksi hän tuli akatemiaan. Akatemian todellisen rehtorin kohtalon… Kyokon isän.



”…” Mukuron tarinaa kuunnellessaan Kyoko pysyi koko ajan hiljaa. Hänen kasvonsa muuttuivat ilmeettömiksi, kun hän sai tietää isänsä kuolleen. Kenties hänen muistinmenetyksensä ja tilanteen mielettömyys auttoivat jotenkin vähentämään sen vaikutusta.

Mutta siitä ei ollut takeita, uskoisiko Kyoko edes hänen tarinaansa. Kun Mukuro päätti puheensa, Kyoko pysyi vaiti. Hän pystyi verrattomilla mielikyvyillään kuuntelemaan Mukuron tarinaa keskeyttämättä tätä tai hylkäämättä sitä hölynpölynä.

Mukuro jatkoi. ”Teidän ei tarvitse uskoa minua. Kaikki tarinani kuvatodisteet kun kuitenkin ovat Junkon hallussa. Minä vain voin… puhua.” Tuon sanottuaan Mukuro käveli hiljaa kohti sairastuvan sisäänkäyntiä.

Ovelle saavuttuaan hän puhui taas katsomatta taakseen. ”Mutta vaikka ette uskoisikaan minua… Kuuntelitte silti kaiken sanottavani, joten… Kyoko, Chihiro… kiitoksia.” Pyydettyään anteeksi näin merkillisellä äänensävyllä hän kääntyi kohti vuodetta, jossa Makoto makasi hengittäen heikosti.

”Pitäkää huolta, että Makoto jatkaa lepäämistä… Kun hän herää, pitäkää huolta, että annatte hänelle ruokasalista tai varastohuoneesta urheilujuomaa juotavaksi… Öh… tuota… olkaa kilttejä.” ”Tietysti, mutta… Mitä aiot tehdä nyt?” Kyoko kysyi. Mukuro suoristautui.

”Epätoivoa…” ”?” ”Minun pitää… Minun pitää saada Junko tuntemaan epätoivoa…” Mukuro mumisi itsekseen lisää, kun hän avasi oven.

”En voi tehdä mitään muuta…” ”Ei, sinä voit tehdä jotain.” ”?” Mukuro lakkasi kävelemästä, kun Kyoko puhui päättäväisesti.

”Riippumatta siitä, onko Monokuma oikeasti Junko Enoshima vai Besshiki Madarai, jos olet tekemisissä hänen kanssaan, hän ei kykene kajoamaan Makotoon.” ”…” ”En täysin luota sinuun, mutta jos olet oikeasti huolissasi Makoton elämästä, olen halukas työskentelemään kanssasi. Toisin kuin Besshiki, joka lienee jo hylännyt hänet. Eikö totta?”

”…Olen pahoillani. En oikein… työskentele hyvin toisten kanssa…” Mukuro katsoi poispäin ja kumarsi sitten päätään poistuessaan sairastuvalta. ”Mutta… öh, teen parhaani.”

Ovet sulkeutuivat, ja Mukuro oli poissa. ”…Anteeksi kun sotkin sinut johonkin näin vaaralliseen, Chihiro.” Jatkaessaan Mukuron antaman suunnattoman tietomäärän järjestelyä Kyoko kääntyi Chihiron puoleen, joka työskenteli yhä Monokuman parissa.

Pelosta vapistessaan Chihiro katsoi hitaasti takaisin Kyokoa. ”Ö-öh, Kyoko… Se… mitä Mukuro äsken sanoi…” Chihiron kasvot kalpenivat hänen pinnistellessään sanoissaan, ja Kyoko yritti rauhoitella häntä. ”Emme voi määrittää, oliko mikään hänen kertomansa totta vai ei. Ei ole syytä pelkoon.”

Mutta Chihiro pudisti päätään ja palasi katsomaan kannettavaansa. ”Minä… minä luulen… hänen puhuvan totta…” ”…Mihin pohjaat tuon?” ”Öh, no… Näyttää siltä, että Monokumaa tosiaankin ohjaillaan ulkopuolelta…”

Monokuman järjestelmästä osa oli yhdistetty Chihiron kannettavaan, ja hän analysoi dataa sen ohjausjärjestelmässä… Ja silloin äärimmäinen ohjelmoija huomasi siinä jotain epätavallista. ”Tämä ohjausjärjestelmä… Luulin siihen olevan vielä vuosi, kunnes järjestelmästä tulisi täysin toimintakuntoinen…”

Chihiro alkoi vapista niin paljon, ettei hän kyennyt puhumaan lisää. ”…Emme voi vahvistaa tuota”, Kyoko sanoi ehdottaen toista mahdollisuutta välttääkseen hätiköityjä johtopäätöksiä. ”On mahdollista, että samankaltaista ohjelmaa kehitettiin salassa…” Mutta Chihiro pudisti itsepäisesti päätään ja sanoi: ”Ei.. ei noin… Se vain… näyttää minusta tosi tutulta…”

Kyoko katsoi Chihiron vapisevien hartioiden yli tiiraillakseen näyttöä ja huomasi silloin… ”Tämä ohjelma…” ”…” ”Chihiro, loitko sinä tämän…?” Äärimmäinen ohjelmoija kykeni vain nyökkäämään heikosti.

218 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 3

Makotoa selässään kantava Mukuro otti liikuntasalin aulasta useita pokaaleja ja mentyään käytävälle johtavasta ovesta… Hän sulloi pokaalit ovenkahvoihin. Vaikka Sakura voisi tuhota helposti nämä tilapäiset lukot, niiden pitäisi antaa Mukurolle muutaman lisäsekunnin.

Sitten Mukuro alkoi juosta sairastuvalle. Paikkaan, jossa hän puhui viimeksi Makotolle… Kaikki ensiapuun tarvittava löytyisi sieltä.

Hänen pikkusiskonsa oli hänen vihollisensa. Hänen äärimmäiset oppilastoverinsa olivat hänen vihollisiaan. Hänen ainoa liittolaisensa juuri nyt oli Makoto, joka oli kuoleman partaalla. Mukuro tiesi, ettei ollut juuri nyt edes itsensä liittolainen. Kaiken tämän kaaoksen keskellä, hänen siskonsa petoksen ja miltei tapetuksi tulemisen keskellä… Hän uskoi.

Hän uskoi olevansa ainoa, joka todella ymmärsi pikkusiskoaan. Siksi hänestä tuntui kuin hänen tulisi suojella tätä. (Juuri niin… Et tehnyt mitään väärää, Junko.) (Sinä vain halusit tuntea epätoivoa, siinä se. Eikö totta?)

(Koska rakastat minua…) (Siksi halusit tappaa minut. Sinä vain yritit tuntea epätoivoa, eikö totta?) (Olen pahoillani. Olen pahoillani, että epäonnistuin tuomaan sinulle epätoivoa.)

Mutta samaan aikaan hän mietti… Jos. Jos hän pelastaisi Makoton ja pettäisi siskonsa häiritsemällä tämän suunnitelmaa… Eikö se täyttäisi tämän vielä voimakkaammalla epätoivolla? Eikö se tekisi tästä iloisen?

(Mutta… petän Junkon…?) (Mitä minun pitäisi tehdä…?) Mukuro sulki silmänsä ja kuunteli Makoton heikkoja hengenvetoja. (Mitä minun pitäisi tehdä, Makoto…?)

Taistelukentällä, jossa täytyi vain tappaa ja selviytyä, Mukuro oli voittamaton. Hän kykeni tukahduttamaan kaikki tunteensa ja uppoutumaan täysin muuttumaan täydelliseksi tappokoneeksi.

Mutta… Täällä päivittäisen lukioelämän kieroutuneella taistelukentällä hän ei enää kyennyt pitämään tunteitaan kurissa, etenkään pikkusiskonsa seurassa. Mukuro, äärimmäinen sotilas, oli alkamassa kyseenalaistaa äärimmäistä epätoivoaan…

Normaalin lukiolaistytön ärsykkeet hänen sisällään alkoivat vaikuttaa hänen mielentilaansa. Tyttöparka kuitenkin jatkoi juoksemistaan synkillä käytävillä takertuneena tähän sisäiseen kuohuntaansa.

Hän käveli nyt kapealla, hiuksenhienolla polulla… Polulla Makoto Naegin toivon ja Junko Enoshiman epätoivon välissä.

***



Sillä välin… Kaikki yhä liikuntasalissa olevat jäivät täydellisen sekaannuksen valtaan.

Toko oli kuuluisa tuotteliaana kirjailijana. Mutta vaikka hän antoi itsestään epäsosiaalisen ja masentavan vaikutelman, hänen tajunnanräjäyttävä muutoksensa näytti muuttaneen tuon kaiken.

”Tokoko… on… Genocide Jack…?” Sayaka vapisi pelosta, kun Jack kallisti päätään ja työnsi esiin pitkän kielensä.

”Hääääääh? Mistä hyvästä hei heput tällainen reaktio? Ettekö tienneet, kuka olin? Olenko paljastunut? Vai oletteko tienneet alusta asti? Ja miksi Yrmysamurai oli pukeutunut *noin*? Se asu ei sopinut hänelle yhtään.”

Yrmysamurailla viitattiin luultavasti Mukuroon. Mikä tarkoitti, että Toko jo tiesi Mukurosta entuudestaan. Tuon tyrmistyttävän totuuden kohdanneilla oppilailla ei ollut aavistustakaan, mistä alkaa puhua. Tällä haavaa niin moni juttu oli selvästi pielessä. Mutta paikalla oli pari oppilasta, kuten Byakuya ja Kyoko, jotka päättivät pysyä tyynenä ja tarkkailla tilannetta.

”Selvä pyy, joku nyt paljastaa. Kuka antoi Makotolle ylimääräisen suuaukon? …Ei kiinnosta, jos haluatte puukottaa tai viillellä häntä. En vain voi antaa anteeksi sille, joka pani sen pahuksen ruman reiän Big Macin kylkeen!”

Toko – ei, Genocide Jack – kieputti saksiaan käsissään. Kun hän puhui, hänen tunteensa ja kasvojensa ilmeet muuttuivat jatkuvasti. Ilmankin hänen saksiensa uhkaa hänestä huokui vaaran vaikutelmaa, joka teki hänestä luotaantyöntävän.

”Sellaisen Makaronin tapaisen nuoren poitsun kuveliha on kuin kultamunan pullauttava sininen lintu! Jos vain olisitte antaneet minun ottaa ohjat, olisin tappanut hänet niin hyvin, että jopa Tiltil ja Mitil kuolisivat innoissaan! Mutta Makomistus-paran sydän ja sielu joutuivat noin leväperäisen tapon tallomiksi…”

”… …Tuokin kuulostaa oikeastaan melko jänskältä! Mutta minä kieltäydyn!”

”T-Toko!? Sinussa ei ole yhtään tolkkua!” Aoi kiljaisi. ”Mitä ihmettä sinulle tapahtui!?” Genocide Jack vastasi osoittamalla saksiaan kohti Aoia.

”Jaa mitä minulle tapahtui? Tylsistyin, siinä se! Se hapannaama telkesi minut pari päivää sitten, mutta kun häneltä lähti taju kankaalle, ajattelin pääseväni vihdoinkin touhuamaan omiani… Mutta että heräsin tällaiseen!? Makomistus on läpimärkänä verestä eikä minulla ole mitään hajua, mitä on meneillään! On niin hemmetin sekavaa, ettei auta kuin nauraa! Kyeehahahahahahahahahaha!”

Kukaan ei vaikuttanut saavan suoraa vastausta Jackilta, joten Hifumi teki aran huomautuksen. ”…Olen käsitellyt tällaisia tyttöjä 2D-deittailupeleissäni, mutta tämä kyllä on vertaansa vailla. On kuin hänet läpäisisi SSS-vaikeustasolla…”

”…En voi uskoa, että edes pitäisit häntä ’läpäisyn’ arvoisena”, Leon jupisi. Oli selvää, että asiat polkivat paikallaan, ja Sakura astui eteenpäin aivan kuin olisi vastannut kaikkien muiden toiveisiin.



”Hm… Hän saattaa olla sekavuuden kourissa. Minun tulisi yrittää pitää hänet toistaiseksi aloillaan.” Heti kun Genocide Jack kuuli tuon, hän lakkasi liikkumasta, työnsi esiin liskomaisen kielensä ja virnuili häijysti.

”Aiiii? Mikä hätänä? Aiotko tosiaankin tapella, Taistojätti? Harmin paikka! Ihanat sakseni on tarkoitettu vain leikkaamaan hurmaavia pojuja! Naisten tulisi vain pysyä kotona! En saastuta saksiani siivottomassa veressäsi!” ”Hm”, Sakura vastasi. ”Näyttää siltä, että sanani ovat sinulle turhia.”

Sakura siirtyi tappeluasentoon päättäväisenä pitääkseen Jackin aloilla. Mutta Jack tiesi, ettei voittaisi reilussa tappelussa ja otti oman omituisen asentonsa. Normaalissa tappelussa Jack ilmiselvästi häviäisi Jätille. Mutta jos Jack keskittyisi vain väistelemään hyökkäyksiä, tappelun lopputulosta olisi hankala ennustaa.

Tietenkin Genocide Jackin fyysiset kyvyt olivat alun alkaen ilmeisiä vain muutamalle oppilaalle. Kaksi naista tuijotti vihamielisesti toisiaan, kun muut oppilaat nielaisivat hermostuneina ja katselivat.

Paitsi yksi henkilö. Kyoko katseli jotain muuta. Hän katseli Monokumaa, joka oli liikuntasalin nurkassa liikkumattomana, kun tämän kaiuttimista kuului kohinaa. Tämä oli lakannut liikkumasta sillä hetkellä, kun kaikkien huomio kohdistui Sakuraan ja Tokoon.

Oli mahdollista, että Madarain hakkerointi oli keskeytynyt, mutta… Kyokon mielessä pyörteili loputtomasti muitakin mahdollisuuksia. Hän pyyhkäisi hiuksiaan taaksepäin käsineisellä kädellä ja jatkoi katselua.

Vaikka hän ei muistanut täysin kykyään, silkka vaisto ruokki juuri nyt hänen liikkeitään. Hänen edessään jatkuvasti tapahtuvat merkilliset tilanteet huolestuttivat häntä suuresti. Hänen mielensä ahersi uutterasti kahmiakseen lukemattomasti informaatiota hänen suunnattomasta muistojen paljoudestaan.

Ja kun ne synkronoituivat hänen aivoissaan tulittaviin synapseihin… Sakura ja Toko potkaisivat maasta samanaikaisesti, ja raju törmäys kaikui kaikkialla liikuntasalissa.

Liikuntasalissa tapahtuvan kiivaan taistelun ansiosta Mukuro Ikusaba sai enemmän aikaa kuin olisi kuvitellut.

Heti kun hän astui sairastupaan, hän penkoi ympäriinsä etsien lääkintätarpeita ja teki minkä voi pysäyttääkseen verenvuodon. Vaikka Makoton hengitys oli yhä melko kevyttä, se vakaantui hitaasti. Mukuro huokaisi hiukan helpotuksesta.

Vaikka hän jotenkin saikin verenvuodon pysähtymään, hän ei ollut kuitenkaan vielä selvillä vesillä.

Ihmeellistä kyllä vaikutti siltä, että mikään Makoton tärkeistä valtimoista tai sisäelimistä ei ollut vahingoittunut. Oliko tämä kenties hänen äärimmäisen onnensa ansiota? Tai ehkä hän ei ollut oikeastaan niinkään onnekas… Ainoat hoitotoimenpiteet, joita hän saattoi toivoa, olivat loppujen lopuksi parhaassakin tapauksessa vaillinaisia. Mukuro ei osannut päättää.

”Jos vain pystyisin tekemään verensiirron…” Sairastuvalla olisi pitänyt olla useita veripusseja verensiirtoa varten. Mukuro aavisteli Makoton veriryhmän saattavan olla kirjattuna tämän e-käsikirjaan, mutta kun hän kurkotti tutkimaan tämän taskuja…

”Haha… Näköjään kopeloit nukkuvan pojan vaatteita. Mitä kummaa seuraavaksi tapahtuu…!? Aikuiset voivat jatkaa pelaamista, mutta teidän tenavien olisi parasta painaa B-näppäintä, vai mitä? Puhuhuhuhuhu…” ”!” Mukuro kääntyi kohti tuota tuttua ääntä ja näki Monokuman seisomassa edessään.

”Olet parhaillaan Makoton kanssa ihan yksin. Pidähän minua söpönä villieläimenä ja anna himosi opastaa! Rehtorina minun täytyy ehkäistä kaikki luvattomat seksisuhteet. Mutta koululiikuntatunnit ovat aivan hyväksyttäviä, neitiseni!”

Vaikka hän näytti täsmälleen samalta kuin liikuntasalissa, kyseessä selvästi oli eri Monokuma. Kaikkialle koko akatemiaan oli asetettu lukuisia Monokumia, joten hänelle ei ollut kova ponnistus ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä.

Kaikesta huolimatta sama henkilö ohjaili heitä kaikkia. Mukuro oli Makoton haavoja hoitaessaan pitänyt silmät auki Monokuman hyökkäyksen varalta… Mutta tämän ilmaantuminen tällä nimenomaisella hetkellä vaikutti yllättäneen hänet. ”Junko…?” Mukuro kysyi varovaisesti.

Monokuma kallisti päätään koko ylävartalonsa mukana uteliaasti. ”Junko? Kuka hän on? Jun Ko? En ole koskaan ennen kuullutkaan tuosta maasta!”

”…Ei enää vitsejä. Vastaa minulle, Junko… Aioit tappaa minut aiemmin… eikö totta…?” ”Junko sitä, Junko tätä… Mistä kiikastaa? Sanon sinulle, että olen Monokuma!”

”Olet varmasti iso pettymys, jos et edes muista tuollaista! Et ole pelkästään pettymys henkilönä! Olet pettymys siskonakin! Olet liian laiha ja aivosi ovat pelkkää lihasta ja luonteesi on ihan karhuiseva!”

”Öh.. H-hmm… Olen pahoillani”, Mukuro sanoi. Hänen ei tarvinnut pyytää anteeksi, mutta kun hän kuuli pikkusiskonsa kutsuvan häntä jälleen kerran ”pettymykseksi”, siinä oli riittävästi syytä saada äärimmäinen sotilas kavahtamaan.

Monokuma ei piitannut hänestä ja hänen nykytilanteestaan, kiipesi Makoton hädin tuskin hengittävälle keholle ja alkoi tökkiä tämän poskia. ”Joten mitä meinaat tehdä nyt Makotolle? Minua kuule kiinnostaa tosi paljon ihmisten parittelutavat!” ”Mitä sinä…?” Mukuro kysyi ennen vaikenemistaan.

Monokuma madalsi ääntään ja alkoi kuiskia hänen korvaansa. ”Puhuhuhuhu… Makoto on aika kiva heppu, eikö vain? Hän jopa uhrasi itsensä pelastaakseen sinut! Hän on niiiiin jalomielinen, että se on oikeasti toivotonta! Puhuhuhu…” ”Hän… ei ole vielä kuollut!” Mukuro intti. Lujasta äänensävystään huolimatta hän ei kyennyt peittämään äänessään viipyilevää pelkoa.

”Puhuhuhuhu… Tuo on sinussa suurin pettymys. Et osaa edes sanoa: ’En anna hänen kuolla.’” ”Ah… E-en anna hänen kuolla, Junko.” Mukuro sai tuskin sanaa sanotuksi, kun Monokuma retkahti ’puhuhuihin’ ja ’ahh-hahahahaihin’ ja jatkoi hänen piinaamistaan.

”Ikään kuin osaisit sanoa noin! Harmin paikka, ei kaduta, huomenna nähdään! Bwahahahaha! Johtuuko tämä kaikki siitä, kun Makoto oli ensimmäinen henkilö, joka hymyili sinulle? Sinulle. Pettymykselle, masentavalle, epänaiselliselle, epäinhimilliselle tappokoneelle!” Vaikka Monokuma kiistikin olevansa Junko, hän alkoi puhua yksityiskohtaisesti Mukuron menneisyydestä.

Tämä ristiriita oli hyvin paljon Junkon tapaista, ja Mukuro oli niin poissa tolaltaan, että hän pystyi vain seuraamaan karhun loputonta jaarittelua. ”Vain hyväkuntoiset selviytyvät tässä maailmassa. Tiedätkös, hyväsydämiset henkilöt voivat vain kuolla… Todisteena tulet katsomaan Makoton kuolevan tosi pian! Puhuhuhuhu…” ”H-hän ei kuole.”

Mukuron äänensävystä oli tullut epätasainen siitä asti, kun hän riisui Junko-peruukkinsa. Hänen keskusteluaan Makoton kanssa lukuun ottamatta kaikki, mitä hän sanoi Junkona, meni hänen siskonsa kirjoittaman käsikirjoituksen mukaan. Mutta nyt Mukuro ei voinut enää turvautua käsikirjoitukseen.

Mukuro kohteli Monokumaa kuin kohtelisi omaa siskoaan. Jos muut oppilaat näkisivät hänet näin heikkona, he eivät koskaan uskoisi hänen olleen sama henkilö, joka taisteli Sakuraa vastaan liikuntasalissa. Ja tuon lisäksi jos kukaan hänen palkkasoturimenneisyydestään näkisi hänet nyt, hänen jyrkästä asennemuutoksestaan saattaisi kuvitella hänen olevan täysin joku muu.

Monokuma jatkoi Mukuron parjausta. ”Ei. Hän kuolee. Onhan se surullista, mutta tosiasiat pitää vain tunnustaa.” Monokuma heilutteli raajojaan ja tanssahteli ympäriinsä ja osoitti sitten suoraan kohti Mukuron kasvoja. ”Koska Makoto kuolee sinun käsissäsi.”

”Häh…?” ”Terroristien valtataistelua. Iso paha terroristi hiljentää heikkotahtoisen Makoton ennen kuin tämä ehtii vuotaa tietoja. Eikös sellaista tapahdu alituisesti? Lopulta kaikki liikuntasalissa sanomasi epätoivoiset asiat paljastuivat valheiksi, joita kerroit vain paetaksesi! Puhuhuhu…”

Mukuro kurtisti kulmiaan Monokumalle. ”Et voi tehdä noin, Junko. …En anna sinun tehdä noin.” Kun Mukuro möläytti nuo sanat vapisevalla äänellä, hän oli hämmennyksen kourissa, mitä oli juuri sanonut. (Uhmaanko… minä parhaillaan Junkoa…?) (Miksi…?)

Se oli omituinen tuntemus. Mukurosta tuntui kuin hän seisoisi korkean rakennuksen reunalla ja kuvittelisi, mitä loikasta seuraisi. Tuhoisa tuntemus, kuin pitelisi ystävän vauvaa ja miettisi mitä seuraisi, jos kompastuisi ja kaatuisi. Ennen kuin Mukuro tiesikään, pelko ja ahdistus olivat yhtäkkiä ottaneet hänen sydämensä haltuunsa.

Fenririn jäsenenä ja äärimmäisenä epätoivona Mukuro oli tappanut lukemattomia ihmisiä. Hän oli käsitellyt ennen räjähtämättömiä kranaatteja. Hän oli laskeutunut taivaalta laskuvarjolla ilmatorjuntatulituksessa kaikkialla ympärillään.

Hänen rohkeutensa ei häilynyt taistelukentällä koskaan, mutta nyt tuntui kuin se voisi romahtaa millä hetkellä hyvänsä. Monokuma oli kuitenkin vankkana kuin puu ja kallisti hiukan päätään sivulle.

”Häh? Etkö kuunnellut kertomustani?” ”…” ”Minä en tapa Makotoa. Sinä tapat.” ”Mistä… mistä oikein puhut, Junko…?”

Monokuma alkoi pitää merkillistä selitystä erittäin hämmentyneelle Mukurolle. ”Tiedätkö mitä ’riippusiltavaikutus’ oikeasti tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että työnnät rakastamasi henkilön sillalta ja hän on sinun ikuisesti.” ”…!? E-en ole kuullut tuosta… lainkaan.”

”Elämä ei aina seuraa oppikirjojasi… On se surullista, mutta sellaista rakkaus on.” Hänen sanoissaan ei ollut mitään järkeä eikä Mukuro keksinyt mitään sanottavaa seisoessaan mykistyneenä. Sillä välin Monokuma jatkoi pikku puhettaan sanoen tahallaan asioita, joiden tarkoituksena oli suututtaa Mukuroa.

”Pohjimmiltaan tämä on kuule iso tilaisuutesi. Jos tapat Makoton tässä ja nyt, kukaan ei vie häntä taas pois luotasi koskaan… Makoto Naegi, aamusta vainaa. Viimeinen nimi, jonka hän koskaan sanoi, oli Mukuro Ikusaba. Viimeinen henkilö, jolle hän koskaan hymyili, oli Mukuro Ikusaba. Eikö tuo kuulostakin ihmeelliseltä?”

Monokuman kierossa ehdotuksessa oli tietynlaista viehätystä, ja Mukuro huomasi olevansa epävarma omasta harkintakyvystään. (…Tämä on väärin. Sen täytyy olla väärin.) (…Mutta oikeasti Junko sanoo kaiken tuon. Joten eikö se olisikin oikein?) (…Ei, tuo ei ole Junko. Vaan Monokuma.) (…Monokuma, Monokuma, Monokuma, Monokuma…)

”Ja oletko varma, että haluat auttaa Makotoa? Kunhan hän parantuu, hän saa tietää kaiken! Hän tulee tietämään, mitä teit luokkatovereillesi.” ”…!”

”En voi uskoa, että oikeasti pyyhkisit ystäviesi yhteiset muistot ja pakottaisit heidät tappamaan toisensa! Makoto voisi raivostua sinulle ja sanoa: ’Karhu ei ole todellinen vihollisemme vaan hän!’ …Tahdotko oikeasti hänen syyttävän sinua tästä?” ”Minä…” Mukuron kasvot kalpenivat.

”Puhuhuhu… Vai aiotko tappaa muut? Jos kaikki paitsi sinä ja Makoto kuolevat, pystyisitte elämään lopun kouluelämänne yhdessä. Emme voi pitää luokkaoikeudenkäyntejä vain kahdella henkilöllä. Teidän kummankin kannalta voisi olla hyvä ajatus elää loppuelämänne tässä akatemiassa ikuisesti.”

”Ei… tuo on väärin… Minä…” ”Ja mitä meinaat tehdä, jos hänen muistonsa palaavat? Ethän sinä siis deittaillut Makotoa tai mitään. Tarkkailit vain häntä kaukaa koko ajan! Että kun olet niin ujo. Ongelmitta osaat ampua väkeä sydämeen ja aivoihin, muttet edes osaa kosiskella jotain pojantolloa pitämään sinusta! Haluatko tietää, kehen Makoto oli ihastunut ennen kuin häneltä vietiin muistot? Puhuhuhuhu…”

”Ah… Ahhhh…” Mukuro vapisi, kun Monokuma jatkoi painostamista asiasta höllentäen asteittaisesti ruuveja, jotka pitivät hänen sydämensä suojassa… ”…”

Joten Mukuro päätti teeskennellä, ettei kuullut yhtään mitään. Kaikki tunteet hävisivät hänen kasvoiltaan ja hän etsiskeli vaiti Makoton e-käsikirjaa. ”Jos etsit hänen veriryhmäänsä, sitä ei ole kirjattu käsikirjaan.” ”…!” Mukuron kasvot kalpenivat. Hänen suunnitelmansa olla piittaamatta Monokumasta oli jo epäonnistunut viidessä sekunnissa.

”Muuuutta koska rehtorisi koostuu 50-prosenttisesti ystävällisyydestä, kerron sinulle kuitenkin. Makoto on B-veriryhmää!” Heti kun Mukuro kuuli hänen sanovan tuon… Kaikki Mukurossa vellova levottomuus, kauhu, vihamielisyys, pahansuopuus ja kammo… oli haihtunut täysin.

”K-kiitos, Junko!” Mukuron silmät säihkyivät vailla epäilyksen häivää, joten hän käänsi selkänsä Monokumalla vailla epäilyksen häivää ja käveli kohti jääkaappia, jonka sisällä oli veripusseja. (…Tuoreita veripusseja pitäisi olla ennen kuin suunnitelma tuli voimaan…)

(Ne säilyvät kylmäsäilytyksessä 21 päivää… Niiden pitäisi yhä toimia.)

Tunteettomista kasvoistaan huolimatta Mukuro salli itsensä tuntea hiukan tyydytystä, kun hän otti jääkaapista veripussin. Kun Monokuma tarkkaili, hänen normaalisti tunteettomat silmänsä nykivät erittäin vähän.

Jos kolmas osapuoli näkisi juuri nyt hänen kasvonsa… Tai jos edes muut oppilaat näkisivät juuri nyt hänen kasvonsa, he miettisivät: ”Onko Monokuma… yllättynyt…?” Juuri niin. Heillä olisi kasvoillaan sama tyrmistynyt katse kuin jos he näkisivät Monokuman ensimmäistä kertaa.

Sillä hetkellä Monokuman tunteettomista kasvoista hiipi kuiskaus. ”…Sille pitäisi olla rajoitus, kuinka kova pettymys voit olla.” Se kuului paljon hyttysen siipiä hiljempaa. Mukuro ei kuullut edes taistelun karaisemilla korvillaan, mitä hän sanoi.

Monokuma pudisti päätään ja ääni palasi normaaliksi. ”…Ei sillä että välittäisin, että sinulla, äärimmäisellä epätoivolla, olisi toivoa mihinkään. Ei sillä, että odottaisin sinulta alun alkaenkaan paljoa, joten tämä vähintään auttaa minua tuntemaan epätoivoa.” ”?”

”Mutta ihan totta, tuotat minulle pettymyksen. Ihan tiedoksi, ’epätoivo’ ja ’pettymys’ ovat täysin eri asioita, okei? Ne ovat erilaisia kuin karhut ja pandat.” ”Mitä sinä…!?” Mukuron keho alkoi täristä, kun hän kääntyi takaisin katsomaan Monokumaa.

Hän ei ollut alkanut puhua yhtään toisin kuin tavallisesti. Junko ei ollut sammuttanut äänimodulaattoria ja alkanut puhua oikealla äänellään tai mitään.

Ja silti Mukuro oli täysin peloissaan. Hän oli peloissaan vaistosta. Ei sotilaana. Hän oli peloissaan puoliksi vaistoistaan äärimmäisenä epätoivona. Ja puoliksi siksi, koska… hän oli Junkon isosisko.

Jopa Monokuman kautta hänen vaistonsa kertoivat hänelle, että Junko… …oli ärtynyt hänelle.

”Junko…? Miksi… miksi sinua ärsyttää? J-johtuuko se siitä, kun petin sinut? Vai johtuuko se siitä, kun en kuollut kuten halusit?”

”Äh…” Monokuma murjotti. ”Enemmän kuin ärsyttää! Olen juuri nyt todella, TODELLA kiukkuinen, ja olen todella, TODELLA pettynyt! Suututtaa niin vimmatusti, että voisin ottaa heti raivotorkut!” Monokuman raivo ei vaikuttanut yhtään erilaiselta verrattuna oppilaita kohti tuntemaansa tavanomaiseen raivoon, mutta Mukuro aisti vaistomaisesti siihen sekoittuneen toisen tunteen.

Juuri nyt hän tunsi Junkon tuntevan… Toivotonta pettymystä.

Pettyneelle on normaalia menettää toivonsa, mutta äärimmäiselle epätoivolle pettymys tarkoittaa jotain ihan muuta. Heille pettymys oli käytännössä sama kuin menettäisi itsensä epätoivon.

Mukuro oli äärimmäisen epätoivon jäsen. Mukuro oli siskonsa käskystä tahrinut kätensä useita kertoja täyttääkseen maailman epätoivolla. Äärimmäiseen epätoivoon kuulumisen ylpeydestä huolimatta Mukurolla ja hänen siskollaan oli selkeä ero.



Junko Enoshima oli epätoivon ruumiillistuma. Hän syntyi epätoivossa antaen sen tarttua muiden ihmisten toivoihin, jotta se mädättäisi heidät läpikotaisin, vääristäisi heidät hänen omaksi kuvakseen. Junkolle toivon tunteminen oli oma epätoivonsa. Epätoivon luonti muissa loi epätoivoa hänessä, mikä sai hänet tuntemaan sekä voimakasta tuskaa että voimakasta autuutta.

Junko oli kulkenut mielihyvän ja katumuksen konfliktista aiheutuneella murtumalla koko ikänsä. Lopulta murtuma laajenisi, kunnes se nielaisisi maailman ja repisi sen kahtia. Mutta toisaalta Mukurolla ei ollut toivoa eikä epätoivoa maailmaa kohtaan. Ainakaan oltuaan Fenririn jäsenenä.

Jo lapsesta saakka Mukuro uskoi, että hänet oli tarkoitettu levittämään epätoivoa siskonsa vuoksi. Hän ei hautonut mitään pahaa tahtoa maailmaa kohtaan. Hän yksinkertaisesti hyväksyi, että hänet oli tarkoitettu levittämään epätoivoa ja päätti kulkea samalla polulla kuin hänen siskonsa.

Hänen tuntema epäilyksensä oli vain hiljattainen vaihe. Kun Junko kertoi hänelle suunnitelmasta, kun hän katseli maailman palavan Monokuma-maskisten terroristien käsissä, hän ei epäröinyt milloinkaan.

Heti kun hän kuitenkin kuuli siskonsa suunnitelmasta saada heidän luokkatoverinsa tappamaan toisensa, Makoto mukaan luettuna… Merkillinen tunne alkoi väristä hänessä. Se alkoi epäilyksen siemenestä ja kasvoi pian okaiseksi köynnöskasviksi, joka kietoi Mukurolta jalat pauloihinsa.

Heti kun hän pukeutui Junkoksi ja sai tavattua muut oppilaat… Heti kun hän oli vahvistanut, että kaikkien muistot oli viety kokonaan… Tuo köynnös alkoi kiristyä Mukuron sydämen ympärille.

(…He ovat poissa.) (…Junko on ainoa, joka tietää nyt minusta.) (Siinä se.) (…Mutta tuo ei ole ongelma. Ihan kuin ennen vanhaan.) (…Asiat eivät koskaan palaudu entiselleen, mutta se sopii.) (Tämän… pitäisi sopia.)

Hän oli luopunut ystäviensä kanssa viettämästään kahdesta viime vuodesta, jotta voisi pettää heidät ja jakaa heille kuolemaa ja epätoivoa. Vaikka Mukuron sydäntä särki, hänen tekojensa tuottama syyllisyydentunne ja katumus olivat ulottumattomissa. Mutta kysymykselle ”Miksi sydäntäni särkee näin?” ei ollut vieläkään vastausta.

Kenties siksi hän oli viettänyt niin paljon aikaa puhuen Makotolle, kun tämä oli sairastuvalla. Ja kun Makoto antoi hänelle sen yhden tietyn vastauksen, jokin hänessä muuttui.

”Vastapalveluksena lupaan, että jos päätän tappaa jonkun, se et ole sinä!” Mukuron Makotolle möläyttämät sanat eivät olleet Junkon roolia varten improvisoituja. Se oli vilpitön kanta hänen sydämensä pohjasta. Hän jopa aikoi kysyä Junkolta, voisiko Makoto jotenkin säästyä tämän suunnitelmalta.

Viimeisen kahden vuoden aikana… Mukuron mielenkiinnon kohteet olivat kääntyneet hitaasti poispäin hänen siskostaan ja kohti itse maailmaa. Sen seurauksena hänen kiinnostuksiinsa lukeutui myös Makoto, ensimmäinen henkilö, joka oli koskaan hymyillyt hänelle ja saanut hänet tuntemaan yhteyden maailmaan. Tämä oli kuin puhtaan vilpittömyyden taimi, joka oli juurtunut Mukuron sydämeen.

Mutta siihen mennessä, kun hän tajusi tuon, puu oli jo lahonnut. Kun Mukuro ponnisteli tilanteen ymmärtämisen parissa, Monokuma huokaisi ja sanoi:

”Mikähän osa sinusta mahtaa olla sutta? Olet vain koira, joka seuraa sokeasti Junkon käskyjä. Mitä tuo kätesi tatska edes tarkoittaa? Oletko vain narttu, joka on sitoutunut olemaan uskollinen omistajalleen? Toko taatusti sanoisi noin. Olen varma.”

”…?” Monokuma jatkoi puhumistaan Mukuron seisoessa hämmentyneenä. ”Selkeästi valehtelin, kun sanoin Makoton veriryhmän olevan B!” ”Mitä!?” Mukuro huudahti. ”Valehtelit? Junko…”

”Normaali henkilö olisi ollut epäluuloinen! En koskaan uskonut, että hetki sitten oikeasti uskoisit minua! Taisin hukata silmäni, koska en todellakaan nähnyt tuota ennalta! En edes kyvylläni ennustaa tulevaisuuden. Tyrmistyttävää. Jestas, ihan alkaa itkettää silmät päästäni kuin jonkinlaisella robokissalla! Ihan tosi!”

”K-kaikki hyvin, Junko”, Mukuro sanoi. ”Tiedän suunnitelmamme menneen vähän kuin pieleen, mutta olen yhä puolellasi… Voitko hyvin? Koska… t-teen mitä tahansa…”

”NAPS!”

Monokuman suusta kuului kova ääni. ”Tuo ääni tuli yhdestä ylikuormittuneesta virtapiiristäni. Siitä on niin pitkä aika, kun olen tuntenut itseni näin vihaiseksi… Kohtaa minut koulun katolla… Kumautan pihalle kaikki maitohampaasi!” Monokuma alkoi varjonyrkkeillä Mukuron edessä, joka pysyi jähmettyneenä sijoilleen puristaen veripussia kädessään.

Mukuro näytti yhä hämmentyneeltä ja Monokuma paiskasi käsivartensa pystyyn turhautuneena. ”Olet niin kova pettymys, etten voi enää edes ennustaa sitä! Rawrrrr!” Monokuman suusta syöksähti uhkaava karjaisu, kun hän loikkasi kohti Mukuroa terävät kynnet ojossa. ”!”

Sillä hetkellä Mukuron kasvoista tuli täysin tunteettomat. Se ei ollut tietoinen liike. Hänen Fenririssä hiomat puolustusvaistonsa tukahduttivat tilapäisesti hänen tunteensa, kun hän vastasi Monokuman hyökkäykseen. Mukuro tarttui läheiseen tippatelineeseen ja torjui sillä Monokuman kynnet.

Monokuman kynnet tuntuivat kuitenkin olevan tehty erikoisseoksesta ja ne leikkasivat tangon helposti kahtia viistosti. Mutta hyökkäyksen jatkamisen sijasta Monokuma jatkoi puhumistaan Mukurolle.

”Etpä kai ole niinkään pettymys mitä taisteluun tulee. Itse asiassa jos olisit niin säälittävä, että kuolisit tuosta yhdestä hyökkäyksestä, se olisi ollut omalla tavallaan kiintoisaa. Mutta juuri nyt olet vain epäpätevä kaikessa!”

”O-olen pahoillani”, Mukuro sanoi. ”En voinut olla torjumatta hyökkäystäsi… M-mutta, en voi mitenkään tapella sinua vastaan, Junko. Sinullahan ei kuitenkaan ole ketään muutakaan… Olen ainoa, joka yhtään ymmärtää sinua.”

Mukuron sanat olivat täynnä loputonta kauhua. Hänen tavallinen stoalainen tyyneys ja nykyinen käytös poikkesivat toisistaan niin jyrkästi, että hänellä voisi olettaa olevan useita persoonallisuuksia.

Monokuma kuitenkin vain tuijotti häntä hiljaa. Hän oli täydellisen liikkumatta aivan kuin kaikki hänen funktionsa olisivat sammuneet täysin. Mutta Mukuro jakoi lisää tunteitaan. ”En voi mitenkään vain jättää sinua yksin…” Ja sitten Monokuma rikkoi hiljaisuutensa. Mutta…

Sillä hetkellä sairastuvan monitori kirkastui ja näkyviin tuli tytön kasvot – Junko Enoshima. Samaan aikaan Monokuman kaiuttimista alkoi soida täysin erilainen ääni.

”Hei, Mukuro.” ”J-Junko!” Oli kulunut useita päiviä, kun Mukuro viimeksi kuuli siskonsa oikean äänen. Vaikka hänen kasvonsa pysyivät tunteettomina, hänen silmissään säkenöi kiihtymys. Tuo loiste kuitenkin himmeni välittömästi.

”Olen kiitollinen sinulle, Mukuro. Tarkoitan sitä.” Kaiuttimista kantautuva Junkon ääni kuulosti todella lempeältä ja ystävälliseltä. ”…Junko?”

”Olen tosi pahoillani. Sanoin sinulle niin paljon ilkeitä juttuja. Yritin jopa aiemmin tappaa sinut… Ja aioin panna sinut äsken tekemään jotain hirveää. Vaikka tiedänkin tunteistasi Makotoa kohtaan.” ”M-minä en…”

”Sinun ei tarvitse pakottaa itseäsi. Vaikka sinä et sitä olisikaan huomannut, kaikille sinua katsoville se oli täysin selvää. Et koskaan perustanut luokkakuvista, mutta kun Makoto sanoi ottavansa sellaisen, pidit huolta, että katsoit kohti kameraa.” Ja sitten Junko Enoshima, äärimmäinen epätoivo, vilautti hymyn. Puhtaan, soman hymyn.

Monitorilla hän näytti vanhempaa siskoaan kiusoittelevalta normaalilta lukiotytöltä. Ja silti Mukuro tunsi epätoivon ja ahdistuksen sulkeutuvan ympärilleen.

”Ajattelin aina, että sinun olisi pitänyt yrittää kovasti ottaa kuvia Makoton *kanssa*… Mutta se kai tekee sinusta niin kovan pettymyksen.” ”…” ”Joka tapauksessa, vaikka oletkin pettymys ja rasittava, rakastan sinua silti.”

Mukuro vapisi kuullessaan nuo sanat. ”Rakastan sinua.” Vain tuon hän oli koskaan halunnut kuulla siskoltaan.

Mukuro uskoi. Sanoipa Junko mitä tahansa, hän uskoi tämän todella rakastavan häntä. Hän uskoi olevansa ainoa, joka täysin ymmärtäisi Junko Enoshimana tunnettua epätoivoa. Hän oli naiivi.

Heti kun hän kuuli Junkon sanovan: ”Rakastan sinua”… Mukuro tajusi, ettei ollut koskaan kokonaan ymmärtänyt siskoaan. Vasta tällä hetkellä Mukuro vihdoinkin ymmärsi siskonsa tunteet. Junkon sanat olivat juuri nyt ystävällisiä. Kenties tuo ystävällisyys oli täysin vilpitöntä. ”Rakastan sinua” -sanatkin saattoivat pitää paikkansa.

Silti… Junko Enoshimalle tämä oli hänen tapansa sanoa hyvästi. Hän oli katkaisemassa heidän väliset yhdyssiteensä. Se oli tuskallisen selvää Mukurolle. Ja sitten… Ennen kuin hän edes ehti sanoa mitään, monitorityttö teki huomion, joka viilsi Mukuroa luuhun asti.

”Varmasti jonakin päivänä teet unelmistasi totta.” Äärimmäiset epätoivot eivät puhuneet koskaan toisilleen tähän tapaan. Yksinkertainen totuus pisti Mukuroa sydämeen: Junkolla ei ollut enää hänelle käyttöä. Hänen oma siskonsa erkaantui hänestä.

Mukuro oli omistanut yli kymmenen vuotta elämästään äärimmäisen epätoivon aatteelle, ja tällä hetkellä se kaikki oli yhtä tyhjän kanssa. Mutta noilla vuosilla ei enää ollut Mukurolle merkitystä. Hänen siskonsa hylkäämisessä oli enemmän kuin riittävästi paiskaamaan hänet epätoivon syövereihin. Siksi Mukuro, jopa nyt, takertui pieneen toivonhäivähdykseen.

Sillä välin Junko oli yhä monitorilla. ”Just joo! Oikeastiko uskoit, että sanoisin jotain noin kivaa? Olet niin rasittava! Etkö voisi vain kiiruhtaa ja kadota jo?” Mukuro toivoi Junkon sanovan jotain tuollaista. Hän toivoi tämän alkavan taas rääkätä häntä suullisesti tai kutsuvan häntä hyödyttämäksi ja epäpäteväksi.

Mukuro ei ollut masokisti, mutta mieluummin hän olisi luotien ja halveksunnan sateessa kuin kestäisi tällaista tunneperäistä tuskaa. Mutta…

”Rakastan sinua, Mukuro. Hei hei.” Monitori pimeni ja Mukuro jäi käsittelemään juuri saamiaan hirveitä hyvästejä. Ja, kuin tilauksesta, Monokuma alkoi taas liikkua. ”Eikös perherakkaus olekin mukavaa? Muuten, tiesitkö, että kaikista murhatapauksista suunnilleen puolissa tappaja on perheenjäsen?” Monokuma puhui tavallisella äänensävyllään.

Mutta epäselvää oli, menivätkö hänen sanansa perille Mukurolle… Mukuro antoi veripussin pudota kädestään lattialle ja tiukensi otettaan yhä pitelemästään rautatangosta.

”…Olen pahoillani. Olen pahoillani. Olen pahoillani. Olen pahoillani. Junko… olen niin pahoillani… Olen pahoillani…”

Hän mumisi hiljaa kuin olisi messunnut loitsua ja käveli lattian veripussin ohi Makoton vuoteen viereen rautatanko käsissään. ”Minä… minä teen sen kunnolla… Pidän huolta, että teen. Joten… Joten…”

”Ai?” Monokuma sanoi piristyen. ”Mitäs meinaat tehdä ’kunnolla’ Makotolle tuolla isolla, paksulla tangolla? *Tuuppaatko* häntä? Vai tuuppaatko hänet hengiltä? Oli miten oli, tässähän alkaa sydän sykkiä jännityksestä!”

Mukuro näytti kuin olisi murtunut täysin. Monokuma käveli lähemmäksi odottaen innoissaan.

Yhtäkkiä… Monokuman keho ajelehti äänettä ilmaan.

”Täh?” Monokuma yritti nähdä kasvot ilmeettöminä, mitä hänelle oli juuri tapahtunut. Ja silmänräpäyksessä rautatanko repäisi hänen kehonsa läpi.

Tangon pää, joka oli aiemmin leikkautunut viistosti teräväksi kärjeksi, meni suoraan Monokuman läpi ja tökkäsi valvontakameraan. Linssi tuhoutui täysin ja kamerasta suihkusi sen rikkoutuessa kipinöitä.

Rautatanko oli yhä iskettynä valvontakameraan, kun Monokuma roikkui sen toisesta päästä. Hän avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta vain häiriötä kuului… Muutaman sekunnin kuluttua hänen funktionsa pysähtyivät täysin.

Mukuro oli potkaissut Monokuman ilmaan päästämättä lainkaan ääntä. Heti kun Monokuman virtalähde ja pommipiiri olivat asettuneet täydelliseen riviin sairastuvan valvontakameran kanssa… Mukuro syöksi rautatangon kaikkiin kolmeen. Kukaan normaali ihminen ei kyennyt tällaiseen suoritustapaan.

Ei edes äärimmäisyys… Kaikki epäröinti oli haihtunut Mukurosta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin saalistaan väijyvällä pantterilla yössä. Mukuroa ympäröi jännittynyt aura, vielä voimakkaampi kuin silloin, kun hän taisteli Sakuraa vastaan. Monokuman elottomasta vartalosta piittaamatta hän katsoi kevyesti hengittävää Makotoa ja muisti siskonsa erosanat.

”Joten tätä on epätoivo.” Hän mutisi itsekseen. ”Olen niin pahoillani, Junko. En koskaan oikeastaan ymmärtänyt, mitä epätoivo oli.” Hän puhui vailla tunteita, kuin kone. ”Mutta kaikki menee nyt hyvin. Lopultakin ymmärrän.” Piilossa ollut intohimo alkoi herätä.

”Joten… Pidän huolta, että teen sinut iloiseksi, Junko. Pidän huolta, että täytän sinut epätoivolla. Pelastan Makoton… Pidän huolta, etteivät muut kuole. Annan heidän paeta täältä…”

”Hoitelen myös ’väen ulkopuolella’… Käytit niin paljon aikaa ja tapoit niin monia ihmisiä tämän suunnitelman vuoksi… Ja tuhoan sen viimeisiä rippeitä myöten… vuoksesi.”

Tämä ei ollut kostoteko hänet hylkäämää siskoa kohtaan… Tämä oli armoteko.

Ollessaan jumissa äärimmäisen epätoivon ja Makotolta saamansa toivon välissä… Mukurosta jalostui jotain, joka ei ollut epätoivoa tai toivoa. Eikä hän voinut mitenkään tietää, mihin hänen polkunsa johtaisi.